Hips Don’t Lie

Vuosituhannen vaihteessa Latinalaisessa Amerikassa vaihdossa tai vapaaehtoistyössä olleet punaviherintellektuellit saattoivat illanistujaisissa soittaa biisejä eräältä kolumbialaiselta, lattareissa hyvin suositulta, ”paikalliselta” singer-songwriterilta nimeltään Shakira.

Syksyllä 2001, juuri ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja julkaistu single Whenever, wherever teki Shakirasta maailmanlaajuisesti tunnetun artistin. Globaali tähti hänestä tuli viimeistään vuonna 2006, kun Hips Don’t Lie soi jatkuvasti kaikkialla Helsingistä (ja kevään Euromayday-kulkueesta) Oaxacan Zocalolle. Niin Shakiran ulkonäkö kuin musiikillinen tyyli muuttuivat vähitellen. Hän teki yhteisbiisejä Beyoncen ja Rihannan, Dizzee Rascalin ja Pitbullin kanssa, muutti Yhdysvaltoihin ja Barcelonaan ja alkoi seurustella jalkapallotähti Gerard Piquen kanssa.

Shakira ei enää ollut paikallinen vaan globaali artisti. Samaa kastia kuin Lady Gaga, Rihanna tai Beyonce, mutta vailla omaa twistiä, tiettyä yhteyttä Warholin Factoryyn ja gay-liikkeeseen kuten Lady Gaga tai Black Lives Matteriin kuten Beyonce. Suosio Latinalaisessa Amerikassa alkoi hieman laantua.

Kunnes keväällä tai kesällä 2016 Shakira teki jotain, mikä kiteytti ja samalla ylitti kaikki 2000-luvun musiikkikapitalismin ”innovaatiot”. Shakira julkaisi kolumbialaisen telenovela-tähden ja poplaulajan Carlos Vivesin kanssa kappaleen La Bicicleta. Sen videota on YouTubessa katsottu muutamassa kuukaudessa noin 500 miljoonaa kertaa, ja se on vuoden 2016 kaikkein suosituimpia YouTube-videoita. Ylipäätään latinalaisamerikkalaisella yleisöllä on musiikkiteollisuudelle jatkuvasti yhä keskeisempi merkitys, mikä näkyy siinä, että Gangnam Stylen ohella juuri espanjankieliset lattarivideot, joista valkoiset amerikkalaisnuoret eivät ehkä ole aluksi kuulleetkaan, keräävät YouTubessa satoja miljoonia katselukertoja.

Riippumatta siitä, mistä ajatus oli peräisin, mitään nerokkaampaa Shakira ei olisi voinut tehdä, ”autenttisen” latinalaisamerikkalaisen yleisönsä näkökulmasta. Sen lisäksi, että kyse on loistavasta biisistä.

Keskeinen osa kappaletta La Bicicleta on tietty puoli-ironinen nostalgia ja melankolia, vaikka samalla nostalgia halutaan ylittää, menneisyys on toistettava uudelleen alkuperäisesti, Heideggeria lainatakseni. Kuten Vives laulaa biisin alussa: Nada voy hacer rebuscando en las heridas del pasado. Shakira elää ja luo uudelleen nuoruuttaan: toisin kuin Barcelonassa, jossa hän nyt asuu Piquen kanssa, Barranquillassa hän voi rauhassa kulkea pitkin katuja ja nauttia elämästä: puedo ser feliz / caminando relajada entre la gente. Videolla Shakiran katumaasturi juuttuu ruuhkaan, mutta hän pelastuu siitä, kun Carlos tuo hänelle vanhan ”bicin”, jolla hän pääsee tiiviissä kaupunkiympäristössä liikkumaan paljon sujuvammin kuin autolla (kuten aikamme ympäristötietoinen hipsteri ikään). Toisin kuin autolla, jolla on vain ajettava pitkin kuriyhteiskunnan valmiita reittejä, kontrolliyhteiskunnan kulkuneuvolla, pyörällä, voi kruisailla pitkin väkijoukkoa ja kapeita kujia, ja vaikka parkourata kattojen yli, jos vain fysiikka riittää. Kyse on aina sinusta, sinun kyvyistäsi, ei ympäristöstä. Tärkeintä on eron luominen, ei se että on samanlainen kuin kaikki muut: Yo te quiero asi, y me gustas por que eres diferente!

Yleisesti Vivesin ja Shakiran biisi näyttää täydellisesti, mitä työ ja tuotanto ovat nykyisin: on otettava haltuun joitakin vielä liialti hyödyntämättömiä, originelleja tyylilajeja (vallenato, cumbia jne.) ja jopa paikallisia, historiallisia Kolumbian intiaanien soittimia, mutta lisättävä niihin jotain singulaarista, omaperäistä.

Kappaleen musiikkivideo on kuvattu hieman suttuisesti, melkein Dogma 95 -opinkappaleiden mukaisesti, mikä luo tarkoituksellisen rennon vaikutelman. Kaikkiin muihin viimeksi kuluneiden 10 vuoden musiikkivideoihin verrattuna Shakira on pukeutunut huomiotaherättävän peittävästi. Shakiran ja Vivesin vaatteet näyttävät (ainakin mielikuvan tasolla) siltä, että ne on haettu paikalliselta kirpputorilta tai basaarista. Ns. tavallisen näköiset mustat ja intiaanitaustaiset kolumbialaiset naputtavat rumpuja, pyörittävät takapuoltaan, nauravat ja hymyilevät. Videon estetiikka viittaa varsin suoraan latinalaisamerikkalaiseen populaarimusiikkiin, vanhoihin ”rosoisiin” latino-pop- tai cumbia-kappaleisiin ja -videoihin kuten Lambada tai Beto Barbosan Mar de Emociones. Video herättääkin katsojassa, varsinkin keskellä Suomen harmaata talvea, vilpittömän halun lähteä Barranquillaan bilettelemään ja heiluttamaan lantiota.

Shakiran ”autenttisuutta” on tietenkin äärettömän helppo kritisoida: ideaalisen naisvartalon objektivointi, globaali tuottaja, personal trainer, photoshop, kuvaukset vauraissa valkoisissa lähiöissä ja slummiturismi jne. Kaikki raha, jonka kappale tuottaa, menee suoraan Vivesin ja Shakiran monikansallisille levy-yhtiöille ja toissijaisesti superstaroille itselleen.

Tämä kritiikki ohittaa kuitenkin sen olennaisen, mitä Shakira opettaa meille ”ihmiskapitalismin” aikakaudesta. Meidän aikanamme autenttisuus on juuri tätä. Ei ole mitään autenttisempaa kuin Shakira ja Carlos Vives Barranquillan lähiöbaarissa. Ei ole ainuttakaan elämänmuotoa, joka olisi kapitalismin ulkopuolella. Ei ole käyttöarvoa, joka voitaisiin erottaa vaihtoarvosta. Ei ruumista tai ääntä, jonka haluttavuus sosiaalisessa kontekstissa ei riippuisi sen kyvystä tuottaa lisäarvoa pääomalle. Sen sijaan, että hautaisimme itsemme nostalgiaan, meidän on kysyttävä, mitä tämä uusi autenttisuus, tuotettu aitous, käyttöarvon ja vaihtoarvon erottamattomuus paljastaa ajastamme ja sen elämänmuodoista.

Kaikenlaiset ”ideologian” käsitteet, jotka perustuvat toden ja väärän vastakkaisuuteen, ovat voimattomia aikamme tuotannon edessä. On aivan typerää sanoa, että Shakira ei ole ”totta” tai ”autenttinen”. Jos autenttisuus on aikamme keskeinen myyntivaltti, voidaan korkeintaan arvioida sitä, kuka tuottaa autenttisuutta parhaiten, onnistuneimmin. Tässä Shakira on välillä onnistunut hieman huonosti, mutta Bicicletan ansiosta palannut huipulle, karibialaisbaareissa vartaloitaan yhteen hierovien Rihannan ja Draken rinnalle. Nykytaloudessa Work on juuri tätä, autenttisuuden esittämistä.

Se, että Shakira kenties on jollakin tavoin monikansallisten levy-yhtiöiden ”tuote”, ei ole mikään kritiikin aihe. Toisin kuin suurin osa nykyajan pop-artisteista, Shakira on edelleen tehnyt itse suurimman osan kappaleistaan, hänellä on omintakeinen, latinalaisamerikkalaisista proletaarisista pop-genreistä (kuten cumbia ja vallenato) peräisin oleva laulutyylinsä ja hän myös itse soittaa kitaraa monissa konserteissaan, vieläpä hyvin. Shakiran viime vuosikymmenen videoista jostain syystä lähes ainoastaan Rihannan kanssa tehdyn biisin Can’t Remember to Forget You videolla hänet esitetään itse kitaraa soittavana, nais-rocktähtenä.

Kun nykykapitalismin keskeisimpiä tuotteita uusille elämänmuodoille on aitous, rentous ja vapaus, on kaikesta aidon ja epäaidon, toden ja väärän, vieraantuneen ja autenttisen (eli viime kädessä vaihtoarvon ja käyttöarvon) vastakkainasettelusta syytä luopua. Autenttisuus ja paikallisväri ovat onnistuneimpia ja innovatiivisimpia tuotteita mitä aikamme kapitalismi tuntee, ne ovat uusi ”singulaari universaali”. Juuri siksi sen jälkeen kun Carlos on näyttänyt paikkoja Barranquillassa, ei edes Pique enää halua kuljeskella Barcelonassa vaan Barranquillassa (Que si a mi Pique tu le muestras el Tayrona / despues no querrá irse pa Barcelona).

Kun koko elämä, kaikki aivojen ja ruumiin osa-alueet ovat lisäarvon tuotannon välineitä, ei toiminnan analyysiä voida palauttaa pelkkään lingvistiseen semiotiikkaan tai varsinkaan propositionaalisten väitelauseiden semantiikkaan. Jos haluamme jollakin tavoin lähestyä näitä ilmiöitä, tarvitaan käsitteitä jotka eivät palaudu kielelliseen semiotiiikkaan, semiologiaan, tai toden ja väärän vastakkaisuuteen. Barranquillan bileissä syntyviä sosiaalisia suhteita ja elämänmuotoja on turha analysoida propositionaalisille väitelauseille ominaisen semantiikan (tosi/väärä) termein. Voidaan todeta vain: En Barranquilla se baila asi.

Sen sijaan voimme yrittää tarkastella Shakiraa jonkinlaisen pragmaattisen semiotiikan näkökulmasta.

 

Väsymys ironiaan

Yksi 2010-luvun keskeisimpiä kulttuurisia ja semioottisia ilmiöitä on ollut tietyn löysän ironian leviäminen kaikkialle. Erityisesti vanhan vasemmistointellektuellin hahmon uudet jakojäänteet eivät ole mitään mieltä mistään vaan ovat kaiken yläpuolella. Mitä tahansa voi sanoa, kunhan sanoo ironisesti.

Nostalginen ironia tai ironinen nostalgia suuntautuu ennen kaikkea jo mitä läheisimpäänkin menneisyyteen, ja toistaa sitä toisin. Jopa 2000-luvusta voi jo tulla ironisen nostalgian kohde. Vengaboys are back in town.

Kaiken syövyttävän ironian edessä surkeinkin aitouden ja omaperäisyyden esitys tuntuu heti sävähdyttävältä. Esimerkiksi Vain elämää -ohjelman suosio perustunee tähän, vaikka en sitä ole katsonutkaan.

Ironian, aikamme postmodernin sairauden yksinkertaisin semiologinen määritelmä on, että kyse on denotaation ja konnotaation ristiriidasta, jossa konnotaatio asettaa denotaation kyseenalaiseksi. Ironia on tietenkin aina ollut myös kumouksellisen toiminnan keskeinen semioottinen ase, eikä kumouksellista ironiaa voida erottaa väsyneestä postmodernismista mitenkään lingvistisen semiotiikan, merkitsijän ja merkityn, tai denotaation ja konnotaation tasolla. Ironialla on toki merkityksensä, kun vallalta riisutaan ikuisuuden merkit, mutta eroa erilaisten ironioiden välillä ei voida hahmottaa logiikan eikä semiologian näkökulmasta. Kyse on käytöstä.

Yksi populaarimusiikin suurten klassikoiden keskeisistä piirteistä on aina ollut se, että tietyt ei-lingvistiset semioottiset elementit tuottavat kontrasteja suhteessa semanttiseen ironiaan. Ehkä selkein esimerkki on Art Garfunkelin vakavankuulas ääni, joka ikään kuin työntää maata takaisin Paul Simonin ironisten sanoitusten jalkojen alle. Kun Garfunkel Mrs. Robinsonin viimeisessä säkeistössä laulaa Where have you gone Joe diMaggio / our nation turns its lonely eyes to you, tiedämme että kyse ei ole pelkästä semantiikasta, denotaatiosta ja konnotaatiosta, vaikka samalla kenelläkään ei ole epäilystäkään, etteivätkö kappaleen sanoitukset ns. kritikoisi aikansa yhteiskuntaa.

Ironian ylittäminen tapahtuu siis aina ei-kielellisellä, muun kuin lingvistisen semiotiikan tasolla. Rakastamme Shakiraa juuri siksi, että kaikenläpäisevän ironian aikanakin hän kykenee tuottamaan aitoutta, laittamaan peliin oman keinotekoisen taustansa (tietenkin hän on barranquillalaisena yläluokkainen jne.) ja tuottamaan sen kautta universaalin, lisäarvoa tuottavan singulariteetin. Ja jälleen, tietenkin on totta, että ilman laulutunteja, tanssikoulua jne. hänestä tuskin olisi tullut globaalia tähteä, joten siinä mielessä jälleen kerran kyse ei ole sen enempää mitään autenttisesta getosta peräisin olevasta artistista kuin taidekoulussa tavanneet Lennon ja MacCartney tai Havoc ja Prodigy.

Shakira itse on oivaltanut tämän jo kymmenen vuotta sitten, ja edustaa siksi eräänlaista aikamme itsetietoisuutta: kielellinen merkki on merkki vain jos sillä voi valehdella, kuten Umberto Eco sanoi, mutta lantio ei valehtele. 

 

Ironia ja usko tähän maailmaan

Tärkein modernin ajan ironiaa käsitelleistä filosofeista on tietenkin Søren Kierkegaard. Kierkegaardille ironia on keskeinen osa olemassaolojen tasomallin ensimmäistä vaihetta, esteettistä elämänasennetta. Ironia merkitsee eräänlaista irrottautumista maailmasta, kaikkien maailman sisältöjen asettamista kyseenalaiseksi. Samalla ironialla on Kierkegaardille aivan olennainen merkitys siirtymässä kohti eettistä ja uskonnollista kehitystä, koska ironia merkitsee subjektin tietoisuutta siitä, että hänessä itsessään on jotain transsendenttia, jotain kommunikoimatonta. Ironia on siis epäsuoraa kommunikaatiota, tapa kertoa ajamalla kommunikaation mahdollisuudet umpikujaan, että minussa on jotain mitä ei voida lausua ääneen. Siksi ironia voi irrottaa minän maailmasta ja avata sille tien kohti vapautta, vapautumista maailmasta ja uskon hyppyä.

Kierkegaardin ironinen, esteettinen minä on äärimmäinen individualisti, maailmasta eristäytynyt hahmo. Kierkegaardin kritiikki aikansa hegeliläistä filosofiaa kohtaan rakentuu juuri ironian muodossa: minussa, subjektissa on jotain, mitä ei voida kommunikoida muuten kuin puhtaan negatiivisesti eli ironian muodossa ja jota ei siksi voida sulauttaa osaksi dialektista tiedon ja yhteiskunnan järjestystä. Kierkegaardin esteetikko on siis täysin individualisoitunut ja eristäytynyt minä, joka ei enää usko mihinkään, ei varsinkaan maailmaan jossa elää, ja jolle siksi ainoa vaihtoehto on irtautua maailmasta ja sitten siitä täydellisesti irtauduttuaan heittäytyä tuonpuoleisen, maailman ulkopuolista Jumalaa koskevan uskon varaan. Koska uskon hyppy tehdään yksin, se suuntautuu ulos maailmasta.

Toisella 1800-luvun suurella uskon filosofilla, William Jamesilla sen sijaan on aivan toisenlainen käsitys maailman ja uskon suhteesta, sekä minän ja maailman suhteesta. James sanoo luennoillaan, jotka kirjana on julkaistu nimellä The Pluralistic Universe, että jos minä on aina jo yhteydessä toisiin, minkäänlaista absoluuttia ei tarvita. Jos uskoo toisiin ja maailmaan jossa elää, ei ole mitään tarvetta hypätä Jumalan varaan vaan uskon hyppy merkitsee hyppäämistä yhdessä maailman sisällä, toiminnan ehtoja muuttaen, siis jonkin uuden luomista tähän maailmaan, johon uskomme. Siis: kun emme usko tähän maailmaan, meidän on otettava siihen etäisyyttä ja haaveiltava Jumalasta, kuten Kierkegaard, mutta jos uskomme maailmaan, toisiin ja siten itseemme, voimme elää tässä maailmassa, hyväksyä sen ja pyrkiä muuttamaan sitä.

Nähdäkseni siinä, mitä kutsutaan autenttisuudeksi, kuten Shakiran Bicicletassa, on kyse juuri tästä: jonkinlaisen yhteisen ja jaetun, transindividuaalisen kokemuksen tuottamisesta. Shakiran lantio palauttaa uskomme tähän maailmaan.

Jälkiteollisessa elämystaloudessa, kuten luovien kaupunkien turismissa, ”autenttisuudella” on tietenkin keskeinen merkitys siinä, minkälaisia kokemuksia voidaan myydä. Teollisuuskapitalistien heitteille jättämä, taitelijoiden valtaama ja hipsterifioima Williamsburg tai Barcelona ovat parhaita esimerkkejä siitä, miten nykyisin kaupunkien elämänmuodoista tulee keinoja luoda arvoa tuottamalla ihmisiä ja ihmissuhteita ihmisen avulla. Sharon Zukin on varsin laajasti kirjassaan Naked City käsitellyt sitä, miten juuri ”rosoisesta” ja autenttisesta kaupunkitilasta on tullut keskeinen tuote nykykapitalismissa.

Autenttisuuden kaupalliseen tuottamiseen liittyy nykyisin olennainen ongelma: jos esimerkiksi La Bicicletan video saisi aikaan globaalin buumin matkustaa Barranquillaan bilettelemään, kaupungin rentoudesta ja autenttisuudesta ei pian olisi mitään jäljellä, vaan koko kaupunkitilan olisivat vallanneet Starbucks, McDonalds ja kansainväliset hotelliketjut. Barcelonaan on jo kyllästytty nimenomaan siksi, että koko kaupunki on täynnä sekoilevia turisteja, joihin paikalliset asukkaat ovat menettäneet hermonsa niin pahasti, että pormestari Ada Colau pyrkii nykyisin epätoivoisesti vähentämään turismia (vrt. Guggenheim ja Helsinki).

Tässäkin kyse on pikemminkin tuotantovoimien yhteisen luonteen ja yksityisen omistuksen välisestä ristiriidasta kuin semanttisesta aidon ja epäaidon vastakkaisuudesta. Autenttisuuden tuottama arvo olisi jaettava kaikille sitä tuottavassa kaupunkitilassa eläville, myös kansalaisuudesta riippumatta.

Ironian ja autenttisuuden vastakkaisuudessa on jollakin tavoin kyse kritiikin negatiivisen momentin ja yhteisten elämänmuotojen rakentamisen ongelmasta. Jos destitutiivisen momentin, nykyisen yhteiskunnan armottoman kritiikin ”alla” ei ole yhteisen elämän rakentamista, ”vapauden valtakunnan” rakentamista tässä ja nyt, kritiikki uhkaa jäädä pelkäksi äärettömäksi ironiaksi. Kyse on siitä, miten sanojen lisäksi tai rinnalla käytetään lantiota.

Jotta ironia voisi olla hauskaa eikä pelkästään tyhjentäisi maailmaa, sen alla täytyy tapahtua uusien yhteisten elämänmuotojen rakentamista, jotka palauttavat uskomme tähän maailmaan. Näitä uudenlaisia elämänmuotoja tai suhteita ei voida arvioida toden ja väärän, aidon ja epäaidon, autenttisen ja pinnallisen kriteerein, vaan siitä näkökulmasta, lisäävätkö ne kykyämme toimia, siis tuottavatko ne ilon affekteja. Tähän myös Shakiran biisejä on käytetty lukuisia kertoja.

Sillä lantio ei valehtele.

Eetu Viren