Mitä työstä kieltäytyminen tarkoittaa tänään?

tyostakieltaytyminen

ἄνδρα μοι ἔννεπε, μοῦσα, πολύτροπον
– Homeros

Huhtikuu on tullut, ja kuten tiedämme, se on kuukausista julmin. Se työntää syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muistia ja halua, vatkaa yhteen tympeitä juurakoita ja kevätsadetta. Kevät on kuitenkin myös riemun ja uuden luomisen aikaa. Se on sopivaa aikaa ilolle ja ystävyydelle, aikaa muille ja itselle, siis aikaa työstä kieltäytymiselle. Työstä kieltäytyjällä on kevättä rinnassaan, koska hän haluaa luoda uutta ja hävittää sietämättömän vanhan. Kuten kiurun lento antaa ensimmäisen merkin kesän tulosta, kertoo työstä kieltäytyminen meille uuden yhteiskunnan luomisen välttämättömyydestä. Ei alistuminen velvollisuudelle yhteiskuntaa ja korkeampia arvoja kohtaan vaan päinvastoin siitä kieltäytyminen on se liito ja laulu kirkkaudessa ja korkeudessa, joka soi kuin itse taivahan kansi sois.

Nykyisin sanat “työstä kieltäytyminen” herättävät pahennusta tai raivoa työn katkeroittamissa, porvarillisen tai sosialistisen ajattelun turmelemissa aivoissa. Viimeksi kuluneiden kahden vuosisadan vapaustaisteluihin perehtyneelle niillä on sen sijaan suorastaan runollinen kaiku. Ei ole mitään jalompaa, ei mitään kauniimpaa kuin ihminen, joka kieltäytyy työstä ja sen kultista eli kohtalosta, johon hänet on kapitalistisessa yhteiskunnassa määrätty. Kun puhutaan työstä kieltäytymisestä, niin sanottu korkea tyyli on välttämätön. Työstä kieltäytyminen on kieltäytymistä osasta, johon meidät on tuomittu, ja kohtalon ottamista omiin käsiinsä.

Men at some time are masters of their fates: The fault, dear Brutus, is not in our stars. But in ourselves, that we are underlings. (Shakespeare, Julius Caesar)

Työstä kieltäytyminen merkitsee elämälle sitä, mitä runous merkitsee kielelle. Se paljastaa, että elämässä on mahdollisuuksia, joita emme ole osanneet kuvitella alistuessamme työhön ja osaamme yhteiskunnassa. Se näyttää, että elämä on ainutkertainen ja siinä voitaisiin tehdä mitä tahansa.

Elämme yhteiskunnassa, joka perustuu työvoiman alistamiselle, sen supistamiselle työksi ja sen voiman heikentämiselle. Siksi maailmaa ovat muuttaneet viimeksi kuluneiden vuosisatojen aikana ennen kaikkea työläiset, jotka kieltäytyvät palvelemasta kapitalistia; naiset, jotka kieltäytyvät palvelemasta aviomiestään; orjat, jotka kieltäytyvät palvelemasta omistajaansa. Juuri työstä kieltäytymisen liikkeet ovat pyrkineet tekemään demokratiasta muodollisen sijaan todellisen ja aineellisen. Nykyisin voimme jättää äänemme eli laskea allemme kerran neljässä vuodessa, mutta 8 tuntia päivässä joudumme alistumaan työnostajan täydelliseen, usein henkilökohtaiseen ja miltei feodaaliseen valtaan. Kuten viime kuukausien MeToo-keskustelusta olemme huomanneet, eivät työelämässä valtaa käyttävät miehet myöskään häikäile käyttää sitä väärin yhtään enempää kuin Hollywood-elokuvien demonisoimat feodaaliherrat ”ensiyön oikeuksineen”.

Työstä kieltäytyminen on kaiken luovuuden perusta. Se tarkoittaa yksinkertaisesti: en ”mene töihin” toisen palvelukseen, koska minulla on parempaakin tekemistä. Sanotaan, että vain työtä tekemällä voi “rikastua”, mutta todellisuudessa kieltäydymme työstä siksi, että olemme liian rikkaita menemään töihin. Todellinen rikkaus, aika joka otetaan elämästä nauttimiseksi, on mittaamatonta ja ylittää aina kapitalismin tarjoaman rikkauden. Vaikka samalla tarvitsemme ja vaadimme enemmän rahaa ilman työtä, jotta voisimme raivata enemmän tilaa ja aikaa jo tuottamastamme rikkaudesta nauttimiselle.

Työstä kieltäytyjä sanoo: teen mieluummin mitä tahansa kuin supistan elämäni ja sen voimat työksi toisen palveluksessa. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä paosta maailman ulkopuolelle, anywhere out of this work. Työstä, annetusta osasta kieltäydyttäessä avautuu mahdollisuus tehdä mitä tahansa, jotain täysin odottamatonta, luoda uutta, ylittää annettu yhteiskunnallinen horisontti. Maalata uusi taivaanranta. I prefer to do anything.

Samalla juuri työstä kieltäytyminen toimii kaikkia työtä vähentäviä teknisiä keksintöjä eteenpäin ajavana voimana. Kapitalistisessa yhteiskunnassa uusia keksintöjä – höyrykoneesta alkaen – on otettu käyttöön vain silloin, kun työvoiman kieltäytyminen muuttumasta pelkäksi ”työntekijäksi”, siis kieltäytyminen työvoiman alistamisesta työksi, on tehnyt työvoimasta kalliimpaa kuin koneista. Laajemmat muutokset, makrotason muutokset, instituutioiden muutokset ovat aina syntyneet jokapäiväisistä, huomaamattomista teoista, joilla paetaan riistoa, kieltäydytään tuottamasta lisäarvoa ja supistamasta elämälle itsenäisesti annettua arvoa.

Nykyisin työstä kieltäytymisen konkreettista merkitystä on kuitenkin hankala hahmottaa, kuten runouden rytmiä on vaikea hahmottaa ilman mittaa tai toistuvaa prosodiaa. Ei ole olemassa työtä ja elämää sen ulkopuolella vaan pikemminkin elämä-työtä. Työstä on tullut ensisijaista elämään nähden, koko elämä on työssä, eikä työtä ja elämää voi erottaa toisistaan. Siksi sanan “työelämä” käyttö olisi sivumennen sanoen syytä lopettaa.

Tämä asettaa riiston vastaisille kamppailuille uuden haasteen. Tarkoittaako työstä kieltäytyminen elämästä kieltäytymistä? Pääoman käskyjä työläiselle ovat: kehitä itseäsi! Ole luova! Ole joustava! Huolehdi ulkonäöstäsi ja fyysisestä kunnostasi! Tarkoittaako työstä kieltäytyminen sitten, että ei huolehdi itsestään lainkaan, on mahdollisimman sopeutumaton, joustamaton, tyhmä ja mekaaninen, tukka sekaisin ja mahdollisimman huonossa kunnossa? Olisiko kenties heroiinin käyttäminen uusi työstä kieltäytymisen muoto?

Kun tehdastyöläinen 1970-luvun alussa päätti lakkoilla tai olla menemättä töihin ja mieluummin polttaa pilveä ja kuunnella Doorsia, työstä kieltäytymisen vaikutus oli välitön. Tuotantoprosessi katkesi. Kapitalisti kärsi vahingon, hänen oli pakko alistua neuvottelemaan työläisten kanssa ja houkutella heidät palaamaan työhön.

Sama koski työstä kieltäytymisen laajempaa poliittista ulottuvuutta. Palkkatyö oli yhteiskunnan perusta, suuret teollisuusyritykset hallitsivat koko yhteiskuntaa. Kieltäytyminen työstä Mirafiorin tehtailla merkitsi koko Fiatin ympärille rakentuneen Italian poliittisen järjestelmän horjuttamista. Nyt Fiatin yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta johtoasemasta on jäljellä korkeintaan Juventuksen dynastia Serie A:ssa. Työn ja teollisuuden hegemonia on vain esteettistä. Lisäarvon tuotannon keskus ei enää ole palkkatyössä. Niinpä myöskään se, että työtön kieltäytyy menemästä töihin puhelinmyyntiin, ei suoranaisesti horjuta pääomaa yhteiskunnallisena voimana.

Työstä kieltäytymisen poliittinen merkitys – siinä mielessä että se voisi luoda laajenevan kumouksellisen subjektiivisuuden ja muuttaa yhteiskunnan perustaa – on siksi hahmotettava uudella tavalla. Liikkeelle on toki lähdettävä tuotantoprosessin analyysistä. Nyt tuotanto on ihmisen tuottamista ihmisen avulla. Ensisijainen tuote on ihminen aivoineen ja ruumiineen, kaikkine suhteineen, ei niinkään tuottajasta irrotettavissa oleva materiaalinen objekti. Työstä on tullut epämääräistä, rajatonta, hankalaa määrittää. Konkreettista on sen sijaan raha. Rahatulon säätely ja rahajärjestelmä muodostavat kapitalismin ”lattiatason”. Siksi vastikkeettoman rahatulon vaatimus näyttää saavan uudella tavoin poliittisen luonteen. Se uhkaa välittömästi johtaa kamppailuun rahan haltuunotosta, oman rahan luomisesta.

Teollisessa kapitalismissa lisäarvo syntyi työvoiman uusintamiseksi vaaditun välttämättömän työn ja työläisen palkkaansa vastaan tekemän kokonaistyön välisestä erotuksesta. Vaikka työläisen elinehtojen uusintaminen edellyttäisi esimerkiksi vain neljän tunnin työtä, hän joutuisi saadakseen palkkansa ja iltateensä työskentelemään esimerkiksi kahdeksan tuntia. Neljän ylimääräisen tunnin tuottama arvo menee kapitalistin taskuun. Valtiovalta takasi teollisessa kapitalismissa sen, että tuotteeseen sisältyvää arvoa mitattiin sen tuottamisen vaatimalla yhteiskunnallisesti välttämättömällä työajalla, mikä samaan aikaan löi kiveen työvoiman riiston, mutta myös antoi riistolle mitan ja teki mahdolliseksi kamppailla sen intensiteetistä avoimesti.

Nyt lisäarvo ei enää synny ensisijaisesti erotuksesta välttämättömän työn ja kokonaistyön välillä työpäivän sisällä tai tuotantolaitoksen piirissä vaan yhteiskunnallisella tasolla korvatun ja korvaamattoman tuottavan työn välillä. Merkittävä osa lisäarvoa tuottavasta työstä jää kokonaan vaille korvausta ja yhteiskunnallista tunnustusta. Tämä johtaa myös efektiivisen kysynnän rakenteelliseen puutteeseen, kun yhä suurempi osa tuotetusta arvosta jää rahallistamatta eikä sen tuottajilla siksi ole tuloja, joilla ostaa kasvavan talouden tuotteita. Tässä tilanteessa se, että ”työttömät” eli tosiasiassa tulottomat, korvaamattoman työn tekijät, esittävät vaatimuksen rahatulosta ilman nykyisin tunnustettua ja korvauksen saavaa työtä, uhkaa välittömästi tuoda näkyviin lisäarvon tuottamisen ”salaisuuden”. Vaatimus palkkatyön ulkopuolisesta työstä, kuten uusintavasta toiminnasta maksettavasta rahatulosta nostaa esiin sen, mitä siihen sisältyi potentiaalisesti jo vuosikymmeniä sitten: yhteiskunnallinen, yhteiskunnallisen kokonaisprosessin tuottama varallisuus on otettava suoraan haltuun ja on kiellettävä kaikki työvoiman sisälle tuotettavat sukupuoleen, ihonväriin, kansalaisuuteen tai muuhun perustuvat erottelut.

Tarkkaan ottaen kyse ei ole minkäänlaisesta salaisuudesta, sillä siitä puhutaan kaikkialla liikkeenjohdon manuaaleista postmarxilaiseen kirjallisuuteen. Kun osaa etsiä oikeista paikoista, tämä salaisuus lausutaan ääneen lukemattomia kertoja. Silti se ei näy julkisissa, virallisissa diskursseissa, ja jää ihmisten kokemuksessa usein sekavaksi ja vaikeasti hahmottuvaksi, kenties juuri koska se on niin itsestään selvä ja jokapäiväinen kokemus. Nykykapitalismissa lisäarvo syntyy yhteiskunnan tilassa eikä vain yrityksen sisällä. Tuotanto perustuu joukkojen, yleisön, kuluttajien, koko yhteiskunnallisen kentän osallistamiseen. Google ja sen algoritmi toimivat mallina autofirmojen tuotantotavoille. Tärkeintä on kaapata tuotantoa yrityksen ulkopuolelta. Jos työn voi ulkoistaa joukoille (ns. crowdsourcing), ei kannata palkata työntekijöitä. Työntekijän tehtävä on olla vain kaappaamisen välikappale, eräänlainen ukkosenjohdatin työvoiman haltuunotolle ja pääoman arvonlisäykselle.

Palkkatyöyhteiskunta onkin ajautunut 1970-luvulta alkaen yhä syvempään kriisiin. Useat selvitykset, täsmällisimmin ehkä McKinsey Global Instituten kesällä 2016 julkaisema raportti, ovat arvioineet, että viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana työmarkkinoille tullut sukupolvi on OECD-maissa sitten 1800-luvun puolivälin ensimmäinen sukupolvi, joka tulee elämänsä aikana ansaitsemaan vähemmän kuin vanhempansa. Ajanjakso, jolla palkat ovat kasvaneet, ei tietenkään sattumalta ala modernin työväenliikkeen perustamisesta, siitä kun työväenluokka loi itsensä poliittisena subjektina, taistelevana luokkana, kuten Edward Palmer Thompson on kuvannut. Työväenliikkeen perusta tuotannossa on kuitenkin tuhoutunut palkkatyöyhteiskunnan vastaisten, työläisten, naisten ja kolmannen maailman alistettujen käymien taisteluiden ja pääoman niihin kohdistamien vastausten tuloksena. Työväenliike tuhosi tietoisesti oman perustansa, taisteli omaa alistettua asemaansa vastaan ja murtautui ulos sille varatusta kohtalosta. Se taisteli tiensä uudelle kentälle ja pakotti kapitalismin haaskalinnut kehittämään uusia tapoja alistaa työvoimaa. (Vaikka sen “edustajat”, virkamiehet ja sosialistiset apologeetat jäivät edelleen pelkurimaisesti poteroihinsa toistamaan vanhan kapitalismin virsiä.)

Palkkatyöläisillä ei enää ole samanlaista asemaa tuotantoketjussa kuin teollisen yhteiskunnan aikana, minkä vuoksi palkkatyöläiset eivät onnistu pakottamaan pääomaa järjestelmällisiin palkankorotuksiin, tuottavuushyötyjen jakamiseen. Siksi palkkatyö ei enää tuo elämään vakautta vaan pelkästään painetta ja epävarmuutta, se ei tarjoa paremman tulevaisuuden ja vaurastumisen vaan ainoastaan loputtoman, palkitsemattoman raatamisen näköaloja. Räikein esimerkki palkkatyöyhteiskunnan kriisistä on palkattoman palkkatyön, erilaisten palkkatyömuodossa, mutta ilman palkkaa tehtävien harjoittelujen valtava lisääntyminen. TE-toimistot, siis instituutiot, joiden olisi tarkoitus järjestää palkkatyötä, järjestävät nyt lähinnä palkatonta työtä “työnjohdon alaisuudessa ja valvonnassa” (määritelmä, jonka työlainsäädäntömme antaa työsuhteelle eli palkkatyölle).

Palkkatyöhön hirttäytynyt sosialistinen työväenliike syytti työpaikkojen viemisestä ensin 1800-luvulla naisia, sitten maahanmuuttajia ja nyt lopulta robotteja. Voi olla, että siirtymän syynä on jonkinlainen väärinymmärrys Donna Harawayn kyborgimanifestista. Joka tapauksessa on selvää, että robotit eivät tule, valitettavasti, viemään meiltä työtä. Päinvastoin ne tuovat lisää työtä ja vähemmän tuloja. Automatisaatio johtaa korkeintaan työn mekanisoitumiseen entisestään, varsinkin palvelualoilla, ja ehkä siihen, että nyt muodollisesti palkkatyön piiriin kuuluvia ja siten rahallisesti tunnustettuja töitä voidaan ulkoistaa eli joukkoistaa entistä enemmän yrityksen ulkopuolelle. Näin työvoima voimana tai kykynä, ihmisruumiin ainutkertaisuutena ja lajityypillisenä ominaisuutena katoaa näkyvistä.

Robotit avaavat kyllä formaalin mahdollisuuden mekaanisen, pakollisen työn vähentämiseen, mutta työvoiman alistaminen ei käytännössä tule vähenemään ilman työstä kieltäytymistä. Vain silloin, kun työstä kieltäytyminen tekee työvoimasta liian kallista, aletaan työläisten tekemiä paskaduuneja todella siirtää roboteille. Työn lopusta on jauhettu vuosikymmeniä, mutta koneet ovat aina vieneet korkeintaan rahat, eivät työtä. Siksi meidän on taisteltava sen puolesta, että työ annettaisiin roboteille – viekööt rauhassa työpaikat! – ja vauraus jaettaisiin uudelleen. Elävillä olennoilla olisi mahdollisuus keskittyä johonkin olennaisempaan kuin palkkatyössä tai tuotantolaitoksessa kituuttamiseen.

Työstä kieltäytyminen ei tarkoita kieltäytymistä konkreetista työstä, minkään tietyn asian tekemisestä vaan kieltäytymistä lisäarvon tuottamisesta työvoimaa ostavalle rahanomistajalle eli kapitalistille. Kun työläinen sanoo: ”Mieluummin en työskentele”, eikä kapitalisti voi vastata siihen muuten kuin väkivallalla, käy selväksi, kuka tuottaa kapitalistin anastaman arvon. Samoin käy, kun nyt työtön, alipalkattu freelancer tai köyhyydessä elävä mikroyrittäjä sanoo: ”Mieluummin en mene palkkatyöhön, toisen palvelukseen”, eikä kapitalisti voi vastata tähän muuten kuin rakenteellisella ja diskursiivisella väkivallalla. Moraalisen paniikin kiivaus kertoo siitä, että pomo tarvitsee prekaareja enemmän kuin prekaarit tarvitsevat pomoa.

Ratkaisevaa työstä kieltäytymisessä ei kuitenkaan ole informaation välittäminen lisäarvon tuottamisen muodosta vaan tuottajille syntyvä voiman tuntu. Lisäarvon ei-salaisen salaisuuden räjähtäminen silmille avaa mahdollisuuden, mutta vain formaalin mahdollisuuden uudenlaiselle poliittiselle subjektiivisuudelle. Työväenluokka oli riistettyjen työläisten kollektiivisen subjektivoitumisen hahmo, mutta riiston paljastuminen, lisäarvoteoria, ei riittänyt sen luomiseen. Ottamalla oman elämänsä konkreettiset ehdot haltuun työväenluokka loi itsensä poliittisena luokkana. Työvoimaa ja elämää luovan työn salaisuuden paljastaneet feministit veivät tämän järjestäytymisen ulottuvuuden nähdäkseni vielä palkkatyöläisiä askelen pidemmälle: he eivät pyrkineet ottamaan haltuun ainoastaan elämänsä materiaalisten edellytysten tuottamisen välineitä vaan oman ruumiinsa ja aivojensa tuottamisen materiaaliset ja henkiset välineet. He eivät pyrkineet yhteistämään vain hyödykkeiden vaan myös itsensä tuottamisen välineitä. Vaikka ruumis ja aivot ovat sukupuolittavien tai rodullistavien valtasuhteiden läpäisemiä, ne ovat myös välttämättömiä yhteiskunnallisen elämän uusintamiselle ja lisäarvon tuotannon lähteitä. Siksi järjestäytymisen tavoitteena on loikka alistumisen tunteesta oman voiman tuntoon.

Lisäarvon tuottamisen tavan paljastaminen on kumouksellisen subjektiivisuuden tuottamisen muodollinen peruste. Se avaa loogisesti mahdollisuuden maailman muuttamiselle. Työvoima, jossa lisäarvon salaisuus sijaitsee, on elävän olennon kykyä ylittää oman uusintamisensa edellytykset. Työvoimassa sen historiallisia muotomääreitä ja tuottavan subjektin ruumiillisuutta, siis teknistä luontoa, ei voida erottaa toisistaan. Länsimaista filosofiaa väkisin jäljitellen voisimme sanoa, että muodollinen syy – lisäarvon salaisuuden paljastaminen – on välttämätön, mutta ei riittävä syy subjektiivisuuden tuottamiseen, ihmisten vallankumoukselliseksi-tulemiseen. Kun puhumme ruumiiden kyvystä, vallankumoukselliseksi-tulemisesta, emmekä elämälle ulkoisesta poliittisesta organisaatiosta, paljastuu myös modernille filosofialle keskeinen, Leibnizilta peräisin oleva välttämättömän ja riittävän syyn välinen erottelu riittämättömäksi. Ei ole erikseen ulkoista, välttämätöntä syytä ja sisäistä tai subjektiivista riittävää syytä. On pikemminkin immanentti syy, joka ylittää sisäisen ja ulkoisen vastakkaisuuden. Siinä se, mitä vielä länsimaiselta filosofialta perityin käsittein hieman harhaanjohtavasti kutsutaan ’seuraukseksi’, on pikemminkin epämääräisen, hahmottoman, virtuaalisen syyn, vapauden halun, aktualisoitumisen tapa tai teko. Työstä kieltäytyminen nostaa esiin sen, että muutoksen potentiaali ei ole maailman ulkopuolella, loogisessa ja formaalissa mahdollisuudessa, vaan maailman sisällä, ruumiisiin ja aivoihin sisältyvässä virtuaalisuudessa, reaalisessa potentiaalissa, jonka aktualisoiminen eli tekeminen maailmassa läsnä olevaksi merkitsee eron tuottamista, uuden luomista.

Työstä kieltäytyminen paljastaa siis maailman sisäisen muutoksen mahdollisuuden. Siinä näyttäytyvä vapauden halu on todellinen jo ennen kuin se saa hahmonsa, toteutuu konkreettisessa kamppailussa. Sen näkökulmasta työstä kieltäytyminen ei ole vain kieltäytymistä työstä, joka tappaa, työstä joka on pelkkää ulostetta. Kieltäytyminen työstä pelkkänä negatiivisuutena, itsen kieltämisenä, on aktiivista uuden luomista, ajan ja tilan vapauttamista toisenlaisen elämän rakentamiselle tässä ja nyt.

Työstä kieltäytymisen ajatukseen liittyi jo 1960-luvulla se, että nautinnossa on enemmän järkeä, enemmän älyä kuin alistetussa työssä. Ajan typerimmät yhteiskuntakriitikot, kuten Herbert Marcuse asettivat eroksen ja logoksen vastakkain toistensa kanssa. Koska he eivät ymmärtäneet mitään sen enempää erotiikasta kuin ajattelusta, he eivät myöskään kyenneet ymmärtämään todellisten työläisten haluja ja ajatuksia. Koska he odottivat megalomaanista ’systeemin’ räjäyttämistä, he eivät nähneet jokapäiväisiä, paremman elämän halusta nousevia työstä kieltäytymisen tekoja ja siitä syntyviä kamppailuja. Marcuse ja muut vasemmistolaiset idiootit samastivat rahan ja kapitalismin abstrakteina periaatteina eivätkä siksi ymmärtäneet, että työläiset halusivat enemmän rahaa, koska he halusivat nauttia elämästä ja vapautua työstä. Rahan halu, luokkatietoisuus ja nautinto, eros ja logos, eivät siis olleet toisilleen vastakkaisia. Se, joka kieltäytyy työstä paremman elämän vuoksi, kylpee itsensä täyttävässä halussa ja nautintoa tuottavassa ajattelussa kuin Roope Ankka rahasäiliönsä kullassa. Eros ja logos tuoksuvat hienona pölynä hänen ihollaan.

Kertauksena ja yhteenvetona: työstä kieltäydytään siksi, että on parempaakin tekemistä. Työn rakastajat menkööt itse töihin, jos heillä ei ole elämää. Työstä kieltäytyminen tarkoittaa ennen kaikkea, että elämä ei ole vain lisäarvon tuottamista varten. Eikä sellaista tuottamista varten, jossa rahanomistaja määrää työn päämäärän.

Työstä kieltäytymisessä on nykyisin vääjäämättä enemmän “sex appealia” kuin työssä. Mitä tulee mieleen sanasta “työläinen” tai “työssäkäyvä”? Katkeroitunut, tuoppiinsa kaunojaan purkava äijä jossain kuolevan teollisuuspaikkakunnan kaljakuppilassa. Entä mitä tulee mieleen ”työstä kieltäytymisestä”? Kokoomuspoliitikot ehkä kuvittelevat tietokonetta pelaavan ja energiajuomia litkivän nuoren miehen. Muille mieleen tulee ennen kaikkea Balin hiekkarannalla tai vallatun talon katolla bikineissä tai uimashortseissa tanssiva ja drinkkilaisia kädessään pitävä nuori. Iskulauseena on ”Enemmän seksiä, vähemmän työtä” (kuten banderollissa, jonka olen viimeksi nähnyt “rantabileissä” Elimäenkadun squatin katolla vuonna 2007). Iskulause ei kuitenkaan ole vain retorinen ja aseta erilaisia toimintoja vastakkain keskenään. Se kertoo, että työstä kieltäytyminen on seksikkäämpää kuin työ, työstä kieltäytymisessä itsessään on enemmän seksiä kuin työssä – ei pelkässä rajoitetussa mielessä sukupuolielinten yhteen hinkkaamisena vaan uusien kytkösten muodostamisena, uuden elämän luomisena, maailmojen avaamisena. Kosmisena orgasmina.

Työstä kieltäytymisen käsitteeseen sisältyy itsevalorisaation käsite. Se tarkoittaa, että työvoima kykenee luomaan ja tuottamaan uusia arvoja itse, ilman pääomaa, eikä ole dialektisesti riippuvainen pääomasta. Alistettu ei ole riippuvainen alistajasta, vaan päinvastoin. Feministiset kamppailut vihjaavat, että autonomisesti järjestäytynyt työvoima on autogeneettistä tai ehkä pikemminkin sym-geneettistä ja kykenee siten ylittämään patriarkaalisen vallan yleisen talouden. Elämän synnyttämiseen ei tarvita patriarkaattia.

Radikaali feminismi kielsikin herran ja orjan dialektiikan yhteiskunnallisten taisteluiden mallina. On täyttä paskaa, että alistettu työ ja herran totteleminen kehittäisivät ja olisivat edistyksen edellytyksiä. Päinvastoin. Työ tappaa ja siitä kieltäytyminen on ollut historiassa kaikkien todellisten keksintöjen lähde. Teknologiaa on kehitetty, jotta voitaisiin tehdä vähemmän työtä. Tekniikka on maailmassa elävien olentojen välitys maailmaan. Marxin väitetään aina pitäneen työtä ihmisen ja luonnon välisenä aineenvaihduntana. Toki, mutta Marx katsoi asiaa työvoiman, ei työn näkökulmasta. Hänelle ihmisen vapautuminen oli vapautumista työstä tai töistä. Tärkeintä on työkalu, joka vapauttaa meidät määrätystä työstä.

Tekniikan kehitys osoittaa, että ei työ vaan työvoiman potentiaalien rikastaminen ja työvoiman vapauttaminen eli työstä kieltäytyminen on maailman luomista eteenpäin ajava voima. Maailmamme tuottaneet jumalaiset voimat ovat raataneet turhaan kuusi päivää ja seitsemäntenä luoneet maailman. Kieltäytyminen mekaanisesta työstä, lihasvoiman käytöstä, aineenvaihdunnasta luonnon kanssa on johtanut teknisiin keksintöihin, joiden avulla ekologisesta lokerosta, erityisestä ympäristöstä on tehty maailma. Vain eläin, joka kieltäytyy työstä, elää maailmassa. Maailma on siis työstä kieltäytymisen luomus. Siksi työstä kieltäytyminen todella merkitsee kosmista orgasmia, nautintoa maailman luomisesta.

 

Rahaa, ei työtä!

Työstä kieltäytyminen merkitsee ennen kaikkea toisin elämistä. Elämän vapauttamista uran ja curriculum vitaen logiikalta. Jos nykyisin haluaa ”saada työtä”, on oltava valmis tekemään koko elämästään ansioluettelo, väärentämään eletty elämä ja aivojen välinen yhteistyö yksilöllisiksi ansioiksi. Siksi työstä kieltäytyminen on elämän vapauttamista meriittien kasaamisen pakolta. Esimerkiksi perustulon poliittinen ulottuvuus onkin juuri konkreettisen ja käytännöllisen (eikä muodollisen ja abstraktin) tasa-arvon vaatimuksessa ansioiden logiikkaa vastaan. Jos 1960-luvulla työläiset vaativat yhtäläisiä palkankorotuksia kaikille voidakseen vastustaa eriyttämiseen perustuvaa vallankäyttöä, nyt on vaadittava pikemminkin työstäkieltäytymisturvan yhtäläisyyttä, siis perustuloa ansiosidonnaisen turvan tilalle.

Arthur Rimbaud julisti kammoavansa kaikkia ammatteja: ”J’ai horreur de tous les metiers.” Nykyisin tämä iskulause tulisi kääntää: ”Kuvottaa ajatuskin uran luomisesta.” Nykyisin elämä koetetaan sulkea juuri ”uralle”, joka rajaa työvoima-potentian, ihmisen yleisten kykyjen aktualisoitumisen vaihtoehtoja. Elämä ”urautuu”. Työstä kieltäytyminen on kieltäytymistä uran luomisesta, elämisestä pääoman vaatimusten mukaan. Emme vihaa vaan päinvastoin rakastamme toisten hoivaamista, mutta vihaamme yhteiskuntaa, jossa ihmisten väliset suhteet ja hoiva on alistettu pääoman arvonlisäykselle.

Työstä kieltäytymisen on lähdettävä liikkeelle taistelusta kaikkein lähintä valtaa vastaan, ei solidaarisuuden osoittamisesta niin sanotulle köyhälle kansalle jossain kaukana.  Kamppailua käydään ensimmäiseksi omassa päässämme. Sitä käydään jokaisesta elämän hetkestä ja teosta: järjestänkö elämäni sitä varten, että kasvatan yhteistä itsenäisyyttä yhdessä toisten kanssa, vai sitä varten, että vaadin henkilökohtaista oikeutta tulla riistetyksi, kilpailen toisia vastaan yksilöllisyyteni tunnustamisesta ja opportunismini palkitsemisesta. Toki kyse ei ole yksinkertaisesta kaksijakoisuudesta vaan loputtomista asteista ja nyansseista, mikä tekee entistä hankalammaksi määrittää minkäänlaista “nykyajan luokkataistelua” jonkinlaisen selkeän rintamalinjan kautta. Nyt luokkataistelusta jäljellä on pikemminkin taistelu kuin luokka, mutta toisaalta emme myöskään tiedä, mitä taistelulla tässä yhteydessä tarkoitetaan. Millainen on taistelu ilman rintamalinjaa? Ehkä Che Guevara -t-paitojen suosio vielä viime vuosikymmeninä ei kerrokaan ideologisesta sitoutumisesta menneen vuosisadan sosialismiin eikä pelkästään Chen komeudesta vaan siitä, että oman elämämme taistelut ovat sissisotaa metropolien ja omien aivojemme viidakossa.

Työstä kieltäytyminen tapahtuu aina suhteessa tiettyihin työmarkkinoihin, jotka eivät ole kysynnän ja tarjonnan määrittämä “luonnollinen” tai tasapainoa kohti hakeutuva instituutio vaan lukuisten erilaisten mikrovaltasuhteiden jäsentämä ja pirstoma monimutkainen punos. Jotta työvoima voitaisiin tuoda myytäväksi markkinoille, on työvoimaa kantavaa ruumista ohjattava ja painostettava, estettävä tulemasta toimeen ilman työvoiman myymistä pääoman alaisuuteen. Historiallisesti erilaisilla liikkuvuuden rajoituksilla on ollut keskeinen asema työläisten työstä kieltäytymisen mahdollisuuksien heikentämisessä. Sosiaaliturvaa tai erilaisten palvelujen saatavuutta määrittävät erottelut oikeudellisessa asemassa vaikuttavat nykyisin oleellisesti erilaisiin työstä kieltäytymisen mahdollisuuksiin.

Työstä kieltäytyminen on ensi sijassa pyrkimys parantaa omaa elämäänsä, tehdä vähemmän työtä ja tulla samalla paremmin toimeen sekä vähentää riippuvuutta työnostajista siinä kontekstissa, jossa elää. Siksi palkatonta kotityötä tehneet naiset kieltäytyivät 1960-luvulla työstä menemällä palkkatyöhön, koska arvelivat työmääränsä tosiasiassa vähenevän ja rahan antavan riippumattomuutta suhteessa ilmaista työvoimaa hyödyntävään aviomieheen. Siirtolaiset kieltäytyvät työstä sietämättömillä ehdoilla lähtemällä töihin maahan, jossa palkkataso on korkeampi. Usein tarkoituksena on esimerkiksi kustantaa lasten koulutus, jotta he eivät joutuisi yhtä sietämättömään työhön, tai kerätä rahaa oman yrityksen perustamiseen.

Yrittäjäksi tai freelanceriksi ryhtyminen merkitsee myös usein keinoa paeta palkkatyöstä, ensisijaisesti pikemminkin työn laatua ja järjestämisen tapaa kuin rahan määrää koskevasta näkökulmasta. Yrittäjäksi ryhdytään, jotta toisin kuin palkkatyössä voisi järjestää itse oman työn tekemisen rytminsä ja tapansa, mutta myös suhteet toisiin ihmisiin, kuten niin sanottuihin asiakkaisiin. Hoiva-alalla moni ryhtyy yrittäjäksi, jotta voisi hoivata paremmin. Hierarkisissa laitoksissa, myöskään julkisella sektorilla, tämä ei ole mahdollista.

Nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän ja yritystoiminnan säätelyn vuoksi juuri yksinyrittäjä tai mikroyrittäjä joutuu kuitenkin kaikkein pahimpaan kuseen. Kaikesta yrittäjyyspuheesta huolimatta valtio tukee ainoastaan suuria yrityksiä, ja aidosti itsenäinen yrittäjyys on estettävä, jotta toisen palveluksessa tehtävästä työstä pakenemisesta ei tule liian helppoa. Usein yrittäjyys merkitseekin vain toimimista suuren yrityksen alihankkijana ja yritystoiminnan riskien siirtämistä prekaarin yrittäjätyöläisen harteille. Vaikka yrittäjäksi ryhtymisen motiivina olisi pikemminkin maailman parantaminen kuin raha, yrittäjä joutuu väistämättä kilpailemaan toisia vastaan ja tavoittelemaan toimeentuloa opportunistisin keinoin. Jos yrittäjä haluaa tulla toimeen, vaihtoehtoja ei yksilötasolla juuri ole.

Silti niin kauan kuin elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa opportunistinen, uran tekemiseen tähtäävä toiminta palvelee tietenkin vain pääoman arvonlisäystä ja kasautumista, joka rahan kasautumisena merkitsee samalla vallan kasautumista, koska raha on valtaa elämää kohtaan. Pääomana se on valtaa toisten elämään. Siksi kasvattaakseen itsenäisyyden mahdollisuuksia, työvoiman olisi käännettävä raha vallaksi omaa elämää kohtaan. Yrittäjyys kenties kaikkein suorimmin kertoo siitä, että prekaarin työvoiman olisi järjestäydyttävä kamppailuun rahajärjestelmän ja sen muuttamisen ympärillä. Raha on voiman, suhteiden laajentamista, oman voiman kasvua. Poistakaa raha, kuten vasemmistolaiset vaativat. Mitä tulee tilalle? Riippuvaisuus isännästä, satunnaisesta henkilöstä, alistaminen, rukoilu, armo…

Yhteiskunnassa, jossa elämme, raha on Olemista, eikä ontologialla ole mitään muuta mielekästä muotoa kuin rahan tarkastelu. Raha on todella oleminen itse, ja raha jos jokin paljastaa sen että oleminen on prosessi eikä substanssi. Raha on oleellisesti tekemisissä potentiaalisen, dynaamisen, eikä aktuaalisen, tässä ja nyt olemassa olevan kanssa. Siksi työstä kieltäytyminen ja rahan vaatiminen ilman työtä merkitsee suoraan hyökkäystä nykykapitalismille keskeistä aksiomatiiikkaa vastaan.  

Erilaisten itseorganisoituneiden ”yhteisen” tuottamisen muotojen uhkana on aina jäädä toisistaan eristetyiksi ilmaisten infrastruktuurien tuottajiksi pääomalle. Commonsit säästävät pääomalta ihmisen tuotantokustannuksia, jos osa tuottavasta ihmisestä voidaan tuottaa ”kommonistisesti”. Tämän lukuisat liikkeenjohdon konsultit ovat tajunneet paljon vasemmistolaisia osuuskunta-ajattelijoita terävämmin. Jotta työstä kieltäytyminen voisi saada laajan yhteiskunnallisen – yksilön henkilökohtaisista ominaisuuksista riippumattoman – ulottuvuuden, sen täytyy nähdäkseni kohdata kysymys rahasta ja rahajärjestelmästä kapitalistisessa yhteiskunnassa erilaisia valtasuhteita oleellisimmin uudelleenjärjestävänä instituutiona.

Vaatimus vastikkeettomasta perustulosta ei ole maaginen keino kapitalismin kaatamiseksi eikä se ole tekninen ratkaisu sosiaaliturvajärjestelmän uudistamiseksi ja byrokratian purkamiseksi. Vaatimus perustulosta olisi muotoiltava sillä tavoin, että se voisi toimia työstäkieltäytymisturvana. Samalla perustulovaatimuksen poliittinen ulottuvuus muodostuu siitä, että työstäkieltäytymisturvaa vaaditaan yhtäläisesti kaikille, riippumatta aiemmista meriiteistä palkkatyömarkkinoilla. Perustulon suuruudeksi sopiva vaatimus on 1400 euroa siksi, että keskimääräinen ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha esimerkiksi Yleisessä työttömyyskassassa on noin 1400 euroa.

Vastikkeettoman rahatulon tarkoitus on vähentää riippuvuutta pääomasta ja valtiosta. Koska valtio ei voi kontrolloida, mihin sen luoman rahatulon käytät, perustulo todella on autonomiaa kasvattava uudistus. Kysymystä siitä, mikä lisää työvoiman autonomiaa tai riippumattomuutta työnostajasta ei pitäisikään sekoittaa kysymykseen ”reformismista ja vallankumouksesta”. Kysymys autonomiasta ja kysymys vallankumouksesta ovat eri asioita. Vaikka tietyt yhteiskunnalliset reformit eivät johtaisi vallankumoukseen porvarillisen valtion kumoamisen mielessä, ne voivat – porvarillisen politiikan horisontin hylkäävästä näkökulmasta – johtaa työvoiman autonomian kasvuun. Ja jos vallankumousta ei käsitetä tulevana kaappauksena vaan ihmisten vallankumoukselliseksi-tulemisena, tämä on myös ainoa olennainen näkökulma. Olennaista on järjestäytyminen alistettujen työläisten kyvyn ja voiman kasvattamiseksi, ei vallan kaappaaminen valtiota hoitavalta oikeistolta tai vasemmistolta.  

Esimerkiksi perustulo sinänsä teknisenä uudistuksena ei välttämättä tietenkään tule horjuttamaan kapitalismia, koska kapitalismi on dynaaminen, muuttumaan kykenevä eikä staattinen, tietystä tuotantotavasta ja kasautumisen muodosta riippuvainen järjestelmä. Perustulon merkitys ei palaudu exit onlyyn, kuten kuuluisa tatuointi Tony Halmeen takapuolessa, vaan sille olennaisempaa on enter uusiin, kapitalistista yhteiskuntaa pakeneviin elämänmuotoihin.

 

Monineuvo

Työstä kieltäytyminen merkitsee ensi sijassa ruumiin ja aivojen singulaarisuuden vahvistamista, kieltäytymistä palvelemasta ne ylittäviä abstrakteja arvoja. Voima ja nautinto kaikkia ”arvoja” vastaan. Työstä kieltäytyminen on vapauden valtakunnan rakentamista tässä ja nyt.

Työstä kieltäytyminen on kaiken negatiivisuuden vastakohta. Päinvastoin työ on nykyisin negatiivisuutta, elämästä kieltäytymistä. Siksi työstä kieltäytyminen on myös kieltäytymistä kaunasta ja katkeruudesta, negatiivisuudesta elämää kohtaan. Työstä kieltäytyminen tuo esiin elämän ja halun kompleksisuuden: mikään yksinkertainen negaatio, työ elämästä kieltäytymisenä ei voi luoda “identiteettiä”, sillä elämä ei koskaan palaudu kieltäymykseen vaan sisältää aina jotain enemmän. Työstä kieltäytyminen on halun pursuamista yli äyräidensä. Työstä kieltäytymisen pakanallinen etiikka on: on elettävä nyt eikä myöhemmin, koska tuonpuoleista elämää ei ole. Koska elämme vain kerran, koska elämä on ainutkertainen, sitä ei kannata haaskata toisen palveluksessa tehtävään työhön. Koska elämän aikaa ei mikään tuo takaisin eikä mikään korvaa, palkkatyön olemassaolo sinänsä on absoluuttista epäoikeudenmukaisuutta. Mikään palkka ei korvaa elämättä jätettyä elämää.

Yhteiskunta, jossa elämme on kuitenkin edelleen rakennettu työn ja alistumisen perustalle. Sen ajastaan jälkeen jääneet instituutiot, kuten TE-toimisto, muistuttavat jonkinlaista jumiin jäänyttä ja sattumanvaraisesti kaikkialle laukovaa konekivääriä, jonka täytyy tyhjentää rullansa ennen kuin se pysähtyy. Siltä pakoilemiseen työstä kieltäytyjä tarvitsee ääretöntä luovuutta, ja juuri tämä luovuus toimii kaikkien oleellisten yhteiskunnallisten keksintöjen lähteenä. Työstäkieltäytyjä joutuu luovimaan ja selviytymään veren värisellä merellä, vailla maata jalkojensa alla, ja siksi hänen on oltava viekas ja kekseliäs, monineuvo, monikeino, monihahmo. Työstä kieltäytyminen on elämän neuvojen, keinojen ja hahmojen rikastamista, matkustamista hapuillen aina uuden yhteiskunnan äärelle asti, ja siksi siitä tulevat runottaret kertomaan, kun vanhan yhteiskunnan linnoitukset viimein on viekkaudella hävitetty.

Eetu Viren