Olemme kaikki hyvin ahdistuneita

Kuusi teesiä ahdistuksesta ja siitä, miksi se onnistuu estämään vastarinnan muodostumisen, sekä yksi mahdollinen strategia sen selättämiseksi.^[i]

 1. Jokaisella kapitalismin vaiheella on sille ominainen reaktiivinen affekti^[ii]

Jokaisella kapitalismin vaiheella on tietty, sitä koossa pitävä affekti. Tämä ei ole muuttumaton tilanne. Jokaisen vallitsevan affektin^[iii] vaikutus kestää ainoastaan siihen saakka, kunnes pystytään muotoilemaan tämän affektin ja/tai sen yhteiskunnallisen alkuperän murtamiseen kykenevät vastarinnan strategiat. Tästä johtuen kapitalismi ajautuu jatkuvasti kriiseihin ja muodostuu uudelleen uusien vallitsevien affektien ympärille.

Jokaisen vaiheen vallitseva affekti on kaikkien tietämä julkinen salaisuus, jota kukaan ei kuitenkaan myönnä ja josta kukaan ei puhu. Kun vallitseva affekti pysyy julkisena salaisuutena, se on tehokas ja sitä vastaan toimivia strategioita ei ilmaannu.

Julkiset salaisuudet ovat tyypillisesti yksilöllistettyjä. Ongelmat näyttäytyvät ainoastaan yksilöllisellä, psykologisella tasolla; ongelmien yhteiskunnalliset syyt on piilotettu. Jokaisessa vaiheessa järjestelmän uhreja syytetään järjestelmän itse aiheuttamasta kärsimyksestä. Järjestelmän toimintalogiikan perustavanlaatuinen osa esitetään satunnaisena ja paikallisena ongelmana.

Modernin ajan vallitseva affekti (sodanjälkeiseen sopimukseen asti) oli kurjuus. 1800-luvulla vallinneen kertomuksen mukaan kapitalismi johti yleiseen vaurastumiseen. Tämän tarinan julkinen salaisuus oli työväenluokan kurjuus. Vallankumoukselliset paljastivat tämän kurjuuden. Modernin ajan yhteiskunnallisten liikkeiden ensimmäinen aalto oli kurjuutta vastaan taisteleva kone. Lakot, kamppailut palkoista, poliittiset järjestöt, keskinäinen avunanto, osuuskunnat ja lakkorahastot olivat tehokkaita taktiikoita kurjuuden voittamiseksi, sillä ne turvasivat tietyn tasoisen perustoimeentulon. Jotkut näistä strategioista toimivat yhä kurjuutta vastaan taisteltaessa.

Kun kurjuus ei enää toiminut hallinnan strategiana, kapitalismi vaihtoi tylsyyteen. 1900-luvun puolivälissä vallinneen julkisen kertomuksen mukaan elintaso kohosi – mikä mahdollisti laajemman pääsyn kulutukseen, terveydenhoitoon ja koulutukseen. Rikkaissa maissa kaikki olivat onnellisia, ja köyhät maat olivat matkalla kohti kehitystä. Julkinen salaisuus oli se, että kaikilla oli tylsää. Tämä oli seurausta 1980-luvulle saakka vallinneesta fordistisesta järjestelmästä, joka perustui täystyöllisyyteen, hyvinvointiin, massakulutukseen, massakulttuuriin ja kurjuutta vastaan taistelemaan rakennetun työväenliikkeen haltuunottoon. Vakituinen työ ja hyvinvoinnin turvaaminen vähensivät ahdistusta ja kurjuutta, mutta yksinkertaisista ja yksitoikkoisista tehtävistä koostuvat työt olivat tylsiä. Kapitalismi tarjosi tuolloin kaiken mitä tarvittiin hengissä pysymiseen, mutta se ei tarjonnut mahdollisuuksia elämään. Se oli järjestelmä, joka pakkosyötti selviytymistä aina kyllästymiseen asti.

Kaikilla, jotka elivät fordistisessa järjestelmässä, ei tietenkään ollut vakituista työpaikkaa, mutta tämän ydinmallin ympärille rakentuivat suuremmat järjestelmät. Tässä vaiheessa oli oikeastaan olemassa kolme sopimusta. Näistä B-työläissopimus – tylsyyttä hintana turvallisuudesta – oli esimerkillisin fordismi-tylsistymisen risteämä. Nykyään B-työläissopimus on pääosin purettu ja se jättää A- ja C-luokan työläisten väliin kuilun (kulutusyhteiskunnan sisäpiiriläiset sekä kaikista marginaalisimmassa asemassa olevien autonomia ja turvattomuus).

2. Nykyinen vastarinta on syntynyt 1960-luvun aallosta, vastauksena silloin vallinneeseen tylsyyden affektiin

Jos jokaisella kapitalismin vaiheella on vallitseva affektinsa, niin jokainen vastarinnan vaihe tarvitsee strategioita affektin kukistamiseen tai hajottamiseen. Jos ensimmäisen aallon yhteiskunnalliset liikkeet muodostivat kurjuutta vastaan taistelevan koneen, niin toisen aallon liikkeet (jotka sijoittuivat 1960- ja 1970-luvuille, tai laajemmin [ja heikommin] 1960–1990-luvuille) olivat tylsyyttä vastaan taisteleva kone. Tämä aalto synnytti meidän aikamme liikkeet, ja sen vaikutus näkyy useissa teorioissamme ja käytännöissämme.

Useimmat tämän ajan taktiikat olivat/ovat keinoja paeta “työskentele-kuluta-kuole”-kierteestä. Situationistit panivat alulle kokonaisen sarjan taktiikoita tylsyyttä vastaan, kun he julistivat: “Emme halua maailmaa, jossa nälkäkuoleman välttämiseksi hyväksytään tylsyyteen kuolemisen riski.” Autonomia taisteli tylsyyttä vastaan kieltäytymällä töistä niin työn sisällä (sabotaasien ja hidastuslakkojen avulla) kuin sitä vastaankin (vetelehtimällä ja jättäytymällä pois töistä). Nämä protestin muodot nähtiin osana laajempaa yhteiskunnallista prosessia, jossa vastakulttuuri pakeni joukolla vallitsevista pitkästyttävän työn ja tylsien yhteiskunnallisten roolien muodoista.

Feministisessä liikkeessä ”kotirouvan mielipahaa” teoretisoitiin systeemisenä 1960-luvulla. Myöhemmin lisää tyytymättömyyksiä paljastui tietoisuuden kasvattamisen ja siitä kummunneiden tekstien ja tekojen myötä (aina ”The Myth of the Vaginal Orgasm”-esseestä Redstockingin aborttikannanottoon). Samanlaisia taipumuksia voi havaita sorrettujen teatterissa, kriittisessä pedagogiikassa, suoran toiminnan pääsuuntauksissa (karnevalistisessa, militantissa ja pasifistisessa) ja vielä niinkin myöhäisissä liikkeissä kuin 1990-luvun free party ja Reclaim the Streets -liikkeissä sekä DIY- ja hakkerikulttuurissa.

Vuosisadan puolenvälin suunnanmuutos kurjuudesta tylsyyteen oli ratkaiseva uuden kapina-aallon syntymisen kannalta. Me olemme tämän aallon häntäpäässä. Aivan kuten ensimmäisen aallon taktiikat toimivat yhä kurjuutta vastaan taisteltaessa, niin toisen aallon taktiikat toimivat edelleen taistelussa tylsyyttä vastaan. Ongelmana on se, että kohtaamme yhä harvemmin tylsyyden päävastustajanamme. Tämän takia taisteleva vastarinta on ajautunut nykyiseen umpikujaansa.

3. Kapitalismi on pääosin sulauttanut tylsyyden vastaisen kamppailun itseensä

Käynnissä on ollut tylsyyden vastaisen kamppailun osittainen haltuunotto. Kapitalismi seurasi pakoa työstä työn ulkopuolisiin tiloihin luoden yhteiskunnallisen tehtaan – alueen, jossa koko yhteiskunta on järjestetty työpaikan tavoin. Prekaarisuutta käytetään nyt pakottamaan ihmisiä takaisin töihin; laajennettuun työvoiman kenttään, joka kattaa koko yhteiskunnallisen tehtaan.

Tästä voidaan esittää monia esimerkkejä. Yritykset ovat omaksuneet horisontaalisia johtamisen malleja kannustaen samalla työntekijää paitsi hallitsemaan -– ”manageroimaan” – itseään myös sijoittamaan koko sielunsa työhön. Kulutusyhteiskunta tarjoaa nykyään laajan valikoiman erityistuotteita ja jatkuvaa ajanvietettä, jota ei enää samalla tavalla määrittele valtavirtainen maku. Uusien tuotteiden, kuten videopelien ja sosiaalisen median keskiössä, ovat korkea aktiivisen yksilöllisen osallistumisen aste ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan erotetut ärsykkeet. Kokemukset työpaikoilla on monipuolistettu mikroerottelulla ja tulosohjauksella. Samalla myös työtilanteet, jotka ovat epämuodollisia ja joissa työntekijä puoliksi työllistää itse itsensä, ovat moninkertaistuneet kapitalismin laitamilla. Kapitalismi on kannustanut välitettyjen toissijaisten identiteettien kasvua – itsensä kuvaaminen sosiaalisen median kautta, näkyvä kulutus ja elinikäinen oppiminen – joita täytyy ylläpitää pakkomielteisesti. Edellisen aikakauden erilaiset vastarinnan muodot on herätetty henkiin haltuunotetussa muodossa, kunhan vain alkuperäinen on ensin tukahdutettu: esimerkiksi kaupallinen yökerho ja musiikkifestari korvaavat reivit.

4. Nykykapitalismissa vallitseva reaktiivinen affekti on ahdistus

Tämän päivän julkinen salaisuus on se, että jokainen meistä on ahdistunut. Ahdistus on levinnyt sen edellisistä tietyistä alueista (kuten seksuaalisuudesta) koko yhteiskunnalliseen kenttään. Kaikki intensiteetin, itseilmaisun, tunnesiteen, välittömyyden ja nautinnon muodot ovat ahdistuksen läpäisemiä. Siitä on tullut alistamisen tukipylväs.

Yksi tärkeä osa ahdistuksen yhteiskunnallista perustaa on monitahoinen kaikkialla läsnäoleva valvonnan verkko. NSA, valvontakamerat, tulosohjaukseen perustuva arviointi, työvoimatoimisto, vankilan nokkimisjärjestys, kaikista nuorimpienkin koululaisten jatkuva kuulustelu ja luokittelu. Tämä ilmiselvä verkko on kuitenkin vain uloin kuori. Meidän täytyy ajatella tapoja, joilla uusliberaali ajatus menestyksestä iskostaa nämä valvontamekanismit valtaväestön subjektiviteettien ja elämäntarinoiden sisään.

Meidän täytyy kysyä missä määrin tarkoitushakuinen ja näennäisesti vapaaehtoinen itsen altistaminen sosiaalisen median kautta, näkyvä kuluttaminen ja asemoituminen mielipiteiden kentässä merkitsee virtuaalisten toisten jatkuvan katseen kentässä tapahtuvaa esitystä. Meidän täytyy ajatella tapoja, joilla tämä katse vaikuttaa siihen, kuinka löydämme, arvioimme ja tunnemme toisemme vastanäyttelijöinä jatkuvasti katseltavassa päättymättömässä esityksessä. Meidän menestyksemme tässä esityksessä taas vaikuttaa kaikkeen, aina kyvystämme saada inhimillistä lämpöä kykyymme turvata toimeentulomme, ei vain palkan vaan myös luoton muodossa. Välitetyn valvonnan kentän ulkopuoli on yhä kasvavassa määrin poissuljettu, kun julkinen tila on byrokratisoitu ja yksityistetty. Myös laajeneva osa ihmisen toimintaa on kriminalisoitu riskin, turvallisuuden, haitan, elämänlaadun ja epäsosiaalisen käyttäytymisen nimissä.

Meidät on tuomittu kommunikoimaan tässä yhä enemmän turvallistetussa ja näkyvässä kentässä. Kommunikoimaton on suljettu pois. Koska kaikki ovat korvattavissa, järjestelmä uhkaa katkaista kenen tahansa yhteyden milloin tahansa. Vaihtoehdot on rajattu ennalta. Tällöin väkivaltainen yhteyden katkaisu tietää eristämistä – joka taas johtaa järjettömään epä-valintaan eristetyn inkluusion ja eristetyn ekskluusion välillä. Tämä uhka ruumiillistuu pienin tavoin nykypäivän kurinpidollisissa toimenpiteissä – ”jäähyissä” ja internet-kielloissa, irtisanomisissa ja tukien rajoittamisissa – huipentuen vankiloiden ankarissa eristysselleissä. Tällaiset järjestelmät muodostavat ahdistuksella hallinnan nollatason: jatkuvan vaaran ilmapiiri, jossa kaikki yhteenkuuluvuuden maamerkit hajotetaan, jotta voidaan saada aikaan persoonallisuuden luhistuminen.

Nykyinen vallitseva ahdistuksen affekti tunnetaan myös prekaarisuutena. Prekaarisuus on eräs turvattomuuden muoto, joka hallintaan pyrkiessään kohtelee ihmisiä korvattavina. Prekaarisuus eroaa kurjuudesta siinä, että elämän välttämättömyydet eivät ole yksinkertaisesti poissa. Ne ovat saatavilla, mutta tietyin ehdoin.

Prekaarisuus johtaa yleiseen toivottomuuteen; jatkuva ruumiillinen ärsytys vailla lepoa. Yhä suurempi osa nuorista ihmisistä asuu kotona. Merkittävä osa väestöstä käyttää masennuslääkkeitä. Syntyvyys laskee, koska ihmiset eivät halua perustaa perheitä epävarmassa tilanteessa. Japanissa miljoonat nuoret ihmiset (hikikomorit) eivät koskaan muuta pois kotoa, kun taas valtavat määrät ihmisiä kirjaimellisesti työskentelevät itsensä hengiltä. Isossa-Britanniassa kyselyt paljastavat, että puolet väestöstä on epävarma tuloistaan. Ahdistuksen järjestelmän taloudellisia puolia ovat ”joustava” tuotanto, finanssivetoistuminen ja siitä johtuva velkaorjuus, nopea viestintä ja finanssivirrat sekä tuotannon globalisaatio. Puhelinpalvelukeskusten kaltaiset työpaikat ovat yhä yleisempiä. Niissä jokainen tarkkailee itseään ja yrittää pitää yllä vaadittavaa ”asiakaspalveluhenkisyyttä”. Tämän lisäksi jokainen on niissä puheluiden määrälle asetettujen vaatimusten myötä jatkuvasti altis uudelleenarvioinnille ja epäonnistumiselle, ja prosessille, joka estää suurinta osaa saamasta vakituista työpaikkaa. (Heidän pitää ensin työskennellä kuusi kuukautta saadakseen edes työpaikan harjoittelupaikan sijaan.) Imagon hallinta tarkoittaa sitä, että virallisten sääntöjen ja “sen, mitä oikeasti tapahtuu” välinen kuilu on suurempi kuin koskaan. Ja 9/11:n jälkeinen ilmapiiri kanavoi tämän laajalle levinneen ahdistuksen kansainväliseen politiikkaan.

5. Ahdistus on julkinen salaisuus

Ylenpalttinen ahdistus ja stressi muodostavat julkisen salaisuuden. Jos niistä ylipäätään keskustellaan, niin ne ymmärretään yksilöllisinä psykologisina ongelmina, joista syytetään usein haitallisia ajatusmalleja tai huonoa sopeutumista.

Vallitseva julkinen narratiivi tosiaankin vihjaa, että tarvitsemme lisää stressiä, jotta pysyisimme ”turvassa” (turvallistamisen kautta) ja ”kilpailukykyisinä” (tulosohjauksen kautta). Jokainen moraalinen paniikki, jokainen ratsia tai uusi joukko alistavia lakeja lisää ahdistuksen ja liiallisesta sääntelystä aiheutuvan stressin kasautuvaa painoa. Todellinen inhimillinen turvattomuus kanavoidaan ruokkimaan turvallistamista. Tämä on noidankehä, koska turvallistaminen lisää juuri niitä olosuhteita (korvattavuus, valvonta, voimakas sääntely), jotka aiheuttavat alkuperäisen ahdistuksen. Käytännössä kotimaan turvallisuutta käytetään korvaamaan välillisesti itsen turvallisuutta. Taas kerran tällä on edeltäjänsä: kansallisen suuruuden käyttö epäsuorana hyvityksenä kurjuudesta ja globaali sota tylsyydestä aiheutuvan turhautumisen purkautumiskanavana.

Ahdistusta kanavoidaan myös alaspäin. Ihmisten oman elämän hallinnan puute johtaa pakkomielteiseen kamppailuun kontrollin saavuttamiseksi mikromanageroimalla mitä vain pystyy. Esimerkiksi kasvatustekniikoita markkinoidaan keinoina lieventää vanhempien ahdistusta tarjoamalla heille selkeän käsikirjoituksen, jota he voivat seurata. Laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla piilevät prekaarisuudesta nousevat ahdistukset ruokkivat pakkomielteisiä yhteiskunnallisen sääntelyn ja kontrollin projekteja. Tämä piilevä ahdistus heijastetaan yhä useammin vähemmistöihin.

Ahdistusta yksilöllistetään monin tavoin – aina uusoikeiston diskursseista, jotka syyttävät köyhiä köyhyydestä nykyisiin terapiamuotoihin, jotka käsittelevät ahdistusta hermostollisena epätasapainona tai haitallisena ajattelutapana. Sadat ”hallinta”-diskurssit – ajankäytön hallinta, vihanhallinta, itsensä brändääminen, pelillistäminen – tarjoavat ahdistuneille subjekteille illuusion kontrollista vaatien yhä perusteellisempaa mukautumista kapitalistiseen subjektiviteettiin.

6. Nykyiset taktiikat ja teoriat eivät toimi – me tarvitsemme uusia taktiikoita ja teorioita taistellaksemme ahdistusta vastaan

Yhteiskunnallisen liikehdinnän ja voimakkaan muutoksen aikana ihmiset kokevat voimaantumisen tunteita, kykyä itsensä ilmaisuun, autenttisuutta. Alistuksen ja vieraantumisen tunne hellittää. Tämä voi toimia tehokkaana masennuksen ja psykologisten ongelmien hoitona; eräänlaisena huippuhetkenä. Tämä pitää yllä poliittista toimintaa. Tällaiset kokemukset ovat olleet viime vuosina harvassa.

Tässä voimme keskittyä kehityskulkuun, jossa ennaltaehkäisy ja menettelyllä rankaiseminen liittyvät toisiinsa. Ennaltaehkäisevät toimenpiteet pysäyttävät mielenosoitukset ennen kuin ne alkavat tai ennen kuin ne voivat saada mitään aikaan. Karsinointi, joukkopidätykset, henkilöllisyyden tarkastukset, liikkumiskielto, ratsiat ja ennakkoon tehdyt pidätykset ovat esimerkkejä kyseisistä taktiikoista. Menettelyllä rankaiseminen tarkoittaa ihmisten pitämistä pelon, kivun tai haavoittuvaisuuden tiloissa käyttämällä hyväksi muihin tarkoituksiin tarkoitettuja prosesseja – kuten ihmisten pitäminen arkielämää häiritsevissä esitutkintaoloissa, häiritsemällä tunnettuja toisinajattelijoita lento- ja maastapoistumiskieltolistoilla, väkivaltaisilla aamuratsioilla, julkaisemalla valokuvia ihmisistä ilman päteviä syitä, pidättämällä pelkän epäilyn perusteella (joskus kiintiön täyttämiseksi), käyttämällä lamautusotteita tai antamalla vaivihkaa jonkun ymmärtää olevansa valvonnan kohteena. Kun pelko valtion väliintulosta on juurrutettu, sitä vahvistetaan näkyvällä valvonnan verkolla, joka on levitetty julkiseen tilaan ja joka toimii strategisesti sijoitettuna trauman ja pelon laukaisijana.

Anekdoottimaiset todisteet kertovat monia kauhutarinoita näiden taktiikoiden vaikutuksista. Ihmiset, jotka odotettuaan vuoden oikeudenkäyntiä, jonka syytteistä heidät vapautettiin, päätyivät hermoraunioiksi, tekivät itsemurhan oltuaan erossa kuukausia perheestään ja ystävistään tai eivät uskaltaneet mennä ulos välikohtauksen jälkeen. Vaikutukset ovat yhtä todellisia kuin jos valtio tappaisi tai saisi ihmisiä katoamaan. Mutta vaikutukset häivytetään. Lisäksi monet radikaalit ovat prekaareissa työoloissa ja osallistuvat rankaiseviin tukitoimiin. Emme tällä hetkellä onnistu pakenemaan yleisen ahdistuksen tuotannosta.

Jos ensimmäinen aalto antoi meille koneen, jolla taistella kurjuutta vastaan, ja toinen aalto koneen tylsyyttä vastaan, niin me tarvitsemme nyt koneen taistelemaan ahdistusta vastaan – ja tätä meillä ei vielä ole. Jos tarkastelemme ahdistuksesta käsin, niin situationistien ilmausta käyttäen me emme ole vielä ”kääntäneet näkökulmaamme”. Tarkastelemme tilannetta vielä vallan, emme halun näkökulmasta. Tämän päivän keskeisimmät vastarinnan muodot nousevat yhä edelleen taistelusta tylsyyttä vastaan, ja koska tylsyys on korvattu ahdistuksella, ovat ne lakanneet toimimasta.

Nykyinen militantti vastarinta ei taistele eikä pysty taistelemaan ahdistusta vastaan. Siihen liittyy usein tahallinen altistuminen hyvin ahdistaville tilanteille. Kapinalliset päihittävät ahdistuksen muuttamalla negatiiviset affektit vihaksi, ja suuntaamalla vihan hyökkäykseksi. Tämä tarjoaa monella tapaa vaihtoehdon ahdistukselle. Ihmisten on kuitenkin vaikea siirtyä ahdistuksesta vihaan, ja heidät on helppo työntää samaa tietä takaisin trauman takia. Olemme huomanneet tiettyjen kapinallisten taipumuksen olla ottamatta vakavasti psykologisia estoja, jotka estävät militanttia toimintaa. He vastaavat yleensä ”Just do it!” Mutta ahdistus on todellinen, aineellinen voima, ei vain harha. Sanottava on, että sen lähteet yleensä perustuvat harhoihin, mutta kun on kyse harhan voittamisesta, pelkkä sen tietoinen torjuminen harvoin riittää. Harhan voiman takana on kokonainen sarja psykologisia tukoksia, jotka ovat lopulta seurausta reaktiivisesta affektista. ”Just do it!” on sama kuin sanoisi raajarikolle ”Just walk!”

Tilanne vaikuttaa toivottomalta ja tuntuu, että siitä on mahdotonta paeta. Mutta näin ei ole. Tämä tunne johtuu prekaarisuuden vaikutuksista – jatkuva liiallinen stressi, ajan supistuminen ikuiseksi nykyisyydeksi, jokaisen erotetun (tai järjestelmällisesti välitetyn) yksilön haavoittuvaisuus, järjestelmän koko sosiaalisen tilan kattava hallinta. Rakenteellisesti järjestelmä on haavoittuvainen. Ahdistukseen turvautuminen on epätoivoinen keino, jota käytetään tehokkaampien mukauttamisen muotojen puuttuessa. Järjestelmän yritys pitää itsensä koossa pitämällä ihmiset voimattomuuden tunteessa jättää sen avoimeksi äkillisille repeämille, kapinan purkauksille. Miten pääsemme pisteeseen, jossa emme enää koe itseämme voimattomiksi?

7. Tarvitaan uudenlaista prekaarisuuteen keskittyvää tietoisuuden kasvattamista

Muotoillaksemme uusia keinoja ahdistuksen voittamiseksi, meidän täytyy palata suunnittelupöydälle. Meidän täytyy rakentaa uusi tietämisen tapojen ja teorioiden verkko alhaalta ylös. Saavuttaaksemme tämän, meidän on koottava yhteen valtava määrä keskusteluja, jotka tuottavat tämänhetkisen tilanteen kokemusten ja muutosten teorioiden välisiä tiheitä leikkauspisteitä. Meidän on aloitettava tällaiset prosessit kaikissa ulossuljettujen ja sorrettujen kerrostumissa – ei ole kuitenkaan yhtään syytä miksi emme aloittaisi itsestämme.

Kartoittaessamme mahdollisuuksia tällaiselle käytännölle, tämän tekstin kirjoittajat ovat etsineet aiempia esimerkkejä samankaltaisista käytännöistä tarkastelemalla kertomuksia feministisestä tietoisuuden nostattamisesta. Keskeistä tässä käytännössä ovat:

• Kokemukseen liittyvän uuden, perustavanlaatuisen teorian tuottaminen. Meidän on löydettävä uudelleen yhteys kokemuksiimme nyt, menneiden kausien teorian toistamisen sijasta. Ajatuksena on, että vallalla olevat oletukset estävät tai rajoittavat omia havaintojamme tilanteesta, ja tämä on tehtävä näkyväksi. Huomio pitäisi kiinnittää erityisesti niihin kokemuksiin, jotka suhteutuvat julkiseen salaisuuteen. Nämä kokemukset on laskettava uudestaan ja kerättävä yhteen, ensin ryhmissä ja sitten julkisesti.

• Kokemuksiemme todellisuuden ja niiden systemaattisen luonteen tunnustaminen. Meidän on myönnettävä, että kipumme on todella kipua; että se mitä me näemme ja koemme on todellista, ja ongelmamme eivät ole ainoastaan henkilökohtaisia. Joskus tämä vaatii meitä tuomaan esiin kokemuksia, joita olemme väheksyneet tai tukahduttaneet. Joskus tämä vaatii ongelmien henkilöimisen haastamista.

• Tunteiden muutos. Nimeämättömät tunteet ja yleinen paska olo lamaannuttavat. Tunteet on muutettava käsitykseksi epäoikeudenmukaisuudesta, vihaksi joka on vähemmän ärtynyt ja enemmän keskittynyt, siirtymä kohti itseilmaisua ja vastarinnan uudelleen aktivoimista.

• Oman äänen löytäminen. Julkista salaisuutta ympäröivä hiljaisuus on murrettava. Sitä koskevat oletukset on muutettava ja haastettava, ja päänsisäiset poliisit on karkotettava. Äänen käyttäminen siirtää totuuden ja todellisuuden vertailukohdan järjestelmältä puhujalle, edistäen näin näkökulman kääntämistä: katsot maailmaa omasta näkökulmasta, omien halujesi läpi järjestelmän näkökulman ja halujen sijaan. Erilaisten kokemusten ja tarinoiden yhteen kutominen on tärkeä osa äänen haltuunottoa. Tämä menetelmä on samalla lausuma ja ilmaisu.

• Vieraantumattoman tilan rakentaminen. Tällainen tila vähentää yhteiskunnallista eriytymistä. Tila tarjoaa kriittisen etäisyyden omaan elämään ja eräänlaisen tunne-elämän turvaverkon, jossa muutosten tuottaminen ja pelkojen lievittäminen on mahdollista. Tämän ei tulisi olla vain self-help-toimenpide, jolla ylläpidetään olemassa olevaa toimintaa, vaan tilan tulisi pyrkiä radikaalin näkökulman rakentamiseen.

• Rakenteellisten syiden analysoiminen ja teoretisoiminen kokemuksen samankaltaisuuksien pohjalta. Tarkoituksena ei ole vain kertoa kokemuksista, vaan teoretisoimalla muuttaa ja järjestää niitä uudelleen. Osallistujat muuttavat kokemustensa vallitsevaa merkitystä sijoittamalla ne erilaisten oletusten joukkoon. Tämä tehdään yleensä etsimällä kokemuksista kaavamaisuuksia, jotka liittyvät vapautukselliseen teoriaan. Yksilölliset ongelmat ja pienet epäoikeudenmukaisuudet nähdään suurempien rakenteellisten ongelmien oireina. Tämä luo uuden näkökulman, motiivien sanavaraston; anti-anti-poliittisen horisontin.

Tarkoituksena on aiheuttaa oivallus, hetki jona ongelmien rakenteelliset syyt selittävät kokemuksia. Oivallus keskittää ja muuttaa vihaa. Parempi ymmärrys voi puolestaan lievittää psykologisia paineita ja tehdä suuttumisesta ahdistumisen ja masentumisen sijaan helpompaa. Voi olla jopa mahdollista kannustaa ihmisiä tällaisiin ryhmiin mainostamalla niitä self-helpinä vaikka ne hylkäävätkin terapeuttisten ja itsetuntoa kasvattavien menetelmien sopeuttamispyrkimykset.

Lopputulos on eräänlainen läheisryhmä, mutta toiminnan sijasta se on suuntautunut enemmän näkökulmaan ja analyysiin. On kuitenkin tarpeen huomioida laajasti, että tämä uusi tietoisuus on muutettava jonkinlaiseksi toiminnaksi; muuten kyseessä on ainoastaan turhauttava itseensä käpertyminen.

Tämä strategia auttaa käytäntöjämme usealla tavalla. Ensinnäkin nämä ryhmät voivat tarjota potentiaalisten rikoskumppaneiden ringin. Toiseksi ne voivat luoda maaperää tulevaisuuden kapinallisille hetkille. Kolmanneksi ne luovat potentiaalin niin kutsutun julkisen mielipiteen muutokselle suuntaan, joka luo helpomman kontekstin toiminnalle. Ryhmät toimivat hengissä pysymisen järjestelmänä ja tilana ottaa etäisyyttä nykyisyyden puristuksesta. Ne tarjoavat tavan käyttää sujuvasti radikaaleja toisinajattelun käsitteitä; tämä on jotain, mikä on tänä päivänä suurimmalle osalle haastavaa.

Ahdistusta vahvistaa se tosiasia, että ei ole aivan selvää mitä ”markkinat” meistä haluavat. Mukautumista koskeva vaatimus liittyy epämääräisiin kriteereihin, joita ei voi ennalta päätellä. Jopa kaikkein mukautuvaisimmat ihmiset ovat nykyään kertakäyttöisiä, samalla kun uusia tuotannon ja johtamisen teknologioita otetaan käyttöön. Yksi pienryhmien keskustelujen ja tietoisuuden nostattamisen tarkoituksista on rakentaa näkökulma, josta käsin tilannetta voi tulkita.

Jatkuvan sitoumuksen ylläpitäminen on merkittävä ongelma jatkuvassa ajan ja keskittymisen paineessa. Prosessin vauhti on hitaampi ja mittakaava inhimillisempi kuin mikä on nykyään kulttuurisesti hyväksyttävää. Voi kuitenkin myös olla houkuttelevaa, että ryhmä tarjoaa hengähdystauon arkisesta taistelusta ja kenties hiljaisemman tavan vaikuttaa ja kuunnella mikä helpottaa keskittymispainetta. Osallistujien on opittava puhumaan itseään ilmaisevalla äänellä (banaalin tiedon jakamisen pakosta johdetun uusliberaalin performanssin sijasta), kuuntelemaan ja analysoimaan.

Toinen ongelma on kokemusten monimutkaisuus. Henkilökohtaiset kokemukset ovat voimakkaasti eriytettyjä semiokapitalismin koodiin rakennetun hienovaraisen erittelyn kautta. Tämä tekee prosessin analyyttisestä osiosta erityisen tärkeän.

Kaiken kaikkiaan prosessin tulisi vakiinnuttaa uusia selityksiä ahdistuksen lähteestä. Nämä selitykset voivat luoda perustan uusille kamppailun muodoille, uusille taktiikoille. Ne kykenevät virvoittamaan alistetun voiman ja tekemään siitä ahdistusta vastaan taistelevan koneen.

Käännös: Henri Pienimaa ja Juho Narsakka 

Julkaistu Plan C -ryhmän sivulla 4. huhtikuuta 2014 (https://www.weareplanc.org/blog/we-are-all-very-anxious/).

^[i] Tämä keskustelu ei ole täysin ajankohtainen globaalia etelää ajatellen. Etelän erityisenä piirteenä kapitalismin aikaisempia vaiheita ja esikapitalistisia järjestelmiä ei ole syrjäytetty täysin, vaan hallitsevat kapitalistiset yhteiskuntamuodot on kasattu niiden päälle. Tästä syystä kurjuuden ja tylsyyden akselilla käytävät kamppailut ovat tehokkaampia etelässä. Etelässä on koettu aiemmista ajanjaksoista poikkeava prekaarisuuden kirjo: massiivinen pakotettu maailman valtavien maa-alueiden irtikytkentä globaalista kapitalismista (erityisesti Afrikassa). Tämä on vastaavasti johtanut valtavaan epävirallisen sektorin kasvuun, joka nyt varjostaa virallista sektoria lähes kaikkialla. Epävirallinen alue tarjoaa hedelmällistä pohjaa autonomiselle politiikalle, kuten käy selväksi sellaisista tapauksista kuin El Alto (Bolivian yhteiskunnallisille liikkeille keskeinen itseorganisoitunut hökkelikylistä koostuva kaupunki), zapatistien kansannousu (joka johti autonomisiin alkuperäiskansojen yhteisöihin Chiapasissa) ja Abahlali baseMjondolo (epävirallisissa olosuhteissa asuvien ihmisten autonominen liike Etelä-Afrikassa). Sitä kuitenkin koskee usein eräänlainen kollektivisoitu prekaarisuus, sillä valtio voi (esimerkiksi) jyrätä hökkelikylät, häätää katukauppiaat tai iskeä kiellettyyn toimintaan – ja tekee tätä aika ajoin. Mikä paljastavinta, juuri tämänkaltaisen valtion tekemän häädön kohteeksi joutuneen katukauppiaan itsensä tuleen sytyttäminen laukaisi kansannousun Sidi Bouzidissa. Tämä laajeni myöhemmin Arabikevääksi. Valtavat levottomuudet samoista syistä ovat myös yhä yleisempia Kiinassa. On myös tavallista, että tätä aluetta hallitsevat hierarkkiset jengit tai autoritääristen puolueiden verkostoituneet siivet (sellaiset kuin Muslimiveljeskunta).

^[ii] Affekti: emotionaalinen, kehollinen taipumus, tapa samastua.

^[iii] Käyttäessämme käsitettä vallitseva affekti, emme tarkoita sen olevan ainoa toiminnassa oleva reaktiivinen affekti. Uudella vallitsevalla affektilla on dynaaminen suhde toisiin affekteihin: puhelinkeskuksen työntekijä on tylsistynyt ja surkeasti palkattu, mutta juuri ahdistus pitää hänet tässä tilassa, estäen järjestäytymisen ammattiliittoihin, sabotaasin ja keskeyttämisen kaltaisten vanhojen strategioiden käytön.