Enemmän vai vähemmän? – Kuinka orientoitua ilmastonmuutoksen maisemassa

enemmanvahemman2

”Suurin ja ainoa virhe piilee siinä, että paon viivan uskotaan olevan pakoa elämästä, pakoa kuvitelmiin tai taiteeseen. Kuitenkin pakeneminen tuottaa päinvastoin jotain reaalista, se on elämän luomista, aseen löytämistä. Yleensä on kyse samasta virheestä, jossa elämä typistetään joksikin henkilökohtaiseksi asiaksi[.]”
– Gilles Deleuze

Enemmän klikkauksia, enemmän katsojia, enemmän lukijoita. Enemmän voittoja ja enemmän palkkatöitä. Enemmän vaatimisesta on tullut keskeisin yhteiskunnallinen pakkomme. Ja se uhkaa tuhota maapallon.

Enemmän vaatimus tekee ihmiskunnan matkasta kohti tuhoaan myös ahdistavaa. Enemmät klikkaukset, katsojat ja lukijat tarkoittavat työn tekijöille ja vastaanottajille vähempää. Kun seurataan voittojen maksimoinnin logiikkaa, itse asiat ja niiden tekijät jäävät toissijaisiksi. Ja koska voittoja maksimoidaan lähes kaikkialla, tämä ei koske ainoastaan toimittajia ja teatterintekijöitä. Tämän ongelman seuraukset tuntee nahoissaan niin Lidlin kassa, lähihoitaja kuin hikipajan työntekijäkin. Emme pyri enää hyvän kaupan ylläpitoon, hyvään hoitoon ja hyviin vaatteisiin. Pyrimme vain voittojen maksimointiin. Ja voitoista nauttii koko ajan pienenevä eliitti. Jos hekään.

Olemme tulleet tilanteeseen, jossa elämän perustuksiin asti ulottuva uudelleenorientoituminen vaikuttaa välttämättömältä. Kun lähdemme uudelleenorientoitumisen projektiin, lukeeko lipussamme ”Enemmän!” vai ”Vähemmän!”. Vaadimmeko enemmän saadaksemme enemmän valtaa ja voidaksemme näin paremmin taistella ilmastonmuutosta vastaan. Vai vaadimmeko vähemmän, jotta emme osallistuisi ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen. Ja vielä: kenen joukoissa seisomme vaatiessamme vähemmän – voimmeko vaatia vähemmän yhdessä nälkää näkevän kanssa?

Materiaalisen tuotannon suhteen enempään orientoituminen on tullut tiensä päähän. Tavaroiden tuotannosta aiheutuvat hiilidioksidipäästöt ovat liian suuret ja meret täyttyvät muovista. Vaurastuminen ei olekaan edistystä vaan riistoa. Kirjallisuudentutkija ja syväekologisen kulttuurilehti Elonkehän toimitussihteeri Kaisa Kortekallio ajoittaa nykyisen kasvu-umpikujan alun siihen, kun eurooppalaiset alkoivat levitä maailmassa ja ottaa haltuun muita maita. ”Siinä vaiheessa se ideologia on jotenkin juurrutettu, että meillä on oikeus ottaa käyttöön kaikkea mitä löydämme maailmasta. Ja että enemmän on aina parempi. Enemmän tuotantoa on aina parempi. Enemmän taloudellista rikkautta on aina parempi. Ja mitä enemmän sitä kertyy tiettyihin yksittäisiin paikkoihin sitä parempi.”

Onkin kysyttävä, ketä vallitseva enemmän vaatimisen logiikka kulloinkin palvelee. Olemmeko me niitä eurooppalaisia, jotka kolonisoivat koko maailman? Loppuuko ilmastonmuutoksen eteneminen, jos minä pidättäydyn pitkistä ja lämpimistä suihkuista? Voidaanko siis vallitsevasta kriisistä selvitä yksilövalintoja tekemällä? Vai: onko juuri yksilövalintoihin keskittyvä näkökulma esteenä niille systeemitason muutoksille, jotka ovat välttämättömiä ilmastonmuutoksen etenemisen hidastamisessa? Häpeävän yksilön kun on vaikea tehdä muutoksia, jotka ulottuisivat kuluttamisen sijasta tuotantoon.

Tuotantoon, jonka haitat ovat kollektiivisia, mutta hyödyt yhä harvempien käsissä. Kehitysapuun keskittyvän hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin mukaan maailman ihmisistä rikkaimmat 10 prosenttia aiheuttavat puolet maailman hiilidioksidipäästöistä. Vastaavasti köyhin 50 prosenttia aiheuttaa vain 10 prosenttia. Filosofi Tere Vadén vetää luvuista suoraviivaiset johtopäätökset. ”Jos tulis sellanen ihmeellinen tilanne, että 10–15 prosenttia rikkaimmista ihmisistä häviäis maapallolta, niin meillä ei olis ilmastonmuutosongelmaa.” Onko siis niin, että vähemmistön ahneus aiheuttaa ilmastonmuutoksen? Vadénille vastaus on yksiselitteinen: ”Vähemmän vallan vaatiminen sille 10 prosentille ja enemmän vallan vaatiminen meille on ihan sama kysymys kuin ilmastonmuutoksen pysäyttäminen tai hidastaminen.”

Suomessa asuvalle tilanteen tekee mutkikkaaksi se, että monet kuuluvat rikkaimpaan 10 prosenttiin. Internetistä löytyvän World Wealth Calculatorin mukaan 2500 euron kuukausipalkalla pääsee rikkaimman kuuden prosentin joukkoon. 1000 euron kuukausittaisilla tuloilla sama luku on 13 prosenttia. Toisaalta Oxfam raportoi maailman vain kahdeksan rikkaimman henkilön omistavan yhtä paljon kuin köyhin 50 prosenttia omistaa. Heidän rinnallaan suomalainen keskituloinen on pieni tekijä. Tilanne vaikuttaa kuitenkin mutkikkaalta. Ennen kaikkea epäoikeudenmukaiselta ja kestämättömältä. Riippumatta siitä, millä tasolla globaalia hierarkiaa sattuu sijaitsemaan. Suomessa asuvalla saattaa olla monia etuoikeuksia, mutta onko enemmistöllä meistä valta päättää omasta elämästämme? Vadénin mukaan kuulumme taloudellisesti mainittuun 10 prosenttiin, mutta päätäntävallallisesti olemme ulkopuolisia.

Ihmisten suuri enemmistö joutuu elämään aineellisessa niukkuudessa. Lisäksi tulee kokemuksellisen niukkuuden vaara. Tarvitsemme siis vähemmän hiilidioksidia ja enemmän vapautta. Mikä estää meitä näiden tarpeiden tyydyttämisessä? Epäilyksen alaiseksi joutuu vallitseva ihmiskäsitys: porvarillinen yksilö.

 

Porvarillinen yksilö

Journalismin henkilökeskeiset artikkelit ja henkilödokumentit pakottavat meitä ajattelemaan sen raamistoissa. Television luontodokumentit väittävät siinä olevan jotain luonnollista. Kilpailuhenkinen yksilö, itsekäs ja ahne. Mangustit pysyttelevät laumassa toteuttaakseen itsekkään halunsa säilyä hengissä. Eivät siksi, että ne rakentavat yhtenäisen kokonaisuuden. Eivät siksi, että niiden aivot ovat kollektiivinen elin. Saamme kuulla joka puolelta, että olemme yksinäisiä, erillisiä ja manipulatiivisia. Entä jos tämä onkin suuri huijaus? Jos yksilöt syntyvätkin yhteisestä eikä painvastoin? Jos ahneudessa ei olekaan mitään inhimilliselle alkuperäistä, vaan tietylle historialliselle yhteiskuntajärjestykselle tyypillistä?

Oli miten oli, yksilö ei maailmaa pelasta. Kuvitelmat tästä aiheuttavat ahdistusta, koska niiden toteuttaminen ei ole mahdollista. Minun käsketään pelastaa maailma, mutta en voi tehdä sitä yksin. Vallitseva ihmiskuva ei tunnu täsmäävän inhimillisen kokemuksen kanssa. Lisäksi, mitä enemmän ihminen joutuu ajattelemaan itseään, sitä vähemmän vapaa hän on. Kuvassa itsestä eivät näy suhteet, muutos ja toiminta. Minästä on tullut vankila, josta käsin ei maailmaa muuteta.

Vaikka tarina itsekkäästä yksilöstä tuntuu naurettavalta, on sillä vahva asema. Ja vakavat seuraukset.

Yhteiskuntatutkija Jussi Vähämäen mukaan porvarillisesta ihmiskuvasta ei voida lähteä liikkeelle, mikäli ilmastonmuutoskriisi aiotaan selättää. ”Porvarillinen ihmiskuva keskittyy omaisuuteen, minään ja itseen. Siihen sopii täydellisesti, että haluan kaiken heti nyt, enkä välitä tippaakaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tai sitten koska välitän itsestäni ja haluan huolehtia siitä, mietin mitkä ovat tulevaisuuden tuotto-odotukset ja miten ne vahvistavat minua ja mahdollista perhettäni. Mun mielestäni sekä tuhoava välitön intressi että kauaskantoisempi intressi ei piittaa vähääkään luonnosta eikä toisista ihmisistä muuta kuin välineinä.”

Vähämäen näkemyksen mukaan ilmastonmuutoksen asettamat haasteet selätetään yhdessä, tai niitä ei selätetä ollenkaan. ”Yksilölliset valinnat johtavat porvarilliseen moralismiin, millä taas ei ole minkäänlaista vaikutusta ilmastonmuutoksen torjuntaan, vaan kyseessä on kuuluisa pissaan pakkasella housuihin -tilanne, jossa saa itselle vähäksi aikaa hyvän mielen.”

Vähämäen mukaan on vaikea löytää moralistisempaa ihmistä kuin viherkohtuullistaja, jonka näkemys on täysin omassa itsessä. Hän ei siis näe kohtuullistamista, downshiftaamista tai degrowth-liikettä varauksettomasti edistyksellisinä hankkeina. Degrowth on poliittinen liike, joka tavoittelee tuotannon ja kulutuksen vähentämistä eli talouden kutistamista. Liikkeen tavoitteiden toteutuessa vallitseva talouden kasvun ideologia käännettäisiin ylösalaisin. Tämän seurauksena ihmisillä olisi enemmän vapautta eikä talouden kasvupakko enää uhkaisi ilmastoa.

Voisiko ratkaisu olla näin yksinkertainen? Voiko tuhoisan suunnan muuttaa yksinkertaisella ympärikäännöllä? Vähämäen mukaan kohtuullistamisen äärellä olisi pyrittävä artikuloimaan mahdollisimman selvästi, mistä siinä on kysymys, mikäli kohtuullistamisella aiotaan osallistua kestävämpien maailmojen rakentamisen projektiin. Onko kyse paon tai lakon muodosta, jonka tavoitteena on itsenäisyys ja autonomia? Vai onko kyse minän valintojen ideologiasta, oman itsen ja oman omaisuuden moralistisesta pönkittämisestä?

Lisäksi kohtuullistamisen vaatimus on epäilyttävän lähellä Euroopassa parhaillaan harjoitettavaa austerity- eli kurjistuspolitiikkaa. Kurjistuspolitiikan seurauksena ihmisten enemmistön elinolosuhteet heikkenevät. Julkisia palveluja ja palkkoja ajetaan alas. Kurjistamisen seuraukset näkyvät selviten Kreikassa.

”Tää ihmettely ei ole ihan tuulesta temmattua, tää austerity- tai säästöpolitiikan ja degrowthin ja säästämisen välisen yhteyden avaaminen, koska se koskettaa todella monien ihmisten elämää ei pelkästään Kreikassa vaan myös koko Euroopassa ja myöskin Suomessa”, Vähämäki toteaa.

Myös Vadén näkee kohtuullistamisen eetoksessa piilevät ongelmat: ”Iso vaara on nimenomaan se, että alemmille porukoille tarjotaan vähemmän ja niukkuutta, jotta ylemmät porukat sais enemmän. Siinä mielessä niukkuusretoriikka on aina tosi hankala ja vaarallinen.”

Vadén näkee talouskasvun korvaamisen talouslaskulla kuitenkin kiinnostavana ajatusleikkinä. Kunhan toiminnan raami on kollektiivinen ja toiminta koskee tasa-arvoisesti kaikkia osallisia. Koska bruttokansantuotteen ja hiilidioksidipäästöjen kasvu kulkevat käsi kädessä, on luontevaa vaatia talouden laskua.

Vadén muistuttaa myös siitä, että degrowth-liikkeen piirissä on ollut tyypillistä kurkottaa kohti elämän runsautta. Syyllisyyden ja häpeän ei tarvitse määrittää kohtuullistajien kokemusta. ”Mitä me sitten tavotellaan, jos me ei tavotella talouskasvua? Mitä me sitten tavoitellaan yhteiskuntana? Minkälaisia paikallisia bileitä me sitten tavotellaan?”

Yksi yksilölähtöisen ja henkilökohtaisen ihmiskuvan ongelmista on se, että sen piirissä on tyypillistä nähdä ongelmien syntyvän itsen ulkopuolella. Yhden mielestä syy löytyy toisesta. Näin aktivoituu syyllistämisen ja syyllistymisen kierre, joka johtaa pahimmillaan organisoitumisen mahdottomuuteen. Organisoitumisen, joka vaikuttaa välttämättömältä ehdolta ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa.

Itsen ja ympäröivän todellisuuden vastakkaisuuden kokemus johtaa helposti myös muihin vastakkainasetteluihin. Me ja muut asettuvat vastakkain, samoin ihminen ja luonto. Kortekallio puhuukin nykyään luonnon sijasta mieluummin ympäristöistä tai ekologisista järjestelmistä. ”Ekologisessa järjestelmässä pystyy käsittämään sen, että siinä on useammanlajisia olioita, myös ihmisiä.”

Kortekallion mielestä olisikin ymmärrettävä tämäntyyppisten vastakkainasettelujen ongelmallisuus. ”Jos kuvittelee olevansa irroitettava komponentti, joka ei liity välttämättä mihinkään, niin jos uskoo siihen fiktioon liikaa, edes sellainen ajatus, että saatan tarvita jonkin yhteisön, se ei sovi siihen malliin.”

Meidän olisi siis irtauduttava siitä harhasta, että olemme olemassa muista riippumatta. Mutta miten? Vähämäki ehdottaa avuksi ihmisyyden uudelleen ajattelua varten uutta peilineuroneja koskevaa tutkimusta. Myös empatianeuroneiksi kutsutut peilineuronit ovat aivoissa sijaitsevia hermosoluja jotka aktivoituvat, kun havaitaan toisen tuntemus. Peilineuroneja koskevan tutkimuksen mukaan päätöksemme siitä mikä on inhottavaa tai ihanaa, tai mitä me pelkäämme, ei kulje välttämättä tietoisen aivotoimintamme vaan peilineuronien kautta. Toisen pelko herättää meissä samanlaisen pelon. Kun toinen inhoaa jotain, se herättää samat neuronit meissäkin.

”Monet sellaset asiat, joista on ajateltu, että ne on yksityisen päätöksenteon kysymyksiä, näyttää nykytutkimuksen valossa, että niillä ei ole juuri mitään tekemistä yksilöllisen päätöksenteon kanssa.”

Onko tässä avain olemisen kollektiivisen luonteen ymmärtämiseen ja yksilöpsykologisen horisontin ylittämiseen?

 

Yhteinen ja kuluttaminen

Standing Rock Sioux -intiaaniheimon reservaatin tärkeimmän vesilähteen alle rakennettavaa öljyputkea vastaan taistellaan Yhdysvalloissa. Taistelu kytkeytyy konkreettiseen tilanteeseen ja saa ihmiset pois yksilöllisen hermoherkkyyden piiristä. Vadénin mukaan ilmastonmuutoskysymys pitäisikin aina pyrkiä kytkemään osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja. Passiivinen päänsisäinen jossittelu korvautuu aktiivisella kollektiivisella toiminnalla.

Mikäli vastaavanlaiseen kamppailuun osallistuminen ei ole mahdollista, voi mielekäs konkreettinen yhteistoiminta löytyä yllättäen kulutustottumusten muuttamisesta. Yllättäen siksi, että kuluttamisen kysymys yhdistyy helposti kuvaan kaupan hyllyjen välissä huolestuneesti tuskailevasta yksilöstä. Matkalla tuotannon tasolla tapahtuvia muutoksia kohti voi kuluttamisen tapojen muuttaminen olla mielekäs tapa rakentaa toisenlaista todellisuutta.

Vadénin mukaan ilmastonmuutoskysymys ei ole yksilökuluttajakysymys, mutta kollektiivinen kuluttajakysymys se voi ollakin. ”Jos se tapahtuu sitä kautta, että on mukana kulttuurisessa muutoksessa, silloinhan se on ihan hienoa.” Kollektiivisissa kuluttajatason aktivismissa Vadén ei näe itsekurjistavaa aspektia. Hänen mukaansa näin voidaan tuoda tulevaisuudesta jotain tähän päivään. Syömistä, asumista ja liikkumista koskevat valinnat eivät enää kuljetakaan syvemmälle kohti syyllistävää ja syyllistyvää yksilösubjektia, jos ne tehdään yhdessä osana kulttuuriseen muutokseen tähtäävää liikettä.

Ruokavalion koostaminen ei-eläinperäisistä aineksista on myös yliyksilöllinen projekti. Samoin yhteisasuminen. Kaukokaipuun korvaaminen paikallisilla bileillä vähentää lentämisestä koituvia hiilidioksidipäästöjä ja lisää keskittymistä todella olemassaolevaan. Emme tarvitse haaveita Hollywood-tähteydestä tai travelleriudesta Thaimaan rannoilla, jos huomaamme fokusoida meitä ympäröivään todellisuuteen. Ja niin kuin kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa kysyy, miksi etsimme älyllistä yhteyttä ulkoavaruudesta, kun voisimme pyrkiä älylliseen yhteyteen toisten eläinten kanssa?

Olisi siis kyettävä kurkottamaan yli kokemuksen, jossa elämä on henkilökohtainen asia. Olemassaolon perustuksia ravistelevat muutokset eivät kuitenkaan ole helppoja. Vadén huomauttaakin, että yksilösubjektista irtauduttaessa on oltava tarkkana sen suhteen, mitä tulee tilalle.

”Yhteisösubjektiviteetitkin voi olla aika pahanlaatuisia. Esimerkiksi ulossulkevan nationalistinen yhteisösubjekti on tämmönen historiallisesti tunnettu keissi, joka tuntuu tälläkin hetkellä luurailevan in the wings odottamassa mahdollisuuttaan ja nostamassa päätään.”

Näinkö siis oikeistopopulismin nousun takana onkin kaipuu vähemmän henkilökohtaiseen? Oikeistopopulismin piirissä jako omaan ja vieraaseen kuitenkin säilyy. Itsekkään yksilön korvaa itsekäs yhteisö.

Yhteisö, me, onkin usein pikemminkin rajoittava kuin avaava. ”Ihmiset on kuitenkin kaikki jossain määrin me”, toteaa Vähämäki.

Eikä pelkästään ihmiset. Kortekallio muistuttaa, että ihmiset eivät synny kokonaisina olioina yksin, vaan yhdessä toisten kanssa. Eivätkä ne toiset ole pelkästään ihmisiä. Tämä pitää Kortekallion mukaan paikkansa jopa mikrobitasolla. Kaupungistumisen seurauksena ihmiset ovat vähemmän tekemisissä muiden lajien kanssa, minkä seurauksena ihmisten mikrobisto köyhtyy. Tämä taas johtaa suurempaan alttiuteen erilaisille taudeille, esimerkiksi allergioille.

Tämän kytköksen perusteella raja itsen ja itsen ulkopuolisen todellisuuden välillä on hyvin häilyvä. Puheet itsekkyydestä ja anteliaisuudesta ovat siis turhia – jako meihin ja muihin on aina keinotekoinen. Kortekallion sanoin ”ihminen voidaan ajatella kollektiivisena oliona, joka välttämättä perustuu muihin olioihin.”

Kortekallio pitääkin keskeisenä ymmärrystä siitä, että olemme osa ekologista järjestelmää. Ja tätä ymmärrystä kohti on parasta kulkea yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kortekallio onkin nähnyt ympärillään ilahduttavia merkkejä siitä, että ihmiset ovat jättäneet taakseen henkilökohtaisen orientoitumisen tason. Aikaisemmin huolissaan ja peloissaan yksilöinä ilmastonmuutokseen liittyviä asioita pyöritelleet ovat tulleet yhteen ja ruvenneet puhumaan asioista. Tämä on auttanut heitä sekä irtautumaan huolistaan ja peloistaan että löytämään uusia toiminnan mahdollisuuksia.

Myös Vadén painottaa yhteisten ja konkreettisten kokemusten tärkeyttä kestävämmän elämäntavan etsimisen prosessissa. ”Jos sitä on koko ajan sellasissa olosuhteissa, joissa eletään yksilökilpailuelämää, niin silloin se puoli vahvistuu. Jos on toisenlaisissa olosuhteissa, niin toisenlaiset puolet vahvistuu.”

Ja tällä hetkellä vallalla ovat olosuhteet, jotka vahvistavat yksilötietoisuuteen sulkevia puolia. Tämä näkyy niin taloudellisessa järjestelmässä, kasvatusjärjestelmässä kuin filosofisissa taustaoletuksissakin. Vadén näkee ratkaisevien kysymysten piilevän kokemuksellisuudessa. ”Jotta pystyy luottamaan siihen, että ne virtaukset minussa tai ne kokemukset minussa, jotka on jotain muuta kuin sitä kilpailuyksilön kokemusta, että ne kantaa, niin niistä tarvii realistisia oikeita kokemuksia.”

Vadénin mukaan yksi keskeisistä kysymyksistä on, mistä suunnasta päätös elämäntapamuutoksiin tulee. Millä muutosta perustellaan ja mihin se liittyy. ”Kokeeko sen ulkoa tulevana vaatimuksena, vai onko kyseessä oma halu.” Ja jos kuluttamisen kysymyksiin suhtaudutaan niukentamalla, oltiin sitten yksin tai yhdessä, ollaan taas vaarallisen lähellä kurjistusretoriikkaa.

 

Konflikti ja organisoituminen

Myös Vähämäki näkee ulkoa tulevien vaatimusten ja elämän todellisuuden vastakkaisuuden keskeisenä kysymyksenä. Vähämäki tuo keskusteluun ajatukset moralistisesta ja kontrolloivasta diskurssista sekä valtaapitävien harjoittamasta ihmisten tunteiden ja tuntemusten manipulaatiosta. ”Jos elämän todellisuus ja moralistinen kontrolloiva diskurssi on kovin etäällä toisistaan, yleensä moralistinen diskurssi joutuu turvautumaan kovempiin ja kovempiin ja enemmän henkilöä koskeviin kontrolli- ja ohjaustoimiin, jotka aiheuttaa pakoa.”

Kurin ja kontrollin ongelmallisuus ei siis liity ainoastaan niiden hierarkiseen ja alistavaan luonteeseen, vaan myös niiden toimimattomuuteen. Vähämäen mukaan tuntu elämän ajan viemisestä ja elämän uhraamisesta moraalisen periaatteen takia nakertaa ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun uskottavuutta. Oli tämä tuntu sitten tiedostettu tai tiedostamaton.

Vähämäki peräänkuuluttaa vähempää moralismia ja runsaampaa mahdollisuuksien antamista. Vähempää juuri tietyllä erityisellä tavalla tekemisen pakkoa. Olisi päästävä alhaaltapäin rakentuvan elämän ja maailman rakentamiseen ja muuttamiseen. Tämän seurauksena ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu tulisi mahdollisemmaksi.

”Tietysti voidaan sanoa, että okei, toi on turhan pitkä tie, keksitään joku yksinkertainen teknologia, laitetaan rajoituksia ja keksitään yksinkertaisia teknisiä toimenpiteitä ja muita. Ja sitten kaikkien on pakko niitä noudattaa ja muuta. Mutta ongelma on siinä, että tämä ylhäältäpäin tuleva näkemys kieltää kokonaan sen ihmisten oman voiman ja ihmisten omien kykyjen vaikutuksen ja mahdollisen paon ja lakon rajoituksia kohtaan.”

Vähämäen mukaan olisi kyettävä lisäämään autonomiaa ja omien kykyjen monipuolista käyttöä. Tämä tekisi mahdolliseksi vapautumisen kuluttamisen pakosta ja teknologialle alistumisesta.

Ja jotta tuleva ilmastoystävällinen teknologia ei aiheuttaisi alistumista, on teknologian kehittämisen tapahduttava yhteiskunnallisten kamppailujen piirissä. Ja näiden kamppailujen olisi koskettava pelkkien päästöjen lisäksi myös tekniikan toimintaa. Sillä mikäli ihminen on osa luontoa, ei luonnon riistoa voi lopettaa ihmistä riistävällä teknologialla.

Vähämäki painottaa konfliktin keskeisyyttä. Machiavellia muistellen hän toteaa, että konfliktit pitävät ihmiset hyvässä kunnossa, kun taas alistuminen ja yksisuuntainen pakko aiheuttavat vain kunnon rappeutumista ja tylsämielisyyttä.

Ja mikäli vallitseva teknologia on aiheuttanut ilmastonmuutoksen, on ilmastoystävällisen teknologian synnyttävä toisenlaisen teknologisen logiikan piirissä. Konfliktuaalisessa suhteessa vallitsevaan. Jos jokin järjestelmä on luonteeltaan tuhoava, ei riitä, että sen ohjaimissa toimitaan hyvin aikein.

Kuinka kohti konfliktuaalista vallitsevien logiikoiden haastamista sitten olisi mahdollista kulkea? Vadénin mielestä organisoitumisen kysymystä hankaloittaa vieläkin kollektiivisessa muistissa oleva isojen vasemmistolaisten joukkoliikkeiden häviäminen ja kohtalo. Toisaalta internet ja sosiaalinen media järjestävät omalla tavalla uudelleen sosiaalisen kysymystä.

”Se miten ihmiset haluaa jakaa asioita ja miten ihmiset haluaa toimia yhdessä niin ei tietenkään enää sellasen tuotannon maailmassa jossa me eletään oo samanlaisia kuin aikaisemmissa maailmoissa”, Vadén pohtii.

Vaikka isot vasemmistolaiset joukkoliikkeet ovat hävinneet, on vanhan koulun vasemmistolaisuudesta vielä jälkiä kuluttamisen kysymykseen liittyvissä kokemuksissa. Vähämäki näkee tiettyä vastakkaisuutta perinteisen työväenluokkaisen ajattelutavan ja siihen liittyvien kulutustottumusten sekä urbaanin liberaalin moraalisen vihreyden välillä. Vaikka onkin tapana puhua punavihreästä kuplasta.

”Tämän sidoksen avaaminen ja huolellinen artikulointi on tärkeää. Vaikuttaa yhdeltä syyltä poliittisten konfrontaatioiden epämääräiseen hahmottumiseen. Onko löydettävissä joku selkeä artikulointi näille eroille, taloudellisen kasvun hyödyttämisen tai sen hidastamisen väliltä. Onko näiden väliltä löydettävissä joku, sanoisko, parempi tie.”

 

Sekä enemmän että vähemmän

Me tarvitsemme sekä enemmän että vähemmän kyetäksemme vastaamaan ilmastonmuutoskatastrofin asettamaan haasteeseen. Katastrofin, joka on jo tapahtunut, niin kuin Kortekallio painottaa. Ensinnäkin tarvitsemme siis enemmän kokemusta siitä, että ilmastonmuutos on jo läsnä. Enemmän kokemusta siitä, että katastrofi on jo tapahtunut. Ilmastonmuutos on elämän nyt kysymys.

Vähemmän tarvitaan rahanteolle alistettua elämää, vähemmän tuotantoa, vähemmän bruttokansantuotetta ja hiilidioksidipäästöjä. Vähemmän tarvitaan propagandaa ja resurssikeskittymiä. Vähemmän alistumista, yksimielisyyttä ja uskontoa.

Enemmän tarvitaan aikaa, ihmissuhteita, vastarintaa, kauneutta, hyvyyttä ja totuutta. ”Enemmän aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämän päämäärien ja oman elämän elämisen ehtojen yhteensaattamiseen”, muotoilee Vadén.

Enemmän tarvitaan itsenäisyyttä, autonomiaa ja konfliktia.

Entä pitääkö mukauttaa tunteemme ja kokemuksemme vähemmän vaatimisen määrittämän maiseman mukaisiksi, jotta emme osallistuisi ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen? Vähämäestä vastaus on selvä: ”Tähän ei voi sanoa muuta kuin lakonisesti ei.”

Lasse Poser