Lukemisen vaikeudesta

akedia

Haluaisin puhua teille, en niinkään lukemisesta ja siihen liittyvistä vaaroista, vaan vaarasta, joka on vielä näkyvämpi, siis vaikeudesta tai kyvyttömyydestä lukea; haluaisin puhua teille lukukyvyttömyydestä.

Jokaisella teistä on ollut kokemuksia noista hetkistä joina haluaisimme lukea, mutta emme onnistu lukemaan, hetkistä, joina selailemme pakonomaisesti kirjan sivuja, mutta kirja putoaa sananmukaisesti käsistämme. Munkkien elämää koskevissa traktaateissa juuri se oli yksi suurimmista vaaroista, johon munkki saattoi kompastua: akedia, keskipäivän demoni, hirvittävin houkutus, joka uhkaa uskonmiehiä, homines religiosi, näyttäytyy ennen kaikkea kykenemättömyytenä lukea.[1]

Tässä kuvaus, jonka siitä antaa Rossanon pyhä Niilo, nuoreksikin sanottu: Kun akedian vallassa oleva munkki yrittää lukea, keskeyttää hän levottomana lukemisen ja minuutin jälkeen torkahtaa; hän hieroo käsillään kasvojaan, ojentelee sormiaan ja lukee muutaman rivin mutisten jokaisen lukemansa sanan lopun; ja samalla hänen päänsä täyttyy tylsistä laskutoimituksista, hän laskee sivuja, joita hänellä on vielä luettavanaan, lehteilee kirjan sivuja ja alkaa inhota sivujen reunoilla näkemiään kauniita miniatyyrejä lopulta sulkien kirjan ja käyttäen sitä tyynynä vaipuu lyhyeen mutta syvään uneen.

Kirjan (joka on myös keskiajalla maailmankirja) luettavuus ja sielun terveys ovat yhtä, synti ja kyvyttömyys lukea samoin, ja ne muuttavat maailman lukukelvottomaksi. Simone Weil puhui tässä mielessä maailman lukemisesta ja lukemattomuudesta, hämäryydestä, joka vastustaa jokaista tulkintaa, kaikkea hermeneutiikkaa. Haluaisin ehdottaa, että kiinnitätte huomiota omiin ei-lukemisen ja hämäryyden hetkiinne, kun maailmankirja putoaa käsistänne, koska kyvyttömyys lukea koskee teitä yhtä paljon kuin lukemisen hetki, ja se on kenties paljon opettavaisempaa kuin lukeminen.

On myös olemassa toinen ja paljon radikaalimpi kyvyttömyys lukea, kyvyttömyys, joka ei vielä niin kauan sitten oli yleistä. Puhun lukutaidottomista, ihmisistä, jotka on aivan liian nopeasti unohdettu ja jotka vain sata vuotta sitten olivat ainakin Italiassa enemmistö. Suuri perulainen 1900-luvun runoilija kirjoitti eräässä runossaan: ”Por el analfabeto a quien escribo”, ”Lukutaidottomalle, jolle kirjoitan.”[2] On tärkeä ymmärtää, mikä on tämän ”por” allatiivin merkitys: ei niinkään se “että lukutaidoton minua lukisi”, koska on selvää, että siihen lukutaidoton ei kykene, vaan “kuin hänen sijastaan”, kuten Primo Levi sanoi todistavansa niistä, joita Auschwitzin jargonilla kutsuttiin musulmaaneiksi, siis niistä, jotka eivät kyenneet eivätkä olisi voineet todistaa, koska, pian sen jälkeen kun he olivat joutuneet leirille, he olivat menettäneet kaiken herkkyytensä ja omatuntonsa.

Haluaisin, että miettisitte, mikä erityinen asema on kirjalla, joka on tarkoitettu lukutaidottomien nähtäväksi ja joka on kirjoitettu jollain tavoin kirjoitustaidottoman kädellä. Runoilija tai kirjailija, joka kirjoittaa lukutaidottomalle tai musulmaanille, yrittää kirjoittaa sitä, mikä ei ole luettavissa, laittaa paperille lukukelvottoman. Mutta juuri tämä tekee hänen kirjoituksestaan mielenkiintoisempaa kuin jos se olisi kirjoitettu niille, jotka osaavat tai kykenevät lukemaan.

On vielä eräs toinen tapaus ei-lukemisesta, josta haluaisin teille puhua. Tarkoitan kirjoja, jotka eivät ole löytäneet sitä, mitä Benjamin kutsui niiden luettavuuden hetkeksi, kirjoja, jotka on kirjoitettu ja julkaistu, mutta jotka – kenties ikuisesti – odottavat lukemistaan. Minä, ja jokainen teistä, niin luulen, voisi nimetä kirjoja, jotka ansaitsisivat tulla luetuiksi, mutta joita ei lueta, tai liian harva lukija on niitä lukenut. Mikä on näiden kirjojen asema? Luulen, että jos nämä kirjat ovat todella hyviä, on turha puhua odotuksesta, pikemminkin puhuisin vaatimuksesta. Nämä kirjat eivät odota, vaan vaativat tulla luetuksi, vaikka niitä ei olisi luettu eikä koskaan luettaisi. Vaatimus on hyvin mielenkiintoinen käsite, joka ei viittaa faktiseen asiantilaan, vaan sitä ylemmän ja tärkeämmän piiriin, jonka luontoa jokainen voi vapaasti tarkentaa.

Haluaisin siis antaa kustantajille ja niille jotka ovat kirjojen kanssa tekemisissä neuvon: lopettakaa kamalien, kyllä nimenomaan kamalien, myydyimpien – ja oletetusti – luetuimpien kirjojen listausten tuijottaminen ja yrittäkää sen sijaan luoda mielessänne luettelo kirjoista, jotka vaativat tulla luetuksi. Vain kustantaja, joka perustaa toimintansa tälle henkiselle luettelolle kykenee pelastautumaan kirjan kriisistä, joka – sikäli kuin kuulen sanottavan ja toistettavan – on meneillään.

Eräs runoilija kokosi oman runoutensa yhteen muotoiluksi: ”Lukea se, mitä ei ole koskaan kirjoitettu”. Kyse on, kuten näette, jollain tavoin kokemuksesta, joka on symmetrinen lukemaan kykenemättömälle lukutaidottomalle kirjoittavan runoilijan kokemuksen kanssa: kirjoitusta ilman lukemista vastaa lukeminen ilman kirjoitusta. Sillä ehdolla, että täsmennetään, että myös aika on muuttunut: tuolla kirjoittaminen, jota ei seuraa mikään lukeminen, täällä lukeminen, jota ei edellä mikään kirjoittaminen.

Mutta ehkä molemmissa näissä muotoiluissa kyse on jostakin samankaltaisesta, siis kirjoituksen ja lukemisen kokemuksesta, joka kyseenalaistaa mielikuvan siitä, mikä meillä tavallisesti on näistä kahdesta niin suoraan toisiinsa sidoksissa olevasta käytännöstä, jotka ovat vastakkaisia ja viittaavat yhdessä johonkin niitä edeltävään ja niitä lakkaamatta seuraavaan lukukelvottomaan ja kirjoittamattomaan.

Olette jo arvanneet, että viittaan oraalisuuteen. Kirjallisuutemme syntyy intiimissä suhteessa oraalisuuteen. Sillä mitä muuta Dante tekee, kun hän päättää kirjoittaa kansankielellä, kuin nimenomaan kirjoittaa sitä, mitä ei ole koskaan aiemmin luettu ja lukea sitä, mitä ei ole koskaan aiemmin kirjoitettu, siis tuota lukutaidotonta ”äidin puhetta”, joka oli olemassa vain oraalisessa ulottuvuudessaan? Ja yritys saattaa kirjoitetuksi äidin puhetta, pakottaa hänet, kuten tiedätte, ei pelkästään kirjaamaan sitä, vaan keksimään runouden kielen, vulgaarin eloquentian, kansankielen kaunopuheisuuden, jota ei ole missään olemassa ja joka, kuten pantteri keskiaikaisissa bestiaareissa, ”levittää tuoksunsa kaikkialle, mutta ei sijaitse missään paikassa”.

Luulen, että on mahdoton ymmärtää kunnolla italialaisen runouden kukoistusta 1900-luvulla, ellei siinä nähdä jotakin joka muistuttaa viittauksesta tuohon lukukelvottomaan oraalisuuteen, joka, kuten Dante sanoo, ”yksin ja ainoastaan on ensin mielessä”. Mikäli ei siis ymmärretä, että sitä säestää yhtälailla erinomainen murrerunouden kukoistus. Kenties Italian 1900-luvun kirjallisuuden läpäisee tiedostamaton muisto, lukutaidottomuuden liki vaivalloinen muistelu. Hän, joka on saanut käsiinsä yhden näistä kirjoista, joissa murteilla kirjoitetun – tai pikemminkin kirjatun – sivun vierellä on käännös, ei voi olla kysymättä katseensa hyppiessä levottomasti sivulta toiselle, eikö runouden todellinen paikka olekin sivujen välillä eikä jommallakummalla sivulla.

Ja haluaisin päättää tämän lyhyen pohdiskelun lukemisen vaikeudesta kysymällä teiltä eikö se, mitä kutsumme runoudeksi, sijaitse todellisuudessa, joka lakkaamatta asuu, työstää ja kannattelee kirjakieltä palauttaakseen sille tuon lukukelvottoman, josta se on peräisin ja jota kohden se on matkalla.

Teksti: Giorgio Agamben (Kirjasta Il fuoco e il racconto, nottetempo 2014)
Käännös: Jussi Vähämäki
Kuva: Lasse Poser

[1] Tuomas Akvinolainen määrittelee akedian ”levottomuuden tilaksi ja kyvyttömyydeksi tehdä työtä tai rukoilla”(jv)

[2] por el analfabeto a quien escribo,
por el genio descalzo y su cordero,
por los camaradas caídos,
sus cenizas abrazadas al cadáver de un camino!”
jakso César Vallejon runosta ”Himno a los voluntarios de la república”.