”On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen. Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä, pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa. Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.

Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan, vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä.”

– Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä

 

 

Onko mitään pelottavampaa kuin lupaus jatkuvasta koulutuksesta?

Varhaiskasvatus, koulu, yliopisto, tutkimus, elinikäinen oppiminen, oppimaan oppiminen. Vaalit lähestyvät. Puolueet ja niiden edustajat kilpailevat siitä, kuka tekee karmeimman koulutusuhkauksen: enemmän opiskelua, kouluttautumista, oppimaan oppimista ja ties mitä. Antti Rinne sanoi vaalipuheessaan SDP:n vaativan “koulutusta, koulutusta ja koulutusta” – ja toki täysin tietämättään esitti realistisesti koulutuksen juuri uhkakuvana, kuten Venäjä ja Putin nähdään suomalaisessa mytologiassa.

Ketään ei kiinnosta oppimisen ja opiskelun sisältö, koska määrä voittaa laadun. Muistaaksemme jälki-istunto oli rangaistus eikä palkinto. Samoin luokalle jättäminen, mutta nyt oppivelvollisuutta vaaditaankin pidennettäväksi. Siksi lisää koulutusta, enemmän koulua, niin hyvät kuin sen tarkoitusperät voivat ollakin, kuulostaa uhkaukselta. Eikä taatusti kukaan vaivaudu kysymään, mitä opettajat yliopistoissa ja kouluissa tuntevat “opettaessaan” oppilaitaan oppimaan tai Brechtiä lainaten valehtelemaan päin naamaa. Minne tahansa yrität paeta, törmäät kaikkialla kasvatuksen, oppimisen ja koulutuksen lonkeroihin. Koko elämä on alistettu tälle inhimillisen pääoman hirviön kultille. Jos “pääoma tulee maailmaan tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan, kiireestä kantapäähän”[1], niin inhimillinen pääoma tulee maailmaan täynnä hyvää tahtoa, hoivaa, kaitsemista, huolenpitoa, odotusta ja tietenkin moralisointia. Sen henkinen väkivalta ei jätä mitään pakotietä, yhtäkään turvapaikkaa, pienintäkään hengähdystaukoa.

Pitkään on näyttänyt siltä, että koko elämä laitetaan työhön, mutta kun työtä tai ainakaan palkkaa ei enää ole jaettavana, nyt koko elämä laitetaan koulutukseen ja uudelleenkoulutukseen. Pänttäämisen sijasta olemme siirtyneet pänttäämiseen pänttäämiseen.

Kapitalismin ja pääoman vastainen taistelu, vapautuminen niistä, ei voi olla muuta kuin vapautumista inhimillisestä pääomasta ja sen logiikasta. ”Oppimisyhteiskunnan” vallankumouksellinen uudistaminen on koulutuksen ja kasvatuksen alistavien, ahdistavien ja pakottavien kahleiden murtamista. Kantin kehotus sapere aude vaatii nykyään röyhkeyttä ja rohkeutta suhteessa itse tietoon ja tietomuotoon, sillä nykyinen koulutusjärjestelmämme on kääntänyt tämän kehotuksen käytännössä käskyksi näytellä tietävänsä eli kouluttautua, hankkia koulutusmerkintöjä, suorituksia. Tiedon rohkeudesta tai totuuden rohkeudesta olemme siirtyneet tietämisen ja totuuden kautta tuotettuun alaikäisyyteen, jatkuvaan sielun koulimiseen ja kouluttamiseen. Vastauksena tähän jotkut valitsevat tietämättömyyden, vanhan kristillisen ”nöyryyden”, tietämisen rohkeuden sijaan, ja kuvittelevat olevansa ”tosikriittisiä”. Niiden, joille tämä ei riitä, on opittava oppimisen perusasiat.

Learning societyn ihminen ei ole mitään muuta, hän ei rakennu mistään muusta kuin erilaisista panostuksista tai sijoituksista ”itseen”. Hänellä ei ole mitään omaa, minkäänlaista persoonallisuutta; hänessä ei ole hitustakaan potentiaalisen, mahdollisen ulottuvuutta. Siksi hän ei koskaan keksi mitään, luo mitään. Ei ihme, että niin moni on ahdistunut, kiireinen, ilman omaa aikaa, kun kaikki oma, kaikki omaisuus on sijoitettu oman itsen ulkopuolelle ja sitä on vahdittava, hoidettava, vaalittava ja sen menettämistä on pelättävä tai sen arvon nousua toivottava. Todellakin, koulutus on sijoitus tulevaisuuteen. Siksi se vie voimat nykyisyydessä nykyisyyden muuttamiselta. Kenties ilmastolakkoilevat nuoret ovat tajunneet juuri tämän: jos halutaan lakata lykkäämästä kaiken tekemistä tässä ja nyt, jos halutaan muuttaa nykyisyyttä, juuri koulutuksesta täytyy mennä lakkoon, koska koulutus näyttää inhimillisen pääoman muodossa olevan tulevaisuuden luovuttamista pääomalle yhteiskunnallisena voimana.

Oppimaan oppivan typeryksen on tuotava jatkuvasti esille koulutukseensa tekemiään sijoituksia, näytettävä, näyteltävä ja vaalittava niitä. Tosin oppimaan oppivamme ei ole sitä vapaaehtoisesti omasta halustaan; hänet on koulutettava ja kasvatettava näyttämään ja näyttelemään sijoituksiaan. Siihen tarvitaan tarhoja, kouluja, yliopistoja, totuuden hoivaajia ja arvioinnin hoitajia. Ne luovat uuden hahmottoman ihmisen, pakkosuorittajan, joka horjahtelee meidän jaloillamme ja pälpättää meidän suullamme tällä ihmismuodon katoamisen aikakaudella. Hän elää ja toimii puhtaassa sosiaalisessa, keskustelee ja kinastelee näennäisen intohimoisesti mistä vain, mutta aina toisten jo valmiiksi luomista asemista ja mielipiteistä, koska kaikki todellakin koskettaa tai kaiken on kosketettava häntä, muuten hän ei (kuulemma) ole olemassa. Hän on vain sitä, mitä hän tuo esiin, kommunikoi, ja jos hän ei tuo itseään, itsensä tyhjää muotoa tai hahmoa esiin, hän ei ole mitään. Hän on täysin kyvytön, aina äänessä, kaikkialla esillä, kaiken tietävä. Hän ei edes ehdi muuttaa maailmaa, koska hänen on jatkuvasti hoettava ”minä”, ”minä”. Nykyaikainen poliitikko, siis.

Siksi niin moni on kiinnostunut politiikasta, laittaa kaikkensa, milloin hoitajamitoitukseen, hakkuukuutioihin, päästörajoituksiin, turvapaikanhakijoiden määrään, perustulon tasoon, työllisyysasteeseen, koulutuspaikkojen määrään. Yleinen median kiinnostus politiikkaan, ja politiikan täydellinen perspektiivittömyys ovat kääntäen verrannollisia toisiinsa: mitä enemmän ja kovempaa kiistaa numeroista, sitä varmemmin kiistelijät uppoavat yhä syvemmälle todellisiin katastrofeihin.

Pakkosuorittajan kaksi hahmoa, jotka ovat nykyisen ”koulutusyhteiskunnan” tavoitteiden tuloksia, ovat tuttuja niille, jotka opettavat kouluissa ja yliopistoissa. Ensimmäiselle jokainen suoritus on pelkkä muodollinen välttämättömyys, jonka eteen ei tehdä mitään, lukuun ottamatta ehkä Wikipedia-vierailua tai jostain mediasta kopsaistua ”näkemystä”. Tämä tyyppimme on näennäisesti itseriittoinen, kenties arrogantti, kuvittelee tietävänsä kuinka ”systeemi toimii” ja yrittää peittää tietämättömyytensä, sen, mitä hän on, jankkaavien mielipiteiden tunkioon. Toiselle puolestaan koko elämä on suorittamista, ja hän suorittaa, suorittaa, suorittaa loputtomasti eikä hänellä näytä olevan mitään omaa, mitään itsenäisyyttä. Hänen suorittamisensa on hänen ”hyvinvointiaan”, jonka polttoaineena on jatkuva ahdistus ja riittämättömyys. Ja juuri tämä ahdistus luo poliitikkojen mainostaman ”hyvinvointiyhteiskunnan”, jonka ”hyvinvointi” kumpuaa pakkosuorittajien jatkuvasta itsensä toteuttamisen pakosta, näiden ahdistuksesta ja riittämättömyydestä.

Itseensä sijoittavaa, omaan inhimilliseen pääomaansa satsaavaa pakkosuorittajaa voidaan tarkastella Spinozan filosofian peruskäsitteiden avulla. Hänet on ripustettu riittämättömyyden ja epäonnistumisen pelon, ja onnistumisen, toisilta saadun täydellisen hyväksynnän toivon, kuiluun roikkumaan. Koska pelon ja toivon tasapainottomuus on sidottu projektioon kohti epävarmuutta, eikä pelkästään kohti tulevaisuuden epävarmuutta, vaan myös kohti menneen, entisen kokemuksen (koetun ja opitun) epävarmaksi muuttumista, hän – kaikesta ”kehittämisestään” huolimatta – ei pysty käyttämään omia voimiaan ja kasvamaan, vaan ajautuu joko täydelliseen passivoitumiseen (alistumiseen ja tahdon halvaantumiseen) tai päättömään fanatismiin. Pakkosuorittajalla ei ole kykyä, voimaa, potentiaalisuutta, koska hän on puhdasta aktualisaatiota, itseaktualisaatiota vailla minkäänlaista jäännettä tai jäännöstä. Tai, toisessa tapauksessa, hän on pelkää potentiaa, itseensä sulkeutunutta mahdollisuutta, josta ei koskaan tule mitään ja josta puuttuvat kaikki luonteenpiirteet, mutta joka silti saattaa pukea päälleen vaitonaisen kaikkitietävyyden naamion ja ”edetä urallaan” muiden uskotellessa itselleen, että hänellä on ”jotain”, vaikka hän ei sitä koskaan lopulta kykene ilmaisemaan. Ja sehän kaikkitietäväämme ahdistaa, kun ”kukaan ei ymmärrä”, vaikka kukaan ei voikaan olla niin nero, että häntä ymmärtäisi.

Kasvatus ja koulutus muodostavat koneen, joka tuottaa uusia yhteiskunnallisia hahmoja samalla kun niiden avulla määritellään uudelleen myös se, mitä kansalaisuus on. Suorittava ihminen on kansalainen vain, mikäli hän on koko ajan työssä ja alistuu kasvatettavaksi, aktivoitavaksi ja uudelleen aktivoitavaksi säännöllisin väliajoin. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten elokuvateattereissa ja televisiossa meitä nauratti hypnotisoitu täti, joka aktivoidaan pamauttamaan Englannin kuningatar hengiltä. Nykyisessä oppimaan oppimisen ja jatkuvan koulutuksen maailmassa prekarisoituneet palkattomat palkkatyöläiset hypnotisoidaan oppimaan oppimaan ja aktivoidaan uudestaan ja uudestaan, milloin mihinkin idioottimaiseen tehtävään.

Chicagon taloustieteilijöiden suuri keksintö 1950–1960-luvuilla oli, että ihminen, työvoiman kantajana, sen ruumiillisena ilmestymismajana, on tavara, jolla on ihmeellinen kyky sijoittaa itseensä, muokata ja käyttää itseään. Ihminen ei ole pelkkää ahtaasti ymmärrettyä työkykyä, vaan hänet voidaan kokonaisuudessaan, tunteineen, aistimuksineen ja ahdistuksineen panna töihin, ottaa osaksi arvonlisäyksen ja pääoman kasautumisen prosesseja. Mutta se tapahtuu vain, jos ihminen alkaa muokata, kouluttaa ja kasvattaa itseään, siirtyy itse itsensä kasvattajaksi, komentajaksi ja pomoksi. Tätä teollinen kapitalismi (puhumattakaan ”marxismista”) ei ollut ymmärtänyt, vaan se oli juuttunut ulkoisen kurin ja pakottamisen järjestelmiin tai kamppailuihin työajasta ja työn intensiivisyydestä. Kun ihminen sen sijaan muuttaisi itsensä tuotannon raaka-aineeksi ja sen työkoneeksi, tuottavuuden ja kasvun alalla voitaisiin saada aikaan ihmeitä. Tähän tarvitaan kasvatusta ja opetusta. Vain sen avulla voidaan teknistää, formalisoida, sisäistää ja levittää kaikkialle ajatus sijoittamisesta itseen koko elämää ohjaavana periaatteena. Kouluun mennään, jotta oltaisiin parempia, kilpailukykyisempiä, ansioituneempia ja jotta kehitettäisiin itseyrittäjyyttä yhä paremmaksi. Usein kritisoidaan koulujen yrittäjyyskasvatusta tai sijoittajakasvatusta, mutta kyse on jostain syvällisemmästä. Itse koulutus on nyt yrittämistä ja sijoittamista, ja kun sijoituksen tuotto on mitattava, operationalisoitava jollain tavoin, toimivat erilaiset mitattavat suoritukset väistämättä koulutussijoituksen tuoton mittapuina. Ihmispääomakapitalistin ura alkaa kohdusta ja hän on jatkuvasti töissä, oppimassa ja oppimaan oppimassa elinikäistä oppimista, käyttämässä kykyjään yhä paremmin ja enemmän. Pääoman kasautuminen on siksi yhtä kuin koulutuspääoman, inhimillisen pääoman kasautuminen.

On luvalla sanoen outoa, että juuri ne poliittiset voimat, jotka ilmoittavat vastustavansa niin sanottua uusliberalismia, allekirjoittavat täysin sen keskeisten taloustieteilijöiden (G. S. Becker & T. W. Schultz) ajatukset koulutuksen ja kasvatuksen merkityksestä nykykapitalismissa. Esimerkiksi Schultz piti koulutusta ja kasvatusta investointina inhimillisen pääoman tuottamiseen (eikä siis pelkkänä kustannuksena ja kulutustavarana), jota pitäisi verrata pääomahyödykkeisiin. Hän oli myös sitä mieltä, että inhimillisen pääoman tai koulutuspääoman omistaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin materiaalisen pääoman. Kuulostaako tutulta: Suomi nousuun koulutuksella! Schultzin ajatus oli, että perinteisten teollisuustuotteiden ja tuotannon merkityksen pienentyessä pääoman kasautumisessa kasvatuksen ja koulutuksen avulla olisi mahdollisuus muuttaa määrä laaduksi ja moninkertaistaa resurssit tiedon ja tietämisen kehittymisen kautta.

Näin esimerkiksi Vihreät: ”Työelämän muuttuessa ja kansainvälistyessä korkea osaaminen on Suomelle tärkein pääoma ja kilpailuetu.”[2] Jos ei tässä puhuta ”inhimillisestä pääomasta” uusliberaalien taloustieteilijöiden termein, missä sitten?

Näin Vasemmistoliitto: ”Laaja-alainen, julkisesti rahoitettu ja saavutettava korkeakoulutus on Suomen henkisen ja taloudellisen hyvinvoinnin avain. Suomen vahvuuksiin kuuluu laajan sivistyneisyyden arvostus ja osaava työvoima, joka omaa vahvojen perustaitojen lisäksi kriittisen ajattelun ja oppimaan oppimisen taidot sekä globaalin vastuun periaatteet. Korkeakoulut tuottavat tieteellistä, taiteellista ja ammatillista osaamista.”[3]

Nämä ovat vain satunnaisia esimerkkejä ohjelmista, jotka ovat läpikotaisin kyllästettyjä koulutuksen ja inhimillisen pääoman merkityksellä taloudelliselle kasvulle ja yhteiskunnan hyvinvoinnille. Epäilemättä taustalla on osin se, että vasemmisto näkee automaattisesti hyvänä sen, että ihminen saa viettää pidemmän aikaa rakastetun Valtion hellässä huomassa, ja koulutuksen kritisoiminen on mahdotonta, koska silloin olisi kritisoitava hyvinvointivaltion instituutioita. Koulutusjärjestelmän toimintatapa ja myös vasemmiston omaksuma puhe koulutuksesta kilpailukyvyn lähteenä on kuitenkin peräisin juuri ”uusliberaalista diskurssista”. Emme tietenkään kuvittele, että peruskoulu olisi todella joskus ollut tällainen järjestelmä, päinvastoin menneisyyden haaveissa siintävän hyvinvointivaltion koulujärjestelmä oli vielä hierarkisempi kuin nykyinen, se kouli ruumiita ja aivoja teolliseen kuriin ja iskosti niihin kansallismielisiä arvoja.

Jos kuriyhteiskunnan koulu muistutti päivävankilaa, nyt koulutuksesta näyttää tulleen jonkinlainen kehittävän ja pehmeän rangaistuksen, yhdyskuntapalvelun, muoto, johon jokainen tuomitaan, koska hän on jo syntymästään velkaa kapitalismin ja hyvinvointivaltion kultille.

Se, että olemme ”uusliberaalin diskurssin” kyllästämiä, ei ole mikään moite, kun ymmärretään, että kamppailu koulutuksesta ja kasvatuksesta käydään tilanteessa, jossa koulutus on todella olennaista pääoman kasautumiselle. Tältä kentältä ei voi vain astua ulos, hypätä takaisin vanhoihin hyviin aikoihin, vaan joudutaan likaamaan kädet ja rakentamaan käsillä olevasta toisentyyppisen koulutuksen ja oppimisen tiloja ja käytäntöjä[4]. “Uudet oppimisympäristöt” tai “digitalisoidut oppimisympäristöt” ovat työkaluja opettaja–opiskelija-suhteen hajottamiseksi ja opettajan henkilökohtaisen kokemuksen ja tietojen pakkoluovuttamiseksi ja formalisoimiseksi. Opettajasta on tultava pelkkä käyttöliittymä, jonka omalla tiedolla, oppineisuudella ja taidoilla ei saa sotkea opetustapahtumia, ja joka juuri siksi on vaihdettavissa kehen tahansa planttuun. Politiikassa Kokoomus on johtanut tätä opettajien eliminoinnin ristiretkeä muiden seuratessa enemmän tai vähemmän innokkaina perässä hoilaamassa ylistystä “ammatilliselle koulutukselle ilman ammatteja”. Tähän ratkaisu ei ole opettajan “auktoriteetin palauttaminen”, koulupuvut ja “työrauha”, ei paluu ympäristöstä ja yrityksestä kouluun erillisenä, erityisenä paikkana hierarkioineen, vaan “koulun” luominen sukupolvien yhteistyönä ja vastavoimana nykyisyydelle. Tämän voisi vaikka aloittaa tutustumalla mainittuihin taloustieteilijöihin, sen sijaan että tuhlataan aikaa Matti Apusten tai muiden vastaavien kanssa polemisointiin, niin kivaa kuin onkin jakaa sama kehys tai konteksti vastustajan kanssa, joka ”pohjimmiltaan on ihan kiva ihminen”.

Erilaiset suoritusmerkinnät, kuten opintopisteet ja tutkinnot, ovat tietenkin jonkinlaista valuuttaa, joka tekee mahdolliseksi alistaa oppimisprosesseja inhimillisen pääoman ja sen kasaamisen logiikalle. Koulutuksena oppimisesta tulee väline, alistumisen ja tottelevaisuuden osoittamisen keino. Onko ihme, jos uhkaukset jatkuvasta koulutuksesta kuulostavat niin pelottavilta? Kun opiskelija tulee nykyään yliopistoon hän on jo täynnä kysymyksiä siitä, onko tämä tai TUO hyödyllistä, työllistääkö se, saako sen avulla rahaa? Tämä on hyvin hämmentävää. Hän tulee myös kilpailemaan kaltaistensa kanssa, hän haluaa olla tuottava ja hyödyttää ”yhteiskuntaa”, koska sitä voi hyödyttää vain hyötymällä itse, polkemalla toisia kaltaisiaan alleen. Hän ei halua tehdä yhdessä mitään, ei asettaa yhdessä toisten kanssa lakia ja sääntöjä itselleen, vaan elää muiden asettamien sääntöjen mukaan. Tähän nykyinen koulutusjärjestelmä suorituksineen tietenkin ohjaa, ja se, mitä koulutuksen lisäämisellä saadaan meihin koulittua, onkin epäilemättä lisää miellyttämisen, feikkaamisen ja suorittamisen taitoa, opportunismia, joka on nykyajan keskeinen ”ammattitaito”. Samalla koulutus jatkuvana investointina tulevaisuuteen, säästämisenä nykyisyydestä, elämän lykkäämisenä, koulii sopeutumaan pysyvään prekaarisuuteen, joka on elämistä aina vasta tulevan ”vakituisen toimeentulon” toivossa.

Kukaan – ainakaan politiikassa tai yliopistojen ja koulujen johdossa – ei puhu opiskelijasta ja koululaisesta siinä vanhassa merkityksessä, että hän on tämän tietyn ajan elämästään nimenomaan hyödyn ja tuottavuuden ulkopuolella. Hänen elämänsä on ainutlaatuista, koska hänestä voi tulla mitä tahansa ja hän voi ajatella mitä tahansa ja voi kokeilla kaikkea sitä voimaa ja kaikkia niitä kykyjä, joita ihmisellä on. Vaikka kaikkialla höpötetään elinikäisestä oppimisesta ja siitä, että yritämme kaikki olla ikinuoria, näyttää tässä mielessä pikemmin siltä, että nuoruutta ja opiskelua ei enää lainkaan ole olemassa. Myös jatkuva puhe varhaiskasvatuksesta kertoo siitä, että koulutus, inhimilliseen pääomaan sijoittaminen on aloitettava yhä nuorempana ja nuorempana: ”eskarin” eteen on tullut ”viskari”, kohta varmasti ”neskari” ja niin edelleen. Edes päiväkodissa ei saa enää vain leikkiä. Syyksi tälle vapaan ajan viemiselle kerrotaan ”mahdollisuuksien tasa-arvo”, ja ajatuksena näyttääkin olevan, että elämän mahdollisuudet on vietävä tasa-arvoisesti aivan kaikilta. Tätä vapaata aikaa (skole, otium), aikaa perheen, työn ja sosiaalisten velvollisuuksien ulkopuolella, opiskelun ja oppimisen, siis viihtymisen aikaa, pitäisi jakaa kaikille, mutta sen sijaan siltä on viety kaikki tila ja kaikki, todella kaikki näyttävät olevan valmiita viemään sen.

Walter Benjamin, joka yhtenä ensimmäisistä ymmärsi työvoiman alistamisen ja luonnon alistamisen liittyvän kiinteästi toisiinsa, näki myös, että ainoastaan nykyisyyden vapauttaminen, suorittamisesta ja elämän lykkäämisestä kieltäytyminen ja siitä nauttiminen tässä ja nyt, voi pelastaa tulevaisuuden koko maailmamme olemassaoloa uhkaavilta voimilta. Jos opiskelu, oppiminen, voidaan irrottaa koulutuksen ja inhimillisen pääoman logiikasta, suorittamisesta ja odottamisesta, se voi olla toimintaa, joka vapauttaa tulevaisuuden sen runnellusta olemassaolosta nykyisyyden kahleissa.

Jussi Vähämäki

 


Viitteet

[1] (Marx, Pääoma I, s .680)

[2] https://www.vihreat.fi/sites/default/files/attachments/page/f96d215b-24ea-4a2d-b672-fb7c82cf3ebd/koulutuspoliittinenohjelma2018.pdf

[3] https://www.vasemmisto.fi/wp-content/uploads/2018/11/Vas-koulutuspoliittinen-ohjelma.pdf

[4] Hyvin samantyyppisiä havaintoja uusliberalismin muodollisten vastustajien ja sen joidenkin teoreetikkojen ajattelun (esim. Von Mises) samankaltaisuudesta voi myös tehdä esimerkiksi suhteessa kansallisvaltioon: jos Von Mises ja kumppanit näkivät kansallisvaltion hankalaksi taloudelle, koska se saattoi poliittisen suhdanteen vaihtuessa myös ”kansallistaa” teollisuutta ja estää pääomien liikkuvuutta, tämä ei merkitse sitä, että kansallisvaltio olisi jonkinlainen globaalin uusliberalismin vastainen linnake.