Valtionvelan synty

Julkinen velka (tai valtionvelka) keksittiin keskiajan italialaisissa kaupunkivaltioissa Venetsiassa, Firenzessä ja Genovassa. Ne kehittivät ja hioivat julkisen velan tekniikkoja 1100-luvun lopulta lähtien. Venetsian tasavalta otti ensimmäisenä 1167 (pakko)lainan asukkailtaan. Genovassa säädettiin vuonna 1274 ensi kerran julkisen velan vakauttamisesta, koska velka oli kasvanut 305 miljoonaan Genovan liiraan. Vuonna 1407 Genovassa, kun velka oli jo kolme miljoonaa Genovan liiraa, valtion velkojat yhdistyivät ja muodostivat yhteenliittymän nimeltä Casa di San Giorgio, josta tuli käytännössä kaupunkivaltion ”virkamieshallitus” tai tuo kuuluisa ”Troikka” (ja Italian kaupunkivaltioiden ensimmäinen pankki). Ei mitään uutta auringon alla!

Firenzessä vuonna 1303 julkinen velka oli siedettävät 50 tuhatta kultafloriinia. Kaupunki kuitenkin joutui aseellisiin konflikteihin tilanteessa, jossa moderni tykistö muuttui tärkeäksi sodankäynnissä ja siviilien muodostamista sotajoukoista siirryttiin palkkasoturiarmeijoihin. Sodankäynnistä tuli uuden tekniikan ja armeijoiden ammatillistumisen kautta paljon aiempaa kalliimpaa. Jälleen yhtymäkohta nykyaikaan.

Valtio voi kulujensa kattamiseksi verottaa kansalaisiaan, laskea rahansa arvoa, hankkia luottoa. Koska Firenze piti mustasukkaisesti kiinni rahansa arvosta (sic!), varoi suututtamasta kansalaisiaan veroilla, se joutui ottaman runsaasti velkaa erityisesti sotilasmenojen rahoittamiseen. Jos velka oli vuonna 1303 50 tuhatta floriinia, niin jo 1343 se oli jo 600 tuhatta, 1364 1,5 miljoonaan floriinia ja vuonna 1400 noin 3 miljoonaa floriinia. Palkkasoturit ja uusi teknologia (vaikka kyse ei ollutkaan tietojärjestelmistä) nielivät rahaa. Täältä asti juuri sotilasmenot ovat olleet keskeinen valtion velkaantumisen syy. Ja paljon puhutun Kreikan velkakriisin takana on myös se, että Kreikka on ollut yksi Euroopan viidestä suurimmasta aseiden hankkijasta vuosina 2005–2009. Amerikkalaisten ja ranskalaisten taisteluhävittäjien ja saksalaisen sotilaskaluston hankinnat muodostivat noina vuosina 38 % maan tuonnista. Toisaalta palkka-armeijoita saamme historioitsijoiden mukaan mitä todennäköisimmin kiittää rahan synnystä: ensimmäiset metallikolikot lyötiin Vähässä Aasiassa 6. ja 7. vuosisadalla eaa., ja todennäköisesti niillä maksettiin palkkasotureille palkkaa. Velka ja sota, sota ja raha ovat historiankirjojemme mukaan uskollisimmat liittolaiset.

Valtion kasvava rahantarve pakotti Firenzeä lainakorkojen nostamiseen. Siellä oli vuodelta 1343 peräisin oleva säädös, jonka mukaan valtion velkojat olivat oikeutettuja ylimmillään 5 % korkoon. Säädöksen aiheuttamien hankaluuksien kiertämiseksi vuodesta 1358 lähtien lainat kirjattiin todellisiin summiin nähden kolminkertaisina. Eli jos lainasit sata floriinia, summa kirjattiin kolmen sadan floriinin suuruisena. Näin 5 % korolla sait käytännössä korkoa 5×3, eli 15 % todella sijoittamallesi 100 floriinin summalle. Lisäksi sijoittajalle tarjoutuivat erinomaiset keinottelun mahdollisuudet pääomalleen. Ei siis ihme että monet firenzeläiset alkoivat sijoittaa valtionvelkaan mieluummin kuin kauppaan. Tulos oli yksinkertainen: valtio köyhtyi, kansalaiset rikastuivat.

Paavin valtiolla, Vatikaanilla oli ”eettisiä” ongelmia koron kanssa kiitos Jeesuksen, joka ajoi koronkiskurit ja kauppiaat pois temppelistä. Siksi tarvittiin firenzeläinen Paavi, Klemens VII (Giulio de’ Medici, 1477–1534, Medicien pankkiirisuvusta) vatikaania velkaannuttamaan. Syytä olikin, sillä 1500-luvun alkupuolella katolisen kirkon tulot olivat pienentyneet, koska puoli Eurooppaa kieltäytyi, protestanttisuuteen käännyttyään, lähettämästä rahaa Roomaan (Denarii Sancti Petri tai Pietarin obolus). Samalla myös kirkon julkiset menot olivat kasvaneet voimakkaasti.

Laskevien tulojen ja kasvavien menojen haarukan laajeneminen, spread, pakotti paavin tarkistamaan eettisiä periaatteitaan. 1526 Klemens VII laski liikkeelle 200 miljoonan kultadukaatin lainan 10 % korolla. Pää oli avattu ja seuraajat jatkoivat samalla linjalla. Paavinvaltion velka oli 1592 5,6 miljoonaa scudoa, 9 miljoonaa 1604 ja 28 miljoonaa 1657. Jo 1592 korkojen maksu nielaisi 30 % kirkkovaltion menoista. Velkaa hoidettiin, kiitos sillä rikastuneiden firenzeläisten konsultoinnin, varsin huolettomasti.

Menestyvää liiketoimintaa oli syytä soveltaa suurempiin ympyröihin. Siinä genovalaisilla, Italian laihialaisilla, oli sanansa sanottavanaan. Kuten Jaques Savary vuonna 1675 ilmestyneessä kaupallisessa traktaatissaan Le parfait négociant sanoo: ”Jos maailmassa on joku paikka, jossa voi olla mahdollisuus ansaita jotain, voitte olla varmoja, että löydätte sieltä genovalaisen.” Vaikka Genova ei ollutkaan rahoittanut suurta poikaansa, Kolumbusta, tämän Intian purjehduksella, halusi se silti päästä osalliseksi Uuden maailman rikkauksista, hopeasta ja kullasta, joita rahdattiin Espanjan hoviin. Ja he pääsivät niistä osallisiksi, kuten runoilija Quevedo riimitteli: ”Poderoso caballero es Don Dinero:/ nace en las Indias honrado, / donde el mundo le acompana, / viene a morir en España, / y esta en Génova enterrado.”

Espanjan hallitsijana oli Filip II, aikansa rikkain ja myös velkaisin kuningas. Filip oli perinyt imperiumin isältään (Kaarle V), eikä rikkaudessa kyse ollut pelkistä alamaisilta kerätyistä verotuloista, vaan Espanjan kruunun oikeuksista Meksikon ja Perun kaivoksista louhittuun kultaan ja hopeaan. Espanjaan virtasi Amerikasta ennen kaikkea hopeaa, mutta myös kultaa ja niistä Filipin osuus oli viidennes. Vuosien 1556 (Filipin noustessa valtaistuimelle) ja 1598 (Filipin kuolinvuosi) välillä Sevillaan kuljetettiin Perun ja Meksikon intiaanien verisen riiston avulla kaivettua hopeaa yli 7000 tonnia ja kultaa 70 tonnia. Filipin tulot olivat ennennäkemättömiä. Mutta kuninkaalle ne eivät koskaan riittäneet. Eikä kyse ollut pelkästä inflaatiosta: F. Braudel taitaa jossain yhteydessä sanoa jotakuinkin, että Kolumbus löysi Amerikan ja sen seurauksena Eurooppa inflaation.

Filipin menot olivat ennen muuta sotilasmenoja: sodat Turkkia, Englantia, Ranskaa ja ennen kaikkea nykyisiä Alankomaita vastaan. Filipin haaveena oli yhdistää läntinen Eurooppa uskonnollisesti ja poliittisesti. Haave ajoi hänet jatkuviin sotiin eri paikoissa. Niinpä! Hänellä oli suuret tulot, mutta hän onnistui tuhlaamaan ne jo ennen kuin ne olivat hänen kirstussaan erilaisissa sodissa ympäri Atlanttia ja Välimerta, Italian niemimaalta Englannin rannikolle (Suuri Armada). Hänen rahoitusongelmansa oli kaksipiippuinen: yhtäältä oli kyettävä ennakoimaan valtavat tulot, jotka hän saisi haalittua, ja toisaalta hopea ja kulta olisi tehtävä rahana käytettäväksi, muutettava rahaksi ja sitä oli voitava käyttää siellä, missä hän kunakin hetkenä rahaa armeijoilleen tarvitsi olivat nämä maalla tai merellä.

Genovalaiset pankkiirit riensivät Filipin avuksi. Genova hallitsi maailman finanssimarkkinoita 1500-luvulta 1600-luvun alkuun (ja genovalaiset keksivät paitsi julkisen velan ja sen saneerauksen myös valtionobligaatiot, roskapankin, loton, finanssipääoman suojan, kaksinkertaisen kirjanpidon jne.). Ja pankkiirit ratkaisivat Filipin ongelman perigenovalaiseen tapaan: panivat hänet maksamaan itsensä kipeäksi. Pankkiirit pyysivät 14–15 % korkoa, joka ei ollut aikakauden mittapuiden mukaan mitenkään liian korkea. Mutta he olivat keksineet jotain muuta ja aivan uutta: pankkimaksut, käsittelykulut tai millä nimellä niitä nykyään nimitetäänkin. Jouduit maksamaan yhdestä valuutasta toiseen vaihdettaessa, rahan nostamisesta jossain toisessa paikassa, rahan siirtämisestä paikasta toiseen… Lopulta lainasta, jonka korkomenot olivat muodollisesti 15 %, maksoit todellista korkoa 45 tai 50 %. Helmikuussa 1580 turhautunut ja raivostunut Filip kirjoitti eräälle ystävälleen: ”Tätä vaihtojen ja korkojen juttua en ole koskaan saanut taottua kaaliini.”

Mitä enemmän Filip maksoi korkoja ja kuluja sitä enemmän hänessä kasvoi kauna ja viha verta imeviä pankkiireja kohtaan (vaikka ajan lääketiede piti kuppaamista, veren päästöä, oivana parannuskeinona, ja vielä 1830 Ranskaan tuotiin 60 miljoonaa iilimatoa tähän tarkoitukseen, niin genovalaiset eivät Filipiä parantaneet). Hän yritti eri tavoin päästä jaloilleen. Aina silloin tällöin Filip ilmoitti olevansa maksukyvytön tai hän yritti lykätä velkojensa maksua otollisempaan tilanteeseen. Hän yritti käyttää firenzeläisiä pankkeja genovalaisia vastaan (kilpailuttaa niitä keskenään), mutta firenzeläisillä ei ollut genovalaisten kokemusta ja Filip epäonnistui.

Genovaan 1500-luvun lopulla rakennetut upeat renessanssipalatsit kertovat omalla tavallaan siitä, miten paikallinen pankkiiriaristokratia hyötyi Filipille päänsärkyä aiheuttaneista koroista ja kuluista. Niitä kannattaa käydä ihailemassa jos sattuu Genovassa käymään.

Jussi Vähämäki