Ventimigliassa
Julkaisemme lyhyen artikkelin, joka kertoo pakolaisten ja maahanmuuttajien kiduttamisesta sormenjälkien ottamiseksi. Kiduttaminen on käytäntö, johon Euroopan maiden virkamiehet, poliisi ja rajaviranomaiset ovat valmiita, ja se näyttää nykyään kuuluvan heidän tehtäviinsä. Pakolaisten ja maahanmuuttajien kanssa työskentelevät lääkärit ja terveydenhoitohenkilökunta ovat moneen kertaan tuoneet asian esiin, vailla mitään poliittista vastakaikua. Päinvastoin: Euroopassa, puhumattakaan ”meillä Suomessa”, ei tällaista kuulemma tapahdu. Yksikään poliitikko ei näytä olevan riittävän ”rohkea” astuakseen julkisesti vastustamaan kidutusta. Tähän on tultu.
12. kesäkuuta 2016
Saavumme aamulla Ventimigliaan.
Nyt ihmisiä (enimmäkseen sudanilaisia ja eritrealaisia) on yli 400. Heitä majailee kirkossa ja kirkon tienoilla, hyvin lähellä aiempaa Via Tendan epävirallista leiriä.
Mieliala on surkea, luultavasti osin ruuan ja veden puutteen vuoksi, koska suurin osa viettää Ramadania, ja osin siksi, että kaikki tuntevat olevansa oman onnensa nojassa. Jotkut naisista ovat raskaana (näimme heitä ainakin kolme).
Useita potilaskäyntejä, suurimmalla osalla on yskää ja nielutulehdus.
Kaksi sudanilaista pysäyttää meidät pyytäen tapaamista kertoakseen kuinka he ovat tulleet tänne. Ensimmäinen, 33-vuotias, kertoo meille, että heti kun hän rantautui Tarantoon häneltä vaadittiin tunnistautumista antamalla sormenjäljet. Kun hän kieltäytyi, häntä hakattiin ja pahoinpideltiin ja hänelle annettiin sähköiskuja kunnes hän ei enää jaksanut vastustella, ja suostui antamaan sormenjälkensä.
Toinen, 31-vuotias, kertoo, että hänet tuotiin Bariin Punaisen Ristin leirille, jossa oli poliiseja ja karabineereja, monet näistä siviilipukuisia. Siellä hänelle kerrottiin, että se joka kieltäytyy antamasta sormenjälkiä joutuu seisomaan paikoillaan syömättä, juomatta ja pääsemättä vessaan. Vuorokauden jälkeen hän antoi sormenjälkensä. Lisäksi hän kertoo, että hänelle sanottiin useaan otteeseen, että sormenjäljet eivät loppujen lopuksi olisikaan ratkaisevia hänen matkansa jatkumiselle. Tiedon saannin puute oli ilmeistä hänen meille tekemissään kysymyksissä: hän kysyi, oliko olemassa joku asiakirja, jonka hän voisi saada ja näyttää poliisille ja ylittää sitten rajan.
Toinen, 22-vuotias sudanilaisnuorukainen, sanoo meille viettäneensä yhden kokonaisen päivän syömättä ja juomatta kuuden muun kanssa suljettuna rajalla tilaan, jonka luonnetta hän ei kykene tarkemmin täsmentämään. Sen jälkeen hänet kuljetettiin linja-autolla Genovaan ja sen jälkeen lentokoneella Bariin. Siellä, hänen kieltäytyessään antamasta sormenjälkiään, hän joutui seisomaan jaloillaan iltakuudesta seuraavaan iltakuuteen pääsemättä vessaan, ilman juotavaa ja syötävää. Hänellä on ruhje vasemmassa sääressään: hän sanoo saaneensa sen poliisin antamasta potkusta. Hän pyysi päästä näyttämään sitä sairaalaan, mutta tämä kiellettiin. Hän kertoo nähneensä samassa paikassa myös naisia ja lapsia, mutta kertoi, ettei tiennyt kuinka heitä kohdeltiin. Joihinkin käytettiin sähköiskuja. Hän ja muut häntä kuuntelevat sudanilaiset kertovat, että tulkkina oli toisinaan eräs syyrialaisnainen jota oli hankala ymmärtää, sillä hän puhui erilaista arabiaa. Lisäksi monet kertovat meille, että ruoka oli luultavasti peräisin Barin ”rekisteröintikeskuksesta” (centro di identificazione ed espulsione = “tunnistamisen ja karkottamisen keskus”): se ei ollut halalia ja tehtiin joskus siasta.
Toinen sudanilainen, 26-vuotias, kertoo, että sen jälkeen kun hän nousi Milano–Genova-junasta, hänet vietiin Genovan pääpoliisiasemalle. Siellä naispoliisi, joka puhui hänelle vain italiaa, yritti elehtimällä saada hänet ymmärtämään, että hänen on annettava sormenjälkensä. Hän kertoi poliisille antaneensa ne jo Sisiliassa. Lisäksi hän kertoo meille, että hänelle aiheutettiin kipua nyppimällä pihdeillä korvien tasolta ja pohkeista. Kahdeksan poliisin voimin he onnistuivat näin saamaan hänen sormenjälkensä. Hänellä on jalassaan haava, joka hänen mukaansa saatiin aikaan paljain käsin. Lisäksi häntä hakattiin ja kuristettiin kaulasta. Hän oli poliisiasemalla kaksitoista tuntia ja tuona aikana hänelle annettiin vain vettä.
Lopuksi he kysyvät meiltä, miksei poliisin kanssa asioitaessa paikalla voisi aina olla ainakin tulkki.
Sisäministeri (Alfano) ja sormenjäljet.
Eurooppalaiset ministerit eivät tiedä mitä tehdä, mutta heidän on tehtävä jotain. He ovat päättäneet: haluamme pakolaisilta sormenjäljet. Sisäministeri (Alfano/Orpo) on sanonut omilleen: ottakaa sormenjäljet. Sormenjälkien perustalta tehtyjä siirtoja yhdestä Euroopan maasta toiseen (palautuksia siihen maahan, johon on ensimmäisenä tultu) on muutamia satoja sen rinnalla, että karkotettuja on satoja tuhansia (vuonna 2015 tarkalleen ottaen 160.000).
Toisin sanoen: hallitsijamme eivät käytännöllisesti katsoen tarvitse sormenjälkiä toteuttaakseen omia tarkoituksiaan. Olettakaamme, että pakolaisten kertomukset ovat tosia. Jos näin on, niin miksi heitä kidutetaan ja pakotetaan antamaan sormenjäljet? Cesare Beccarian ja Amnesty Internationalin mukaan kidutuksella on kaksi vaikututusta ja tavoitetta: hankkia jotakin –tietoja, tässä yhteydessä sormenjälkiä– tai pelotella, terrorisoida (saada aikaan kauhua). Mikäli suljemme pois ensimmäisen tavoitteen ja vaikutuksen, jäljelle jää viimeksimainittu: maahanmuuttajien terrorisointi, jotta nämä eivät tulisi tänne. Tähän saakka järkeily on loogista ja deduktiivista.
Ajateltaessa meille kerrotyuissa tarinoissa esiintyviä oletettuja kiduttajia, on katsottava josko olisi todennäköistä, että nämä pahoinpitelevät ulkomaalaista, jotta tämä lähtisi tiehensä eivätkä enää näyttäytyisi Euroopassa. Tämä näyttää meistä todennäköiseltä. Kyse on yksinkertaisesta järkeilystä. Pidetään mielessä, että veneellä tulleen on lähettänyt perhe, joka on sijoittanut tähän maahanmuutto-operaatioon huomattavia summia ja joka toistuvissa eteen tulevissa yllättävissä tilanteissa jatkaa maksamista.
Silmukka Ventimiglia–Trapani–Ventimiglia–Trapani jne. kasvattaa koko ajan pakolaisen matkan kustannuksia. On todennäköistä, että perheen rahat päätyvät saattajille, lahjontaan, matkalippuihin jne., ja koko yksittäinen maahanmuuttoprojekti epäonnistuu.
Emme osaa kuvitella, josko maahanmuuttajia pidättävät ja siirtelevät virkamiehet ovat järkeilleet edellä mainitulla tavalla. Päätelmä on kuitenkin looginen – ja millä ihmeellä se, joka on tuhlannut perheensä rahat ja jolla itsellään ei ole rahaa, voi palata takaisin? Hän on maassa, jota ei tunne, ilman perhettä ja ystäviä, eri maassa jonne hän halusi, taloudellisesti ja psyykkisesti epätoivoisessa tilanteessa.
Mikäli tällainen ilmiö moninkertaistuu tuhansiin, meillä on epätoivoisten kriittinen massa, jonka hallitseminen ei kuulu meille vaan hallituksillemme. Tapaus Calais näyttää vahvistavan demografisen olettamuksemme. Kenties sisäministerit ovat jo ennakoineet tämän. Itse asiassa, jotta Ventimiglian kaltaisille rajoille ei kasaantuisi väkeä, on jo nähtävissä, kuinka värillisiä haarukoidaan koko territorion alueelta, erityisesti rautatieasemilta, joilta voi päästä rajalle.
Samaan aikaan identifioidaan ja laitetaan syytteisiin eurooppalaisia militantteja, jotka avustavat pakolaisia rajojen tuntumassa.
Onnistuvatko sisäministerit välttämään monien Calaisien syntymisen?
Lääkärit Amelia Chiara Trombetta ja Antonio Curotto sekä asianajaja Roberto Faure