”Maahanmuuttokeskustelu” institutionaalisen rasismin peittona

”Rasismi ei ole mikään kokonaisuus, vaan tietyn rakenteen kaikkein näkyvin, kaikkein arkipäiväisin, ja lyhyesti sanottuna kaikkein raain ainesosa.”  

– Frantz Fanon, Pour la révolution africaine

Turvapaikanhakijoiden määrän äkillinen kasvu on Suomessa herättänyt tunteellisia reaktioita. Luultavasti pari ylimääräistä Karjala III:sta nauttinut nuorimies keksi lähteä heilumaan valkoinen lakana päässään kadulle, siirtolaisten majoituspaikkoja on heitetty polttopulloilla, Punaisen ristin työntekijöitä uhkailtu, youtubessa joku yllytti lastaan lyömään pakolaisnukkea. Pikkukaupungeissa yritetään rajoittaa naisten liikkumista ja annetaan ohjeita pukeutumiseen raiskausten pelossa. Kun ihmiset pakenevat Syyriasta Isiksen väkivaltaa, heitä odottaa Torniossa kyltti “Go home Isis!” Ilmiö vaikuttaa vähä-älyisten junttien rähinöinniltä ja kansan syvien rivien primitiiviseltä pelkoreaktiolta. Jari Tervo kiteyttää hyvien ihmisten näkemyksen, joka kumma kyllä on varsin lähellä pahojen rasistien maahanmuuttajista ja pakolaisista laatimaa kuvaa:

Tämän huonosti koulutetun, epäterveellisesti syövän, homoja ja muukalaisia vihaavan, kulttuuria inhoavan ja omasta pseudo- ja kiihkoisänmaallisuudestaan jäykistyvän kansanosan suurin pelko on tämä: mikä tahansa maahan saapuva ihmisryhmä ohittaa heidät hetkessä sosiaalisessa hierarkiassa ja jättää heidät edelleen alimmaiseksi.  

Runollisuudessaan kuvaus kamppailee liki samassa sarjassa kuin se, jonka Madame de Staël antoi Ranskan vallankumouksen ajan valkeasta roskaväestä:

Nämä 20 000 ihmistä tunkeutuivat kuninkaan palatsiin. Heidän ruumiinrakennettaan leimasi tuo moraalinen ja fyysinen karkeus, jonka inhottavuus on sietämätöntä, vaikka olisi kuinka ihmisrakas tahansa! Jos vain jokin aito tunne olikin elähdyttänyt heitä, olivathan he tulleet todistamaan epäoikeudenmukaisuuksista…kaikesta siitä, mistä valta ja rikkaus voivat saada kurjuutena kärsimään. Rievut, joihin he olivat pukeutuneet, työn mustuttamat kädet, naisten ennen aikainen vanheneminen, lasten rumuus, kaikki se olisi herättänyt sääliä. Mutta heidän kauheat hävyttömyytensä sekoittuneena ulvontaan, uhkaavat eleensä ja murha-aseensa tarjosivat pelottavan näytelmän, joka kykeni murtamaan ihmistä kohtaan tunnetun kunnioituksen.

Roskaväki on milloin sisällä, milloin se taas tulvii rajojen yli, aina kuitenkin pahanhajuisena, likaisena ja ruokkoamattoman karvaisena kuin kommunistit Sofi Oksasen kirjallisissa tuotteissa.

Huonosti pukeutuvien ja ennen muuta epäterveellistä ravintoa ahmivien villien suhteen liberaali eliitti on saanut esiintyä humanisteina. Yhtäältä on ymmärretty reaktioita: kansan on saatava –määrättyyn rajaan asti = epämääräisesti määritelty väkivalta– purkaa pelkonsa. On toitotettu suvaitsevaisuutta ja vastuunkantoa. Itseään esimerkiksi tarjoten kristuskompleksista kärsivä pääministeri Sipilä jopa lupasi –Merkelin innoittamana ja poliittisten irtopisteiden keräämisen halussaan– majoittaa pari siirtolaista ylimääräiseen kartanoonsa. Toisaalta on otettu etäisyyttä näihin Tervon lausuntoihin, tuomitsemalla ne pahimman laatuiseksi rasismiksi, kuten Jyrki Lehtola tekee varsin latteassa kolumnissaan, jonka lopputulemaksi jää jotakuinkin järnefeltiläinen toteamus, että Helsingissä ei ymmärretä kansaa. On myös huomautettu, että tervomaiset lausunnot tuovat mieleen primitiivisen luokkavihan. Esimerkiksi Pontus Purokuru toteaa, että ”kun vastustaa rasismia, kannattaa siis olla varovainen, ettei tule vahvistaneeksi luokkainhoa”. 

Paha roskaväki, hyvä kansa ja luokkaviha. Tähän kun vielä liittää perussuomalaisten version malthuslaisesta väestöräjähdyksestä, jossa alempien luokkien tilalla ovat maahanmuuttajat (muistattehan Malthusin neuvon: ”Ihmisellä, joka syntyy jo asuttuun maailmaan, mikäli hänen perheensä ei häntä kykene ruokkimaan ja mikäli yhteiskunta ei voi käyttää hyväkseen hänen työtään, ei ole pienintäkään oikeutta vaatia minkäänlaista annosta mitään ravintoa, ja hän on todella liikaa maan pinnalla. Luonnon suuressa ruokapöydässä ei hänelle ole katettu. Luonto pakottaa hänet häipymään eikä aikaile pannessaan toimeen oman käskynsä”), niin voimme huoletta kysyä: Onko aikakone todella keksitty ja millä vuosisadalla me oikein elämme?

Yritämme tuoda keskusteluun alustavasti hieman toisen näkökulman. Siksi aloitamme hieman kauempaa. Kun Michel Foucault –hyi tuota liian vaikeatajuista älykköä!– alkoi työskennellä seksuaalisuuden historian parissa, yksi hänen työnsä lähtökohdista oli ”repressiohypoteesin” kumoaminen. Repressiohypoteesi tarkoittaa, että seksuaalisuus on jotain luonnollista ja koskematonta, jota valta alistaa ja ohjaa. Foucault’lle sen sijaan seksuaalisuus ei ole jotakin luonnollista ja aitoa, jota kapitalismi alistaisi ja jonka se muuttaisi perverssiksi. Päinvastoin seksuaalisuus on tulos erilaisista vallan ja tiedon tekniikoista ja käytännöistä. Seksuaalisuudella ja vallalla on suhde. Siksi myös ajatuksella seksuaalisuudesta luonnollisena ja villinä ja vallalla on suhde. Valta ei alista aitoa ja luonnollista seksuaalisuutta, vaan seksuaalisuuden käsite (myös ja nimenomaan luonnollisen) on vallan rakentama kone, vallan käynnissä pitämä laite. Samalla tavoin kuin Thomas Hobbes tarvitsi valtion ja suvereenin vallan oikeuttamiseen luonnontilan, jokaisen luonnollisen oikeuden pysytellä hengissä, myös  seksuaalisuuden alistamisen ja vapauttamisen käytännöt tarvitsivat tuekseen ajatuksen luonnollisesta seksuaalisuudesta. Moderni porvarillinen yhteiskunta ei tukahduta seksuaalisuutta tai kätke sitä, vaan moninkertaistaa puheen siitä. Mitä jos soveltaisimme tätä edes pieneltä osin rasismiin? Moderni yhteiskunta ei hävitä rasismia, vaan moninkertaistaa puheen siitä ja laajentaa sen elämän joka kolkkaan. Toisin sanoen voisiko nykyaikaista rasismia ja sen kohdetta, maahanmuuttajaa, pakolaista, katsoa erilaisten tekniikoiden ja käytäntöjen tuloksena, rasismin sijoittumista vallan kentälle, sen ympärille ryhmittyneitä tietomuotoja pikemminkin tuloksena ja sääntönä kuin poikkeuksena.

Pointti on se, että kenties juntit, kansan syvät rivit ja heidän näkemyksensä eivät olekaan aitoa, viatonta halua ja tunnetta, jota liberaalien ja viherpiipertäjien kupla alistaa ja jonka energistä ja luonnollista elinvoimaa Timo Soini ja Jussi Halla-Aho haluavat ymmärtää ja vapauttaa. Itse asiassa ”maahanmuuttokritiikin” argumentit pyörivät täällä: on saatava keskustella, on oltava oikeus esittää mielipiteensä, Suomessa ei saa keskustella jne. Mutta entä jos ”kansa” ei olekaan viaton uhri, joka ei saa ääntään kuuluviin eivätkä sen spontaanit mielenilmaukset seuraus työpaikkojen menetyksestä, rahan puutteesta, ahdistavista elinoloista? Ja entä jos kansan rasismi, muukalaisviha ole sen enempää tulos sen alkuperäisen hyvyyden ja aitouden alistamisesta kuin sen ”tiedonpuutteesta”, sivistymättömyydestä, joihin ratkaisu on tieto, hallinta, itsehillintä ja kaikki ne keskiluokkaiset ”hyveet”, joita jo 1700-luvulta lähtien on ”köyhälistölle” tarjottu, aluksi tietysti väestöräjähdyksen torjumiseksi? Thomas Malthusin mukaan oppineet luokat voivat toimia opettavaisena esimerkkinä, koska pidättäytyvät  sukupuolisesta kanssakäymisestä, ja Herbert Spencer ja ”yksilöllistymisen laki”: mitä enemmän äly kehittyy, sitä enemmän lisääntymistarpeet vähenevät.

Olisiko pikemminkin seurattava Foucalt’n ajatusta siitä, että rasismi eri muodoissaan on vallan ja tiedon liiton rakentama kone? Se on välttämätön erilaisille valtatekniikoille ja erilaisille tietomuodoille. Rasisti voi hyvinkin muistuttaa koulukiusaajaa, joka kiusaa tietämättä varsinaisesti syytä touhuunsa. Silti takana on aimo annos, kenties rasistille tiedostamatonta, mutta ihan kunniallista eurooppalaista toimintaa: sodilla alistamista ja moraalisella ylemmyydellä brassailua. Ne ovat tehneet Euroopasta läpikotaisin rasistisen.

Rasismi on valtasuhteista syntynyt tiedon kenttä. Nämä suhteet ovat raivanneet ja rakentaneet rasismin mahdollisuudet määrittyä erityiseksi tutkimuskohteeksi ja vallankäytön välineeksi. Tieto ja valta ovat tällä kentällä sisäkkäin. Toinen toistaan tukien ne marssivat eteenpäin. Olisiko ajatus rasismin objektiivisesta, tieteellisestä ja akateemisesta tutkimuksesta –sen totuudesta– täysin kuvitteellinen ja samalla osa rasismin rakennusprojektia? Ja yhtälailla kuvitteellista olisi myös ajatus rasismista vapautumisesta/rasismin vapauttamisesta, koska aitoa ja alkuperäistä rasismia, muukalaiskammoa ei ole vaan se täytyy rakentaa. 

Rasistinen älymystö

Älymystö on vuosia lietsonut rasismia tarkastellessaan sitä positiivisena tai negatiivisena, mutta kuitenkin ”todellisena” kategoriana, siis tiedon kohteena. Esimerkiksi pikkukaupunkien raiskauspelon aiheuttamisesta olisi syytä haastaa muuan netissä rähisevä muinaiskirkkoslaavin tohtori oikeuteen. Ajatus siitä, että pakolaisten seassa Isis tunkeutuu Eurooppaan, on puolestaan peräisin Euroopan rajaviranomaisilta. Tai, kuten Jacques Rancière sanoo, nykyinen rasismi on nimenomaan “ylhäältä päin herännyt intohimo”. Samaan aikaan, kun Stubb ja Sipilä hokevat, että kansalaisten pelot on “otettava vakavasti” (ehkä vakavammin kuin lakana päässä heilujat itse ottavat?), lehdistö julkaisee näennäisen neutraaleja artikkeleita, joissa vahvistetaan rasistista ontologiaa. On olemassa erilliset kulttuurit, erityisesti muslimit eivät ymmärrä meidän kulttuuriamme. Vastaanottokeskusten työntekijät kuvaavat, miten heidän täytyy kertoa arabeille, että Suomessa ei saa raiskata naisia eikä hakata lapsia (eikä niin tietenkään koskaan tehdä…). HS julkaisee sarjan rasistisia, siis rasistisesti asetettuja kysymyksiä, joita käsitellään tosina, todellisina keskustelemalla niiden määrittämässä avaruudessa.

Kyse ei tietenkään ole pelkästään “negatiivisesta” suhtautumisesta siirtolaisiin vaan rasismia juuri toiseuttamisen mielessä tuotetaan yhtä lailla kaikessa puheessa, jossa siirtolaisilla ja siten heihin kohdistuvalla pelolla on jonkinlainen tosi olemus. Saamme lukea päivittäin sanomalehtien sivuilta uudenlaisista skandaaleista, jotka heräävät, kun Tornioon ilmestyvät tyypit eivät vastaakaan kuvaamme hyvästä/pahasta pakolaisesta. Miten niillä voi olla älypuhelimet, miten ne osaavat käyttää facebookia jne.? Miksi ne valittavat ruuasta? Eikö niiden pitänyt olla kuolemaisillaan nälkään, lukutaidottomia, ajattelutaidottomia ja kyvyttömiä? Skandaali on tietenkin se, että myöskään liberaalien kohdalla siirtolaiset eivät vastaa siihen valmiiseen tunteeseen (sääli) joka heihin kohdistuu, vaan heillä on itsenäisiä haluja, pyrkimyksiä jotka muuttavat yhteiskunnallista kenttää ja siksi heidän kanssaan olisi neuvoteltava, väännettävä. Olisi oltava valmiita muuttumaan itse eikä vain “integroimaan” ja ymmärtämään toista. Tässä mielessä uudet rasismin muodot vain vievät loogiseen johtopäätökseensä liberaalin asenteen: siirtolaiset ovat toisia, meillä on valmis tunne jolla reagoimme, ja kun se ei toimi, raivostutaan.

Kyse ei myöskään ole “ideologiasta” saati propagandasta, ei toden ja väärän suhteen vastakkaisuudesta vaan affektien, kohtaamisten rakentamisesta. Tietenkään rasistista suhtautumista eivät tuota vain diskurssit vaan myös käytännöt, lähtien liikkeelle siitä, että vastaanottokeskuksia perustetaan –näennäisesti taloudellisista syistä– pikkukaupunkeihin ja kyliin, joissa myöskään siirtolaisilla itsellään ei ole mitään tekemistä, mitään elämän mahdollisuuksia.   

Repressiohypoteesin torjuminen ei tarkoita kamppailusta kieltäytymistä. Pikemminkin kyse on toiseuden ajatuksen jättämisestä. Sen sijaan, että toisia katsellaan kaukaa tai toiset palautetaan takaisin omiin maailmoihinsa, liikutaan kohti yhteistä ja epämääräistä; on rakennettava yhteistä ulottuvuutta, monien eri voimien ilmaisun tilaa, siis solidaarisuutta. Sen lähtökohtana voi olla ja on halu tehdä hyvää, ja on todella hienoa että niin monet haluavat tehdä hyvää, asettua auttamaan ja auttamisen puolelle. Tärkeää on kuitenkin solidaarisuuden ajan ja tilan luominen, tahtojen konkreetti yhdistäminen tilassa ja ajassa. Solidaarisuudella tarkoitamme, Walter Benjaminia seuraten, vihan ja pelon tunteiden ”avaamista” rentoutumisena ja luottamuksena.  Jotakuinkin sitä, että  erilaisten aistimusten ja affektien keskittäminen vahvoiksi ja lopullisiksi tunteiksi puretaan ja annetaan aikaa ja tilaa aistimusten vapaalle yhdistymiselle. Emme puhu psykoanalyysista tai terapeuttisesta klinikasta, vaikka jonkinlaisesta kollektiivisesta terapiasta on kysymys, vaan pikemminkin tunteiden kautta tapahtuvan hallinnan purkamisesta ja keskeneräisen ilmaisuoikeuksista. Kyse on varmasti todistamisesta, raivosta ja valituksesta, siinä mielessä, että raivo, turhautuminen ja valitus viedään siihen pisteeseen saakka, että ne kääntyvät kaikkea sitä vastaan, mikä tapahtuu, jotta rakennettaisiin tapahtuma, vapauduttaisiin kaikista valmiista tunteista, kaikista lopullisista jaoista, ja kyettäisiin käsitteellistämään se mitä tapahtuu ja mikä on tulossa. Se merkitsee ja vapauttaminen työn ja velanmaksun taakasta, tilan vapauttamista ja sen avaamista monikulttuurisuuden ansasta. Olisi luotava jonkinlaisia aikataskuja, tilakestoja, mahdollisuuksien kenttiä. Niiden lähtökohta voi olla vain konkreetin fyysisen tilan valtaaminen tuotannolta ja ajan vapauttaminen työstä.

Kysymys työstä on olennainen jo pelkästään siksi, että ensimmäinen syytös siirtolaisia kohtaan on aina sekä 1) he vievät työpaikkamme, alentavat palkkoja että 2) he elävät meidän verorahoillamme ja eivät tee työtä. Nämä kaksi syytöstä eivät tosiasiassa ole keskenään ristiriidassa vaikka näyttävät siltä. David Roedigerin laajat tutkimukset työväenliikkeen historiasta ja rasismista osoittavat, että kaikissa työväenliikkeissä ilman luokkatietoisuutta, siis liikkeissä, jotka perustuvat ylpeyteen alistetun työn tekemisestä, rasismilla on ollut keskeinen merkitys. Jotta voidaan olla ylpeitä siitä, että tehdään työtä toisen palveluksessa, on ainakin voitava tuntea olevansa parempi kuin jotkut muut – jotka tekevät työtä, mutta huonompaa kuin me, ja siksi eivät oikeastaan tee työtä ollenkaan, koska eivät maksa veroja jne. Tätä alistetun ylemmyydentuntoa –alistettuna abstraktille kapitalismille, mutta edes jotakin konkreettista ylempänä– Roediger kutsuu “palkaksi valkoisuudesta”.

Samoja kysymyksiä päätyy itse asiassa tarkastelemaan myös Foucault luennoillaan “Yhteiskuntaa on puolustettava” tutkiessaan rasismin genealogiaa. Foucault’n mukaan moraalisella tai populistisella käsityksellä luokkataistelusta herrojen ja kansan yksirintamaisena taisteluna –kuten perussuomalaisten populismissa–  on yhteinen syntyperä nationalismin ja rasismin kanssa. Eli luokkataisteluun –köyhät vastaan rikkaat, tai rikkaat vastaan köyhät– kuuluu aina rasistinen elementti mikäli se jää vaille luokkatietoisuutta, joka Benjaminille tarkoittaa juuri liikettä kohti epämääräistä, abstraktia, yhteistä. Jos vihollinen on konkreettinen, sillä on aina “rodullisia piirteitä”. Ilman kapitalismin analyysiä abstraktina, koneellisena yhteiskunnallisena järjestelmänä ja ilman työstä vapautumisen perspektiiviä työväenliikkeestä tulee aina “työssä käyvien” liike ja sen on asetuttava niitä vastaan, jotka elävät ”meidän” työllämme ja yrittävät viedä ”meidän” työpaikkamme ja sen myötä ylemmän asemamme.

Jos perussuomalaiset ovat oman määritelmänsä mukaan työväenliike ilman sosialismia ja kokoomus myös presidentinvaalikampanjansa mukaisesti työväen –eikä työttömien– puolue, ovat myös demarit yhtä lailla työväenpuolue ilman luokkatietoisuutta. Eikä siksi ole lainkaan yllättävää, että kaikkein rasistisimmat kommentit viime vuosina ja vuosikymmeninä ovat tulleet juuri demarien suusta. Kari Rajamäki muistetaan edelleen sisäministerinä, jonka maahanmuuttopolitiikkaa fasistit epäilemättä haikailevat takaisin. Eero Heinäluoma syytti pari vuotta sitten maahanmuuttajia työpaikkojen viemisestä ja työehtojen heikentämisestä, ja naisten vieminen unohtui varmasti vain vahingossa mainita…

Rasistinen valtio

Siirtolaisten tilanteen ja rasismin tarkastelussa unohtuu yleensä kaikkein olennaisin näkökulma ja keskeisin rasistinen toimija. Tuo toimija ei ole vähimmässäkään määrin urpo tai juntti vaan päinvastoin äärimmäisen älykäs ja organisoitunut. Kyse on tietenkin valtiosta ja sen rajavalvontainstituutioista, mutta myös sosiaalityöstä, terveydenhoidosta, koulutusinstituutioista (miten historiaa opetetaan kouluissa?)ja kotouttamisdiskursseista. Muutama vuosi sitten parin rasistista ääliötä keksi mennä grillaamaan porsaanlihaa nälkälakossa olevien muslimien teltalle ja herätti valtavan moraalisen älämölön. Mutta arvatkaa kaksi kertaa, kumpi todella aiheutti nälkälakkoilijoille enemmän “mielipahaa”: makkaraa grillaavat urpot vai maahanmuuttovirasto, joka uhkasi lähettää heidät kuolemaan?

Jo pelkästään tämän vuoden aikana Välimerellä on kuollut yli 2000 ihmistä EU:n siirtolaisuuspolitiikan seurauksena. Esimerkiksi New York Times pääkirjoituksessaan sekä suursijoittaja George Soros ovat kutsuneet Euroopan siirtolaisuuspolitiikkaa “tappavaksi” ja vaatineet nopeita muutoksia. Yhdysvaltain tilanne ei kuitenkaan ole merkittävästi parempi, eikä institutionaalinen rasismi rajoitu vain rajoille. Se jatkuu läpi koko siirtolaisen elämän ja usein vielä seuraavaan sukupolveenkin.

Yhdysvaltain, Euroopan ja Latinalaisen Amerikan suurkaupunkien köyhät asuinalueet ovat jo pitkään olleet täysin militarisoituja vyöhykkeitä. Niin Pariisissa kuin Baltimoressa kovakouraiset tarkastukset, jatkuva nöyryytys ja suora väkivalta (niin sanottu stop and frisk -taktiikka) ovat arkipäivää kaikille ”vääränvärisille”. Siirtolaiset eivät tuo Isistä Eurooppaan, sen ovat tuoneet valtioiden rasistiset toimet. Miksi Charlie Hebdon toimituksessa ammuskellut (muuten Ranskassa syntynyt ja koko ikänsä Parisiissa elänyt) mies sanoi lähteneensä Syyriaan taistelemaan? Nähtyään kuvat Abu Ghraibin kidutuksista. Noissa kuvissa oli taatusti jotain aivan liian tuttua Pariisin lähiössä elävälle arabille.  

Yhdysvalloissa poliisilla on vielä suurempi voimankäyttöoikeus, ja tv-sarjoista tuttujen getto-ratsioiden ohella poliisi tappaa joka vuosi lukuisia mustia, joiden nimistä on julkisuuteen noussut vain muutama. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana poliisi on tappanut 1130 mustaa. On totta, että valkoisia on ammuttu noin kaksi kertaa enemmän – ikään kuin se jotenkin lieventäisi asiaa: hei, kytät tappavat valkoisiakin!– mutta mustia on vain 12 prosenttia koko Yhdysvaltain väestöstä, kun taas valkoisia on yli 60 prosenttia.

Yksinkertainen tietokilpailukysymys (älä lunttaa alta): kuinka monta sadasta tuhannesta alle 40-vuotiaasta high schoolin kesken jättäneestä mustasta miehestä on vankilassa (keskimääräisenä vuoden päivänä)? Oikea vastaus on: 35 000. Siis 35 prosenttia! Niistä, joilla ei ole college-tutkintoa, vankilassa on 15 prosenttia. Kokonaisuudessaan vuoden 1975 jälkeen syntyneistä high schoolin kesken jättäneistä mustista miehistä noin 70 prosenttia viettää elämänsä aikana aikaa vankilassa! Vieläkö ihmettelette, miksi Baltimoressa, Fergusonissa ja New Yorkissa kapinoidaan? Pikemminkin on ihme, ettei Baltimoressa mellakoida joka päivä.

Valkoisista kouluttamattomista nuorista miehistäkin 4 prosenttia on vankilassa, mutta mustien kohdalla luku on käsittämätön. Ylipäätään kaikista mustista vankilassa on 1,3 prosenttia, mikä sekin on uskomaton luku. Samaan aikaan esimerkiksi Kalifornian osavaltio, joka on harjoittanut kuvernööri Reaganin johdolla kiivasta budjettikuria jo 1970-luvulta alkaen, laskee tavanomaisen budjetin ulkopuolella liikkeelle erityisvelkakirjoja voidakseen rakentaa lisää vankiloita. Nykyisin vankeudenhoitolaitoksen osuus Kalifornian osavaltion budjetista on suurempi kuin minkään muun julkisen instituution. Vankiloihin käytetään enemmän rahaa kuin koulutukseen. Silloin kai jonkun on päädyttävä pikemminkin vankilaan kuin collegeen.

Amerikkalaisten suurkaupunkien lähiöissä nuoret miehet ovat jo pitkään oppineet, että on järkevää juosta karkuun aina kun näkee poliisin. Vuonna 2000 oikeusistuin Chicagossa linjasi, että pelkkä poliisia karkuun juokseminen on hyväksyttävä syy kiinniotolle (ja yleensä pieksemiselle ainakin jos kukaan ei ole todistamassa) nimenomaan silloin, kun se tapahtuu ”korkean rikollisuuden alueella” (ks. ”Running from Police is the Norm, Some in Baltimore Say”, NY Times 10.5.2015). Eli tietenkin mustien asuinalueella.

Rasistinen työvoimapolitiikka

Mustien joukkovangitseminen Yhdysvalloissa on ollut eräänlainen valtion vastaus orjuuden kumoamiseen, kansalaisoikeus ja black power -liikkeeseen ja Yhdysvaltain perinteisen luokkarakenteen horjumiseen. Aikaisemmin amerikkalaista valkoista keskiluokkaa motivoitiin tylsään tehdastyöhön sillä, että heillä oli sentään asiat paremmin kuin mustilla: he saivat kivan omakotitalon ja vähän lisää palkkaa, mutta mustat saivat mädäntyä gettoihinsa. Nyt kun sinullekaan, valkoinen mies, ei enää ole turvattua toimeentuloa tarjolla, eikä palkkasi ole noussut 40 vuoteen, olet kusessa asuntolainasi kanssa, lapsesi eivät pääse yliopistoon ilman satojen tuhansien velkaa, voit lohduttautua tällä: ainakin saat tehdä paskapalkalla hieman siistimpää sisätyötä kuin siirtolaiset, etkä joudu tapetuksi tai vankilaan, toisin kuin mustat.

Siirtolaistenkin välille luodaan jatkuvasti erilaisia jakoviivoja: tällä hetkellä esimerkiksi Espanjan siirtomaaplänteillä Ceutassa ja Melillassa on meneillään sietämätön tilanne, jossa rajan eteläpuolen kukkuloilla ja metsissä asuu telttakylittäin ihmisiä, jotka ovat ylittäneet aidan useaan otteeseen henkensä uhalla; ja kerta toisensa jälkeen Espanja palauttaa heidät takaisin. Paikalla olevien lausunnot kertovat, että Syyrian pakolaisten kesällä saavuttaman mediajulkisuuden jälkeen rajakäytäntönä on päästää syyrialaiset Eurooppaan ja jättää mustat rajalle.

Sen lisäksi että oikeusjärjestelmän väkivalta näyttää jälleen työvoiman hierarkisoinnin keinolta, valikoivan poliisiväkivallan taustalla lienee myös jonkinlainen poikkeuksellisen kyyninen logiikka, jossa elämän ja kuoleman politiikat kietoutuvat toisiinsa. Kapitalististen yhteiskuntien ongelma on nimittäin aina ollut, että kaikkia kapinoivia työläisiä ei voi tappaa, ei varsinkaan ammattitaitoisia, vaikka kuinka tekisi mieli.

Viime vappuna Tampereella joukko kännisiä teekkareita heitteli kyttiä kaljatölkeillä. Jos he olisivat olleet mustia miehiä Baltimoren lähiössä, heidät olisi todennäköisesti ammuttu. Ainakin he olisivat vankilassa. Mutta kun heidän ”inhimilliseen pääomaansa” eli johonkin teknillisen fysiikan koulutukseen on investoitu satoja tuhansia, ei ole kovin järkevää teloittaa tai vangita heitä vain sen takia, että sattuvat vappuna vähän kännissä rähinöimään. Mieluummin kannattaa odottaa seuraavaan viikkoon tai parin vuoden päähän, että tulevat aikuistuessaan järkiinsä ja ovat kiinnostuneempia työstä kuin rähinöinnistä. Jos koulutus ei enää takaa vakaata toimeentuloa, ehkä se takaa sen sijaan edes mahdollisuuden pysyä hengissä. Ota opintolainaa, kehitä itseäsi, niin sinua ei kannata heti tappaa jos eksyt väärään aikaan väärään paikkaan.

Ongelma tietysti poliisin kannalta on, että naamasta ei välttämättä näe ”hyödyllisyyttä yhteiskunnan kannalta”, jolloin on paras turvautua riskianalyysiin ihonvärin ja asuinalueen perusteella. Samaa menetelmää noudattavat kaikkien Euroopan suurkaupunkien poliisit. Esimerkiksi Helsingissä ulkomaalaispoliisi tarkistaa rautatieasemalla papereita puhtaasti ihonvärin perusteella.

Joten, itse asiassa institutionaalisessa rasismissa ei ole kyse poikkeuksesta; ei vain Suomen, Espanjan, Yhdysvaltain eikä minkään tietyn maan ongelmasta. Vaikka Merkel ja Sipilä ovat yhtäkkiä alkaneet esiintyä siirtolaisten hyväntekijöinä, tämä on tapahtunut vasta sitten, kun Euroopan ensimmäinen idea “siirtolaiskriisin” (“lopulliseksi”?) ratkaisemiseksi epäonnistui.

Muistatteko vielä, mikä se viime keväänä oli? Miljoonat ihmiset yrittävät paeta sotaa, väkivaltaa, raiskauksia, köyhyyttä. Mitä Eurooppa aikoi?

Tuhota veneet ennen kuin he pääsevät vesille.

Kun se ei tietenkään onnistunut, vaan ihmiset tulivat kuitenkin, alettiin sitten jeesustella.

kumu.info