Miten tunne voi muuttua kapinaksi?

kyyneleetGeorges Didi-Hubermanin kirjan Peuples en larmes, peuples en armes (éditions de Minuit, 2016) ydinkysymys on, miten tunne voi muuttua kapinaksi (émotion = émeute), ja kyynelehtivä kansa (peuples en larmes) aseistautuneeksi kansaksi (peuples en armes)? Kysymyksenasettelu on mielenkiintoinen, mutta Didi-Hubermanin ratkaisu jättää vielä monia kysymyksiä auki:  Minkälainen kuvien estetiikka, minkälainen vallankumouksellinen romantiikka auttaisi vapautumaan voimia kahlitsevista viholliskuvista ja auttaisi oman toiminnan itsenäisyyden kasvattamista?

Minkälaisia ”kyynelehtiviä kansoja” (”peuples en larmes”) olet viime aikoina nähnyt?
Siellä, missä on kansannousu, kapina, siellä on tunnetta. Tunteet läpäisevät koko yhteiskuntaruumiin. Sanoisin jopa, että jotta olisi kansannousu, tunteiden jakaminen on välttämätöntä, vaikka se ei tietenkään ole riittävää poliittisesti ja historiallisesti sanoen. Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinissa analysoima ja rekonstruoima tragedia, jota yritän kirjassani mahdollisimman tarkasti analysoida, voidaan nähdä täydellisenä esimerkkinä tällaisesta tilanteesta. Siis todellisena mallina. Se kuuluu samanaikaisesti ”dokumentin” ja ”runouden” piiriin: se on paljossa velkaa tietyille historiallisille olosuhteille, mutta myös kirjalliselle työstämiselle, samaan tapaan kuin Victor Hugon Kurjat. Tilanne on tämä: Joku kuolee epäoikeudenmukaisen kuoleman. Esimerkiksi nuorukainen. Tai vielä pahempaa, lapsi tai nainen tai vanhus tai joukko aseettomia siviileitä. Äskeisissä arabikevään vallankumouksissa näimme tätä paljon. Tunteet nousevat pintaan. Ne ovat kauhua ja suuttumusta. Kuinka voidaan tappaa lapsi tai voimansa tunnossa oleva nuorukainen, kuten Mohamed Bouazizi Tunisiassa tai Vakulintšuk Eisensteinin elokuvassa? Näin ”epäoikeudenmukaiset” kuolemat ovat musertavia. Silloin itketään. Enemmänkin: silloin valitetaan, kuten tapahtuu erityisissä uskonnollisissa konteksteissa, joissa kyynelet toimivat tuskan ritualisaationa: Eisensteinin näytteille panemassa ortodoksisessa kristillisyydessä Odessan tapauksessa vuonna 1905, islamissa nykyisen Tunisian, Egyptin ja Syyrian tapauksessa, tai vielä katolisen Etelä-Amerikan tapauksessa.

Onko näissä julkisissa, kollektiivissa kyyneleissä poliittista ulottuvuutta, jos yksityiset kyyneleet viittaavat intiimiin, yksityisen alueelle? Onko tunteilla, yleisemmin ja laajemmin, kriittistä tehtävää?
Ilman muuta voidaan itkeä yksin, omassa sängyssä ja henkilökohtaisista syistä. Voidaan myös vuodattaa krokotiilin kyyneleitä, itkeä tekoitkua. Mutta voidaan myös, ennalta ajattelematta, puhjeta itkuun muiden edessä. Itkeminen on intiimiä – eivätkö kyynelet tule sisältä? – mutta se on myös tapa kääntyä muiden, toisten puoleen, tapa avautua toiselle, koska kyynelet tulevat silmistämme ja muuttuvat toiselle näkyviksi pieniksi kristalleiksi kasvoillamme. Voi olla, että itkeminen vie meiltä hahmon. Mutta samalla se, mikä ”hajottaa” tai vie kasvomme itkiessämme, vetoaa toiseen ikään kuin kyyneleet olisivat ajatustemme ja halujemme ”loistoja” (amers) – niitä, joiden avulla merenkulkijat suunnistavat. Täydellistä ja puhdasta intiimisyyttä ei ole. Käännymme aina, enemmän tai vähemmän, toisen puoleen. Antropologit puhuvat ”itkuriiteistä, ”rites piaculaires”, siis kyynelille perustuvista riiteistä – ja juhlista. Jos itku lähettää viestin, se on viesti kaikkialla ympärillämme olevasta kriisistä. Itkemisellä voi siksi olla – mutta ilman muuta ei aina – kriittinen, siis poliittinen vire.

Eivätkö kyyneleet pikemminkin ole osoitus kyvyttömyydestä, joka usein yhdistetään feminiinisyyteen?
Johan on kysymys! Eikä mikään ”poliittisesti korrekti”, vai mitä mieltä olette? Yritän kuitenkin ottaa sen kirjaimellisesti ja vastata siihen. Mutta sen tehdäkseni minun on ensin tehtävä hyvin tärkeä erottelu. Erottelu, joka on olennainen, erityisesti filosofilla, kuten Gilles Deleuze, joka kehitteli sitä Spinozaa ja Nietzscheä käsittelevien kommentaariensa kontekstissa. Kyse on voiman ja vallan välisestä erottelusta. Epäilemättä itku on osoitus vallan puutteesta, se on kärsimistä ja alistumista. ”Ei kyetä mihinkään.” Kaikki tämä vastaa kreikkalaisista tragedioista löytyvää sanaa pathos. Valtaa ei oteta eikä sitä käytetä kyynelet silmissä. Antigone itkee, ei Kreon. Kreikkalaisissa tragedioissa itkevät naiset – mutta myös Panssarilaiva Potemkinissa, Tunisian kansannousussa, tai ajatelkaa Buenos Airesin Plaza de Mayon äitejä ja mummoja (Les madres), jotka vaativat uskomattoman itsepäisesti tietoja kadonneista lapsistaan –, heillä ei ollut valtaa eivätkä he edes vaatineet sitä. Heidän valituksellaan oli kuitenkin uskomaton voima. Nämä naiset muuttivat suuttumuksensa oikeudenmukaisuutta, tyranniasta vapautumista ja kostoa vaativaksi hehkuvaksi kiroukseksi. Kun valitus (se plaindre) muuttuu syytökseksi (porter plainte), alkaa kansannousu, vapautumisen liike, siis vallankumous. Usein – kuten Eisensteinin hienosti kertomassa ja teoretisoimassa tapauksessa – juuri naisten valitus laukaisee vallankumouksen. Katsokaa noita muutamaa Eisensteinin kuvaa: Nainen, joka itkee. Sitten toinen, joka paljastaa kasvonsa. Lopulta nuori nainen (Bundin, tuon ajan ison vallankumouksellisen juutalaisjärjestön militantti), joka nostaa nyrkkinsä… Vastaan siis kysymykseenne, että kyyneleet ovat usein ilmaus niiden poliittisesta voimasta, niiden, jotka nousevat vallattomuuden tilanteesta vastarintaan.

Sanot, että ”vaikutettuna olemisella” (être affecté) on vapauttava voima. Onko kyse kansan tuntemusten vapauttamisesta kuvien kautta, tuntemusten, joita nykyään pidetään usein vastakkaisina logokselle? Ilmapiirissä, jossa suhtaudutaan epäluuloisesti kansanomaisiin tunteisiin, miksi olet kiinnostunut kansan kyynelehtimisestä?
Niin kyyneleistä kuin kuvista. Maurice Merleau-Ponty huomasi jo 1960-luvulla: suurelle osalle filosofista ajattelua ”kuvalla on huono maine”. Hän viittasi Platonin edelleen voimissaan olevaan ja joskus tyrannimaiseen perinteeseen: kuva ei ylipäätään ole mitään muuta kuin illuusio, pinta, erehdys, uskomus, manipulaatiota jne. Jokainen totuus, tästä näkökulmasta, rakentuu kuvan vastakohtana. Aristoteelisesti olen sitä mieltä, että asiat ovat monimutkaisempia, sekä konkreettisempia että häilyvämpiä. Olemme tietenkin kuvien ympäröimiä ja usein niiden tukahduttamia, kuvien, jotka valehtelevat ja manipuloivat. Mutta se ei kerro mitään kuvasta yleensä, vaan vain siitä tuhoisasta käyttöarvosta, jolle kuvat on alistettu. Sama on tapahtunut kielelle: kieli ei itsessään ole valheellista, vain puheet valehtelevat. Samalla aikakaudelle Josef Göbbelsin Saksa puhuu valheita, Walter Benjaminin ei! Sama pätee myös tunteisiin.  Se, mitä on kritikoitava, on tunteiden tietty käyttö – siis tietyt mediamarkkinat. Tunteiden eliminointi politiikasta siksi, että niitä voidaan manipuloida tai ne manipuloivat, on virhe. Politiikan tekeminen kuvitellen, että tunteellinen puoli voidaan eliminoida, sillä tekosyyllä, että tunteet muodostavat populismin pääasiallisen materiaalin, on kuin käsitellä suhdetta johonkin toiseen ihmiseen haluamalla eliminoida rakkaus sillä tekosyyllä, että pornografia on jo vallannut kamallaan markkinat… Se, mitä haluan sanoa, on, että poliittiselle viholliselle ei saa jättää niin syvällisiä ja arvokkaita asioita – antropologisesti puhuen – kuin kuvat ja tunteet. Pikemminkin on ajateltava niitä uusien käyttöarvojen kautta.

Onko kapina kyynelten avulla mahdollinen? Yhdistikö Eisenstein mielestäsi poliittisen emansipaation ja romantiikan…
Ilmiselvästi se ei riitä. Äsken puhuin välttämättömyydestä syyttää (porter plainte) siirtymisenä pois valituksesta (se plaindre). En nyt puhuisi ”romantiikasta” taiteellisena tyylinä, joka voidaan ylittää, kuten Jacques Rancièren regiimien kuviossa. Freudin ja Warburgin lukeminen on vakuuttanut minut siitä, että kulttuurin ja inhimillisen toiminnan piirissä, mikään ei ole vanhentunutta, kaikki säilyy hengissä. Kaikki ongelmat palaavat, mutta toiston kautta, haudattuina muistoina, torjutun paluuna… On siis hyvin ajankohtaista ”vallankumouksellista romantiikkaa”, joka kantaa varmasti jossain määrin mukanaan niitä syviä intohimoja, joita löytyy Eisensteinilta, Brechtiltä, Benjaminilta tai Ernst Blochilta. Tiedän hyvin, että nykyisyys näyttää kääntyvään pessimismiin. Mutta Benjamin sanoi tämän arvokkaan ja tulevaisuuteen suuntautuneen asian: ”Pessimismin organisoiminen ei merkitse mitään muuta, kuin sitä, että poliittisen toiminnan piiristä löydetään tila, joka on radikaalisti ja absoluuttisiesti kuvitteellinen.” Meidän tehtävämme on löytää tämä ”kuvien tila” ja ennen muuta keksiä sille hyvä käyttö.

Käännös: Jussi Vähämäki