hardy1

Millaista oli rakkaus viktoriaanisella ajalla? Yleisen ennakkoluulon mukaan seksuaalisuus ja aito rakkaus tukahdutettiin, repressoitiin ja jokaisen oli alistuttava elämään ahtaiden konventioiden mukaisesti, luopumaan omista tunteistaan ja alistumaan perheelle ja yhteiskunnalle. Siksi on kenties yllättävää, että viktoriaanisen Englannin luultavasti tunnetuin rakkauskirjailija käsittää rakkauden aivan toisella tavalla: Thomas Hardyn romaaneissa ei ole kyse lainkaan yksilön tunteiden vapaasta ilmaisemisesta tai tukahduttamisesta. Niissä rakkaus ei ole sisäistä, se ei ole yksilön sisimmästä ryöppyävä ja yhteiskunnan tukahduttama tunne vaan rakkaudessa on aina kyse elämän mahdollisuuksista, uusien kokoonpanojen syntymisestä. Kirjassa Paluu Nummelle Eustacia rakastuu Clayhyn puhtaasti siksi, että tämä on käynyt Pariisissa, eli hän näkee Clayssa mahdollisuuden päästä ulos maaseudun ahtaasta elinpiiristä. Romaanissa the Woodlanders Fitzpiers sanoo:

Human love is a subjective thing – the essence itself of man, as that great thinker Spinoza says – ipsa hominis essentia – it is joy accompanied by an idea which we project against any suitable object in the line of our vision, just as the rainbow iris is projected agains an oak, ash, or elm tree indifferently. So that if any other young lady had appeared instead of the one who did appear, I should have feld just the same interest in her, and have quoted precisely the same lines from Shelley about her, as about this one I saw.

Vaikka Fitzpiers romaanin kuluessa paljastuu monin tavoin ”petolliseksi”, ei tätä rakkautta tuomita millään tavoin ”epäaidoksi”, sillä koko aidon tai toden ja väärän erottelu asetetaan kyseenalaiseksi. Olennaista on, millaiset rakkaus-kompositiot saavat mahdollisuuden laajentua tai säilyä tietyissä olosuhteissa, vihamielisessä porvarillisessa yhteiskunnassa. Millaisia mahdollisuuksia kenelläkin on päästä ulos olosuhteista, joissa joutuu elämään, ja ovatko hänelle avautuvat mahdollisuudet toteutettavissa?

Hardyn romaaneja kuvaa hyvin Gilles Deleuzen Différence et répétitionin lause: ”Ei ole rakkautta joka ei alkaisi mahdollisen maailman aukeamisella” (s. 335). Tässä kyse ei kuitenkaan ole mistään tuonpuoleisesta, toisesta maailmasta, visiosta leibnizilaisen kalkyloivan jumalan päässä vaan uusien mahdollisuuksien tai virtuaalisuuksien aukeamisesta tähän maailmaan. Koskaan ei rakastuta persoonaan vaan elämän mahdollisuuksiin, eksistentiaalisiin reitteihin jotka himertävät toisen ruumiissa. On aivan mahdollista rakastua johonkuhun siksi, että hän vie sinut kävelylle alueelle, jolla et aikaisemmin ole käynyt.

Hardyn romaanit ovat eräänlaisia tutkimuksia erilaisten rakkauksien, erilaisten ihmisten välisten kokoonpanojen mahdollisuuksista viktoriaanisessa yhteiskunnassa. Tässä mielessä kysymys on ongelmasta, joka ei ole millään tavoin ”jäänyt taakse”, painunut historian hämärään repression laimenemisen myötä. Hardyn teemana on eräänlainen rakkauden mahdottomuus porvarillisessa yhteiskunnassa, mutta aivan toisella tavoin kuin Nuoren Wertherin kärsimyksissä. Hardyn tunnetuin henkilöhahmo, Tess d’Urberville (ja samalla kyseinen romaani, suomeksi Tessin tarina) on eräänlainen anti-Werther: jos porvarillinen yhteiskunta tekee rakkaudesta mahdotonta, tämä ei johdu siitä, että se tukahduttaisi yksilön tunteet vaan siitä, että se tekee tietynlaisista asemista peräisin olevien ihmisten yhteisen elämän mahdottomaksi. Kaikesta ”emansipaatiosta” huolimatta emme muuten edelleenkään elä tilanteessa, jossa tällaiset esteet uusien kompositioiden muodostumiselle olisi kokonaan ylitetty, sillä ne eivät ole vain ulkoisia ”esteitä” vaan jäsentävät jollakin tavoin aina subjektiivisuutemme, aivojemme ja ruumiimme rakentumista. Tess–Angel-kompositio ei voi elää, se ei voi saada tilaa aikansa yhteiskunnassa, koska Tess on köyhä tyttö ja Angel varakkaasta porvarillisesta perheestä. Jos Werther ei voi vapaasti ilmaistaa tunteitaan eikä saavuttaa ”asemaa yhteiskunnassa” siksi ettei Lotte suostu naimisiin hänen kanssaan, vaan vauraamman ja vakaamman Albertin kanssa, Tessin ja Angelin rakkaus taas ei voi elää, koska Tessillä ei ole ”asemaa yhteiskunnassa”. Asetelmat ovat siis täysin päinvastaiset.

hardy4

Hardyn romaanien keskeisenä aiheena on avioliiton kritiikki. Ensinnäkin tietenkin siinä mielessä, kuin aikakauden feminismi sen käsitti: avioliitto on alistamisen instituutio erityisesti naiselle, se sitoo ihmisen suhteeseen, jossa eläminen voi olla sietämätöntä eikä siitä silti pääse ulos. Usein Hardyn romaaneissa avioliittoja solmitaan irvokkaalla tavalla: niin miehiä kuin naisia huijataan ja raahataan väkisin kirkkoon humalaan juottamisen, teeskenneltyjen raskauksien, kunniallisen aseman saavuttamisen ja haavoittuvaisen tilanteen avulla. Sellaiset rakkaudet, joissa on kyse uusista elämän mahdollisuuksista, syntyvät pikemminkin avioliitto-instituutiosta riippumatta.

Kun kyse on 1800-luvun romaaneista, avioliiton kritiikillä on Hardylle myös paljon laajempi merkitys. Bildungsromanissa, kuten myös esimerkiksi Hegelin Oikeusfilosofiassa, perhe ja avioliitto ovat eräänlaisia yhteiskunnan edellytyksiä, sen koossapysymisen keskeisiä tukipilareita (kts. Franco Morettin loistava tutkimus The Way of the World: the Bildungsroman in European Culture). Avioliitto on yhteiskuntarauhan symboli, erityisesti silloin, kun kyse on porvarin (yleensä miehen) ja aatelisen (yleensä naisen) välisestä avioliitosta. Bildungsromanin päähenkilöt ovatkin lähes poikkeuksetta nuoria porvarisluokasta peräisin olevia miehiä, jotka yrittävät pokata aatelisnaisia. Kun porvaristo ja aatelisto solmivat liiton avioitumisen kautta, Ranskan vallankumousta ei tarvita, sillä molemmat luokat havaitsevat intressinsä yhtäläisiksi ja käyvät yksissä tuumin rähinöivää työväenluokkaa vastaan. Naisen ruumis toimii jo tässä yhteiskuntasopimuksen välineenä ja pelinappulana, kuten muuten jälleen kerran myös Sipilän ”yhteiskuntasopimuksessa”.

Tess on myös Wilhelm Meisterin vastakohta, koska Meisterissa porvarin ja aatelisen avioliitto takaa yhteiskunnan vakauden, mutta Tessissä köyhän tytön ja porvarin tai aatelisen avioliitto on mahdoton, koska porvarillinen yhteiskunta ei anna sille mahdollisuutta. Eikä kyse ole lainkaan vanhasta porvarillisesta irstaan aateliston kritiikistä, että aateliset turmelisivat siveitä kansannaisia, sillä Alexander D’Urberville, joka esittää ”irstaan aatelisen” osaa, ei ole varsinaisesti aatelinen vaan porvari, kauppias joka on ostanut arvonsa. Porvaristo ei yksinkertaisesti hyväksy Tessiä, koska tämä on ”säädytön”, eli köyhä.

Hardyn romaanit eivät perinteisen Bildungsromanin tavoin ”odota avioliittoon asti” merkityksen muodostumista. Wilhelm Meisterille (tai Wertherille jonka Bildung ei koskaan täyty koska hän ei pääse naimisiin) rakkaus on vailla merkitystä, jos se ei ”täyty” avioliitossa, ja samalla tavoin kehitysromaani on vailla merkitystä loppuratkaisuun, yksilön ja yhteiskunnan sovitukseen asti. Sen sijaan Tessin tarinassa Tessin ja Angelin onnen kuvauksilla jo ennen kirjan puoliväliä on aivan toisella tapaa itsenäinen mielensä, kirjan loppuratkaisu ei millään tavoin osoita heidän rakkauttaan valheelliseksi eikä todelliseksi, eikä kyse ole kerronnasta vain etapeista matkalla kohti loppua, vaikka heille lopulta toki käykin huonosti, koska porvarillisessa yhteiskunnassa ei ole tilaa heidän yhteiselämälleen.

*

hardy3

Hardyn romaanien hahmot eivät ole oikeastaan persoonia vaan aina eräänlaisia aistimusten kimppuja. He eivät välitä vakaasta yhteiskunnallisesta asemasta tai rahasta, toimivat hyvin ennakoimattomasti, touhuavat mitä sattuu. Kuten D. H. Lawrence heitä kuvaa:

These people of Wessex are always bursting suddenly out of bud and taking a wild flight into flower, always shooting something out of a tight convention, a tight, hide-bound cabbage state into something quite madly personal. (…) Nowhere, except perhaps in Jude, is there the slightest development of personal action in the characters: it is all explosive. (D. H. Lawrence: Study of Thomas Hardy and other essays, Cambridge UP, 1985, s. 20.)

Eräissä Tessin tarinan kohdissa, hänen ollessaan äärimmäisen ahdistunut, kaikki luonnon objektit esiintyvät eräänlaisina inkvisiittoreina tai poliiseina, jotka yrittävät pakottaa häntä vastuullisuuden ja yksilöllisyyden ruotuun: kaikki oliot ympärillä kysyvät: Kuka sinä olet? Mistä tulet? Sen sijaan toisaalla, Tessin ja Angelin rakkausseikkailujen kuvauksissa tai Tessin kuunnellessa musiikkia, hänen ”sielunsa lähtee lentoon”, kun maailma ei enää tee hänestä pelkkää koe-esinettä.

Hardyn suurin mestariteos Jude the Obscure on kirja, jota on lähes mahdotonta lukea montaa sivua kerrallaan juuri siksi, että sen keskeiset henkilöt, Jude ja Sue ovat niin koskettavan vailla yksilöllisyyttä. En ole koskaan kyennyt millään tavoin kaltaistumaan romaanihahmoihin, jotka ovat henkilöitä, yksilöitä, joilla on vakaa asema yhteiskunnassa, mutta Juden ja Suen ”kohtalot” ovat niin järkyttäviä, että kirja on pakko laskea pois kädestä jopa muutaman sivun välein. Juuri siksi, että heidän koko subjektiivisuutensa ikään kuin siroaa kaduille, toreille ja metsäteille.

Jude the Obscure on alkuasetelmaltaan hyvin klassinen Bildungsroman: Jude haluaa sivistää itseään ja päästä oppineeseen säätyyn. Köyhälle orvolle unelmien toteuttaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, vaikka olisi kuinka älykäs tai ahkera. Samalla Jude on kirjan alusta asti ”sairaalloisen herkkä”: hän järkyttyy perustavanlaatuisesti sian teurastuksesta, minkä seurauksena hänen ensimmäinen vaimonsa Arabella pitää häntä täysin epämiehekkäänä. Jude ja Sue (joka on eräänlainen varhaisen feministin hahmo ja vastustaa periaatteellisesti avioliittoa) taas ovat Juden mukaan – kenties kauneimman koskaan tapaamani romaanihahmon luonnehdinnan mukaisesti – ”liian ohuita iholtaan”, too thin-skinned mennäkseen naimisiin. Heillä ei ole tarpeeksi yksilöllisyyttä, tarpeeksi ”omaa”, jotta he voisivat perustaa perheen, joka taas perustaa yhteiskunnan. Yksilöllisyys edellyttää asemaa yhteiskunnassa, ja yhteiskunta on aina itsensä autonomiseksi kokevien yksilöiden yhteenliittymä.

Jude said he always thought they were both too thin-skinned – that they ought never to have been born – much less have come together for the most preposterous of all joint-ventures for them – matrimony (s. 344).

hardy2

Jude ja Sue kääntyvätkin kaksi kertaa käytännössä kirkon ovelta takaisin, koska eivät uskalla mennä naimisiin. Romaanin alussa he kyllä molemmat ovat tahoillaan naimisissa, mutta nämä avioliitot ovat täydellisiä irvikuvia, avioliiton solmimisen motiivina on puhtaasti sosiaalinen paine: Arabella huijaa Judelle olevansa raskaana ja Sue menee naimisiin paljon vanhemman miehen kanssa pelkästään päästäkseen eroon epämääräisestä ”huonon naisen” maineestaan. Koska yhteiskunta hylkii ja sortaa Juden ja Suen ilman avioliittoa perustamaa perhettä, he joutuvat elämään hirvittävässä köyhyydessä. Lopulta – yhdessä maailmankirjallisuuden järkyttävimmistä ja koskettavimmista kohtauksista – Juden vanhin lapsi surmaa pienemmät sisaruksensa ja lopulta itsensä, koska ajattelee, ettei niin pahassa maailmassa kannata elää, ja hänen vanhempansa pärjäisivät paremmin ilman lapsia.

Hardyn romaaneissa ne, jotka eivät elä odotusten mukaan, yleensä kuolevat traagisesti. Jude, Tess, romaanin Paluu nummella Eustacia ja Wildeve, ja niin edelleen. Hardyn tragediat eivät kuitenkaan ole metafyysisiä vaan nimenomaan yhteiskunnallisia: ei minkäänlainen ontologinen hybris, ei mikään hahmojen yletön luonteenpiirre vaan porvarillisen yhteiskunnan ahdasmielisyys ajaa heidät syvästi traagiseen kohtaloon. Tässä mielessä Hardyn hahmot muistuttavatkin jollakin tavoin monia 1960–70-lukujen kapinallisia, jotka kieltäytyivät elämästä niin teollisen yhteiskunnan kuin uuden kapitalismin ehdoilla, mutta taisteluiden hiivuttua ja tultua kukistetuiksi päätyivät heroiiniin, itsemurhaan, kadulle…

Lawrencen sanat Hardyn ”sankareista” taas kuvaavat hyvin myös monien sellaisten aikamme prekaarien tilannetta, jotka ovat pyrkineet rakentamaan elämäänsä ja toimeentuloaan palkkatyön lahoavien instituutioiden ulkopuolella:

From the more immediate claims of self-preservation, they could free themselves: from money, from ambition for social success. None of the heroes or heroines of Hardy cared much for these things. But there is the greater idea of self-preservation, which is formulated in the State, in the whole modelling of the Community. And from this idea, the heroes and heroines of Wessex, like the heroes and heroines of almost anywhere else, could not free themselves. In the long run, the State, the Community, the established form of life remained, remained intact and impregnable, the individual, trying to break forth from it, died of fear, of exhaustion, or of exposure to attacks from all sides, like men who have left the walled city to live outside in the precarious open. (D. H. Lawrence: Study of Thomas Hardy, s. 21.)

Teksti: Eetu Viren
Kuvat: Lasse Poser