Elämme maailmassa, joka on alistettu yksinkertaiselle abstraktille kaavalle: Raha – Tavara – Enemmän rahaa. R-T-R’. Pääoman kaava. Malli, johon jokainen elämän hetki, jokainen tilan huokonen, jokainen yhteiskunnallinen suhde palautetaan. Globaalistumisen yksinkertainen määritelmä: kapitalismilla ja sen hallitsemalla maailmalla ei ole ulkopuolta, vapaata maata, jolle paeta. Koko planeetta on läpikotaisin kolonisoitu. Mistä löytää ilmaa jota hengittää, ilmaa joka tekee vapaaksi?
Kiinnostavampaa kuin tämä kaava, sen näennäisen lineaarinen logiikka, systeemin taivaallinen lainalaisuus ovat sen kitkat, sen vuodot, sen alta alati kuuluva epämääräinen räminä ja kumina. On lähdettävä todellisista epäonnistumisista eikä idealisoidusta menestyksestä. Kohdista, joissa systeemi kusee. Pääoman kaava näyttää ideaaliselta, kitkattomalta, energiaa hukkaamattomalta koneelta, kuin Carnot’n kierto: täydellinen lämpövoimakone, jossa energiaa ei mene hukkaan ja järjestelmän sisäiset erot – kylmä ja kuuma – vain takaavat systeemin jatkuvuuden. Carnot’n kierto on täysin ideaalinen, koska sen mallista puuttuu kokonaan lämpötilaerojen ja järjestäytyneen energian lähde: tulipesä. Samalla tavoin pääoman abstrakti kaava ei tuo esiin sitä, mikä on pääoman kasautumisen lähde, sen tulipesä: työvoima, joka tuo mukaan ennakoimattoman, ennustamattoman ja pääomaan nähden täysin autonomisen elementin. Työvoiman kategoria sotkee kaavan näennäisen lineaarisuuden ja hajottaa symmetrian. Lisäarvon, kasautumisen ja taloudellisen kasvun salaisuus on työvoimassa, mutta työvoimaa ei koskaan tuota eikä kykene tuottamaan pääoman arvonlisäyksen logiikalle täysin alistettu toiminta. Yksinkertaiseksi koneeksi pakotettuna, pelkäksi työksi alistettuna, se menettää voimansa. Työvoima on koko ihmisruumiin, aivojen ja ajattelun, yksittäisen ihmisruumiin ja sen suhteiden kokonaisuus sekä niiden ainutkertaisissa että yleisissä ulottuvuuksissa. Se on tuotantovälineiden tuotantoväline, tuotantoa täysin yhteiskunnallistuneena, eikä sitä voi eristää johonkin erityiseen toimintaan; sellaisena se on kaiken rikkauden peruspilari. Ainutkertaista ihmistä ei vielä kertaakaan ole synnytetty eikä kasvatettu tehtaassa tai laboratoriossa, ei pelkästään palkkatyössä tai työnjohdon valvonnassa ja alaisuudessa. Jo elämä sinänsä perustuu epätasapainoon, sillä kuten Arnold Mandellilla oli tapana sanoa, ”kun biologiasi on tasapainossa, olet kuollut”. Sikäli kuin työvoima luo rikkautta, se pakenee työtä, vastustaa alistamista ja sotkee kaikki kaavat ja matemaattiset mallit.
Käsitteet ja mallit, jotka kuvaavat maailman täysin valmiina, suljettuna, kapitalismin täysin aukottomana ja vuodottomana systeeminä, estävät meitä toimimasta, koska ne sulkevat aina jo ennalta muutoksen horisontin. Näitä malleja – yrityksiä tarkastella ulkoa päin kapitalismin rautaisia lainalaisuuksia – luonnehtii sama ”newtonilainen” ontologia kuin uusklassista taloustiedettä. Niissä pääoma on jonkinlainen heiluri, joka vääjäämättä etenee nousukaudesta kriisiin, kriisistä nousukauteen, mutta näitä heilahteluja määrittää ainoastaan sen oma, rautainen laki. Lait ovat ikuisia, muuttumattomia, vailla poikkeuksia. Kun tiedämme kappaleen sijainnin hetkellä x ja sen liikettä ohjaavat lait, voimme laskea sen radan loputtomiin niin taakse kuin eteen päin. Siksi meidän ei tarvitse itse tehdä muuta kuin julkaista tieteellisiä tutkielmia.
Tiettyinä näennäisen rauhallisina taloudellisen kasvun kausina pääoman kasautuminen voi makroskooppisella tasolla näyttää tasapainoiselta, kun mikrotason pyörteet, epälineaarisuudet, irreversiibelit muutokset eivät nouse esiin. Kriisin hetkellä makroskooppinen tasapaino kuitenkin romahtaa ja kapitalismin epämuodostumat räjähtävät silmille. Teoreettisen työn, käsitteiden luomisen ja kehittämisen tarkoitus on kaivaa nämä räjähdykset esiin myös näennäisen vakauden alta. Käsitteiden on mallinnettava maailma tekeillään olevana, avoimena, jotta ne eivät lamauta toimintakykyämme vaan saavat meidät toimimaan. Siksi on oltava valmiita ajattelemaan epämääräisyydessä, ajattelemaan jotain sellaista, mitä ei aikaisemmin ole ajateltu. Tämän matkan varrella syntyvät käsitteelliset avaruudet ovat epämääräisiä, hahmottomia ja rajattomia, utuisia seutuja, pilviä, ryöpsähteleviä pyörremyrskyjä pikemmin kuin heilureita, luoteja piipussa, jaksollisia järjestelmiä. Tällaista ajattelua tuskin voi kutsua tieteeksi, mutta jos kyse olisi tieteestä, niin sellaisesta, joka ei pyri tutkimaan taivaankappaleiden harmonisia lainalaisuuksia vaan tarkastelemaan, miten taivasta vasten voidaan rynnäköidä ja syöstä kiertotähdet radoiltaan, luoda uusia järjestyksiä jotka syntyvät kapinan turbulenssista eivätkä Jumalan tai taloustieteilijöiden harmonisista suunnitelmista.
Friedrich Engels tunnetusti vertasi Pääoman II osan esipuheessaan Marxia Lavoisieriin, tieteellisen kemian perustajaan, joka kumosi palamista koskevan niin sanotun flogiston-teorian ja keksi hapen olemassaolon. Kuten Lavoisier, Marx alkaa tehdä uudenlaista tiedettä siinä mielessä, että se ei jätä luokkataistelua ja porvarillisen yhteiskunnan tulipesää näkymättömiin ja eroaa juuri siksi porvarillisesta taloustieteestä. Marx kirjoittaa Pääomän I osan esipuheessa: ”mikäli kapitalistinen järjestelmä käsitetään historiallisesti ohimenevän kehitysvaiheen asemasta yhteiskunnallisen tuotannon ehdottomaksi ja viimeiseksi muodoksi, tämä tiede (porvarillinen taloustiede) voi pysyä tieteenä vain niin kauan kuin luokkataistelu pysyy latenttina tahi esiintyy vain yksinäisinä ilmiöinä”. Engels ei ehkä tarkoittanut vertauksellaan aivan tätä, mutta nähdäksemme vertaus juuri Lavoisieriin eikä esimerkiksi Kopernikukseen, Galileihin tai Newtoniin on osuva. Klassinen fysiikka ja astronomia, Kopernikus, Galilei ja Newton tutkivat staattisten taivaankappaleiden harmonista liikettä, jonka he näkivät toteuttavan Jumalan suunnitelmaa – ja samalla tavoin esimerkiksi erilaisten keynesiläisten ihanteissa talous noudattaisi taloustieteilijöiden suunnitelmaa. Kemiassa sen sijaan on aina ollut kyse reaktioista, räjähdyksistä, kamppailuista. Nietzsche kutsui omaa tutkimustaan ”moraalisten, uskonnollisten ja esteettisten katsomusten ja tuntemusten kemiaksi” (Menschliches, Allzumenschliches) ja kuvasi kemiaa tavalla, jota monet nykyajan kemistit siteeraavat hyväksyen:
Kavahdan puhetta kemiallisista ”laeista”: sillä on moraalinen sivumaku. Kyse on pikemminkin valtasuhteiden absoluuttisesta lukitsemisesta: voimakkaammasta tulee heikomman herra niin, ettei heikompi voi saavuttaa vähäistäkään itsenäisyyttä, – tässä ei ole minkäänlaista armoa, kaitselmusta, vielä vähemmän ”lakien” kunnioittamista. (Wille zur Macht)
Vallan mikrofysiikan ohella olisi harjoitettava siis jonkinlaista työn ja pääoman välisten reaktioiden, yhteentörmäysten ja kamppailujen kemiaa: tarkasteltava, millaisissa olosuhteissa näiden alkuaineiden väliset reaktiot aiheuttavat räjähdyksiä, milloin ne taas syntetisoituvat näennäisen rauhalliseksi yhdistelmäksi? Miten ympäristön lämpötilan ja paineen (valtion instituutioiden toiminnan, erilaisten muiden valtasuhteiden ja niin edelleen) muutokset vaikuttavat reaktioihin? Millainen vaikutus niillä on reaktionopeuteen ja syntyvien yhdisteiden konsentraatioon? Millaisissa oloissa reaktiot vakautuvat, valtasuhde näyttää lukitulta, ja millaisissa oloissa reaktiot taas muuttuvat kaoottisiksi, epäsäännöllisiksi? Miten energia ja informaatio siirtyvät makro- ja mikrotasojen välillä?
Nykyinen kapitalismin kriisi on herättänyt karkeasti ottaen kahdenlaisia reaktioita niiden parissa, jotka haluaisivat taistella kapitalismia vastaan. Yhtäältä on odotettu, että kapitalismin ristiriitojen kärjistyminen – joukkotyöttömyyden leviäminen, kurjuus ja toisaalta valtava ylituotanto – johtaisivat itsestään vallankumoukseen tai vähintäänkin vanhaan kasautumisen regiimiin paluuseen. Tai odotettu, että tuotantovoimien kehittäminen – yhteisen älyn muuttuminen tuotannon perustaksi – ajaisi historiaa kohti uudenlaista kommunismia. Kun jollain puolella maailmaa tuhat ihmistä ilmestyy kadulle, juhlitaan vallankumouksellisen subjektin esiinmarssia, luetaan ajan merkeistä tulevaisuutta. Toisaalta – ja usein kun kapina on kukistettu – on vajottu täydelliseen epätoivoon: kaikki on päin helvettiä, muutos ei ole mahdollista koska ihmiset ovat täysin alistuneet, edessä ovat vääjäämättä fasismi ja maailmansota. Kun vastarinta ei tule näkyviin, sitä ei ole.
Me sen sijaan lähdemme liikkeelle usein toistetusta Gilles Deleuzen maksiimista: ”Ei ole aihetta pelkoon eikä toivoon. On etsittävä uusia aseita” (“Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin”). Kirjassa etsitään teoreettisia aseita, pyritään luomaan ja löytämään käsitteitä, jotta voisimme ymmärtää, miten riiston muodot nykyisin toimivat, ja kaivamaan kapitalismin nykyisestä muodosta esiin ne konfliktit, ne kamppailut, ne heilahtelut, huojahdukset tai purkaukset, joiden vuoksi elämän ja tuotannon järjestäminen toisella tavoin on mahdollista. Meidän on nähtävä maailma avoimena, tekeillään olevana, kapitalismi historiallisena ja mahdollisesti, mutta ei välttämättä ohimenevänä yhteiskuntamuotona. Koska nykykapitalismissa työtä ja elämää, henkistä ja ruumiillista ei voida erottaa toisistaan, kirjan käsitteet vaeltavat alueelta toiselle. Tarkastelemme niin maantieteen, tilan ja kaupungin muutoksia kuin uusia subjektiuden muotoja, niin arkkitehtuuria kuin aivoja, niin kieltä kuin taloutta. Eräänlaisena Ariadnen lankana globaalin kapitalismin labyrintissä toimii kuitenkin Marxilta peräisin oleva lähtökohta: on lähdettävä liikkeelle työstä, arvoa luovan työn nykyisistä muodoista, edettävä niistä työvoiman käsitteeseen, työvoiman nykyisen luonteen tarkasteluun ja sitten koetettava hahmottaa, miten työvoimasta voi muodostua itsenäinen, riistoa vastaan asettuva subjekti, jota aiemmin kutsuttiin ”työväenluokaksi”.
Emme tarkastele kapitalismia pelkästään taloudellisena järjestelmänä, jolla olisi ulkoa päin hahmottuvat objektiiviset lait. Näkökulmamme on häikäilemättömän puolueellinen. Kuten Marx, tarkastelemme nykyistä yhteiskuntaa sen perusteiden hävittämisen näkökulmasta. Kysymme, millaisia ovat työn ja riiston nykyiset muodot, miten koneet ja laitteet jäsentävät tuotantoa, miten tila ja aika muuttuvat, miten kapitalismin muutokset vaikuttavat ruumiiseemme ja aivoihimme, mutta ennen kaikkea tarkastelemme, miten pääomasta riippumaton autonominen toiminta muuttaa maailmaa ja pakottaa pääomaa muuttumaan.
Kyse on siis sen tarkastelusta, mitä tapahtuu nyt niin yhteisen, kollektiivisen maailman alueella kuin yksilöllisessä käyttäytymisessä, omien päidemme sisällä. Tämä elämän ajan ja sen tilallisen järjestyksen ja järjestämisen suhde kulminoituu käyttöliittymässä, jota nimitämme seuduksi joka ei ole paikka, tai metropoliksi.
Uusien elämänmuotojen ja muuttuneen tuotannon aika näkyy tilassa, ja kamppailut tilan järjestämisestä ja sen haltuunotosta ovat kamppailuja elämän järjestämisestä ja elämän haltuunotosta. Tavoitteenamme on tarkastella niin empiiristä kuin teoreettista materiaalia kahdesta rinnakkaisesta ja usein toisiinsa sekoittuvasta näkökulmasta:
- tila ja kamppailut tilan käytöstä ja järjestyksestä
- yhteisen, kollektiivisen alue kenttänä kamppailuille, joissa näkyväksi tulevat nykyihmisen henkisen ja psyykkisen elämän muutokset ja näiden muutosten vaikutukset kollektiiviseen, sosiaaliseen käyttäytymiseen ja politiikkaan
Tarkastelun kohteena ovat siis nykyiset elämänmuodot ja niiden erot vanhoihin, klassisiin ja moderneihin elämänmuotoihin.
Mitä tapahtuu nyt? Tällä kysymyksellä Michel Foucault kuvasi omaa paradoksaalista tutkimustaan, jota hän luonnehti nykyisyyden ontologiaksi. Siinä se, mitä on käynnissä juuri nyt, mikä kuuluu tähän hetkeen, ja se, mikä pysyy eikä muutu, ovat yhtä aikaa läsnä.
Foucault’lle keskeinen kysymys oli, miten tutkia nykyisyyttä muuttuvana, osana sitä ja kuitenkin sulamatta, hajoamatta siihen. Kuinka tutkia omaa aikaansa astumatta sen ulkopuolelle tai kohoamatta sen yläpuolelle ja jäämättä kuitenkaan sen vangiksi? Kuinka olla läsnä ja poissa samaan aikaan?
*
Kirjan nimi on peräisin Paavo Haavikon Talvipalatsista. Ilmauksellaan Haavikko tarkoittaa mitä ilmeisimmin runoutta. Runous on seutu joka ei ole paikka. Runous on kieltä vailla määrättyä äärtä, utua josta syntyy uusia dynaamisia muotoja. Kuten runoutta, metropolien tuotantoa ja samalla niiden tilaa luonnehtii avoimuus, rajattomuus, ja ainakin potentiaalisesti, vaikka ei suinkaan aina tosiasiallisesti, jatkuva uuden luominen ja kokeilu. Tietenkin niin runous kuin työ metropoleissa kangistuvat usein kaavoihinsa, joutuvat erilaisten tuotannon järjestämisen ja kaappaamisen koneiden lamauttamiksi.
Eräänlainen seudullistuminen näkyy kaupungin ja kielen lisäksi lähes kaikissa aikamme tietomuodoissa. Kvanttimekaniikan ja termodynamiikan jälkeen hiukkasfysiikka ei enää väitä kykenevänsä paikantamaan hiukkasta täydellisesti ja kuvaamaan sen liikerataa piste pisteeltä, vaan sen mallit kuvaavat todennäköisyyksiä, joilla tietyt hiukkaset tietyllä ajan hetkellä ovat tietyllä faasiavaruuden ”seudulla”. Kuten kirjassa kuvaamme, myös ihmisen aivot ovat eräänlainen seutu joka ei ole paikka. Niissä toimintoja on vaikeaa paikantaa mihinkään tiettyyn yksittäiseen soluun tai edes yksittäisen biologisen yksilön päähän. Aivot ovat aina välissä, ja niiden dynaaminen ja luova luonne perustuu juuri niiden hajautumiseen. Ihminen kykenee ylittämään annetun ympäristön ja muokkaamaan ympäristöä juuri siksi, että ihmisen aivot eivät sijaitse vain ”yksilön päässä”. Nämä sijainnin ja paikantamisen mahdottomuudet luonnehtivat myös nykyistä työtä ja tuotantoa. Nykykapitalismissa arvo syntyy potentiaalisesti missä tahansa ja koska tahansa. Emme voi paikantaa – ainakaan samaan aikaan – tarkasti sen alkulähdettä ja kehityskulkua. Myös yksinkertaisille ja periaatteessa helpostikin paikannettavissa oleville tuottaville toiminnoille käy hieman kuin pisteille niin sanotussa leipurin muunnoksessa: kun muunnosta toistetaan tarpeeksi monta kertaa, mikä tahansa tarkasti rajattu sijainti hajoaa loputtomiksi fraktaaleiksi, joiden sijainti voidaan määrittää enää ainoastaan todennäköisyyksinä tietyllä ”seudulla”.
Mitä tämä tarkoittaa työväen järjestäytymisen kannalta?
Kun koko yhteiskunnallinen elämä laitetaan työhön, työtä ei enää voida organisoida tehtaan suljetussa tilassa. Työn tila on metropolin avoin, epämääräinen tila. Siksi jokapäiväistä elämää koskevat kamppailut ovat nyt luokkataistelun ytimessä ja niiden kautta voidaan tarkastella luokan poliittista kokoonpanoa. Teoreettisen ja käytännöllisen tarkastelun ongelmat tiivistyvät metropolissa kysymykseen: missä määrin voimme enää erottaa toisistaan luokan teknisen kokoonpanon, luokan sellaisenaan, ja luokan poliittisen kokoonpanon, luokan itseään varten, tilanteessa, jossa hengissä selviytymisen kysymykset määrittyvät usein suoraan poliittisina kysymyksinä, siis välittömästi kapitalistista komentoa uhkaavina? Biokapitalismin metropoleissa pääomaa vastaan asettuvat kamppailut eivät enää voi olla eivätkä ole irrallisia jokapäiväisistä elämän uusintamisen kysymyksistä.
Perustuloa, halvempia asuntoja ja asuntovelkojen anteeksiantoa, ilmaista joukkoliikennettä, parempia ja vapaampia kulttuuri- ja terveyspalveluita tai kunnollista koulutusta vaativat ja itse rakentavat liikkeet ovat aikamme työväenliikkeitä. Ne haluavat ja luovat parempaa elämää joka päivä, tässä ja nyt, ei tuonpuoleisessa tulevaisuudessa, seuraavan nelivuotiskauden aikana. Niissä vaatimus itsenäisyydestä ei kulje enää poliittisen järjestelmän kautta, vaan siitä huolimatta ja siitä riippumatta. Juuri näiden kamppailujen kautta voidaan rakentaa yhteistä, joka liittää toisiinsa prekaarit työläiset ja purkaa solidaarisuutta hajottavia tekijöitä.
Juuri nämä itse kaupunkitilaa ja elämän mahdollisuuksia koskevat kamppailut, eivät perinteiset tehtaita ja työtä koskevat, ovat viime vuosina olleet ainoita kapitalismin vastaisia kamppailuja. Vanhasta työpaikan ja palkkataistelun näkökulmasta ne ovat marginaalisia ”roskajoukon” aikaansaamia kouristuksia vailla todellista poliittista ulottuvuutta. Ne aiheuttavat vain häiriöitä logistiikalle ja normaalielämälle. Käsityksemme mukaan ne kuitenkin kykenevät nykyään synnyttämään ”poliittisen ulottuvuuden” – mutta poliittinen tarkoittaa aivan jotain muuta kuin nykyisessä ”politiikassa” – laajentuvat siis koskemaan koko yhteiskunnallista järjestystä ja sisällyttävät heterogeenisia subjektiivisuuksia, tuottaen ennakoimattomia kohtaamisia ja ratkaisevia subjektiivisia katkoksia.
Siirtymän tehtaasta ulos metropoliin hahmottivat ensimmäisenä ne, jotka loivat tämän siirtymän omissa taisteluissaan: Hans-Jürgen Krahl ja Länsi-Saksan urbaanit sissisoturit, Pariisin situationistit, Yhdysvaltain länsirannikon feministit, Italian suurten teollisuuskaupunkien operaistit, jotka vähitellen ymmärsivät, että tehtaasta pakenemiseksi on luotava tilaa vapaalle elämälle tehtaan ulkopuolella. Siksi jos metropoli halutaan määritellä, ehdotamme geneettistä määritelmää: metropoli syntyy fordistista tuotannon sääntelyn ja organisoimisen muotoa sekä fordistista kaupunkimuotoa vastaan kohdistuneiden kamppailujen, näistä kamppailuista syntyneen uuden työvoiman kokoonpanon ja näitä kamppailuja vastaan luotujen hallinnan tekniikoiden kohtaamisesta. Yksinkertaisesti: jos työläiset kamppailevat itsenäisyyden ja oman elämän haltuunoton puolesta, jos he kamppailevat tehdastyötä ja sille ominaista epäitsenäisyyttä ja sitä hallitsevaa kulutuksen välittämää nautinnon lykkäämistä vastaan (ensin alistumista palkkatyöhön, jotta saadaan rahaa jotta voidaan ostaa/vuokrata asunto, vaikka asunto on ollut koko ajan käden ulottuvilla), niin silloin pääoman näkökulmasta on itsenäisyyden vaatimus ja vaatimus oman elämän haltuunotosta käännettävä jollain tavoin osaksi kapitalistista komentoa. Työvoimaa on hallittava itsenäisenä, vastuullisena, oma-aloitteisena, liikkuvana ja yritteliäänä.
Metropoli on siten puoli-itsenäisen tietotyön, erojen ilmaisemisen ja globaalin siirtolaisuuden tila, sekä samalla kaikkien näiden uusien elämänmuotojen alistamisen tila. Se on tila, jonka kapitalismin ”vallankumous ylhäältä” yrittää ottaa haltuun ja jossa keksitään ja sovelletaan työvoiman hallinnan uusia tekniikoita.
Ajatus ”vallankumouksesta ylhäältä” on luultavimmin peräisin Bismarckilta, kuten Étienne Balibar on todennut (“Gewalt”, teoksessa Violence et civilité). ”Revolution von oben” oli ilmaus poliittiselle prosessille, jonka avulla Saksan yhdistäminen toteutettiin. Vuoden 1895 johdannossa Marxin teokseen ”Luokkataistelut Ranskassa vuosina 1848–1850” Engels kirjoittaa viitatessaan Louis Bonaparten tekemään vallankaappaukseen 2. joulukuuta vuonna 1851: ”alhaalta käsin toimeenpantujen vallankumousten kausi oli toistaiseksi päättynyt; seurasi ylhäältä käsin toimeenpantujen vallankumousten kausi”. Bismarck matki Bonapartea ja ”suoritti vuonna 1866 valtiokeikauksen, ylhäältä käsin toimeenpannun vallankumouksen Saksan liittoa ja Itävaltaa vastaan ja yhtä paljon Preussin riitaista edustajakamaria vastaan”. Kumouksen tavoitteena oli sisäisen rauhan turvaaminen, jotta teollisuus kehittyisi. Sitä varten armeijalle oli annettava tekemistä ja kumoukselliset virtaukset oli ohjattava ulkopolitiikan suuntaan. Bismarck kopioi realistina osan Bonaparten mallia luodakseen modernin valtion ja työväenluokan, joiden kehityksen paikalliset ja provinsiaaliset aateliston ja kauppaporvariston intressit olivat estäneet. Tämän saavuttaakseen Bismarck tarvitsi Engelsin sanoin tuota Sozialreformscheissea, ”sosiaalireformipaskaa”, jonka avulla hän keksi ensimmäisen muodon kansalliselle ”sosiaalivaltiolle”, joka toimisi ”luokkataisteluiden integroimisen mallina”, kuten Balibar kirjoittaa. Kaiken muun ohessa Bismarck siis onnistui luomaan ”tulevan hyvinvointivaltion prototyypin”. Tätä seikkaa Engels Balibarin mukaan johdannossaan aliarvioi. Balibarin mukaan ”vallankumous ylhäältä” on terminä edelleen käyttökelpoinen, koska se auttaa hahmottamaan keskeisen merkityksen, joka ”eliittien pakottamilla yhteiskunnallisen ja poliittisen muutoksen prosesseilla on”. Balibarin mukaan ”vallankumous ylhäältä” saa aina aikaan poikkeustilan, joka puolestaan on välttämätön yhteiskunnallisten suhteiden hallinnan uuden muodon luomiselle.
Minkälainen sitten on luonteeltaan poikkeustila, jonka 1970-luvulta alkaen toteutettu vallankumous ylhäältä on saanut aikaan? Nykyisessä, jo pian vuosikymmenen jatkuneessa kriisissä ruumiillistuvat kaikki tähän kehitykseen liittyvät epävakaudet. Muutokset lähtivät liikkeelle rahapolitiikasta ja julkisten menojen ja sosiaaliturvan uudistuksista sekä samanaikaisesta työn uudelleenjärjestämisestä: Nixon lakkautti dollarin vaihdettavuuden kultaan elokuussa 1971, New Yorkin osavaltio leikkasi voimakkaasti julkisia menoja, työntekijöiden eläkkeet sidottiin julkisen talouden ”tuottoon”, eläke-, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmää alettiin yksityistää, ammattiyhdistysliike tuhottiin pitkittämällä lamaa 1980-luvun alussa tarkoituksellisesti rahapolitiikan keinoin. Samalla tehtaat keskeisinä tuotannon tiloina purettiin ja hajautettiin joko matalampien työvoimakustannusten maihin tai alihankkijayritysten verkostoihin. Kun fordismissa vakiintunut teollisen työväen ja pääoman suhde näiden toimien seurauksena hajoaa, seurauksena on taloudellisen epävakauden voimakas lisääntyminen. Poikkeustilasta näyttää tulleen jatkuva.
Noin vuodesta 1945 vuoteen 1973 kapitalismi toimi suhteellisen tasapainoisesti, tiettyjen säänneltyjen periaatteiden mukaan: keskeinen tuotannon ja työn muoto on mekaaninen tehdastyö; työväenliike on sitoutunut tuottavuuden kehittämiseen, saavathan työläiset sen myötä ainakin nimellisesti vähän enemmän palkkaa; valtio säätelee ja suunnittelee taloutta keskipitkällä tähtäimellä ja takaa työvoiman saatavuuden; naisten paikka on kotona tai ”tuottamattoman” työn alueilla, kasvatuksessa ja hoivassa; ja niin sanotun kolmannen maailman (eli ”vääränväristen”) tehtävä on tuottaa halpoja raaka-aineita. Sittemmin tapaa säännellä kapitalismin ja työn ja pääoman välisiä suhteita on yritetty rakentaa yhtäältä suoraan poliittisen kontrollin, toisaalta finanssimarkkinoiden ympärille. Säätelymuotoa on siis haettu poukkoilevilla kansallisvaltioon sidotuilla politiikkatoimenpiteillä, jotka yhtäältä ”vapauttavat” globaaleja pääomavirtoja, toisaalta sitovat työvoimaa yhä enemmän valtion kontrolliin. Finanssimarkkinat järjestävätkin yhä enemmän tuotantoa, muokkaavat yritysten rakennetta, jakavat tuloja ja määrittävät työvoiman subjektiivista kokoonpanoa. Valtion uusi ”sosiaalireformipaska” perustuu työhön ”kannustamiseen” eli sitomiseen: koulutus ja terveydenhuolto, koko elämän ylläpito yritetään siirtää työläisen itsensä harteille, palkkatyöstä riippumattomia rahatulon muotoja leikataan, mutta jos työttömät työläiset osoittavat oikein kuuliaisesti tavoittelevansa mitä tahansa työtä millä tahansa ehdoilla, he voivat saada jonkinlaisia ”bonuksia” hieman kuin yritysten johtajat. Vaikka palkkatyö ei enää ole ainoa tai keskeisin lisäarvon lähde, eikä varsinkaan vaurauden lähde työläisille, palkkatyöinstituution rauniot – aivan kuten itsenäisen valtion jo pian hiiltyneet rauniot – toimivat edelleen keskeisinä työvoiman alistamisen välineinä.
Samalla hallinnan uusi maantieteellinen muoto ei enää ole valtiollinen, tai täsmällisemmin ottaen valtion rooli siinä on muuttunut ja valtioiden sijaan keskeisiä tiloja ovat globaalit metropolit ja niiden muodostamat verkostot. Valtiot ovat toki olemassa, niiden resurssit ovat määrällisesti saattaneet jopa vahvistua, mutta ne keskittyvät globaalien metropolien kilpailukyvyn edistämiseen eli globaalin pääoman palvelemiseen. Teollinen tuotanto ja rahoitus sekä tieto- ja palvelutyö ovat eronneet toisistaan maantieteellisesti, edellinen on keskittynyt matalapalkkamaihin (joihin kuuluvat myös suurin osa Saksaa ja Kiinaa), jälkimmäiset taas ovat keskittyneet globaaleihin metropoleihin ja kasanneet niihin myös suurimman osan globaalista kysynnästä. Kehityksen myötä valtioiden väliset erot kauppataseessa ovat kärjistyneet, ja näin syntyneitä rahavirtoja ohjailevat globaalit finanssimarkkinat ovat saaneet huomattavan vallan tuotannon ohjaamiseen.
Uusi globaali hallinnan tai regulaation muoto on kuitenkin aiempaa huomattavasti epävakaampi, siinä kapitalismin epätasapainoinen ja myrskyisä luonne nousee ikään kuin suoraan näkyviin, kun valtion luomat makrotason tasapainottavat mekanismit (luoton säätely keskuspankin kautta, palkkojen ja työllisyystason eräänlainen ohjelmointi ja niin edelleen) eivät enää toimi. Globaalilla tasolla taas minkäänlaista ”ylijäämien kierrättämisen” (kuten Yanis Varoufakis sanoisi) eli käytännössä kansainvälisten rahavirtojen vakauttamisen ja kysynnän takaamisen järjestystä ei ole onnistuttu luomaan. Finanssimarkkinat ovat vain kärjistäneet tuloeroja ja luoneet kysyntäongelmia, kun raha ei muutu kysynnäksi vaan jää finanssikierron sisään. Jos toisen maailmansodan jälkeistä teollista kapitalismia eli fordismia luonnehti jonkinlainen kitkuttava, mutta joitakin kymmeniä vuosia käynnissä pysynyt kyberneettinen homeostaasi, fordismin jälkeen elämme pikemminkin jatkuvan kaaoksen, turbulenssin tilassa.
Usein järjestäytymisen ja kamppailun muodot ovat edelleen jumiutuneet vanhoille urille – haaveillaan paluusta kansalliseen itsenäisyyteen, oikeaan työhön, vakaaseen elämään. Tämä lamauttaa, vie uskon omaan kykyymme toimia, estää näkemästä, missä ja miten muutos olisi mahdollinen. Vaikeus koskee sitä, että emme edelleenkään oikein tiedä, miten rakentaa kamppailuita, jotka olisivat samaan aikaan paikallisia, seudullisia tai alueellisia ja globaaleja. Tämä kysymys ei ratkea uudissanoja keksimällä vaan ainoastaan uusia järjestäytymisen tapoja kokeilemalla ja siihen liittyvällä vanhat varmuudet hylkäävällä ajattelulla, uuteen maaperään tarttuvien käsitteiden luomisella.
Antonio Machadon säkeitä ”kulkijalle” on lainattu usein, mutta nähdäksemme ne kuvaavat hyvin tilannettamme. Tietä ulos kapitalismin umpikujasta ei ole valmiina, minkä Machadon oma kohtalo hyvin osoittaa. Hän kuoli toivottomana Espanjan ja Ranskan rajalla syksyllä 1939, vain muutamia kuukausia ennen Walter Benjaminia, yrittäessään paeta samaa fasistista vainoa saman rajan yli, mutta päinvastaiseen suuntaan. Kummallakaan puolella rajaa ei ollut turvapaikkaa harhailevalle vallankumoukselliselle.
Caminante son tus huellas
el camino y nada más
Caminante, no hay camino
se hace camino al andar
al andar se hace camino
y al volver la vista atrás
Se ve la senda que nunca
Se ha de volver a pisar
Kulkija, sinun jälkesi
muodostavat polun, ei mikään muu
Kulkija, tietä ei ole
tie tehdään kulkiessa
Kulkiessa tie tehdään
ja kun kääntää katseensa taaksepäin
näkee polun, jota ei enää koskaan voi palata tallaamaan
(”Proverbios y cantares, xxix”, teoksessa Campos de castilla)