Nietzsche, nihilismi ja uudet yhteiskunnalliset liikkeet

”Nihilismin todellinen periaate ei ole: Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua. Sen sääntö on pikemminkin kysymys: jos minun on kohdattava ajattelussani se, että ‘mikään ei ole totta’, miten minun on elettävä?”
– Michel Foucault

Miksi totuutta vastaan? Moderni käsitys totuudesta vaatii alistumista. Totuus on kiistaton käskysana, joka kykenee kumoamaan kiistat, lopettamaan sodat ja luomaan rauhan. Totuus ja rauha ovat tieteen – maailman ”objektiivisen” näkemisen – kautta sidoksissa toisiinsa. Nihilismi on tiedon ja vallan sidoksen purkamista, murtautumista ulos alaikäisyyden tilasta.

Miten elää, kokea ja ajatella maailmassa, elämässä jossa mikään ei ole totta, maailmassa jossa totuus on pelkkä tyhjä ”arvo”, joka estää elämän ja uuden luomisen, uudet ajatukset? Nietzschelle kysymys asettuu kahden nihilismin, aktiivisen ja passiivisen erona ja niiden erottamisena.

I Nihilismi ja politiikka: mahdoton liitto?

Mitä on nihilismi? Nietzschen alustava määritelmä ”Vallantahdosta”:

”Ylimmät arvot menettävät arvonsa. Puuttuu päämäärä. Puuttuu vastaus: Miksi?”

”Tässä antinomia. Siinä määrin kuin uskomme moraaliin, tuomitsemme olemassaolon”

Koska arvot ja päämäärät puuttuvat, koska toiminnalla ei tavoitella jotain erityistä päämäärää, näyttää nihilismi kaiken politiikan ja poliittisen toiminnan vastaiselta. Joko se ei vaivaudu toimimaan, koska sillä ei ole päämäärää tai sen toiminta on vailla syytä ja vailla mitään tavoitetta. Se on toimintaa pelkän toiminnan takia, elämän elämistä. Nihilismiä – nimenomaan, koska siltä puuttuvat ”arvot” – ei voi paikallistaa, sijoittaa mihinkään erityiseen yhteisöön: se on moraalitonta, arvotonta ja omaisuudetonta, kuten työväenluokka.

Toiminta vailla tarkoitusta, eläminen ja aktiivisuus, joka ei ole lähtöisin jostain syystä, tavoittele jotain, on aina ollut konservatiivisen ajattelun kauhistus. Syynä on se, että eläminen ei tavoittele ”omaa etua”, jonka annetusta yksilöstä ja yksilöllisyydestä ammentava ajattelu asettaa aina lähtökohdaksi. Hannah Arendt, kunnon konservatiivina, tuomitsee sen totalitarismin kasvualustaksi, teoksessaan The Origins of Totalitarianism.

Hirvitys nihilismi on myös Dostojevskin kaltaiselle slavofiilille, joka jo hieman Heideggeria ennakoiden lavastaa tekosyvällisissä romaaneissaan nihilismistä Lännen metafysiikan viimeisen vaiheen. Syyllisiä nihilismiin eivät ole niinkään nihilistit, Pjotr Stepanovits tai Stavrogin, vaan edeltävä suvaitsevainen ja valistukseen uskova sukupolvi, joka on tehnyt ”arvoista” suhteellisia omia nautintojaan tavoitellessaan. Nykytermein: vuoden 68-sukupolvi. Nyt Dostojevskin ja vanhojen konservatiivien marinan on korvannut identiteetin kaipuussaan natsien persettä punaruskealla kielellään nuoleva vasemmisto.

Joka päivä nihilismin tuomitsevat ihmiset, jotka ovat huolissaan ”arvoista”, ”ekokatasrofista”, hengellisyydestä tai pelkästä nuorison kurittomuudesta, koska pohjimmiltaan he pelkäävät aina oman minän, oman identiteetin menettämistä. Minän menettämisen pelko näyttäytyy heille toiminnassa ja uhrautumisessa, joka ei tavoittele palkintoa, vaan jota luonnehtii laskelmoimaton heittäytyminen ja täysin uuden luominen.

Nihilismi on epäpoliittista, ellei suorastaan antipoliittista ja olemassa olevien instituutioiden vastaista sikäli kuin poliittinen on ”minän” säilyttämistä. Jälleen Marx: työväenluokan kokema epäoikeudenmukaisuus ei ole jotakin erityistä epäoikeudenmukaisuutta vaan epäoikeudenmukaisuutta sellaisenaan.

Mikä nihilismissä lopulta kaihertaa? Ja miksi Nietzschestä ja hänen nihilismistään tuli 1960-luvun loppua kohden yhteiskunnallisen uudistamisen käytäntöjen rakentamisen väline?

On hyvä muistaa, että Nietzschen nihilismi ei palaudu jäännöksettä 1800-luvun poliittiseen nihilismiin, siihen ajatussuuntaan, jota Nietzsche itse luonnehti passiiviseksi nihilismiksi ja joka tekee elämän merkityksettömyydestä merkityksen. Siksi työväenluokan vallankumous ei merkitse oman yhteisön, omien intressien artikuloimista yhteisessä julkisuudessa tai valtiossa, vaan ”intressien hävittämistä”. Siksi proletaarinen vallankumous on nihilistinen vallankumous.

Tai, kuten Nietzsche sanoo: ”Jos käydään päämäärää vastaan, näyttää mahdottomalta, että ’päämäärän puuttuminen’ on oppimme.”

Se, mikä Nietzschen nihilismissä kaivelee on odottamaton, innovatiivinen toiminta, vapaa toiminta; toiminta, ihmisyys, ihmiseläimen erityisyys purkautuu esiin ja muuttaa odottamatta elämän kulkua, kun ihminen ei voi enää elää vanhalla tavalla eikä hän näe vielä, miten olisi elettävä, minkä teologian alle alistuttava. Hetki, jona on pakko luoda ja tehdä itse.

Nietzsche Kantin jalanjäljissä: ”Kysymystä, josko ihmiskunnalla on pyrkimys hyvään valmistelee kysymys, josko on olemassa jokin tapahtuma, jota ei voida selittää muuten kuin tällä moraalisella taipumuksella. Sellainen on vallankumous. Kant: ’Sen kaltainen ihmiskunnan historian tapahtuma ei enää unohdu, koska se on paljastanut, että ihmisluonnossa on olemassa taipumus ja kyky hyvään, jota yksikään poliitikko ei ollut siihen mennessä ajatellut asioiden kulun perustana.'”

Pyrkimys hyvään purkautuu siis toiminnassa, joka ei palaudu toiminnan erityisiin (historiallisiin) syihin tai erityisiin vääryyksiin.[1]

Nihilismi on siksi vapaan toiminnan astumista, inhimillisen sellaisenaan (elävän/elämän sellaisenaan) astumista yhteiskunnallisten kamppailujen (”politiikan”) keskustaan. Ennen kuin se on mahdollista on raivattava tieltä kaikki ”arvot”, luutuneet käsitykset ja horjuvat instituutiot. On puhdistettava pöytä.

Nietzsche: ”Vahvojen pessimismi. ’Minkä takia?’ Että hirvittävän taistelun jälkeen, jopa voiton jälkeen, jokin on sata kertaa tärkeämpää kuin kysymys voimmeko hyvin vai huonosti, on perustava vietti kaikissa vahvoissa luonteissa – ja sen seurauksena myös kysymys josko muut voivat hyvin tai huonosti…”

II Nietzsche ja vapaus: Nietzschen vaikutus poliittisen toiminnan uusiin muotoihin 1960–1970-luvuilla.

1960-luvun alussa, kun aloitettiin Colli-Montinari-edition julkaiseminen Nietzschen teoksista ja muistiinpanoista, Nietzschen vaikutus alkoi levitä nuoremman polven filosofien välityksellä radikaalien avantgarde-liikkeiden ja autonomisen vasemmiston piiriin.[2] Taustalla oli jo Nietzschen puhdistaminen natsismista (Löwith, Bataille) ja Nietzschen tarkasteleminen vakavasti otettavana filosofina (Heidegger). Kun teoreettisesta toimitustyöstä vastannut Giorgio Colli oli sitä mieltä, että NietzschenVallantahto-projekti kuivui kokoon hänen viimeisen terveen elinvuotensa projekteihin eikä Elisabethin kokoamalla Der Wille Zur Machtilla ole varsinaista arvoa ja Nietzschen fragmentit on sijoitettava ajalliseen järjestykseen, niin ”nuoremmat” näkivät Nietzschen nihilismin ja ”kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin” välineenä kypsän kapitalismin ja erityisesti sen hallinnallisten käytäntöjen analyysiin.

Varovasti tulkiten voisi ajatella, että ”nuoremmille” Nietzschen puhdistaminen natsismista ei välttämättä ollut enää olennainen tavoite, vaan pikemminkin Nietzschen ”uudelleen politisoiminen” tai yritys välttää hänen ajattelunsa neutraloiminen ja lokeroiminen pelkästään filosofian piiriin. Samalla se merkitsi vallantahdon ajatuksen uutta tulkintaa sekä ohi Collin että Heideggerin.

Nietzschen nihilismi oli tulkittava aktiivisena, ”poliittisena” puhdistamisena ja rakentamisena ainakin seuraavien modernien illuusioiden ulkopuolella tai ne hajottamalla:

1. Valtion: “Valtio on nimeltään kaikista kylmistä hirviöistä kylmin. Kylmästi se valehteleekin; ja tämä valhe ryömii sen suusta: ’Minä, valtio, olen kansa.’ Valhe se on! Luovia ne olivat, jotka loivat kansat ja ripustivat uskon ja rakkauden heidän ylleen: näin he palvelivat elämää”. [3]
   
2. Puolueiden ja puolueapparaattien poliittisen toiminnan kehyksen määrittäjänä; niistä oli irrottauduttava, erottauduttava. Ne kuten valtio, oli hajotettava eikä vain siirrettävä kädestä toiseen.
   

3. ”Arvojen” ja instituutioiden (avioliitto, palkkatyö jne.). Arvojen uudelleenarviointi, niiden arvon kysyminen vapauden ja elämän näkökulmasta.

Näistä aineksista syntyivät uudet yhteiskunnalliset liikkeet, jotka korostivat hierarkioiden vastaisuutta, kokeilua, uusien elämänmuotojen luomisen vapautta. Kokeilu oli myös kokeilua itsellä, itsen ja maailman muuttamista eikä vain maailmassa olevien epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista. Siksi: mihin ruumis kykenee, miten se laajentaa voimiaan, yhteyksiään eikä supista niitä, kurita niitä. Askeesia vastaan, yhdistymisen puolesta. Tietysti tätä voidaan kritikoida moralistisesti: aiemmin sitä teki hyveellinen porvaristo, nyt ”Kuinka teräs karaistui”[4] uusvasemmisto, mutta sanat ja sävy ovat täysin samoja.

Nietzschen ”aristokraattinen radikalismi” (Brandes) löysi kaikupohjan ja käytännön todellisuuden autonomisissa liikkeissä ja niiden käytännöissä. Se antoi niille voiman ja kaikupohjan, joka Nietzschen omana aikana puuttui ja joka puuttui myös Nietzschen itsensä ajattelusta (hänen ajatuksensa tähtiystävyydestä jne. jäivät heikoiksi, koska ne eivät kiinnittyneet aikakauden, kapitalismin ensimmäisen globaalistumisen aikakauden ”lattiatason” analyysiin).

Nietzsche näkee aristokratiassa (joka hänelle ei ole annettu staattinen kategoria, koska ihmisen aristokraattisuus on hänen omalakisuuttaan, hänen itseriittoisuuttaan ja riippumattomuuttaan, siis hänen toimintaansa) ja sen ”soturinluonnossa”, siis sen jatkuvassa kamppailussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta sekä aristokraattien keskinäisessä ystävyydessä mahdollisuuden ylittää kansallisvaltioiden ja niihin suljetun kansalaisuuden rajat. Siksi hän haaveilee Napoleonin jalanjäljissä Euroopasta samaan tapaan kuin Aristoteles Aleksanteri suuren opettaja oli kenties haaveillut helleeneistä maailman valtiaina: ”Ja kuka tietää vaikka tämä annos vanhaa (eurooppalaista soturin) luontoa ei voisi lopultakin tulla uudestaan kansallisuus-ikeen herraksi ja omata affirmatiivisessa mielessä järkeä tehdäkseen itsensä Napoleonin perilliseksi ja hänen työnsä jatkajaksi, Napoleonin joka halusi yhtä Eurooppaa, kuten hyvin tiedetään, ja sitäkin maan valtijattarena”. (Iloinen Tiede, 362.)

Nietzsche oli kirjoittanut Ecce homossa, että hänen aikansa ei ole vielä tullut ja että on ihmisiä, jotka syntyvät vasta postuumisti – ”Joku päivä tunnetaan tarve instituutioihin, jotka antavat elää ja opettaa sillä kuin mitä minä tarkoitan elämällä ja opettamisella.”

Mielestäni 60-luvun radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden nietzscheläisyys löytyy täältä, siis yrityksestä elää ja opettaa vapaasti ja luoda tälle vapaalle elämälle instituutioita. Yhtä typerää kuin tuomita vallankumouksia niiden seurausten näkökulmasta on tuomita vanhoista instituutioista irrottautumista ja yritystä luoda uusia siksi, että täydellistä maailmaa ei onnistuttu vielä luomaan.

III Aktiivinen ja passiivinen nihilismi.

Nietzsche on omasta mielestään nihilismin läpikäynyt, kokenut sen yltä ja päältä ja siksi hän voi, hänen täytyy puhua siitä, hänen on puhuttava totta: “Severum dicere verum”, totuus on sanottava suoraan, ankarasti. Nihilismi on suoraan puhumista, toden sanomista eikä verhoutumista jonkun yleisen totuuden, moraalisen hyvän, yleisen oikeudenmukaisuuden tai muun vastaavan taakse. Se ei ole politiikkapuhetta tai politikointia. Se on todellista itsen panemista peliin, itsen koettelua ja kokeilua. Eikä se ole sitä ”politiikan tilassa”, vaan elämän tilassa. Samalla se on pyrkimystä kiellettyyn (nitimur in vetitum).

Mitä on tämä totuuden sanomisen ankaruus ja tämä pyrkiminen kiellettyyn, kieltäminen?

Nietzschen mukaan vain se, jolla on kokemus nihilismistä, joka on läpikäynyt sen ja joka elää nihilistinä (ja jättänyt sen eräällä tavoin taakseen, koska hänelle on tullut siitä elämänmuoto), on nihilisti. Hän ei ole nihilisti sanoissa, vaan elämässä.

Nihilisti voi olla myös ”sanoissa”, ilman kokemusta, ilman tuntua. Nihilismi voi olla ”aate”, ideologia. Silloin nihilismi on ulkoista elämälle ja se on luonteeltaan passiivista. Passiiviselle nihilistille nihilismi on elämälle ulkoista, totuus elämästä (sen turhuudesta).

Sen sijaan aktiivinen nihilismi on elämän elämistä sillä tavoin, että sille ei ole ulkopuolista totuutta.

Meillä on siten kaksi nihilismiä: aate/ideologia (nihilismi sanoissa) ja kokemus (nihilismi elämänä/teoissa).

Nietzschen tulkinnan suhteen kyse on olennaisesta asiasta, joka voidaan mielestäni muotoilla seuraavalla tavalla:

1. Onko Nietzsche vain oire, passiivinen ilmaus dekadenssista, porvariston ja kapitalismin irrationaalisuudesta loppunsa äärellä (Lukacs ja ns. marxistit) tai oire metafysiikan lopusta, länsimaisen metafysiikan huipentuma (Heidegger)? Onko hän vain oman aikansa lapsi ja kykenemätön nousemaan aikansa yläpuolelle?
2. Vai onko hänessä jotain joka auttaa ulos dekadenssista, kapitalismista ja ”vanhasta Euroopasta”, siitä joka Franz Fanonin sanoin ”puhuu lakkaamatta ihmisestä ja kuitenkin tappaa tämän kaikkialla heti hänet kohdatessaan”.

Eurooppalaisista: ”Prosessi, joka yhtäläistää eurooppalaisia, ir­rottaa heitä yhä enemmän niistä elinehdoista, joiden vallitessa syntyy ilmastollisesti ja säätyjakoisesti sidottuja rotuja tekee heidät yhä riippumattomammiksi kaikesta tietystä mileustä, ympäristöstä, joka tahtoisi vuosisa­tojen kuluessa piirtyä samoin vaatimuksin heidän sieluunsa ja ruumiiseensa, – ja näin ilmaantuu vähitellen näyttämölle olennaises­ti ylikansallinen ja nomadinen ihmislaji, jon­ka tyypillisenä erikoisuutena, fysiologista puhetapaa käyttääksemme, on mitä suurin sopeutumistaito ja -voima. Tämä eurooppalaisen sukeutumisprosessi, jonka tempoa voivat hidastuttaa suuret takaiskut … johtaa todennäköisesti tuloksiin, joita sen naiivit edistäjät ja ylistäjät, ’modernien aatteiden’ apostolit, haluaisivat kaikkein vähimmin ot­taa lukuun …” (Hyvän ja pahan tuolla puolen 242, Helsinki 1966). Tai: ”Se sairaalloinen vieraantuminen, jonka kan­sallisuushulluus on virittänyt ja yhä virittää Eu­roopan kansojen välille, samoin lyhytnäköiset ja reipaskätiset poliitikot, jotka ovat sen avulla nykyisin vallitsevina eivätkä ensinkään aavista, kuinka suuressa määrässä heidän harjoittaman­sa hajottava politiikka voi välttämättömyyden mukaan olla vain välinäytös-politiikka, – kaik­ki tämä . . . on syynä siihen, että nyt jäävät näkemättä tai tulevat tahallisesti ja valheellises­ti toisin tulkituiksi mitä päivänselvimmät mer­kit, joista ilmenee, että Eurooppa tahtoo yhtey­tyä. Kaikkien tämän vuosisadan syvempien ja avarampien ihmisten varsinaisena kokonais­suuntautumisena ja heidän sielunsa salaperäi­senä työnä on ollut valmistaa tietä tuohon uu­teen synteesiin ja koettaa ennakoida tulevaisuu­den eurooppalaista …”

Tai: ”Nihilismi oireena siitä tosiasiasta, että hävinneillä ei ole enää mitään lohtua; että he tuhoavat tullakseen tuhotuiksi, ja irrotettuna kaikesta moraalista, heillä ei ole enää mitään syytä ’luovuttaa’ – ja että he astuvat vastakkaisen periaatteen maaperälle ja myös he haluavat voimaa pakottaen voimakkaat tappajikseen. Tämä on buddhalaisuuden eurooppalainen muoto, toimia kieltämällä sen jälkeen kun koko olemassaolo on menettänyt ’mielensä’”.

Ylittääkö Nietzsche oman aikansa? Onko hän ”epäajanmukainen”, kuten hän itse halusi olla (”tulevaisuuden filosofi”)?

En ole lainkaan varma antaako hän kysymykseen vastauksen, mutta hän muotoili kysymyksen juuri siksi, että hänellä oli kokemus dekadenssista ja vanhasta Euroopasta, sen umpikujasta. (Ehkä Nietzschen tulevaa suurta politiikkaa koskevat lausunnot on ymmärrettävä tästä perspektiivistä: kysymyksinä tulevaisuudesta, kysymyksistä, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta, koska tulevaisuus ei tule, vaan se on tehtävä jne.)

Ongelma on ja pysyy: mikä lopulta erottaa toisistaan aktiivisen nihilismin ja passiivisen nihilismin?

1. Aktiivinen nihilismi (syksy 1887): ”Nihilismi hengen voiman kasvuna: aktiivinen nihilismi…nihilismi hengen voiman supistumisena, heikentymisenä: passiivinen nihilismi”. Tämä on kuin suoraan Spinozalta, jolle demokratia merkitsi ihmisen voiman kasvua, ei sen supistamista. Nietzschelle vastakohtaisuus näyttää selvältä: joko hengen voiman kasvu tai hengen voiman supistuminen.

Mitä on hengen voiman kasvu?

Ennen kaikkea se on hävittämistä, tuhoamista: uskomusten, totuuksien ja moraalin destruktiota. Se on toimintaa.

Miksi moraali ja arvot on tuhottava? Siksi, että ne ovat esteitä ja vähentävät hengen voimaa, rajoittavat toiminnan vapautta, pakottavat hengen tarkkailemaan jotain ulkopuolellaan, sitomaan siihen voimiaan, kääntävät voiman itseen jo ennen toimintaa.

Ne alistavat ja taivuttavat auktoriteetin ja uskon alle; ne tekevät hengestä kieron.

Kieltäminen, negaatio, nitimur in vetitum, ei ole luonteeltaan paranoidista, fiksoitunutta johonkin (on se vaikka elämän tarkoituksettomuus), se ei kohdistu johonkin erityiseen, piiritä sitä ja sido voimiaan sen ympärille (se ei ole kritiikkiä!). Pikemminkin se on huoletonta ja suurpiirteistä, se on nautintoa sanoa ja tehdä ei; se on itseriittoista tuhoamista.

Passiivinen nihilismi on reaktiivista. Kun ylimmät arvot hajoavat, sulavat ilmaan, reaktiivinen nihilismi kieltäytyy näkemästä hajoamista ja pukeutuu kaikenlaisiin ”uskonnollisiin, poliittisiin, esteettisiin ja moraalisiin valepukuihin” lohduttautuakseen, rauhoittuakseen. Se turvautuu ideologisiin naamioihin, päämääriin ja utopioihin. Sen eteen nousevat ekokatastrofit, se alkaa lukea tunnusmerkkejä ja turvautuu magiaan, vaatii alistumista, askeesia, lykkäämistä. Nykytermein se vaatii velkaa ja velkaantumista, joka on nykyisyyden tuhoamista. Passiivinen nihilismi kieltäytyy uskomasta siihen, että elämällä ei ole elämälle ulkoista tarkoista ja siksi se on valmis eristämään tarkoituksen ulkoiseksi elämästä mihin hintaan tahansa. Näin se torjuu aktiiviselle nihilismille luonteenomaisen toiminnan / kieltämisen toimintana; se kieltäytyy toimimasta, tekemästä, koska toiminta vailla näkyvää merkitystä tai tulosta on turhaa; sille toiminnalla on oltava merkitys, päämäärä ja kun se ei usko päämäärään, se ei halua toimia ja tehdä, se ei halua toimia ja tehdä vapaasti, vaan toiminta on sille pelkkää reaktiota ”vaaroihin” ja tulevaisuudesta tuleviin uhkiin. Ja yrittäessään olla välittämättä niistä se ei mistään muuta välitäkään. Siksi reaktiivinen nihilismi on uneliasta, tylsää ja laiskaa.

”Se, että olioilla on oma rakenteensa sellaisenaan, näin jättämällä tulkinta ja subjektiivisuus, se on täydellisen tylsä (tai laiska) hypoteesi; se olettaa, että tulkitseminen ja subjektin olemassaolo ei ole tarpeellista.”

Sen sijaan, mikäli nihilismi rohkenee hyväksyä sen, että Jumala on kuollut, muuttuu se aktiiviseksi, koska:

1. Se ei rajoitu paljastamaan kaikkien arvojen, instituutioiden jne. takana olevaa ”ei mitään”, olemattomuutta. Ylipäätään aktiivinen nihilismi ei piittaa totuudesta, se ei paljasta, se ei taio, se ei repäise esirippua ja näytä. Sen sijaan se luo, toimii, tekee, rakentaa uusia elämänmuotoja, merkityksiä. (Se ei ole mitään kriittistä vastatietoa, jota esimerkiksi yliopistomme ovat jostain syystä pullollaan!)
2. Toiseksi, nihilismi on aktiivista toimintana; se ei ole asioiden tai olioiden turhuuden mietiskelyä, ei pelkkä vakaumus siitä, että jokainen asia/olio ansaitsee tulla tuhotuksi. Se ei mietiskele, vaan panee käden töihin, tuhoaminen pannaan käyntiin. (Ensin käsi, sitten ymmärrys, sanoi Aristoteles.) Aktiivinen nihilisti ei tunne teorian ja käytännön, ajattelun ja toiminnan eroa, toisin kuin passiivinen nihilisti, jonka koko olemassaolo perustuu tälle erolle.

Negaatio ei ole tuomitsemista, arvostelua, koska toiminnan ”ei” on peräisin nihilistin luonnosta: nihilismi on voiman tila eikä voima voi pysähtyä pelkkään tuomitsemiseen tai kritiikkiin, sen on vyöryttävä tuhoamaan omin käsin.

Arvoissa olemme projisoineet omat selviytymisen olosuhteemme olevan yleisiksi ja ikuisiksi predikaateiksi. Olemme tehneet niistä epähistoriallisia universaaleja, minkä takia meistä on tullut historian passaripoikia, sille alistuneita eikä sen tekijöitä. Oman elämän sijaan elämme historian puutarhassa ja alistumme muille aikakausille. Tämä elämä historian puutarhassa ja muille aikakausille rakentaa eräänlaisen ”tutkijatyypin”, joka seuraa aina muiden elämää, muiden toimintaa ja on siksi yhtäältä koko ajan voimattomampi, anelevampi ja samalla täynnä aggressiota ja vihaa muita kohtaan, koska nämä rajoittavat hänen kuviteltua vapauttaan. Jälleen siis Spinoza.

Nietzsche yrittää analysoida teoksissaan Inhimillistä, liian inhimillistä, Iloinen tiede ja Hyvän ja pahan tuolla puolen sitä, mitä hän nimittää ”eurooppalaiseksi sekaihmiseksi” tai ”historiallisen aistin ihmiseksi”. Elämme tämän ihmistyypin kultakautta. Kyse on opportunistisesta ihmistyypistä, jolle toiset aikakaudet, koko aikaisempi historia on vain ”naamiaispukujen varastohuone”. Nietzschen mukaan nykyeurooppalaiselle on kehittynyt erityinen historiallinen aisti, siis kyky ”arvata niiden arvostusten arvojärjestys joiden mukaisesti jokin kansa, yhteiskunta, joku ihminen on elänyt”. Tämä sekaihminen omaksuu ja kykenee vastaanottamaan mitä tahansa toiselta aikakaudelta tulevaa. Hän myös ymmärtää kaiken ”silmänräpäyksessä”, siis tarvitsematta syvällisesti perehtyä toiseen aikakauteen. Ei liene sattuma, että niin sanotun uuden talouden monet menestyneet yritysjohtajat ovat lukihäiriöisiä ja sitä, että he eivät kykene hitaaseen verbaaliin ajatteluun, vaan nopeaan kuvalliseen ajatteluun, on pidetty yhtenä heidän menestyksensä salaisuutena. Historiallisen aistin ihminen on utelias ja innokas, omaksumiskykyinen ja älykäs, mutta häneltä puuttuu ”omaperäisyys” ja ”ylhäinen kulttuuri”.

Lopputulos on, että elämänolosuhteiden muuttuessa historialle alistunut ihminen takertuu vanhaan, menneeseen maailmaan. Hän kieltäytyy toimimasta, tekemästä maailmasta muuttuneiden elämänolosuhteidensa ja muuttuneen itsensä näköistä. Kuitenkin, kuten Nietzsche korostaa, ”jokainen aika tarvitsee oman totuutensa”; ei ole universaalia totuutta.

Siksi aktiivinen nihilismi on sekä ideologisten naamioiden tuhoamista että uusien elämänmuotojen, uusien tulkintojen luomista. Nietzschelle yhteys elämän ja sen muodon välillä (vapauden aste) on olennaista. Juuri arvot ja moraali hämärtävät elävän yhteyden elämän ja sen muodon väliltä.

Uudet elämänmuodot eivät ole ikuisia totuuksia. Koska ne ovat jollain tavoin tietoisia historiallisuudestaan – eivät kristillisessä mielessä, jossa ne olisivat tietoisia omasta katoavaisuudestaan ja nihilismi olisi vain kristillisyyden (radikaali) versio, jolle Jumala olisi yleisen olemattomuuden todistaja – ne voivat nauttia voimastaan, elämästään; ne voivat, kykenevät, koska niillä on voimaa, esittäytyä – vailla tarvetta vedota objektiiviseen totuuteen – ”meidän” elämänä, ”meidän” haluna elää näin.

Passiivisen nihilismin laumaelämässä yhdelläkään tulkinnalla ei ole rohkeutta esittäytyä omana tulkintana, vaan tulkinta pukee itsensä objektiivisen totuuden kaapuun ja esittelee itsensä yhteisenä moraalisena hyvänä, vetoaa oikeudenmukaisuuteen yleensä, ekokatastrofiin tms.

Tässä Nietzschen salainen yhteys Marxiin, riistäjän ja riistetyn, kiduttajan ja kidutetun välillä ei ole yhteisiä arvoja, oikeudenmukaista jakoa, yhteistä tasapainon näkökulmaa, sopimuksen mahdollisuutta; tasa-arvon sijaan: kamppailu, taistelu.

IV Nihilismi ja kohtuus

1887 kesällä kirjoitetussa fragmentissa: ”minkälaiset ihmiset paljastuvat vahvimmiksi?” Nietzsche vastaa: ”kaikkein kohtuullisimmat”. Mutta nämä kaikkein kohtuullisimmat ovat omituisia; he eivät noudata kohtuutta periaatteena, he eivät ole kohtuullisia jonkun tavoitteen takia: ollakseen hyväkuntoisia, elääkseen pitkään ne, pärjätäkseen parisuhdemarkkinoilla, jaksaakseen tehdä enemmän töitä. Nietzschen kohtuulliset eivät tarvitse periaatteita elääkseen, uskonkappaleita toimiakseen. He eivät ainoastaan hyväksy, vaan jopa rakastavat absurdiutta, mielettömyyttä, he osaavat ajatella ihmistä ilman erityistä arvoa, mutta eivät silti muutu heikoiksi tai pikkumaisiksi. Heillä on ”hyvä terveys” eivätkä he tarvitse moraalia tai arvoja lääkkeekseen, he eivät pelkää onnettomuuksia tai kuolemaa.

Voisi ajatelle, että Nietzsche palaa tässä nuoruutensa ajatuksiin: malli kohtuullisuudelle on taiteilija. Mutta nyt kohtuullisuus ei ole apollonista tasapainoa, vaan dionyysista kykyä, kykyä ymmärtää, hyväksyä ja myös kasvattaa sekä liioitella elämän pelottavia puolia (niitä, jotka eivät taivu moraalin ja arvojen edessä); se on jonkinlaista kokeellista hybristä (kuten Moraalin alkuperän III, 9 teknikot/insinöörit) ja tämä hybris on asenne suhteessa luontoon ja itseemme, kokeilemme luonnolla ja itsellämme.

Mitä tämä dionyysinen kohtuullisuus on ja mistä se syntyy?

”Nautinnosta, voimasta, röyhkeästä terveydestä, ylitsevuotavasta täynnä olemisesta.”

Yli-ihminen, toinen-ihminen, toisenlainen ihminen. Hän on täynnä, halkeamaisillaan kuin Nietzschen rakastaman Rossinin musiikki. Hän ei ole yksilö, vaan elämään hajonnut, siitä nauttiva ja sitä kokeileva. Tämän hahmon Nietzsche löytää taiteilijasta, mutta hahmo ei ole harmoninen, voimat muotoon pysäyttävä hahmo, vaan maailman ja itsensä kanssa kamppaileva maaninen hahmo, joka maailmaa muovatessaan muokkaa itseään ja joka raivokkaasti itseään muovatessaan muuttaa maailmaa ja elämää.

Nietzschen taiteilija, kyynikko ja nihilisti kulkee uuden militantin hahmon rinnalla, toimii esikuvana politiikalle, joka kokeilee elämällä ja elää kokeilemalla. Se muodostaa Ariadnen langan, joka kulkee sotkuisen labyrintin läpi Marxin, Nietzschen, 1960-luvun radikalismin ja erityisesti Michel Foucault’n viimeisten luentojen kautta nykyisyyteen. Tätä lankaa seuraamalla voidaan päästä Minotauruksen asuinsijoille ja vapauttaa elämä uhrista ja uhrauksista. Ilman sitä jäädään harhailemaan labyrinttiin, päädytään aina samaan paikkaan josta oli lähdetty ja joudutaan lopulta hirviön saaliiksi.

Lisäys: Elisabethista

Nietzsche kirjoittaa ”Inhimillistä, liian inhimillistä…” , aforismi 430, naisista, jotka toimivat suurmiesten ukkosenjohdattimina. Heihin suunnataan kaikki se viha ja kauna, jota ympäristö kokee miestä kohtaa ja kaikki se, mitä miehessä ei siedetä. Elisabeth joutui itse veljensä suhteen ehkä samanlaiseen tilanteeseen: hän toimii ukkosenjohdattimena kaikelle sille, mitä veljessä ei sulateta.

En tarkoita, että Elisabeth olisi jotenkin viaton olento, mutta eivät hänen tekemänsä manipuloinnit loppujen lopuksi olleet valtavan suuria: lähinnä ongelma oli, että Nietzschen jälkeen jättämä materiaali järjestettiin temaattisesti eikä kronologisesti. Kun Der wille zur macht julkaistiin, v. 1906, Elisabeth ei ollut natsi, kuten ei moni muukaan. Elisabethin näkeminen vuoden 1933 lokakuun Hitlerin visiitin näkökulmasta antaa Elisabethin vaikutukselle aivan liikaa merkitystä (Elisabeth antoi Hitlerille ruoskan, mutta H ei jäänyt kuuntelemaan E:n jaarituksia, ja itse asiassa E oli äänestänyt Hindenburgia eikä Hitleriä, koska Hindenburg oli antanut hänelle eläkkeen).

Kuten Friedrich itse luonnehti siskoaan ja äitiään: kanaljoja. Elisabeth oli tyypillinen ahne ja tyhmä ihminen, varmaan natsismin kasvualustaa osaltaan, mutta ei varsinainen natsi. Esimerkiksi Jacob Burckhardt piti Elisabethia imbesillinä, samoin Rudolf Steiner. Mutta näitä imbesillejä, niin miehiä kuin naisia pyöri ja pyörii edelleen älymystöpiireissä. Ehkä ero nykyaikaan on, että heitä ei enää voi sanoa imbesilleiksi…

Nietzsche sanoo itse, että kaikkein suurin vastalause ikuista paluuta vastaan on ajatus siitä, että myös äiti ja sisko palaavat: ”Mutta tunnustan, että kaikkein suurin vastalause ikuista paluuta vastaan, minun todella huimaavan pohjatonta ajatustani vastaan, on äitini ja siskoni.”

Esimerkiksi Georges Bataille innostuessaan moittimaan Elisabethia antisemitismistä luonnehtii tätä Judas-Föresteriksi, siis käyttää itse tyypillistä antisemitististä termiä. Tekevälle sattuu.

Itse asiassa juutalainen pankkiiri Mendelsson rahoitti Elisabethia, kun tämä osti oikeudet N:n teoksiin, juutalaiset käänsivät ja levittivät Nietzschen tekstejä jne.

Kyse ei ole Elisabethin maineen puhdistamista, vaan pikemminkin siitä, että oliko Nietzsche protonatsi vai ei, tai mikä on totuus Nietzschestä, on Nietzschen ajattelun väärinymmärtämistä. Nietzsche ei tarvitse tuomiota: vapautta tai vankilaa. Tuomitseminen on hänen ajattelunsa sulkemista akateemiseksi, museoimista, konservoimista ja neutraloimista. Nietzsche, kuten Marx, kummittelevat erilaisista manaajista huolimatta keskuudessamme. He ovat niitä, jotka eivät suostu lähtemään, niitä, joita emme onnistu pelastamaan emmekä hukuttamaan.

[1] ”Historiallisissa ilmiöissä, kuten vuoden 1789 vallankumouksessa, Pariisin kommuunissa tai vuoden 1917 vallankumouksessa on aina tietty osuus tapahtumaa, jota ei voida redusoida yhteiskunnallisiin determinismeihin tai kausaalisiin sarjoihin. Historioitsijat eivät oikein pidä tästä aspektista: he rakentavat kausaliteetteja jälkikäteen. Mutta tapahtuma itse irrottautuu tai rikkoo välinsä kausaliteettien kanssa; se on risteys, poikkeama suhteessa lakeihin, epävakaa tila, joka avaa uuden mahdollisuuksien kentän. Prigogine puhui tiloista, joissa jopa fysiikassa pienet erot leviävät sen sijaan, että peruuntuisivat, ja missä täysin itsenäiset ilmiöt alkavat resonoida yhteydessä toisiinsa. Tässä mielessä tapahtumaa voidaan vastustaa, se voidaan tukahduttaa, ottaa omaksi, pettää, mutta se ei silti käyttäydy vähemmän ohittamattomasti. Luopiot sanovat: se on ohitettu. Mutta tapahtuma itse voi hyvin olla muinainen, se ei anna ohittaa itseään: se on mahdollisen avaus. Se menee yksilöiden sisään yhtä lailla kuin yhteiskunnan kerrostumiin.” (Deleuze & Guattari, ”Toukokuu 68 ei koskaan tapahtunut”, Haastatteluja, Tutkijaliitto 2005.)

[2] Gilles Deleuze ja Michel Foucault toimittivat ranskankielistä editiota, ja myös nuori Gianni Vattimo, joka myöhemmin kirjoitti kirjan, ”Subjekti ja naamio. Nietzsche ja vapautumisen ongelma”, (Il Soggetto e la maschera) Bompiani, Milano 1974, osallistui kuuluisaan Royaumontin seminaariin, jota voidaan pitää eräänlaisena lähtölaukauksena ”uudelle Nietzschelle”.

[3] F. Nietzsche, Näin puhui Zarathustra, Otava, Helsinki 1967, s.40. Muodollisesti tämä näyttää Hobbesin kritiikiltä: kansa on kuningas/valtio. Nietzsche näyttäisi sanovan, että valtio on heikkojen luomus, moraalinen luomus, kun taas ”kansa” on syntynyt voimakkaiden, vahvojen luomuksena, taideteoksena. Kansa olisi siten ”moraaliton” teos ja pelkkä osoitus voimasta…

[4] Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karaistui, vuodelta 1936, on puhdaspöksyisen stalinismin merkkiteos.