Kaiken maailman eichmannit

eichmann

Helsingissä nousi itsenäisyyspäivänä kohu siitä, että poliisi päätti karkottaa lapset ja alpakat Töölöntorilta natsimarssin tieltä. Kohu on kuitenkin suunnannut huomion pois sieltä, missä juhlivat ne, jotka todella ovat syyllistyneet rikoksiin ihmiskuntaa kohtaan. Siis presidentinlinnasta. 100 vuotta täyttävä Suomi on perustanut keskitysleirejä punaisille sisällissodan jälkeen ja sodan aikana Itä-Karjalaan. Tällä hetkellä se osallistuu keskitysleirien ylläpitämiseen Libyassa ja joukkotuhoon Välimerellä. Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin erikoistuomioistuin Nürnbergiin natsien puoluekokouksen muistoksi. Nyt Lesbokselle tai Lampedusaan, Ceutaan, Melillaan tai Tripoliin pitäisi perustaa tuomioistuin, johon haastettaisiin presidentti Niinistö, Soini, Sipilä, Merkel, Macron ja niin edelleen.

Toisen maailmansodan jälkeen monet kolonialismin vastaiset taistelijat kuten Aimé Cesaire ja W.E.B DuBois huomauttivat, että keskitysleirejä oli ollut siirtomaissa jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Eurooppalaiset järkyttyivät vasta, kun siirtomaavallan menetelmiä alettiin soveltaa myös valkoihoisiin. Césairen ja DuBois’n väite on jälleen osoittautunut oikeaksi. Ei-valkoisten joutuminen leireille ei eurooppalaisia näytä järkyttävän.

Elokuun 28. päivän huippukokouksessa EU-maat päättivät kasvattaa tukeaan Libyalle ja sen rannikkovartiostolle. Näin ne voivat ulkoistaa väkivaltaisimmat toimensa siirtolaisuuden estämiseksi demokraattisesta ja hyväntahtoisesta hallinnostaan (esim. Gaddafi) tunnetulle Libyalle ja sen hallinnolle samalla tavoin kuin juutalaisten tuhoaminen siirrettiin muodollisen valtiohallinnon ulkopuolella toimivalle SS:lle. YK:n ihmisoikeustarkkailijat vierailivat marraskuun alussa EU:n rahoittamissa säilöönottokeskuksissa Tripolissa. YK:n ihmisoikeuskomissariaatin tiedottajan sanoin ”tarkkailijat olivat järkyttyneitä siitä, mitä he näkivät: tuhansia riutuneita ja traumatisoituja miehiä, naisia ja lapsia kasattuina päällekkäin, lukittuina koppeihin vailla perustavimpiakaan tarvikkeita.” Leirien asukkaat sanoivat, että heitä hakataan tai heille annetaan sähköiskuja, jos he pyytävät ruokaa ja lääkkeitä. Kopeissa ei ole vessoja. Raiskaukset ovat jatkuvia.

Näitä keskitysleirejä ylläpidetään ”suomalaisten veronmaksajien rahoilla”, mutta jostain syystä se ei vaikuta niin sanottuja veronmaksajia huolestuttavan yhtä paljon kuin terveydenhuollon myöntäminen parille paperittomalle.

EU tukee Libyan rannikkovartiostoa, jotta se pysäyttäisi siirtolaisia kuljettavat veneet Välimerellä. Tämä tapahtuu usein kansainvälisillä vesillä. Kiinniotettuja voidaan pitää säilössä määrättömästi ja laittaa pakkotyöhön. Kansainväliset sopimukset ovat näillä leireillä lasten satuja tai vartijoiden vessapaperia.

EU on väittänyt toimien tarkoituksena olevan estää ihmissalakuljettajia muuttamasta Välimerta hautausmaaksi. Tosiasiassa Välimeren on kuitenkin muuttanut hautausmaaksi Euroopan unioni ja sen politiikka siirtolaisuuden estämiseksi. EU:n ja Libyan yhteistyön syventämisen myötä tänä vuonna kuolleiden määrä suhteessa Euroopan alueelle saapuvien siirtolaisten määrään on kohonnut selkeästi. Yhteensä Välimerellä arvioidaan kuolleen jo selkeästi yli 30 000 siirtolaista.

EU:n toimet ovat ajaneet siirtolaisia vaarallisemmille reiteille ja siten epäilyksettä kasvattaneet kuolleiden määrää. Samaan aikaan eri humanitaaristen järjestöjen yrityksiä pelastaa veden varaan joutuneita on vaikeutettu tai jopa kielletty sakkojen uhalla.

Luullakseni erilaisilla natsijärjestöillä kuten Pohjoismaisella vastarintaliikkeellä onkin realistisempi näkemys maahanmuuttopolitiikasta kuin liberaaleilla (esimerkiksi Pekka Haavisto), jotka periaatteessa vastustavat näitä fasistisia toimia, mutta ovat sitä mieltä, että maahanmuuttoa tulee rajoittaa. Niin kauan kuin sota, vaino, nälänhätä ja kurjuus vallitsevat Euroopan rajoilla, ihmiset tulevat liikkumaan ja tavoittelemaan parempaa elämää Euroopassa. He eivät ole huijauksen tai houkuttelun irrationaalisia uhreja vaan täysin rationaalisia toimijoita. Siirtolaisuus on tässä tilanteessa järkevä ja usein ainoa mahdollinen ratkaisu. Ihmiset tekevät ratkaisunsa autonomisesti, ottaakseen kohtalonsa omiin käsiinsä. Siksi siirtolaisuutta ei voi pysäyttää eikä rajoittaa muuten kuin tappamisen ja keskitysleirien avulla. Jos Eurooppa ei halua käyttää natsien välineitä siirtolaisia kohtaan, sen on alettava keskittymään siirtolaisten elinolojen parantamiseen siirtolaisuuden rajoittamisen sijaan.

Eikö EU:n siirtolaisuuspolitiikka kuitenkin ole täysin laillista? Eikö rajojen ylittäminen ilman viranomaisen lupaa ole laitonta? Eikö ”meillä” – no ainakaan minä en kuulu tähän ”meihin” – tai ”niillä” ole täysi oikeus estää rajanylitysrikokset?

Lain noudattaminen, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan, tolkun ihmiset, ääripäiden välttäminen. Nämä ilmaukset kuulostavat kovin tutuilta. Lähetettyään ihmisiä tapettavaksi Irakiin ja Afganistaniin ovat ministerit ja Migrin viranomaiset jälleen käyttäneet tuttuja perusteita: noudatimme vain lakia, teimme vain työmme.

Theodor Adorno heitti vuonna 1949, että Auschwitzin jälkeen on barbaarista kirjoittaa runoja. Runoileminen saattoi tuntua turhalta joukkomurhan jälkeen. Kukaan silti tuskin kuvitteli, että runous olisi millään tavoin vastuussa Auschwitzista. 11 vuotta myöhemmin Mossadin agentit kaappasivat Argentiinasta natsien keskitysleirikuljetusten logistiikasta vastanneen Adolf Eichmannin. Hannah Arendt kirjoitti Eichmannista valtaisan kuuluisan kirjansa ”pahan banaaliudesta”. Eichmann vetosi oikeudenkäynnissä puolustuksekseen siihen, että hän oli lainkuuliainen, kiltti perheenisä, joka aina ja kaikkialla teki vain sen mitä vaadittiin. Kaikki hänen toimensa olivat laillisia. Hän teki vain työnsä, suoritti velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan. Vuonna 1964 filosofi Günther Anders kirjoitti Eichmannin pojalle Klausille avoimen kirjeen. Siinä hän totesi, että Eichmannin pojan pitäminen vastuullisena isänsä hirmuteoista olisi järjetöntä, koska sellaista oikeuskäsitystä, jossa jälkipolvet ovat vastuussa vanhempiensa toimista, ovat modernilla ajalla soveltaneet ainoastaan natsit. Andersin mukaan paljon syyllisempiä natsismin hirmutekoihin kuin Eichmannin biologinen poika, ovat kaikki ne tai oikeastaan kaikki me, jotka tiedämme, että maailmassa tapahtuu jotain hirvittävää, jotka voisimme puuttua siihen, mutta emme tee mitään. Andersin kirjan otsikoksi tulikin Wir Eichmannsöhne, “me Eichmannin pojat”. Siitä huolimatta, että Anders oli itse juutalainen ja hänen sukulaisiaan oli tapettu keskitysleirellä, hän laski itsensäkin “Eichmannin poikien” joukkoon, koska ei noussut tarpeeksi kiivaasti edelleen maailmassa jatkuvaa sortoa vastaan. Andersin mukaan ei pitäisikään puhua ensi sijassa Adolf Eichmannin teoista, vaan siitä mitä tekevät die Eichmänner, ”kaiken maailman eichmannit”. (Ilmaisun yksikkömuoto on ”ein Eichmann”, joka nähdäkseni on liki täydellinen saksannos viime aikoina myös suositulle ilmaukselle ”tolkun ihminen”.)

Kaiken maailman eichmannit ovat ihmisiä, joille on tärkeintä aina ja kaikkialla tehdä työnsä, hoitaa velvollisuutensa ”yhteiskuntaa” kohtaan, oli yhteiskunta sitten millainen tahansa. Aina noudattaa lakia, olivat lakien seuraukset sitten mitä tahansa. Eikö meidän pitäisi pikemminkin todeta, että Auschwitzin jälkeen on barbaarista olla vain töissä täällä, ”hoitaa velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan” ja noudattaa lakia.

Eetu Viren