silviakumuOnko mielestäsi nähtävissä radikaali paradigman muutos perinteisen talouspolitiikan ja uusliberalismin talouspolitiikan välillä, siis perinteisten ja nykyisten luokkakonfliktiin suhtautumistapojen välillä?

Nähdäkseni talouspolitiikassa ei ole tapahtunut todellista laadullista muuttumista: uusliberalismi toistaa joitakin peruskaavoja, joita olemme nähneet toiminnassa jo 1900-luvulla, ennen muuta sen ajatuksen, että työ ei ole kapitalistisen kasautumisen pääasiallinen moottori. Muutos on pikemminkin yksilöitävissä talouspolitiikkaan kohdistuneen kritiikin sisään ja lähtemällä niistä välineistä, joita ovat tuottaneet 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten yhteiskunnalliset liikkeet: antikolonialistinen liike ja feminismi, jotka ovat laajentaneet talouspolitiikan kritiikkiä ja nostaneet esiin palkattoman työn tai ei-palkkatyön keskeisen aseman pääoman kasautumisessa. Nämä liikkeet, antikolonialistinen ja feministinen liike, mutta myös työläisten ja opiskelijoiden liikkeet mursivat 60- ja 70-luvuilla työn kapitalistisen organisoinnin perustavia rakenteita, noita tuotannollisia hierarkioita, jotka perustuivat joukolle proletariaatin sisään tehtyjä jakoja ja jotka oikeutettiin ideologisesti rasismilla ja seksismillä. Tämä on ollut kaikkein suurin uutuus kapitalistisen kasautumisen ja sen toimijoiden uudelleenmäärittelyssä ja tulos näiden uusien subjektiivisuuksien ilmaantumisesta. Mikäli pidämme mielessä nämä seikat, voidaan ymmärtää, miksi kriisistä on tullut pysyvä. Katsottaessa kapitalistista kasautumista ei-palkkatyöläisten kapinan näkökulmasta kykenemme ymmärtämään, mitä työnjaon kansainvälisessä järjestämisessä on tapahtunut: pääoma on tehnyt jatkuvasta kriisistä – jota ei enää ymmärretä tuotannollisen taloudellisen syklin taantumana – ensisijaisen välineen ”rekuperoida” ja ottaa haltuunsa näitä muutoksia. Haltuunotto, joka toteutuu soveltamalla vanhoja ”lääkkeitä” globaalilla tasolla: tuottajien erottaminen tuotantovälineistä laajamittaisella pakkoluovutuksella, siirtolaisuuteen pakottamalla, maan, mutta myös hyvinvointivaltion palveluiden yksityistämisellä. Globaalistumista ei tule ymmärtää niinkään tai vain taloudellisena käänteenä, vaan todellisena poliittisena koneena, joka jatkuvasti pakkoluovuttaa ja siirtää paikoiltaan ihmisiä. Se on jatkuva uudelleenkolonisaation prosessi, joka tapahtuu äärimmäisen väkivaltaisesti. 

Talouden finanssivetoistuminen on myös saanut aikaan muutoksen tärkeimmissä rahasuhteissa, kuten velassa. Velassa, joka nykyään ei kohdistu pelkästään julkiseen sektoriin, vaan myös yksityiseen ja koskettaa palkkatyösuhteen perusteiden muutosta. Millä tavoin pankkien harjoittama luotonanto yhdistyy palkkatyösuhteesta peräisin olevaan riistoon?

Suhteessa edellä mainittuun kehykseen, olennaista on velan kapitalistisen käytön rooli: ajatellaan vaikka 1980-lukua, kun kansallisen julkisen velan käyttöä ja velkakriisiä käytettiin uuskolonisaation välineenä ja hyökkäyksenä vapautusliikkeiden saavutuksia vastaan. Dollarin korkotasoa nostamalla ajettiin konkurssiin kokonaisia valtioita. Tähän velan käyttöön lisättiin sitten toisenlainen, yksityinen velka, jonka lisääntyminen kulkee käsi kädessä palkkatulojen alenemisen, hyvinvointivaltion hajottamisen, prekarisaation ja tulojen romahtamisen kanssa. Velan ja palkan välillä on selvästi keskinäinen vuorovaikutus: ihmiset hyväksyvät alhaiset palkat, jotta kykenisivät maksamaan velkansa – kyse on aidosta ja todellisesta työhön pakottamisesta, joka on velan aiheuttaman riiston erityinen muoto. Näin on käynyt Yhdysvalloissa opiskelijoille, jotka on pakotettu ottamaan lainoja, lainoja, joita he eivät koskaan kykene maksamaan takaisin. Poliittisesti ongelma on sitten se, että kamppailut velkaa vastaan ovat organisaation näkökulmasta paljon vaikeampia rakentaa kuin kollektiiviset kamppailut palkoista, koska velka yksilöllistää, syyllistää ja eristää.

Feministinen kritiikki – ajattelemme työtäsi Padovan “Lotta femministan” tovereiden kanssa – asetti “yhteiskunnallisen uusintamisen” perustaksi työn kokonaisvaltaiselle uudelleenajattelemiselle ja osoitti, että on olemassa kapitalismin toiminnalle olennaista toimintaa, vaikka sitä ei tunnusteta yhteiskunnallisesti eikä siitä saa rahallista tai muuta korvausta. Millä tavoin yhteiskunnallinen uusintaminen voi nykyään näyttäytyä olennaisena elementtinä talouspolitiikan kritiikille?

Kysymys uusintamisesta on kiinnostanut minua jo vuosia, siitä lähtien kun feministiset liikkeet kamppailivat palkasta, ja siis uusintavan työn ja kotityön tunnustamisesta. Mariarosa Dalla Costan ja muiden italialaisten tovereiden kanssa Triveneton Palkkaa kotityöstä –komiteassa asetimme uusintamisen tarkastelun keskiöön myös teoreettisesta näkökulmasta: jos Marx oli sijoittanut sen kapitalistisen tuotannon marginaaliin, me väitimme sen sijaan, että, sikäli kuin siinä on kyse työvoiman – siis ihmisten työkyvyn – tuottamisesta, se on kapitalistisen yhteiskunnan peruspilari. Minulle tämä perinne on ollut olennainen sekä kapitalistisen prosessin ymmärtämisessä että kamppailujen kehittämiselle ratkaisevien kohtien yksilöimisessä: ei voi olla todella voitollista taistelua, mikäli samalla ei järjestetä uudelleen jokapäiväistä elämää. Tämä on ollut yksi feministisen liikkeen suurimpia saavutuksia: ei eroteta pääoman vastaista taistelua oman elämämme uusintamisen ongelmasta.

Viime aikoina olet keskittynyt yhteistyöhön uusintamistyössä: mitä mahdollisuuksia siinä avautuu ja mitä ovat sen rajoitukset?

Viimeisten kahdenkymmenen viiden vuoden aikana, vastauksena niihin moniin pakkoluovutuksen muotoihin, joita erilaisiin yhteisöihin on kohdistunut (luonnonvarojen riiston, yksityistämisien ja teollisuuden deterritorialisaation takia), on syntynyt erilaisia yhteiskunnallisten kokeilujen muotoja, jotka keskittyvät uusintamisen kollektiivisten muotojen rakentamiseen – ajattelen esimerkiksi joitakin Latinalaisen Amerikan kokemuksia, jotka ovat sidoksissa täydellisen pakkoluovutuksen tilanteisiin, taisteluihin agribisnestä vastaan ja tuotantovälineiden uudelleen haltuun ottamisen puolesta. Nämä käytännöt ovat nousseet suoraan pakosta selvitä hengissä, mutta samaan aikaan ne ovat luoneet uusia yhteistoiminnan ja yhteistyön muotoja. Riittää kun ajatellaan zapatistisia yhteisöitä ja monissa Latinalaisen Amerikan kaupungeissa luotuja uusintamisen itsehallinnollisia muotoja. Pidän näitä uusia uusintamisen yhteiskunnallisen yhteistyön muotoja olennaisina arkielämän uudelleen järjestämisen kannalta: ne eivät syrjäytä perinteisiä taistelun muotoja työpaikoilla, mutta ne ovat varmasti olennainen askel vastarintayhteisön rakentamiselle. Kansankeittiöt, urbaanit puutarhat, itsehallinnolliset terveysasemat ovat ihmisten kollektiivisten päätösten avulla rakentamia ja järjestämiä paikkoja. Uskon, että muutos uusintamisessa on ainoa mahdollinen tapa murtaa kotityön eristyneisyys ja ottaa haltuun territorion, alueen kontrolli luomalla itsehallinnon muotoja. Luonnollisesti se edellyttää taistelua yhteiskunnallisen rikkauden haltuunottamisesta, ainakin mikäli itsehallinto ei ole pelkkää oman kurjuutemme itsehallintaa. Monia rajoituksia uusintamisyhteistyössä kyetään ylittämään, kun ymmärretään, että sitä ja samankaltaisia toimenpiteitä ei tehdä pelkästään hengissä selviytymiseksi, vaan ne myös rakentavat yhteiskunnallista kudosta, joka on välttämätön astuttaessa voima-asemassa valtiota vastaan. On selvää, että emme voi kokonaan luopua palkkataistelusta. Mutta samaan aikaan emme voi myöskään olla kokonaan riippuvaisia siitä. Minulle keskeisinä pysyvät kysymykset: kuinka, kansainvälisellä ja globaalilla tasolla, voimme kehittää poliittista suhdetta palkkataistelun ja yhteisiä (commons) koskevan taistelun välillä? Kuinka nämä taistelut voivat vahvistaa toinen toistaan? Kuinka voidaan käytännössä eikä vain ajatuksissa kamppailla yhdessä ja rakentaa organisaatioita, jotka kykenevät vastustamaan pääoman väkivaltaa?

Haastattelijat: Marina Montanelli ja Tania Rispoli
Käännös: Jussi Vähämäki
Alkuteksti: Il manifesto, 18.1.2017