Oleminen organisaationa – Wu Ming: Proletkult

Wu Ming: Proletkult, Einaudi, 2018.

Mitä tarkoittaa, jos elävän historian sijaan aletaan kirjoittaa menneestä tulevaisuudesta? Miten menneessä aktualisoitumatta jääneet potentiaalit ovat vaikuttaneet nykyhetkeemme? Kun tarkastelemme mennyttä nykyisten voimien yhteentörmäysten, kamppailuiden näkökulmasta, voimme lukea siitä esiin murtumien sijoja, potentiaaleja, vaihtoehtoisia historioita, joiden tuleminen näkyviin tekee nykyhetkestä myös avoimemman, mutta ehkä myös pienemmän sikäli että se näyttäytyy enää vain yhtenä mahdollisena aktualisoituneena “menneen tulevaisuutena”. Entä miten ajan eri ulottuvuuksien hahmottaminen vaikuttaa tapoihimme järjestäytyä ja toimia?

1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Bolognan sosiaalikeskusten ja autonomisen kulttuurin piiristä tullut kirjailijaryhmä Wu Ming kirjoitti sarjan suurenmoisia historiallisia romaaneita, jotka käsittelivät aikansa autonomisia yhteiskunnallisia liikkeitä historiallisten rinnastusten kautta ja samalla yrittivät luoda eräänlaista myyttistä vastahistoriaa näille liikkeille. Vuonna 2014 ilmestyi näistä historiallisista romaaneista viimeinen, L’armata dei sonnanbuli, ja sen jälkeen Wu Ming ilmoitti lopettavansa historiallisten romaanien kirjoittamisen, koska oli aika keksiä jotain uutta. Syynä ei ollut pelkästään esteettinen kyllästyminen historiallisen romaanin lajityyppiin vaan yhtä lailla tai ennen kaikkea näiden liikkeiden, joiden mytopoiesiksena Wu Ming oli romaaninsa nähnyt, ajautuminen eräänlaiseen terminaalivaiheen kriisiin. Lehman Brothersin romahduksen myötä silmille räjähtäneestä kapitalismin järjestelmäkriisistä huolimatta Seattlessa 1999 syntyneiden ja organisoitumisessaan vähitellen huippukokousromantiikasta sosiaalikeskuksiin ja kaupunkitilan haltuuntottoon edenneiden, lopulta eri instituutioiden piiriin päätyneiden liikkeiden kriisi kävi vähitellen selväksi. Historiallisten romaanien jälkeen Wu Ming tuotti kokeellisen epäromaaniin L’invisibile ovunque, jonka olen aiemmin esitellyt Kumussa.

Ensimmäinen Wu Mingin varsinaisesti ”uudenlainen” romaani on lokakuussa 2018 – lokakuun vallankumouksen 101-vuotispäivän aikaan – ilmestynyt Proletkult. Se on yhtäältä tavallaan ”tieteisromaani”, science fictionia, mutta utooppinen planeetta, johon siinä viitataan, sijoittuu meidän näkökulmastamme jo menneisyyteen. Wu Ming kysyy, millaiselta 1920-luvun Neuvostoliitto olisi näyttänyt ”aidosti kommunistisen” planeetan asukkaan näkökulmasta. Tässä mielessä kyse ei siis varsinaisesti ole utooppisesta science fictionista, tulevaisuuden kuvittelusta, vaan menneeseen sisältyvien aktualisoitumatta jääneiden potentiaalisuuksien esiin kirjoittamisesta, historian tekemisestä avoimeksi. Siis itse asiassa historiallisesta tai metahistoriallisesta romaanista samassa mielessä kuin Wu Mingin aiemmissakin romaaneissa. Lisäksi kyse on eräänlaisesta metaromaanista tai fanifiktiosta Aleksandr Bogdanovin kommunistiseen utopiatieteisromaaniin Punainen tähti. Epäilemättä Proletkult on Wu Mingin aiempien romaanien tavoin, mutta ehkä niitä vielä suoraviivaisemmin, heidän itse 2000-luvulla lanseeraamansa käsitteen mukaisesti “tunnistamaton kertova esine”^[1]. Fiktiivisen proosakerronnan ja historiallisen aineksen lisäksi se sisältää paljon suoraa kumouksellisen toiminnan organisaatiomuotohin liittyvää pohdiskelua, joka on kuitenkin punottu osaksi kerrontaa sikäli, että kyse on romaanin päähenkilöiden, Bogdanovin ja Dennin välisistä keskusteluista (tai keskusteluista muiden keskeisten bolševikkien kuten Aleksandra Kollontain kanssa).

Romaanina Proletkult on Wu Mingin historiallisiin romaaneihin verrattuna hieman tuoksuton, vailla samaa välitöntä ruumiillista viehätystä, se ei kosketa, herätä aisteja samalla tavoin, ei onnistu luomaan sellaisia jokapäiväisen elämän kumouksellistamisen tunnevireyksiä kuin esimerkiksi Q ja Altai. Romaanina se on niitä “tylsempi”, tai kuivempi. Luulen tämän johtuvan siitä, että Proletkult ei enää ole myytti olemassa oleville yhteiskunnallisille liikkeille vaan reflektio sekä myytin että utopian mahdottomuudesta, uusien kuvittelukyvyn modaliteettien, kuvittelemisen tapojen, eikä vain kuviteltujen sisältöjen löytämisen tarpeesta. Ei riitä, että oppisimme kuvittelemaan toisenlaisia yhteiskuntamuotoja, olisi opittava kuvittelemaan uudella tavalla, opittava kuvittelemisen oppimista (Gregory Batesonin termein “tason 2 oppimista”). Ongelma on siis yhtä lailla reflektion, teorian, näkemisen kuin pelkästään sisältöjen kuvittelemisen ongelma. Elämme tilanteessa, jossa emme vielä kykene edes asettamaan oikein kamppailun ja organisoitumisen ongelmia, ja juuri ongelmien asettamisen taso, kuvittelukyvyn modaliteettien taso on se, jota Wu Mingin romaani pyrkii kartoittamaan.

Yhteiskunnallisen tai historiallisen kuvittelukyvyn muodot olivat 1800- ja 1900 -lukujen yhteiskunnallisilla liikkeillä täysin sidottuja valistuksen lineaariseen historialliseen ontologiaan: otetaan yhteiskunnallisten suhteiden tai instituutioiden nykyiset muodot ja nykyiset kehityksen muodot ja kuvitellaan, millaisiksi ne ovat samanmuotoisella kehityksellä kehittyneet vuoteen x mennessä. Tieteiskirjallisuuden kuvitelmat vuodesta 1985 tai vuodesta 2019 kertovat tästä täydellisesti: on kuviteltu tiettyjen 1900-luvun alkupuolella nopeasti kehittyneiden mekaanisten teknologioiden kehityksen jatkuvan samassa tahdissa, mutta elämänmuotojen, suhteita järjestävien teknologioiden muutoksia ei lainkaan ole osattu kuvitella. Syy on juuri se, että kuvittelukyvyn modaliteettien kumouksellistamiseen ei riitä pelkkä kuvittelu, sitä varten on kyettävä hahmottamaan aivoissamme ja ruumiissamme virtuaalisesti olemassa olevia, huomaamattomia, molekulaarisia muutoksia, joiden aktualisoitumisesta uudet relaatioteknologiat syntyvät. Kyse on aina “paluusta tulevaisuuteen”, koska on palattava niihin historian näkymättömiin aukkoihin, jolloin tulevaisuus on ollut olemassa nykyisyyden keskellä ja joiden täyttymisestä nykyisyytemme on syntynyt.

Proletkult ei enää luo myyttejä, se pikemminkin pyrkii asettamaan ongelmia. Tässä mielessä kyse on suoremmin reflektoivasta ja myös kerronnaltaan kokeellisesta romaanista, vaikka kokeellisuus ei siinä tarkoita luopumista kieliopista tai mimeettisestä kuvaamisesta – pikemminkin voisi sanoa, että itse kerronnan kieliopista tulee kokeilun kohde mikropoliittisesta eikä formalistisesta esteettisestä näkökulmasta. Wu Ming 1 kirjoitti vuonna 2009 esseekirjan, jossa hän korostaa, että kirjallisuudessa ulkopuolinen katse on mahdoton, sen sijaan kumouksellinen kerronta pyrkii “vinoon”, “kieroon” tai kenties “pervoon” katseeseen, squardo obliquo. Neuvostoliiton ja sen kautta 1900-luvun kommunismin historiaa, ja viime kädessä meidän historiaamme, ei Proletkultissa katsota tulevaisuudesta käsin eikä ylhäältä päin, toisen planeetan tai utopian näkökulmasta, vaan yritys on katsoa sitä pikemminkin vinosta, minoorisesta, alistettujen näkökulmasta, herättää henkiin se, mitä Walter Benjamin kutsui “alistettujen traditioksi”.

Historiallisista romaaneista viimeisessä, Ranskan vallankumousta köyhän naisen näkökulmasta kuvanneessa L’armata dei sonnanbulissa keskeisenä teemana oli ihmisten vallankumoukselliseksi-tulemisen, jokapäiväisen elämän muuttamisen ja valtiomuotojen muutoksen välinen suhde. Tässä mielessä Proletkult merkitsee loogista jatketta L’armatalle, ja käydessään läpi Lokakuun vallankumouksen historiaa Caprilta Kuokkalaan se käsittelee jatkuvasti kysymystä siitä, mitä vallankumous on. Mikä on neuvostokommunismin, työväen autonomisen järjestäytymisen ja ihmisten jokapäiväisen elämän muuttamisen, vallankumoukselliseksi-tulemisen suhde? L’armatan päähenkilö Marie sai jatkuvasti huomata Vallankumouksen pettävän hänet, armahtavan hänen aatelistaustaisen raiskaajansa ja jättävän hänet itsensä aivan samanlaiseen köyhyyteen kuin ennenkin, vaikka hän vallankumouksen keskeisissä tapahtumissa oli asettanut ruumiinsa likoon uuden yhteiskunnan puolesta. Proletkultissa tämä kysymys nostetaan itse kerronnan modaliteettien keskiöön.

L’armatassa romaanin kertoja oli hahmojen yläpuolelle asettuva, eräänlainen Pariisin köyhien korttelien puuttuvan kansan kollektiivinen ääni. Proletkultissa yhteen risteää kaksi kertomusta, kaksi osaa, joissa kerronta on fokalisoitu kahden – tietoisesti – erilaisen päähenkilön kautta. Ensimmäinen päähenkilöistä on Aleksandr Bogdanovin tieteisromaanin Punaisen tähden keskushenkilöiden, Leonidin (Lennin) ja marsilaisnaisen Mennin tytär Denni, posthumanistinen, sukupuolisesti epämääräinen hahmo, jonka tekniset ja affektiiviset kyvyt ovat ylivertaisia maan asukkaisiin verrattuna. Bogdanovin Mars on vain korvattu sosialistisella planeetalla, Nacunilla, jolta Denni on saapunut maahan etsimään isäänsä ja samalla tutkimaan, tulisiko planeettansa resurssit loppuun kuluttaneiden nacunilaisten tuhota maan asukkaat ja kolonisoida heidän planeettansa saadakseen lisää elintilaa vai yrittää liittoutua maan asukkaiden kanssa. Toinen on Bogdanov itse, kerettiläinen marxisti, joka ei varsinaisesti koskaan ollut bolševikki, vaikka osallistui keskeisesti esimerkiksi bolševikkien toimintaa rahoittaneen vuoden 1907 Tiflisin ryöstön suunnitteluun.

Kirjan nimi tulee juuri ennen lokakuun vallankumousta perustetusta kulttuuriorganisaatiosta, jonka tarkoituksena oli proletarskaja kulturan, itsenäisen proletaarisen kulttuurin kehittäminen, vallankumoksellisten subjektiivisuuksien tuottaminen ja uudenlaisten yhteiselämän muotojen kokeileminen, siis vallankumouksen muuttaminen jokapäiväiseksi. Bogdanov kuului sen perustajiin ja alkuvaiheen keskeisiin hahmoihin. Proletkult oli yritys luoda Puolueeseen ja valtioon nähden itsenäinen proletaarinen organisaatio, joka toimisi laboratoriona itseorganisoitumisen kokeiluille. ”Proletkult oli muutos, näkökulman nyrjäyttäminen, liike, joka muuttaa tapaa organisoida maailman kokemus” (Proletkult, s. 280). Itsenäisen proletaarisen kulttuurin luominen nähtiin ainoana keinona tehdä vallankumouksesta jokapäiväinen, elämänmuotojen vallankumous, eikä pelkkä Talvipalatsin valtaus, valtiokoneiston kaappaaminen ja ottaminen haltuun. Lenin arvosteli sitä kuitenkin alusta lähtien, ja vuonna 1920 se liitettiin – juuri Leninin aloitteesta – valistusasiain kansankomisariaatin alaisuuteen. 1900-luvun alkuvuosina Bogdanov oli jo perustanut Italiaan autonomisia proletaarisia kouluja, joihin venäläisiä maanpakolaisia lähetettiin, mutta Lenin lakkautti nämäkin koulut sillä perusteella, että Puolue on ainoa koulu, jota sen jäsenet tarvitsevat.

Proletkultin kokeilulla oli suuri vaikutus esimerkiksi Walter Benjaminin ja Bertolt Brechtin ajatuksiin itsenäisestä proletaarisesta kulttuurista, jota luonnehtii yhtäältä etääntyminen tai outoutuminen porvarillisen kulttuurin palvomista kulttuuriaarteista ja yksilöllisistä neroista, mutta toisaalta samaan aikaan “aarteiden” ottaminen yhteiseen käyttöön, tarttuminen niihin käsin kaukaa ihailevan katseen sijaan. Kenties Bogdanovin ”toista planeettaa”, jonka näkökulmasta Neuvostoliiton yhteiskunnallista kokeilua tarkastellaan, voi pitää jonkinlaisena nimenä tälle topologiselle mielikuvituksen muutokselle, epämääräiselle rajavyöhykkeelle yksityisen hulluuden ja yhteisen poliittisen kuvittelukyvyn välillä. Proletkultissa hulluuden ja mielikuvituksen suhde onkin keskeisessä asemassa: kaikki Bogdanovista alkaen näyttävät pitävän Dennin puheita sosialistisesta planeetasta pelkkinä räjähdystrauman tai vaikean lapsuuden aiheuttamina oireina.

Itse kerronnan muodot ja kertojien valinta ovat romaanin asettamien mikropoliittisten kysymysten kannalta keskeisiä. Wu Ming esittää, että yhteiskunnallista elämäämme ei voi katsoa koskaan “ulkoa päin”, utooppisen planeetan näkökulmasta, koska täydellistä planeettaa ei ole. Myös nacunilaiset, periaatteessa täydellisen tasa-arvoisen sosialistisen planeetan asukkaat, ovat tuhonneet ympäristönsä, koska sosialismi neuvostojen ja sähköistämisen lineaarisena yhteenlaskuna ei ole kyennyt kytkeytymään yhteen toisten lajien eikä siten lopulta myöskään oman ruumiillisen perustansa kanssa. Kaikkea on tehty liikaa, kaikki on laitettu paskaksi. Toisaalta juuri ymmärrettyään tämän nacunilaisesta Dennistä on tullut posthumanistinen, ekologisen riippuvaisuutensa oivaltanut hahmo. Denni toimii eräänlaisena antroposentrismiä hajottavana sparraajana Bogdanoville, joka on Venäjän vallankumouksen piirissä pyörivistä ajattelijoista selvästi radikaalein: hän on luonut tektologian, organisoitumisen tapojen tutkimuksen, kyennyt esittämään olemassaolon organisoitumisena, kokoon panemisena, mutta ei ole vielä kyennyt tekemään siitä kaikkia johtopäätöksiä. Denni auttaa häntä laajentamaan tektologiaa Ihmisen metafyysisen kategorian ulkopuolelle. Organisaation käsite on ensisijainen Ihmiseen ja Lajiin nähden

Nähdäkseni juuri tämän perspektiivin laajentamisen ansiosta Wu Mingin romaani pyrkii – ja onnistuu historiallisen romaanin, siis historian kertomisen tasolla – ylittämään iänikuisen jankkauksen siitä, pettikö Stalin Leninin perinnön, olisiko kaikki ollut toisin jos Trotski olisi voittanut ja niin edelleen. Kyse ei koskaan ole ollut henkilöistä, kyse on ollut organisoitumisen tavoista, ruumiiden moneuksien järjestämisen tavoista, ja juuri niitä Bogdanov tutki. Bogdanovin organisaatiotutkimuksen, tektologian, näkökulmasta Lenin, Stalin ja Trotski (ja Zinovjev, Kamenev jne.) kuuluivat kaikki samaan linjaan, hierarkisen organisaation ja suvereenisuuden politiikan (porvarillisen valtion hobbesilaisen poliittisen muodon) linjaan. Vaikka Trotski, Zinovjev ja Kamenev myöhemmin kritisoivat puolueen ylivaltaa suhteessa neuvostoihin, he olivat itse olleet luomassa juuri sitä Puoluetta, jota sitten sen jouduttua ”vääriin käsiin” koettivat ponnettomasti vastustaa. Tälle hobbesilaiselle linjalle kysymyskin siitä, voisiko olla muunkinlaisia yhteistoiminnan järjestämisen malleja kuin valtio tai Puolue, valtio valtiossa, oli mahdoton.

Yksi romaanin keskeisistä teoreettisista keskusteluista käydään Moskovan eläintarhassa Dennin, Bogdanovin ja kulttuuriasiain komissaari Anatoli Lunatsarskin välillä. Denni kammoaa vaistomaisesti eläinten häkeissä pitämistä ja kritisoi Bogdanovia tektologian periaatteiden pettämisestä. Lopulta sillä aikaa, kun Bogdanov ja Lunatsarski lavertelevat vallankumouksellisen tulevaisuudesta, Denni näyttää, että vallankumoukselliseksi-tuleminen, eläimeksi-tuleminen, on tärkeämpää, ja käy hakemassa jääkarhun aitauksesta Lunatsarskilta sinne lentäneen eväspussin.

Proletkultin kokeilun innoittama Walter Benjamin näki samalla tavoin kuin Denni luonnon ja eläinten alistamisen johtavan vääjäämättä, ja olevan tiiviisti yhteydessä, luonnoksi käsitettyjen toisten ihmisten alistamiseen. Benjaminia Bogdanovin ajatuksissa muistuttaa myös hänen käsityksensä havainnon subjektiivisesta mutta yhteisestä, historiallisesta, muuttuvasta luonteesta. Leninin kirjassaan Empiriokritisismi ja materialismi esittämän käsityksen mukaan havainto on pelkkä passiivinen todellisuuden heijastaja, subjektilla ei ole havainnossa aktiivista roolia, vaan tapamme havaita on pelkkä toiminnastamme riippumattoman todellisuuden vaikutus. Proletkultissa Leninin sanotaan käsittäneen havainnon valokuvana, kun taas Bogdanov käsitti sen elokuvallisena, montaasina, erillisten kuva-ainesten leikkaamisena yhteen aivoissa, jotka eivät ole yksilölliset vaan kollektiiviset. Havainto on siis aina aktiivista näkökulman rakentamista maailmaan, maailma-kuvan leikkaamista omalla tavalla. Benjamin, jonka työtä Eisenstein ja muu varhainen neuvostoelokuva oleellisesti innoitti, näki elokuvan laboratoriona, jossa kollektiiviset proletaariset yleisöt voivat harjoitella uusia havaitsemisen tapoja. Elokuva siis paljasti sen, että havaitsemisen tavat ovat historiallisesti muuttuvia ja itsessään historiallisen materialismin piirissä. Benjaminille, kuten Bogdanoville, havainto ei heijasta todellisuutta eikä tietoisuus heijasta valmiista klönteistä koostuvaa aineellista perustaa, vaan maailma havaitaan aina jollakin historiallisesti kontingentilla tavalla. Toisin kuin pikkuporvarillinen fenomenologia ja ikuinen filosofinen historiankirjoitus, Benjamin ja Bogdanov näkevät tietyt havaitsemistavat tietyille luokille ominaisina ja havaitsemisen tapojen muutoksen itsessään luokkataistelun kannalta välttämättömänä.

*

Romaani alkaa introlla, joka kuvaa kuuluisaa Tiflisin/Tbilisin ryöstöä vuonna 1907. Sen suunnittelussa Bogdanov oli Stalinin ohella keskeisessä asemassa. Dennin “isä” Leonid Voloch taas saa ryöstössä tapahtuneesta räjähdyksestä niin fyysisiä kuin henkisiä vammoja, mutta onnistuu pääsemään pakoon. Hän kuvittele pakenevansa Bakun junaan ”Koban” eli Stalinin kanssa, mutta joutuu hyppäämään junasta keskellä maaseutua. Myöhemmin paljastuu, että kenties Koban hahmoon onkin naamioitunut maan asukkaita vakoilemaan lähetetty sosialistisen Nacun-planeetan asukas, joka on vienyt Leonidin Nacuniin. Siellä hän on tutustunut utooppisen planeetan oloihin ja tietämättään saanut lapsen – Dennin – nacunilaisen naisen kanssa.

Denni julistaa, että ”yksi vallankumous ei riitä, niitä tarvitaan sata”. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä ”jatkuvasta vallankumouksesta” sanan trotskilaisessa mielessä, valtiovallan haltuunoton jatkamisesta maasta toiseen, vaan elämisen tapojen ja havaitsemisen tapojen muuttamisesta. Jos ei ole olemassa havainnoistamme riippumatonta todellisuutta, vaan subjektiivisuudella on itsenäinen asemansa, silloin itse proletaarisen subjektiivisuuden tuottamisen prosesseilla, itsenäisen proletaarisen kulttuurin luomisella, on ratkaiseva merkitys. Kirjan eräänlainen teoreettis-poliittinen ydin onkin upeassa kohtauksessa, joka kuvaa Bogdanovin ja Leninin shakkiottelua Caprilla vuonna 1908, ja shakkistrategioiden kautta heidän teoreettisten ja poliittisten katsantotapojensa eroja.

Läpi kirjan erilaiset juonteet Tiflisin ryöstöstä ja sen historiasta Bogdanovin romaaniin ja bolševikkien historiaan punoutuvat taitavasti ja kiehtovasti yhteen. Aivan Wu Mingin historiallisten romaanien tavoin Proletkult on todella taiten sommiteltu romaani. Ryöstöstä liikkeelle lähtevän prologin jälkeen kerronta alkaa vuodesta 1927, vallankumouksen juhlavuodesta ja sen valmisteluista, joista Bogdanov on joutunut syrjään. Politiikan ja kulttuurin – Proletkultin – sijaan Bogdanov keskittyy nyt tieteeseen ja johtaa verensiirtoklinikkaa Moskovan laidalla. Verensiirroilla on hänelle kuitenkin olennainen mikropoliittinen merkitys – verensiirrot parannuskeinoina merkitsevät hänelle todellista ”ruumiiden kollektiivisuutta”, veren yhteisyyttä. Tämä yhteisyys ylittää luonnon ja kulttuurin, annetun ja keinotekoisen väliset kategoriat ja on todella elämän yhteisyyttä kaikkien metafyysisten kahtiajakojen tuolla puolen.

Kun Denni ilmestyy Bogdanovin klinikalle, ”paljastuu”, että Bogdanovin tieteisromaanin Punaisen tähden juoni on itse asiassa peräisin kaikesta siitä, mitä Leonid on kertonut hänelle Caprilla 1908 matkallaan Nacunille. Lenin ja bolševikkien johto olivat määränneet hulluksi tulleelta vaikuttaneen Leonidin vietäväksi Caprille Bogdanovin tutkittavaksi, jotta Bogdanov voisi arvioida, onko Leonid todella ”tärähtänyt”, vai onko hän keksinyt ”eeppisen” peitetarinan ja tosiasiassa Ohranan vakooja. Bogdanov ei osaa varsinaisesti ratkaista kysymystä, mutta veneillessään Leonidin kanssa kahdestaan Caprin edustalla hän päättää jättää tämän henkiin ja ainakin käytännössä osoittaa luottavansa Leonidiin.

Miltei 20 vuotta myöhemmin Bogdanov sitten törmää Denniin, joka väittää olevansa Leonidin ja nacunilaisen naisen tytär ja haluaa löytää isänsä. Bogdanov näyttää pitävän Denniä ”hulluna”, hourailevana potilaana. Kaikille muille hän myös ilmaisee pitävänsä Denniä romaaniensa yli-innokkaana, seonneena fanina, joka on todella alkanut fabuloida Punaisen tähden tapahtumia.

Dennin tavoitteena on kyetä ottamaan yhteys kotiplaneettaansa, jotta hänet tultaisiin hakemaan takaisin. Tätä varten hänen täytyy kyetä tuunaamaan Moskovan suurinta radiomastoa, mihin hän tarvitsee välineitä yhdeltä Neuvostoliiton kehittyneimmältä kokeelliselta tehtaalta. Vieraillessaan tehtaassa Kolikin kanssa Denni järkyttyy neuvostotehtaan arkaaisista organisaatiotavoista. Työtä tehdään vain kronometrin ohjaamana, työläisiltä viedään kaikki itseorganisaation mahdollisuudet. ”Liikaa kontrollia liikaa väsymystä. Tuotetaan enemmän, mutta ansaitaan vähemmän. Onko vallankumous tätä?” (S. 274.) Bogdanov asetti alusta lähtien kyseenalaiseksi Leninin – ja myös Trotskin – yhtälön jonka mukaan vallankumous on neuvostot + koko maan sähköistäminen. Tässä yhtälössä sähköistäminen, tuotantovälineiden kehittäminen nykyisten tuotantosuhteiden puitteissa, jäi vääjäämättä etualalle, ja siinä mielessä Staliniin 5-vuotissuunnitelmat eivät merkinneet minkäänlaista poikkeusta tai harharetkeä suhteessa bolševikkien jo aikaa sitten vakiinnuttamiin valtiokeskeisiin organisaatiomalleihin.

”– On niin paljon asioita, joita emme vielä ole purkaneet”, Bogdanov vastaa. – Kerran sanoit minulle, että yksi vallankumous ei riitä, niitä tarvitaan sata. Näin on. Yksi vallankumous voi perustaa uusia instituutioita, ottaa tuotantovälineet työläisten käsiin. Ihmisten pään muuttaminen on paljon hitaampi prosessi. Se on syvällisempi vallankumous. Tajuatko? Vallan vieminen tsaarilta ei tarkoita että tsaaria ei enää ole. Tietyssä mielessä se on vielä – hän nostaa sormen otsalleen. – Tsaari on täällä, meidän päässämme. Jonain päivänä työläisten tietoisuus saavuttaa sellaisen kehityksen asteen että emme enää tarvitse Pientä Isää. Jonain päivänä tulemme tajuamaan sen, mikä sinulle on itsestään selvää, -” (S. 278.)

Romaanin lopussa Dennin “isä”, Punaisen tähden utopian Bogdanoville tuonut Leonid paljastuu neuvostovallan salaisen palvelun agentiksi, joka kaappaa Bogdanovin mielenosoituksesta pahamaineiseen Lubjankaan (myöhemmin KGB:nä tunnetun organisaation päämajaan). Poissaoleva Isä ja planetaarisen Utopian lähde ovat siis sama henkilö, suvereenin vallan agentti. Molekulaarinen yhtälö: Isä = Tulevan lineaarinen horisontti = KGB. Kaikista näistä eroon pääseminen vaatii kuvittelukyvyn ja kokemuksen modaliteettien, kuvittelemaan ja kokemaan oppimisen tapojen, eikä vain sisältöjen kumouksellistamista.

Lopulta Denni onnistuu ottamaan yhteyden Nacunille. Samalla hän kuitenkin sairastuu vakavasti, ja hänen pelastamisekseen Bogdanov alkaa suorittaa vastavuoroista verensiirtoa itsensä ja Dennin välillä. Denni paranee, mutta Bogdanov puolestaan sairastuu. Lopussa, ainakin Bogdanovin sekavien näkyjen mukaan, avaruusalus saapuu Bogdanovin klinikan pihalle hakemaan hänet takaisin. Romaanin viimeinen lause – joka on ikään kuin tekstiä Bogdanovin päiväkirjasta, hänen omaa ensimmäisen persoonan kerrontaansa – kääntää koko romaanin kerronnalle ominaisella nerokkaalla juonen iskulla asetelman ylösalaisin ja ”paljastaa” salaisuuden, joka meidän ikään kuin olisi pitänyt tietää:

“Tuolla hetkellä tajusin olevani valmis palaamaan Nacuniin.”

Bogdanov itse olisikin siis kotoisin ”toiselta planeeltalta”. Suhteessa romaanin muihin osiin tulkinta ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Voisi myös olla, että kaikki on Bogdanovin sairauden houretta. Tähän asti, myöskään kerronnan tasolla mikään ei ole koskaan vihjannut siihen, että Bogdanov olisi avaruusolento. Päinvastoin Bogdanov on aina vaikuttanut pitävän Leonidia ja Dennia “houreisina”. Mikään ei aukottomasti perustele kumpaakaan tulkintaa. Juuri siksi Proletkult on loppuun saakka “tunnistamaton kertova esine”, eikä sen juoni tai tarina sulkeudu ontologisesti. Emme “saa selville” mitään. Emme tiedä, ovatko kaikki hulluja, onko koko tarina Nacunista, utooppisesta planeesta, silkkaa sepitettä. Tällä ei lopulta ole mitään väliä, koska Proletkultin tavoitteena ei ole “informaation” välittäminen jo tapahtuneesta, sulkeutuneesta historiasta (tarinasta), vaan historian avoimen luonteen esittäminen kirjoituksessa. Kerronnan tai kertomuksen ja tarinan tai juonen referenssisuhteen tasolla romaani noudattaa Bogdanovin elokuvallista teoriaa todellisuuden havaitsemisesta kollektiivisena leikkauksena. Se opettaa, näyttää kädestä pitäen, että tulkinnastamme ja havainnostamme riippumatonta todellisuutta ei ole. Kyse on siitä, mitä haluamme nähdä, mitä haluamme lukea, miten käytämme sitä nykyisyydestämme, toimintamme tarpeista lähtien.

Tässä voitaisiin viitata “postmodernistiseen fiktioon” ja sen ontologiseen monikerroksisuuteen tai moniselitteisyyteen, mutta Wu Mingin kerronta ei ole ensi sijassa epistemologista tai propositionaalista. Vaikka Proletkultin kerronta tietyssä määrin noudattaa esimerkiksi dekkarin perinteisiä konventioita tapahtumien vähittäisen vihjailun ja äkillisen paljastamisen kautta, nämä tarinan kertomukseksi tulemisen, juonen paljastumisen kuviot palvelevat Proletkultissa tiettyjä affektiivis-poliittisia tarkoituksia. Ne pyrkivät vaikuttamaan lukijaan, kouraisemaan vatsanpohjaa pikemmin kuin vain panemaan miettimään kielen ja todellisuuden välisiä viittaussuhteita. Kerronnalliset käänteet ovat äkillisiä kuin vuoristoradan mutkat, ja hieman samalla tavoin kuin Faulknerin suurimmissa romaaneissa, kuten Absalom, Absalom, ne eivät niinkään palvele informaation välittämistä tai sen lykkäämistä, vaan tietynlaisten affektien tuottamista tietyllä hetkellä. Ontologinen kontingenssi on itsestään selvää, se on pelkkä lähtökohta: Jos Bogdanov, osin vielä bolševististen, antroposentristen ja ehkä hieman seksististenkin ideoiden saastuttama ukkeli, onkin peräisin Nacunilta, ei 1920-luvun Neuvostoliitolla todella ole ulkopuolta, utopiaa, joka voisi antaa sille toivon. Lisäksi kerronnan moniselitteisyys käy jä jää selväksi: emme voi olla varmoja kumpi on hullu, vai kumpikin: Denni/Bogdanov. Mitään emme tiedä, toivoa ei kannata, joten on pakko kokeilla. Lukemisen jälkeen voimme vain jatkaa elämistä ja koska toivo on turhaa, koettaa elää kenties jopa vielä paremmin kuin Denni ja Bogdanov, vallankumouksen posthumanistiset ja postfuturistiset ei-sankarit. Olennaista ei ole se, mitä romaanista saamme tietää vaan mitä se saa meidät tekemään, miten se saa meidät elämään.

Tästä Wu Ming ei mainitse mitään itse kirjassa, mutta sen lukeminen tuo vääjäämättä mieleen, että 1910- ja 1920-luvun neuvostovenäläinen kulttuuri, jonka luovuus jälkikäteen vaikuttaa uskomattomalta, oli myöhemmin Neuvostoliitossa tapahtuneeseen verrattuna kuin ”toiselta planeetalta.” Bogdanovin kirjoitukset ennakoivat jo 1900-luvun alussa esimerkiksi Vygotskin ja Bahtinin piirin, mutta myös uudenlaisten luonnontieteiden kuten A.R. Lurijan neurologian ja Anokhinin systemogeneesiteorian kehitystä, ja vielä pidemmälle ja laajemmalle mentäessä esimerkiksi Deleuzen ja Guattarin työtä, jossa ihmistieteiden ja luonnontieteiden välisten rajojen kaataminen on keskeisessä asemassa^[2].

Proletkultin uusi alku suhteessa Wu Mingin historiallisiin romaaneihin on epäilemättä siinä, että ajatus tolkienlaisesta myyttien luomisesta liikkeille ei toiminut. Tässä mytopoiesiksen ajatuksessa käsitys liikkeistä on ollut liian suverenistinen. Liikkeet on nähty sankarillisina, miehekkäinä, suvereenin vallan kilpakumppaneina, valkoisina valaina, jotka käyvät globaalin kapitalismin aavalla merellä porvarillisen valtion Suurta Merihirviötä vastaan. Liikkeiden mytopoiesiksessa ovat liian suuren roolin saaneet sellaiset kertomukset, jotka koettavat nostattaa miehisiä, suureellisia, komeita tunteita. Liikkeen ajateltiin olevan sitä, että juodaan kaljaa ja mennään kadulle. Jokapäiväisten taisteluittemme myyttiset ulottuvuudet eivät kuitenkaan ole lainkaan niin mahtipontisia. Jo historiallisen romaanin syklin päätöksessä, L’armata dei sonnanbulissa, esiin nousi ajatus siitä, että kiinnostavaa ei ole vallankumouksen tulevaisuus vaan ihmisten vallankumoukselliseksi-tuleminen, vallankumouksen vaikutus jokapäiväiseen elämään. Proletkultissa jokapäiväinen organisaatio näyttäytyy ”vallankumouksen verenkiertona” – ilman uudenlaisia organisoitumisen tapoja vallankumous on vain näennäinen.

Viitteet:

^[1] Kts. Wu Ming 1: New Italian Epic. Letteratura, squardo obliquo, ritorno al futuro, Einaudi, 2009.

^[2] Kirjassa Goodbye Mr. Socialism Toni Negri sanoo: “Itse asiassa neuvostomaterialistit ennakoivat kybernetiikkaa jo 1920-luvulla, kun tehtiin suuria kyberneettisiä kokeiluita, jotka tekivät mahdolliseksi myöhemmin Sputnikin laukaisemisen 1950-luvulla ja amerikkalaisten päihittämisen kalkkiviivoilla. Ilman sellaista teoreettista perustaa näitä tapahtumia ei olisi voitu kuvitella. Mutta venäläisen ja neuvostomaterialismin suuruus menee vielä pidemmälle: se on luovaa materialismia, josta voi yllättäen löytää Vygotskin, joka ennakoi Foucault’a tai Bahtinia, joka ennakoi Deleuzea.”