“Kapitalismi on paksu möykky, jota taiteilija yskii ulos henkitorvestaan”: Sivullinen Teatterikesästä 2018

Vuoden takaisen Teatterikesän parhain näkemäni esitys oli Amor Fati. Ainoastaan se kykeni ylittämään vallitsevan teatterinormiston rajat – näiden kapeudesta huolimatta. Ainoastaan se ei tuntunut mielistelevän katsojiaan, juoksevan näiden mieltymysten perässä, hamuavan näiden huomiota. Kiasma-teatterin asema mielessäni yhtenä Suomen vapaimmista teatteritaloista vahvistui. On vielä paikkoja, joissa punaisena lankana ei toimi keskivertoesitysten tekeminen keskivertopikkuporvareille, koska “kaikkihan me pidämme hyvästä viihteestä”.

“Kapitalismi on paksu möykky, jota taiteilija yskii ulos henkitorvestaan.” Tämä käy ilmi sekä Amor Fatissa että Jaakko Pallasvuon riemastuttavassa videoteoksessa BLUE.

Vaikka Amor Fatissa ei eksplisiittisesti tartutakaan siihen epäkohtaan, että taiteilijuus on riistetty ihmiskunnan jokapäiväisestä elämästä tietyn piirin elämäntehtäväksi kapitalismissa (pitäisikö meidän paneutua Frankfurtin koulukunnan kirjoituksiin muistaaksemme taide-käsitteen porvarilliset ulottuvuudet?), on mielekkään elämän elämisen mahdollisuus kapitalismissa kyseenalaistamisen kohteena, rauhallisesti ja päättäväisesti.

Mainitaan, että päähenkilö ei muista aikuisesta 50-vuotiaasta elämästään päivääkään, jolloin ei olisi päihtynyt juomalla tai polttamalla. Tässä kohdin muistelen Leonardo DiCaprion esittämää hahmoa elokuvassa The Wolf of Wall Street. Hänelle elämä pakotetussa päihteettömyydessä oli helvetin tylsää. Amor Fatin päähenkilö siemailee teetä eikä näe ulospääsyä ahdistuksestaan. Mikäli yksi projekteistamme on saavuttaa huumeiden vaikutus ilman huumeita, millä tavoin pidämme itsemme kuivilla ilman alkoholia odottaessamme, että saamme kommunikoitua huumeettoman huumautumisen käytäntöjä?

“Kun juo kaljaa, aivoissa lähtee vaeltamaan kansa joka tulee. Pääsee kytkeytymään alkuperäiseen tilaan, jossa ajattelu tai kieli ei koskaan ole yksilöllistä. Ja jos inhimillinen kieli on kollektiivista eikä yksilöllistä, sitä ei olla yksin vaikka oltais yksin kännissä.”


Kuinka siis korvaamme kaljan ja viinin, jos alkoholin kautta saamme aktivoitua aivojen kollektiivisen luonteen?

Esityksen aluksi minua nolotti, koska ajattelin, että tilanteessa ei ole ironiaa, vaan olemme asettuneet tosissamme hoikkaan, vichyä lipittävään mindfulness-tunnelmaan, jossa höpötetään kommunikaatiosta mutta ollaan porvarillisen yksilöllisyyden piirissä eli tavoittamattomissa. Mihin minä kaljamahoineni nyt samastuisin? Mutta onneksi ei ollut näin, eikä kukaan ehdottanut eläytymään, vaan edessämme oli brechtiläisittäin kauas (vaikka olemmekin kasvaneet Brad Pittin kanssa) viety kattaus, joka teki tietokykykapitalismin ja sen uudet työläiset näkyviksi ja jaettaviksi. Esityksen ironisuus ja ei-autenttisuus rentouttavat lihakset ja väistävät idealistisen yhden totuuden teatterin saarnaavuuden. Autenttisuuden kautta päästään “taivaaseen”, mutta ei-autenttisuuden kautta voimme aktivoida tilanteen, yhteisen horisontin.

2050-luvulla Pittin tytär kertoo radiossa, että Pittin asuntoautoon muutto ja keramiikkaharrastus oli luopumista identiteetistä. Elämme hajoamisen aikakautta. Voimmeko Bradin kanssa hajota edistyksellisesti? Olemme kasvaneet Hollywood-elokuvien ja Suosikki-lehden maisemissa. Brad tuntuu oikealta rikoskumppanilta vallitsevan ylittämisessä. Amor Fati! Parasta ei pelkkä nimi. Tämän takia kannatti tulla Teatterikesään. Muut esityskokemukset eivät kuitenkaan voimistaneet hyvin käyntiin lähtenyttä festivaalia vaan saivat vakavasti harkitsemaan tulevien festarikäyntien mielekkyyttä.

 

Stop Acting Now

Teatterin tekijöiden tekemä elokuva – kiinnostavaa! Lisäksi Stop Acting Now antoi lupauksen pidäkkeettömästä poliittisuudesta. Lopputulos oli kuitenkin ahdistavan surkea. Taiteilijapositioonsa rakastuneet yrittävät tehdä jotain “oikeasti poliittista” ja epäonnistuvat surkeasti. Aikaisemmin he olivat “kertoneet samaa viestiä samoille ihmisille”. (Eikö käsitys viestinvälitystaiteesta opettaja–oppilas- tai työnantaja–työntekijä-suhdetta uusintavana taidemuotona ole jo saapunut yleiseen tietoisuuteen? Eikö jo Hitchcock muistuttanut, että viestin välittämiseksi on syytä suunnata kulkunsa postitoimistoon?) Nyt he halusivat tehdä jotain kouriintuntuvampaa. Niinpä he jalkautuivat teatteri-instituution ulkopuoliseen todellisuuteen. Lopputulos on, että ajan hengen mukaisesti käyttivät “tavallisia ihmisiä” taiteensa polttoaineena haluamatta vaarantaa omaa positiotaan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen tunnustettuina taiteilijoina. Lopputuloksena vaivaannuttava hyväntekeväisyyskonsertin tunnelma – hyvät ihmiset haluavat tulla tunnustetuiksi hyvinä ihmisinä. Näin institutionalisoitunut taide kolonisoi arkea.

Hokivat itsestäänselvyyksia ja ihmettelivät, miksi poliittiseen tarttuminen on niin vaikeaa. Positiivinen luenta elokuvasta olisikin: itseironinen näkyväksitekeminen siitä kokemuksesta, että mielikuvitus järjestäytymisen mahdollisuuksien löytämiseen on tällä hetkellä pahasti hukassa. Ainakin niillä, jotka eivät edes kykene ajattelemaan kohotetusta yhteiskunnallisesta positiostaan irti päästämisen mahdollisuutta.

Laittavat ihmiset juoksemaan rahaa heittelevän sijoittajan seteleiden perässä pörssin edessä. Kuva on liian “hyvää”, ei anna mahdollisuuksia astua sivuun vallitsevasta normaalista edes visuaalisuudessa. Eivät osaa nauraa itselleen, maailmalle ja vakavuudelle vallitsevia ongelmiamme ylläpitävänä voimana kuin Freakstars 3000 -elokuvan tekijät.

Pyrkivät pelastamaan erään henkilön velkavankeudesta. Päivittelevät, eivät taistele. Korkeintaan juhlallisesti huutavat pankissa, mutta eivät paneudu juuriin – eivät siis ole radikaaleja. Vievät 7-päivää-lehden tyyliin köyhän parturiin. Voivat merkitä tämän hyvän eleen ansioluetteloonsa. Haluavat muuttaa taiteensa poliittisemmaksi, mutta eivät oikein osaa sanoa, mihin maailmassa vallitsevat ongelmat liittyvät. Elokuva kertoo heistä ja on heidän säilyttämisekseen. Kaikki on täynnä 90-luvun identiteettiaktivismia. Keskiluokkaista kyvyttömyyttä elää Ikea-kuvaston ulkopuolella. Ikään kuin yksilövankilasta ei olisi enää mitään ulospääsyä.

Surullinen tarina egomaanikoista, jotka haluavat pelastaa maailman ilman organisoitumisen vaivaa.

 

Macbettu

Macbettu oli niin juustoista paskateatteria, että olin valmis pidättäytymään Teatterikesässä vierailemisen kunniasta ikihyviksi. Taiteeksi itseään todisteleva teatteri, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, tuli lihaksi Macbettun ikuisuudelta kestävien puolentoista tunnin aikana. Ihmisten noustessa seisomaan lopputaputusten aikana ajattelin, mahdanko olla aivan oikeassa paikassa… Teatterikesä on tarjonnut kansainvälisessä ohjelmistossaan vuosien saatossa kuitenkin sellaisia helmiä kuin Armin Petrasin ja Schauspiel Frankfurtin näyttelijöiden Sarah Kane -ohjauksen Zerbombt. Mutta tuosta ilosta on jo 15 vuotta. Entä nyt? Mitä seuraavaksi? Riverdance?

Telakan terassilla tunnelma ei ole erityisen iloinen. Yhteinen vihollinen puuttuu, koska antikapitalismi ei tunnu olevan muodissa, joten tunnelmaa tiukentaa toisia vastaan kamppaileminen. Sodassa keskenään ovat yksilöt, eikä kamppailua juuri näy tilanteiden ja vallitsevien instituutioiden välillä – lukuun ottamatta sukupuoli-instituutioiden purkua. Kaikki on hyvin, vaikka aavikolla puhaltavat kilpailuyhteiskunnan tuulet. Kuka tahansa on vaarassa joutua normaalin hylkiöksi, eikä mereen tippuneita pelasteta, koska pelastusveneitä on niukasti, ja kaikkihan me niin rakastamme natsi-Linkolaa… Syy alennustilaan ei ole teatterin, mutta mahdollisuuksia alennustilan ylittämiseksi löytyi Teatterikesästä viime vuonna vain Amor Fatista

Toivottavasti tämän vuoden Teatterikesä pistää paremmaksi.

Lasse Poser