Filosofia on komediaa

P: Kuka mä olen? Mä olen idea! (Chi song’ je? Songo ’nu pensiero!)

GD: Etkö sä siis ole olemassa, niinkö?

P: Luulin sun tietävän filosofiasta vähän enemmän. Platonhan sanoo, että ideat on olemassa, että ne on ainoita todella olemassa olevia.  (Te facevo cchiù addutturato de filosofia. Dice Platone ca l’idee asistono, ca esse surtanto overamente asistono.)

GD: Sä oot idea, mutta minkä idea?

P: Tää on just pointti: mä oon idea ilman mitään asiaa. (Pròpeto chisto è ’o punto: je songo ’na idea senza ’a cosa.)

”Mitä haluat?” kysyy Pulcinella, ”haluatko, että saan sut muistamaan vai unohtamaan menneet?” ”Molemmat”, vastaa maalari. ”Menneisyys, menneet… Mihin sä sitä tarvitset? Mulla ei oo koskaan ollut sitä.” ”Mitä haluan menneisyydeltäni? Muisti on taitoa estää menneisyyden päättyminen ja muisti on muusien äiti… Tiedätkö, en halunnut elämää, enemmän kuin elämää, halusin jotakin joka ei hajoaisi ja siksi maalasin.”

Komedian hahmot näyttävät meille elämämme universaalina, yhteisenä elämänä, ideana, joka ei supistu tai palaudu johonkin erityiseen elämään, minuun tai sinuun. Ehkä juuri tästä syystä ei ole olemassa porvarillista komediaa, vaan vain komediaa porvareista. Koominen hahmo repii kappaleiksi kuvitelmamme omasta erityisyydestämme, omasta yksilöllisyydestämme. Se hajottaa yksilöt ja kansat yhdeksi naurunremakaksi sekä näyttää kaikkein yksilöllisimmiksi ja salaisiksi luulemamme luonteenpiirteemme tavanomaisiksi ja yhteisiksi.

Pulcinella on koominen hahmo, kuten luulosairas, mustasukkainen tai saituri, mutta ei siinä mielessä kuin viime vuosien televisioviihteessä, jossa niin sanotut hahmot ovat muita, toisia ja joille nauretaan siksi, että ”minä” en ole tuollainen. Pulcinella on yleisen ja yhteisen elämän muodon ”hahmo”, elämän, joka ei kuulu hänelle itselleen ja josta hän ei siksi voi olla itse myöskään vastuussa. Hän ei ole vastuussa nenästään, mahastaan tai kyttyrästään. Hän ei ole yksilöpersoona, erikoinen, poikkeuksellinen, epänormaali tai mikä milloinkin on porvarillisen näyttelijän tai dramaturgin tulkinta…Pulcinella on teatraalinen hahmo, joka ei esitä mitään.

Otan mieluummin yleisen kuin erityisen, universaalin kuin partikulaarisen.  Kyse on elämäni valinnasta, mutta myös poliittisesta päätöksestä. Yksilöllinen elämä on aina vain elämän runneltu, osittainen puoli, joka syntyy tai nousee esiin vain kun viranomainen, pankkiiri, opettaja tai Jumala kutsuu ja vaatii tilille: sinäkö tämän teit, oletko maksanut velkasi, osaatko tämän, oletko varmasti ajatellut tämän loppuun asti… Olemme yksin, pelkkiä yksilöitä, kannamme syntimme yksin kuolemaamme saakka. Koominen hahmo ottaa taakan selästämme, tasoittaa kyttyrämme, pienentää mahamme, näyttää, että emme ole yksin eikä elämämme ole erikoinen, vaan yhteinen muiden kanssa, nimetön, samankaltainen kuin muiden elämä. Tämä nimetön samanniminen elämä on yhteinen elämä ja edellytys tai ehto sille, mitä voisimme kutsua politiikaksi.

Mikä on Pulcinellan salaisuus ja samalla koomisen hahmon salaisuus? Viimeisessä kirjassaan (Pulcinella ovvero Divertimento per li regazzi, nottetempo 2015) Giorgio Agamben vastaa: se, että kieli on, se että on maailma, sitä ei voi sanoa, mutta sille voidaan nauraa tai sille voidaan itkeä.

Agamben, jota kirjojen perusteella on helppo pitää surumielisenä ja vakavana ilonpilaajana ja joka ei löydä maailmasta mitään hauskaa, haluaa vakuuttaa lukijansa, että hän on iloinen ja leikkisä ihminen (muistan kun joskus keskustelimme Agambenista feministifilosofi Adriana Cavareron kanssa selaillessamme Tampereen tuomiokirkossa kirkon maalauksista tehtyjä kortteja, Adriana valitsi kortin kuoleman puutarhureista ja sanoi, että tämä on kuin Agamben; lähetimme kortin tuolloin Veronassa opettaneelle Agambenille terveisinä Suomesta). Mutta tärkeämpää kuin iloinen ja leikkisiä Agamben on hänen tavoitteensa ”näyttää… ei pelkästään se, että komedia on paljon tragediaa vanhempaa ja syvällisempää… vaan, että se on paljon lähempänä filosofiaa – niin lähellä, että lopulta näyttää siltä, että ne liki sekoittuvat toisiinsa.” Filosofia on komediaa, ja kaivattu Aristoteleen teos komediasta on hänen filosofiansa.

Kirja on  liki omaelämäkerrallinen, henkilökohtainen, mutta henkilökohtainen siinä mielessä, että Agamben haluaa tehdä itsestään commedia dell’arten hahmon.  Hän on elonsa keskimatkaan ehtineenä samoilemassa synkkää metsää, polulta oikealta poikenneena, ja jollain tavoin olisi aloitettava uudestaan, selvitettävä mitä on tullut tehtyä. Hän on komedian tiellä, koska italialaiselle ei ole muuta tietä Danten jälkeen, ja sillä tiellä apuun tulee Giandomenico Tiepolo ja tämän maalaukset Pulcinellasta.

”Eri syyt pakottivat minut kirjoittamaan Pulcinellasta: kiinnostukseni komediaan, toisin kuin muilla italialaisilla filosofeilla, joilla kaikilla on traagiset näkemykset, ja lisäksi asuin Venetsiassa, lähellä Ca’ Rezzonicon museota, jossa Tiepolon Pulcinellalle omistetut maalaukset ovat.”

Kuvitelkaa 1700-luvun lopun Ranskan vallankumous, Euroopan hoveja kiertänyt maalari Giandomenico Tiepolo vetäytyy isältään perimäänsä Zianigon huvilaan odottamaan kuolemaansa ja maalaamaan joukon freskoja Pulcinellasta. Agamben kuvittelee taiteilijan, joka elämän loppuessa haluaa seurakseen vain Pulcinellan. Tämä kääntyy Pulcinellan puoleen  siksi, että Pulcinella selviää maailman lopusta, jää elämään vielä historiallisen maailman katoamisen jälkeen. Filosofi keksii maalarin ja Pulcinellan dialogin ja runoilija Francesco Nappo kääntää Pulcinellan repliikit Napolin murteelle.

Pulcinella ei ole epäpoliittinen hahmo, ei outo ja naurettava yksilö, vaan hän – ja tämä on tuttua Agambenia – ”esittää vaatimuksen toisesta politiikasta, jonka paikka ei ole enää toiminnassa, vaan joka näyttää, mitä ihmisruumis voi, kun kaikki toiminta on muuttunut mahdottomaksi. Siinä hänen ajankohtaisuutensa aina kun politiikka läpikäy ratkaisevan kriisin – Giandomenicolle Venetsian itsenäisyyden loppuminen  1797, meille politiikan pimennys ja planetaarisen talouden valta. Tehdessään kyseenalaiseksi käytännön ensisijaisuuden, Pulcinella muistuttaa, että toiminnan tällä tai tuolla puolen on vielä politiikkaa.” Toisaalta Agamben tekee  Pulcinellasta spinozalaisen hahmon, joka ei ajattelee mitään niin vähän kuin kuolemaa, vaikka hänen maailmassaan kuolema on aina jo läsnä.

Pulcinella ei helpota elämän taakkaa tai auta meitä kestämään sitä. Agamben on tässä lähellä Nietzscheä. Pulcinella on taiteilijalle ”hahmo, jonka jokin saa, kun se on ottanut aikansa.” Se on tehty ajattomasta, ja tämä ajaton ryntää esiin ja pysäyttää historiallisen ajan. Se on  puhdas ele, joka on irrotettu tarkoituksesta ja päämäärästä, teko, joka pysäyttää tekemisen. Se on elämän komedia, elämän naurettavuus, joka astuu näyttämölle heti kun tragedian esirippu on laskeutunut.

Jussi Vähämäki