Helikopterit ilmaan, Draghi

helikopteri

Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi sanoi perjantaina 20.11. Frankfurtissa pitämässään puheessa, että EKP ”on valmis tekemään mitä täytyy”, jotta sen asettama vajaan kahden prosentin inflaatiotavoite täyttyy. EKP:n johtokunnan odotetaan 3. joulukuuta pidettävässä kokouksessa päättävän uusista toimenpiteistä, joiden on tarkoitus kiihdyttää inflaatiota ja sen kautta talouskasvua. Vaihtoehtoja ovat EKP:n määrällisen kevennyksen ohjelman keston pidentäminen, kuukausittaisten velkakirjaostojen määrän kasvattaminen nykyisestä 60 miljardista eurosta tai ostojen kohteena olevien arvopaperien joukon laajentaminen. Lisäksi EKP saattaisi laskea keskuspankkirahasta maksettavaa (tai nykyisin oikeastaan perittävää) yön-yli-talletuskorkoa entisestään nykyisestä -0,2 prosentista.

Erityisesti Euroopan talouskasvua uhkaavien Pariisin terrori-iskujen jälkeen uudet rahapoliittiset elvytystoimet joulukuussa ovat hyvin todennäköisiä. Iskut ovat itse asiassa alentaneet euromaiden valtionvelan korkoja, koska markkinat ovat lähes varmoja, että ainakin nyt EKP laajentaa elvytystoimiaan. Euromaiden valtionvelkakirjojen korot ovatkin laskeneet ennätyksellisen alhaiselle tasolle. Saksan kaksivuotisen velkakirjan tuotto-odotus oli perjantaina 20.11. -0,389 prosenttia. Toisaalta Ranskan presidentti Hollande ilmoitti iskujen jälkeen, että Ranska tulee rikkomaan EU:n budjettisääntöjä entistä enemmän ja elvyttämään Euroopan taloutta vanhalla hyväksi havaitulla keinolla, “sotakeynesiläisyydellä”.

Draghin optimistisista vakuutteluista huolimatta ei ole kovin selvää, mitä EKP:n toimien laajentaminen voisi saada aikaan, ainakaan kenenkään muun kuin finanssimarkkinoilla toimivien suuryritysten ja osakkeita omistavien rikkaiden kannalta. Ensinnäkään keskuspankkirahan syytäminen pankeille ei automaattisesti lisää niiden luotonantoa, koska ne eivät välitä EKP:n luomaa keskuspankkirahaa eteenpäin vaan luovat itse yrityksille tai kotitalouksille myöntämänsä luottorahan, joka ei ole tarkkaan ottaen samaa rahaa kuin EKP:n pankkijärjestelmälle luoma raha. ”Määrällisen kevennyksen” kaltaisten toimien vaikutukset ovat siis aina epäsuoria. Niillä ei ole mitään suoraa tai välttämätöntä vaikutusta liikepankkien luotonantoon. Toiseksi, vaikka EKP on maaliskuusta asti ostanut velkakirjoja 60 miljardilla kuukaudessa ja onnistunut laskemaan korkotasoa, ei yritysten luototus ole juurikaan kasvanut, saati sitten investoinnit, työllisyys tai varsinkaan prekaarien työntekijöiden tulotaso. Varsinkin Espanjaa on juhlittu esimerkkinä euroalueen kriisinhallintatoimien onnistumisesta, ja siellä hehkutetaan luodun miljoona uutta työpaikkaa vuodessa, mutta näistä työpaikoista suurin osa on täysin prekaareja silpputöitä: suurin osa keskimäärin kolmen päivän mittaisia työsuhteita.

Jo viime vuoden lokakuussa EKP:n johtokunnan jäsen Yves Mersch varoitti, että määrälliset kevennysohjelmat ovat tähän mennessä vain pahentaneet tuloeroja ja tulevat tekemään niin myös Euroopassa (”Monetary policy and Economic Inequality”. Puhe Zürichissä 17.10.2014). Yhdysvalloissa Federal Reserven ”kevennysohjelma” johti tuloerojen kasvuun, koska sen merkittävimmät vaikutukset olivat osakemarkkinoilla. Standard&Poor -indeksi kohosi sen ansiosta ennätyslukemiin ja osakkeenomistajien varallisuus paisui. Jopa Yhdysvalloissa osakkeita omistavat lähinnä kaikkein varakkaimmat kotitaloudet, mutta Euroopassa osakkeenomistuksen jakautuminen on vielä keskittyneempää. Useimmissa euromaissa kaikilla muilla paitsi kaikkein varakkaimmilla kotitalouksilla on paljon enemmän pankkitalletuksia kuin osakeomistuksia, jolloin korkojen lasku ainoastaan laskee käytettävissä olevia tuloja ja siten vähentää kulutuskysyntää.

Draghi väittää, että QE:n pitäisi aiheuttaa positiivisia vaikutuksia, koska se laskee korkoja ja lisää sitä kautta yritysten halukkuutta lainanottoon, investointeihin ja työpaikkojen luomiseen. Mitä korkotason lasku Euroopassa on tähän asti sitten saanut aikaan? IWH-instituutin alkusyksystä julkaiseman tutkimuksen mukaan matalan korkotason ansiosta saksalaisten omaisuusarvot, ennen kaikkea osakkeiden ja asuntojen arvot ovat kriisin aikana nousseet noin 364 miljardilla eurolla (”Deutsche profitieren von Niedrigzinsen”, Frankfurter Allgemeine Zeitung 24.9.2015). Kuitenkin kaksi kolmasosaa tästä omaisuuserien arvonnoususta on mennyt kaikkein varakkaimmille kotitalouksille. Sen sijaan niiden kotitalouksien, jotka eivät omista asuntoa eivätkä osakkeita, varallisuus on kriisin aikana laskenut (tosin vain keskimäärin 500 eurolla/talous). EKP:n rahaelvytyksen myötä kehitys tulee epäilemättä korkeintaan kärjistymään.

Mistä tämä sitten johtuu? Eikö korkotason lasku tee investoimisesta yrityksille kannattavaa? Jos lainaa saa käytännössä ilmaiseksi, eikö yritysten kannalta ole hölmöä olla hyödyntämättä näin hyvää mahdollisuutta? Martin Wolf kirjoittaa Financial Timesissa, että yrityssektori on kuitenkin kaikissa korkean tulotason maissa (Ranskaa lukuun ottamatta) tuottanut erittäin suuria ylijäämiä jo niin ennen kriisiä kuin kriisin aikana, täysin korkotasosta riippumatta (”The corporate contribution to the savings glut”, Financial Times 18.11.2015). Yritykset ovat muodostaneet eri maissa 40–100 prosenttia kertyneistä kokonaissäästöistä. Japanissa yritysten ylijäämä on 8 prosenttia BKT:sta. Yrityssektorin valtavat ylijäämät merkitsevät, että investoinnit ja kokonaiskysyntä vähenevät, mutta myös että muiden sektorin (joko julkisen sektorin, kotitalouksien tai ulkomaansektorin) on pakko olla alijäämäisiä. Investoinnit ovatkin vähentyneet sekä syklisesti kriisin aikana että rakenteellisesti jo huomattavasti pidempään siitä huolimatta, että yritysten voitot ovat olleet suuria. Miksi investoinnit sitten ovat vähentyneet niin radikaalisti? Wolf arvelee syyksi potentiaalista kasvua alentavaa väestön ikääntymistä, globalisaatiota eli tuotannon siirtoa matalapalkkamaihin sekä teknologian kehitystä joka vähentää kiinteän pääoman tarvetta.

Jos yritykset eivät halua investoida siitä huolimatta, että ne tekevät valtavia voittoja ja kasaavat rahoitusylijäämiä, miksi korkotason lasku houkuttaisi niitä investoimaan sen enempää varsinkin, jos kysyntä on globaalilla tasolla heikkoa? Jos yritykset ottavat velkaa, ne käyttävät sen esimerkiksi omien osakkeidensa takaisinostoihin (joiden arvo on ylittämässä miljardin dollarin rajan vuodessa) eli raha virtaa finanssimarkkinoille, kohottaa osakkeiden arvoja ja kasvattaa rikkaimpien varallisuutta.

Yksinkertaisten tilinpidollisten kysymysten lisäksi olisi kuitenkin päästävä käsiksi niiden taustalla vaikuttaviin kapitalismin rakenteellisiin muutoksiin, perustaviin muutoksiin tuotannossa, työssä ja talouden makrotason säätelymuodossa.

Kiinteän pääoman ja investointien tarvetta ei ole vähentänyt pelkästään teknologian kehitys sinänsä vaan laajempi muutos kohti tieto- ja palveluvetoista taloutta, jossa yhtäältä kiinteän pääoman merkitys ja ainakin nimellinen hinta laskee, ja toisaalta yhä suurempi osa tuotannosta tapahtuu palkkatyön ulkopuolella, kokonaan maksamattoman työn piirissä (kuten Googlen tai Facebookin käyttäjien toiminta, huonekalujen kasaaminen, uusien pukeutumistyylien kehittäminen ja ylipäätään hoiva, ”ihmisen tuottaminen ihmisen avulla”).

Jos EKP haluaa saada uusilla rahapoliittisilla toimillaan aikaan muutakin kuin keinottelun lisääntymistä ja pörssikurssien nousua, sen olisi alettava harjoittaa ”määrällistä kevennystä kansalle”, siis kevennettävä prekaarien työläisten eikä vain finanssipankkiirien rahahuolia. Varsin monet valtavirtaisetkin talouskommentaattorit, Financial Timesin molemmat keskeiset talouskolumnistit (edellä mainittu Wolf ja Wolfgang Münchau) mukaan lukien, ovat jo sitä mieltä, että rahan jakaminen suoraan euroalueen kansalaisille ilman yritysten välitystä on ainoa keino nostaa Eurooppa lamasta.

Periaatteessa tietenkin pelkän rahaelvytyksen sijaan myös elvyttävä finanssipolitiikka, rahan suuntaaminen julkisiin investointeihin olisi oikea ratkaisu, mutta pelkän abstraktien rahavirtojen, kansantalouden tilinpidollisen tarkastelun sijaan olisi katsottava, minkälaista ”työtön” tai todellisuudessa tuloton työvoima on luonteeltaan, minkälaisia ovat investointien kohteena olevat nykyajan tuotantovälineet, jotka sijaitsevat työntekijän ruumiissa eikä enää siitä irrallaan. Tavanomaiset keynesiläiset ratkaisut, kuten teiden tai lentokenttien rakentaminen, eivät ole kovin osuvia, jos työttöminä ei ole rakennustyömiehiä tai tehdastyöläisiä vaan taiteilijoita, omaishoitajia tai koodaajia. Laitammeko Nokian ulos potkimat graafikot ja insinöörit kaivamaan ojia? Jos keskeinen syy ”investointipulalle” eli liikasäästöille ja siitä seuraavalle kysyntävajeelle on palkitsematon, rahallistamaton tuotanto, yksinkertaisin keino kysynnän ja talouskasvun elvyttämiseksi olisi tämän tuottavan mutta palkattoman elämän rahallistaminen. Toisin sanoen perustulo.

Perustulo ei nykytalouden näkökulmasta ole pelkkä menoerä tai sosiaaliturvan uusi muoto vaan investointi nyt palkatta jäävään tuottavaan, kollektiiviseen, hankalasti yksilöitävään ja ennakoitavaan toimintaan, työvoimaan yleisenä eikä erityisenä tuotantovälineenä. Milton Friedman ja hänen seuraajansa ovat kutsuneet keskuspankin suoraa rahanjakoa ihmisille ”helikopterirahaksi”. Kenties nimitys on siinä mielessä osuva, että kun taloudellisen kasvun ja arvon lähteitä ovat sellaiset hankalasti mitattavat ja paikannettavat toiminnot kuten aivojen välinen yhteistyö, ylipäätään tunteet, suhteet, hiljainen tieto, on investointeja keskeisiin tuotantovoimiin vaikea ruiskuttaa mitenkään yksittäisesti, yrityksen tai yksittäisen työntekijän tasolla. Pikemminkin rahaa olisi ”kaadettava” ylhäältä päin koko yhteiskuntaan, erottelematta ja kontrolloimatta, kenelle se menee. Pelkkien terroristeja jahtaavien sotilas- ja poliisihelikopterien sijaan Euroopan yllä voisivat lennellä myös keskuspankin euroja jakavat pelastushelikopterit. Tietenkään käytännössä seteleiden kippaaminen helikopterista ei ole nykyisen rahajärjestelmän luonteen mukaista, vaan suoralla tilisiirrolle jokaiselle euroalueen asukkaalle on paljon parempi sihti.

Perustulon rahoituksen varmistamiseksi olisi taisteltava koko rahoitusjärjestelmän perustan muuttamiseksi: EKP:n mandaattia ja toimintaa olisi muutettava ratkaisevasti. Sen tehtävänä tulisi olla finanssimarkkinoiden ja suuryritysten sijaan työvoiman rahoittaminen. Voitaisiin siis vaatia keskuspankin autonomiaa suhteessa valtioon, mutta ei siksi että se voi palvella tehokkaammin pankkiireja vaan siksi, että valtio ei pääse kontrolloimaan kenelle rahaa annetaan ja mihin raha voidaan käyttää. Keskuspankin osaksi tulisi siis automaattinen tulonsiirtorahasto, joka ohjaisi investointeja työläisten elämään.

Kopterit ilmaan, Draghi! 1000 euroa kuukaudessa!

 

Teksti: Eetu Viren
Kuva: Lotta Tenhunen