Talouskurin rationaalisuus

Vuodesta 2007 jatkuneen talouskriisin aikana on käynyt selväksi, että kaikki eivät kärsi kriisistä samalla tavoin. Siitä koituneet tappiot on pitkälti kansallistettu ja kaadettu ennen kaikkea velkaantuneiden maiden veronmaksajien niskaan. Samalla niin Goldman Sachsin kuin Applen voitot ovat ainoastaan kasvaneet. Löysä rahapolitiikka on kiihdyttänyt osakemarkkinoita ja kasvattanut tuloeroja, mutta luonut hyvin vähän tuloja kenellekään muille kuin osakkeenomistajille.

Itse Kansainvälisen valuuttarahaston ekonomistit ennustivat huhtikuussa 2015 ilmestyneessä World Economic Outlookissa, että myös potentiaalinen talouskasvu tulee kaikkialla maailmassa pysymään aiempaa matalampana. Luvassa on siis epävakaista, mutta alhaista kasvua. Kukaan ei enää usko, että kapitalismi tuottaa vaurautta. Vielä kymmenen vuotta sitten yleiset puheet “kakun kasvattamisesta” ovat kadonneet. Kyse on enää siitä, miten mureneva kakku jaetaan.

Epäilen suuresti, uskovatko edes Sipilä, Stubb ja Schäuble todella siihen, että leikkauspolitiikka parantaa talouskasvun edellytyksiä tai lisää työllisyyttä. Tosin itse asiassa se, että he uskoisivat, olisi kaikkein pahin vaihtoehto, koska silloin Eurooppaa johtavat tyypit olisivat täysin sekaisin päästään ja ummistaneet silmänsä siltä, minkä käytännössä kaikki euroryhmän ordoliberaalin psykopaattiklikin ympärillä ovat havainneet.

Euroopassa vaihtoehtoja ei kuitenkaan näytä olevan. Edes kolmen prosentin talouskasvu on pelkkää menneisyyttä, kukaan ei usko tulevaisuuteen, minkä vuoksi jäljellä on pelkkä kilpailu naapurin kanssa vientimarkkinoista ja vanhojen velkojen periminen.

Laman keskellä julkisten menojen leikkaukset ovat tuhonneet talouden niin Irlannissa, Iso-Britanniassa, Espanjassa kuin Kreikassa. Häkellyttävintä on, että jo pitkään kaikki taloustieteilijät – muun muassa IMF:n tutkimusosasto jo vuonna 2012 – Suomen ja Saksan ulkopuolella ovat huomanneet tämän. Joseph Stiglitz kirjoittikin kesällä Project Syndicaten kolumnissaan Kreikasta, ettei “hän kykene keksimään ainuttakaan lamaa, joka olisi ollut niin pitkälti tarkoituksella aiheutettu ja saanut aikaan niin katastrofaalisia vaikutuksia”. (J. Stiglitz: ”Europe’s Attack on Greek Democracy”, Project Syndicate 29.6.2015). Saksalaisen taloustutkimuslaitoksen IMK:n vastikään julkaiseman tutkimuksen mukaan Kreikan BKT olisi ilman talouskuritoimia pysynyt suunnilleen ennallaan, kun se leikkausten seurauksena on romahtanut 25 prosenttia.

Sama pätee muihinkin maihin kuin Kreikkaan. Siitä huolimatta, että Espanjaa tai Iso-Britanniaa käytetään esimerkkeinä kuripolitiikan toimimisesta ja niiden talous on aivan viime aikoina kasvanut suhteellisen nopeasti, molemmissa maissa BKT:n absoluuttinen taso on edelleen matalammalla kuin vuonna 2007.

Jos leikkaukset vain alentavat talouskasvua ja heikentämällä kysyntää uhkaavat jopa yritysten voittoja, miksi kuripolitiikkaa sitten jatketaan? Onko kyse vain poliitikkojen tyhmyydestä tai saksalaisten kansanluonteesta, jonka mukaan sääntöjä pitää aina noudattaa (keskitysleirin vartijanakin jne.)?

On selvää, että elvyttävä finanssipolitiikka olisi BKT:n kehityksen kannalta paljon järkevämpää kuin leikkaukset. Ennen Britannian vaaleja The Guardianiin kirjoittamassaan laajassa artikkelissa Paul Krugman kumoaa yksityiskohtaisesti kaikki leikkauksia kannattaneet taloustieteelliset argumentit, mutta kysyy sitten, miksi leikkauksia jatketaan siitäkin huolimatta, että elvytys loisi kysyntää ja parantaisi myös kapitalististen suuryritysten kannattavuutta. Vastauksessaan Krugman lähestyy oleellisesti kysymyksen ydintä:

Pelottelua velalla ja alijäämillä käytetään usein peittämään hyvin toisenlaista agendaa, nimittäin yritystä rajoittaa julkisen sektorin kokoa ylipäätään ja erityisesti sosiaaliturvamenoja. Tämä on ollut täysin läpinäkyvää Yhdysvalloissa, missä alijäämän supistamissuunnitelmiin aina sattuu liittymään suuria veronalennuksia yrityksille ja varakkaille samalla kun terveydenhuollosta ja ruoka-avusta köyhille leikataan. […] Liike-elämä ei pidä keynesiläisestä taloustieteestä koska se uhkaa sen poliittista neuvotteluvoimaa. Yritysjohtajat rakastavat ajatusta, että talouden kunto riippuu luottamuksesta, joka taas puolestaan – tai niin he väittävät – vaatii että yritysjohtajat pidetään tyytyväisinä. (”The Austerity Delusion”, The Guardian, 9.4.2015)

Kuten Krugman oivaltaa, kyse ei viime kädessä ole talouskasvusta vaan vallasta, pääoman vallan kasvattamisesta suhteessa työvoimaan. Siksi kysymystä leikkauksista ja elvytyksestä ei tulisi tarkastella pelkästään abstraktin ja yleisen kansantalouden tilinpidon näkökulmasta vaan työvoiman ja pääoman välisen valtasuhteen näkökulmasta. Jotta leikkauspolitiikan rationaalisuutta voidaan ymmärtää, tarvitaan siksi kapitalismin analyysiä yhteiskunnallisena järjestelmänä, jonka ytimessä on lisäarvon tuotanto.

Voiton ja lisäarvon kategorioiden ero on olennaista leikkaustoimien ymmärtämisen kannalta. Leikkaukset saattavat monessa tapauksessa vähentää kaikkien tietyn kansantalouden yritysten kokonaisvoittojen summaa, mutta ne kasvattavat lisäarvon suhdelukua. Keynesiläisissä ja kaleckilaisissa yhtälöissä, joissa todistellaan, että palkkojen kohoaminen voisi kasvattaa voittoja, tarkastellaan nimenomaan ainoastaan voiton kokonaissummaa. Lisäarvossa ei kuitenkaan ole, kuten Marx Pääoman I osassa kuvaa, kyse pelkästään voiton kokonaissummasta. Pääoma tavoittelee nimenomaan lisäarvoa, eikä lisäarvo ole pelkästään absoluuttinen suure vaan suhde työläisen elämää palvelevan ”välttämättömän työn” ja pääoman valtaa kasvattavan lisätyön välillä. Mitä suurempi on välttämättömän työn osuus, sitä enemmän valtaa työläisellä on tuotantoprosessiin nähden. Mitä suurempi taas on lisätyön osuus, sitä enemmän kasvaa pääoman valta jokaisella tuotantokierroksella.

Esimerkiksi sosiaalimenojen leikkausten tarkoituksena ei ole pelkästään tai kenties edes ensisijaisesti valtion menojen vähentäminen vaan työvoiman neuvotteluaseman heikentäminen. Matalapalkkaisen työn, OECD-maissa erityisesti palvelutyön hinnalla on nykykapitalismissa strateginen merkitys sikäli, että palvelutyötä on vaikea automatisoida, koska se edellyttää ihmisten välistä kanssakäymistä. OECD:n heinäkuussa julkaisemassa Employment Outlookissa todetaan, että OECD:n tutkimusten perusteella

osaamisen kysynnällä ja tarjonnalla vaikuttaa olevan huomattavasti vähäisempi merkitys palkkaerojen selittämisessä palkkajakauman pohjalla, mikä viittaa siihen, että työmarkkinapolitiikka ja instituutiot vaikuttavat matalapalkkaisen työn hintaan enemmän kuin markkinavoimat (1).

Siksi sosiaalimenojen leikkauksilla on keskeinen asema, jotta heikosti koulutetuilla työntekijöillä ei ole varaa kieltäytyä töistä millään ehdolla.

Kuten Krugmankin huomauttaa, sosiaaliturvan tai eläkkeiden leikkaukset ovat aina kuritoimien keskiössä. Kreikan neuvotteluissa euroryhmä ja Troikka ovat järjestelmällisesti torjuneet kaikki yritykset nostaa rikkaiden veroja ja vaatineet sen sijaan sosiaaliturvan leikkauksia. Näin Euroopan työläisille voidaan näyttää, että palkkatyön ulkopuolella ei ole mitään tulonlähteitä, sosiaalituen saajan asema on tukala ja nöyryyttävä, eikä muita vaihtoehtoja ole kuin alistua työhön millä ehdoilla tahansa. Syklittäiset sosiaaliturvan korotukset kapinoiden myötä ja sitten taas leikkaukset työn hinnan alentamiseksi ja työmoraalin luomiseksi ovatkin olennainen osa koko länsimaisen sosiaaliturvajärjestelmän historiaa. Sosiaaliturvan tarkoituksena on aina ollut työvoiman hallinta, ja sosiaaliturvan leikkaukset eivät tähtää niinkään valtion menojen vähentämiseen kuin matalapalkkaisen työvoiman saannin takaamiseen, kuten Frances Fox Piven ja Richard Cloward osoittivat jo 1970-luvulla (2).

Ensimmäinen esimerkki laajasta talouskuriohjelmasta toteutettiinkin 1970-luvulla Pinochetin Chilessä (ja pari vuotta myöhemmin New Yorkin osavaltiossa). Koska talouskuri ei ole koskaan saavuttanut laajaa suosiota, on sen toteuttamiseksi aina tarvittu poikkeusmenettelyjä. Ei olekaan ihme, kuten Kreikan entisenä valtiovarainministerinä tunnettu taloustieteilijä Yanis Varoufakis on usein toistanut, että Kreikassa sanalla ”uudistukset” on vastaava merkitys kuin ”demokratialla” Irakissa.

Leikkauspolitiikan saavutukset

Millaisia kuritoimien seuraukset sitten ovat olleet?

Vuoden 2008 jälkeen reaalipalkat ovat laskeneet OECD-maista yli kolmasosassa, esimerkiksi Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa, Iso-Britanniassa, Hollannissa, Tsekissä, Japanissa ja Sloveniassa. Kuten listasta voi huomata, palkat ovat laskeneet merkittävimmin juuri niissä maissa, joissa on harjoitettu kireintä talouskuripolitiikkaa. Samaan aikaan lähes kaikissa edellä mainituista maista yritysten voittomarginaalit ovat kasvaneet, vaikka heikon kysyntätilanteen vuoksi kokonaisvoitot olisivatkin supistuneet. Kriisin jatkuminen ja kuripolitiikka on siis parantanut pääoman tuottavuutta, mutta vähentänyt investointeja ja työllisyyttä.

Espanjaa on viime aikoina pidetty esimerkkinä leikkauspolitiikan toimivuudesta, koska lopulta vuosien laman jälkeen talouskasvu on kohonnut jopa 3 prosenttiin vuodessa ja maahan on syntynyt yli miljoona työpaikkaa viimeisen puolentoista vuoden aikana. Minkälaisista työpaikoista sitten on kyse? Suurin osa on osa-aikaisia tai määräaikaisia työsuhteita, joista monet kestävät vain muutamia päiviä, ja palkka on surkea. Tämän vuoden huhtikuussa yksi neljästä uudesta työsuhteesta kesti vähemmän kuin neljä päivää. Pysyvien työsuhteiden osuus on noin seitsemän prosenttia. Suurta uusien työpaikkojen määrää ei siis ole kovin vaikea saavuttaa, jos jokainen ”työpaikka” on voimassa kolme päivää. Pelkästään yhtä työntekijää voidaan työllistää 100 kertaa vuodessa! Miljoonasta uudesta työpaikasta huolimatta työttömyysaste onkin edelleen 22 prosenttia.

New York Timesin 10. elokuuta julkaiseman artikkelin mukaan Espanjassa monet ottavat nykyisin vastaan työtä vielä maan alhaista minimipalkkaakin heikommilla palkoilla – usein siten, että työsopimus tehdään periaatteessa kaksipäiväisestä työviikosta, mutta tosiasiassa töitä tehdään huomattavasti enemmän. Monet, jotka ovat palanneet vanhoihin työpaikkoihinsa talouskasvun herättyä, ovat saaneet huomata, että heidän palkkojaan on leikattu ankarasti.

Pitkitetyn laman seurauksena erityisesti matalapalkkaisten työntekijöiden asema on heikentynyt ratkaisevasti, ja epäilemättä pysyvästi. Vuosina 2007–2013 köyhimmän tulokymmenyksen reaalitulot laskivat OECD:n arvion mukaan 13 prosenttia. Espanjan työmarkkinoille onkin ilmestynyt uudenlainen hahmo: työntekijä, joka jää köyhyysrajan alapuolelle.

Toinen ordoliberaalien hourupäiden esimerkki leikkaustoimien onnistumisesta on Irlanti, jossa talouden arvioidaan kasvaneen viime vuonna mahdollisesti jopa 4,8 prosenttia. Noin puolet tästä nimellisestä talouskasvusta on itse Irlannin valtiontaloutta valvovan komitean (Irish Fiscal Advisory Council) mukaan seurausta tilastollisesta harhasta tai tilastohuijauksesta, ja loput johtuvat lähinnä siitä, että monikansalliset suuryritykset käyttävät Irlantia veroparatiisina. Työttömyysaste on edelleen reilusti yli 10 prosenttia, ja Irlannin tilastokeskuksen mukaan noin 30 prosenttia väestöstä elää köyhyydessä (3). Joka kymmenes näkee nälkää. 2000-luvun alun finanssikuplasta huolimatta Irlanti muistuttaa jälleen huomattavasti enemmän Kreikkaa tai kehittyviä maita kuin Länsi-Euroopan maita.

Iso-Britanniassa reaalipalkat laskivat joka vuosi 2009–2014, mikä on pisin laskukausi sitten 1800-luvun puolivälin. Nykyisin palkat ovatkin Euroopan kolmanneksi matalimmat Kreikan ja Portugalin jälkeen. Palkkakehityksessä on siis palattu työväenliikkeen syntyä edeltävälle ajalle. Jos työväenliike syntyi 1800-luvun Englannissa, Englannissa se on myös 1980-luvulta jatkuneiden kuritoimien seurauksena ensimmäisenä täydellisesti tuhottu. Palkkojen pudotus on ollut niin dramaattinen, että jopa talouskonservatiivien pää-äänenkannattaja The Economist on havainnut heikon palkkakehityksen uhkaavan työn tuottavuutta. (The Economist 13.6.2015). Jälleen kerran voidaan siis huomata, että ilman järjestäytynyttä työväenliikettä kapitalistit itse näyttävät ajavan kapitalismia kohti tuhoa.

Työläisten tilanne ei ole kehuttava myöskään eurolandin ihmemaassa Saksassa, jota ylistetään matalista työttömyysluvuista. Hartz-reformit vuosituhannen vaihteessa tekivät saksalaisten työttömien elämästä niin tukalaa, että työttömät ovat siirtyneet matalapalkkatyöhön tai ns. minijobeihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työssäkäyvien köyhyys onkin lisääntynyt huomattavasti, vuoden 2005 4,8 prosentista 8,6 prosenttiin vuonna 2013 Eurostatin tilastojen mukaan. Samana vuonna yli 11 prosenttia Saksan työntekijöistä tienasi alle 8,5 euroa tunnissa, eivätkä kohutut minimipalkkalait ole kohentaneet tilannetta merkittävästi, koska niihin sisältyy niin paljon poikkeuksia. Nettoreaalipalkat eivät juuri olekaan nousseet 1990-luvun alun tasosta. Ne laskivat yhtäjaksoisesti vuodesta 2004 vuoteen 2008 (siis ennen kriisiä). Viimeaikaisista useamman prosentin palkankorotuksista (tietyillä aloilla) huolimatta vielä keväällä 2015 palkat olivat kuitenkin taas 2,4 prosenttia matalammalla kuin vuonna 2008 (4).

Leikkauspolitiikan vaikutukset eivät rajoitu pelkästään lukuihin, vaan vielä olennaisempaa on tarkastella niiden vaikutuksia työvoiman kokoonpanoon, mahdollisuuksiin järjestäytyä luokaksi sekä subjektiivisuuksiin, tapaan tarkastella itseä ja toisia, aikaa ja tilaa, elämän mahdollisuuksia. Eurofound julkaisi alkuvuodesta 2015 raportin, jossa kuvataan erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa kehittynyttä mielenkiintoista uutta työn muotoa, crowd employment (5).

Jos aikaisemmin työnantajan oli palkattava työntekijä tietyksi ajaksi ja edes jollain tavoin pidettävä hänet hengissä työsuhteen keston ajan – olkoon vaikka kyse sitten vain muutamista päivistä kuten Espanjan uusissa silpputöissä – nyt mahdolliseksi on tullut netin kautta ostaa työntekijän aikaa todella sirpale kerrallaan, yksittäinen, kenties vain pari minuuttia kestävä suoritus kerrallaan. Ja tässä kohtaa kyse ei ole ns. matalan osaamistason töistä vaan arvontuotannon kannalta täysin olennaisista kognitiivisista ja affektiivisista toiminnoista, designista, koodauksesta tai kirjoittamisesta. Yritys, joka haluaa esimerkiksi suunnitella itselleen logon, voi heittää nettisivuston kautta tarjouksen joukolle työttömiä graafikoita: ”Heittäkää meille nopeasti idea logosta, kestää viisi minuuttia, maksamme euron.” Tai tilata yksittäisen koodinpätkän yhdeltä kotonaan istuvalta työttömältä it-työläiseltä ja toisen toiselta. Molemmille voidaan maksaa jopa vähemmän kuin euro yksittäiseltä suoritukselta, eikä minkäänlaisia työnantajamaksuja tietenkään tarvita lainkaan. Uudet viestintäteknologiat näyttävät lopulta sittenkin avanneet ainakin yksittäiselle yritykselle mahdollisuuden päästä kokonaan eroon työntekijän ruumiista, sen tarpeista, haluista, rajoitteista ja hitaudesta, muuttaa elämän aika sirpaleiksi, joita voidaan ostaa erikseen piittaamatta työvoiman uusintamisesta.

Tietenkin jälleen kerran tämä pääoman kohtaama ristiriita nousee esiin korkeammalla tasolla, yhteiskunnan kokonaistasolla. Yksityinen yritys voi ulkoistaa työntekijän ylläpidon tälle itselleen tai valtiolle, mutta pääoma kokonaisuutena joutuu jossakin kohtaamaan työntekijän aivojen ja ruumiin vaatimukset. Euroopan keskuspankki julkaisi vastikään selvityksen, joka vahvisti kaikkien jo havaitseman ilmiön: toisin kuin oletettiin, yhteisvaluutta ei ole lähentänyt euromaiden talouksia toisiinsa vaan päinvastoin (6). Euro on pikemminkin vain vähentänyt reaalista konvergenssia (jonka mittarina toimii ennen kaikkea BKT per capita) eri maiden välillä. EKP:n raportin perusteella keskeisimpänä syynä näyttää olevan se, että Etelä-Euroopan maissa investoinnit työntekijöiden osaamiseen, inhimilliseen pääomaan ovat jääneet liian vähäisiksi, mikä on alentanut työn tuottavuutta. EKP ei tietenkään sano suoraan, mistä tämä johtuu, mutta on selvää, että kyse on liian vähäisistä investoinneista koulutukseen. Ja mikäpä muukaan olisi rajoittanut koulutusinvestointeja kuin nimenomaan Maastrichtin sopimuksen parametrit, jotka kieltävät julkisten menojen kasvattamisen…

Usein Espanjan, Kreikan tai Italian nuorisotyöttömyysasteet herättävät kaikkein voimakkaimman moraalisen paniikin. Apua, miten nuorisomme selviää ilman palkkatyön kasvattavaa vaikutusta! Ratkaisuksi on tietenkin yhä useammin keksitty ilmainen työ, jotta työmoraali ei pääse löystymään. Joka tapauksessa nuorisotyöttömyydessä ei ole kyse vain tietyn ikäluokan heikoista tulonsaantimahdollisuuksista – jotka tietenkin pakottavat monet asumaan vanhempiensa nurkissa yli kolmekymppisenäkin – vaan ennen kaikkea subjektiivisista vaikutuksista. Etelä-Euroopan – ja toki myös Suomen – nuorille on kriisin aikana käynyt selväksi, mikä heidän merkityksensä nykykapitalismissa on. ”Uskokaa nyt, te olette pelkkää paskaa eikä teille ole tarjolla mitään, älkää missään tapauksessa haaveilkokaan mistään sellaisesta kuin vanhemmillanne on ollut, se on menneisyyttä. Teidän tehtävänne on raataa ilman palkkaa!”

OECD:n Employment Outlookin mukaan nuoret, jotka ovat tulleet työmarkkinoille kriisin aikana, eivät välttämättä tule koskaan pääsemään muuhun kuin täysin prekaariin ja matalapalkkaiseen työhön. Ylipäätään näyttää siltä, että työuran ensimmäiset kymmenen vuotta ovat yleensä ratkaisevia myöhemmän kehityksen kannalta. Ne, jotka joutuvat viettämään paskaduunissa ensimmäiset kymmenen työvuottaan, viettävät siellä lopun ikäänsä. Siksi lamasukupolven nuoret ovat valmistautuneet henkisesti siihen, että mitä tahansa on otettava vastaan. OECD:n mukaan erityisen huonossa asemassa työmarkkinoilla ovat tietenkin naiset, siirtolaiset, nuoret ja vähän koulutetut. Työnantajien näkökulmasta tämä on epäilemättä loistava tilanne: harjoittelut ilman palkkaa tai 200–300 euron kuukausipalkalla alkavat jo vaikuttaa houkuttelevilta.

Eikö palkkojen alentaminen sitten ole välttämätöntä, jotta kansantalouden kilpailukyky voidaan palauttaa ja työpaikkoja suojella? Ensinnäkään meidän ei tietenkään tulisi välittää paskaakaan kansantalouden kilpailukyvystä, joka tarkoittaa suomeksi kapitalististen yritysten kilpailukykyä. Juuri siksi sitä yritetään aina parantaa alentamalla palkkoja, vaikka monessa tapauksessa olisi järkevämpää investoida koulutukseen, infrastruktuureihin jne. Työpaikkojen sijaan olisi suojeltava työn tekijöitä, sillä työtä useimmilla on nykyisin liikaa, mutta rahaa liian vähän.

Lisäksi palkkojen alentaminen ei lainkaan välttämättä johda kilpailukyvyn paranemiseen, koska siitä koituvat säästöt eivät mene hintojen alentamiseen vaan voittojen kohottamiseen. Kreikassa palkat ovat Michel Hussonin mukaan vuodesta 2008 laskeneet 24 prosenttia kauppakumppaneihin verrattuna, mutta vientihinnat ovat pysyneet täysin ennallaan. Kreikkalaisten vientiyritysten voittomarginaalit ovatkin kasvaneet 36 prosentilla muihin vientimaihin verrattuna (7).

Investoinnit finanssikapitalismissa

Kriisit ovat läpi kapitalismin historian toimineet pääoman yhteiskunnallisen uudelleenjärjestäytymisen, omaisuuden keskittämisen ja tuottamattomista investoinneista koituvien tappioiden sosialisoimisen momentteina. Työntekijöiden palkkoja voidaan alentaa, samoin sosiaaliturvaa ja julkisia menoja. Siten yritysten verorasitusta leikataan, kannattamattomat yritykset ajautuvat konkurssiin tai suurempien kitaan, ja valtio pelastaa ne yritykset, jotka ovat liian suuria kaatumaan siirtäen kustannukset veronmaksajien kannettavaksi (ja syyn velkaantuneiden kotitalouksien tai työttömien harteille). Kriisin jatkuminen on prekaarien työntekijöiden lisäksi aiheuttanut ongelmia monille teollisuusyrityksille, mutta samalla se on ollut erittäin edullista monille muille pääoman sektoreille.

Elokuun alussa julkaistussa Leibnizin taloustutkimuksen raportissa väitettiin, että Saksan valtio on hyötynyt euroalueen kriisistä noin 100 miljardilla eurolla matalampien korkokustannusten muodossa. Muiden maiden ongelmat ovat siis antaneet Saksalle mahdollisuuden vähentää omia julkisia menojaan. Ovatko kreikkalaiset siis “tasapainottaneet” Saksan talouden? Saksan sisällä kriisin vaikutukset ovat tietenkin olleet monella tavoin ristiriitaisia, ja esimerkiksi suurten eläkerahastojen tilanne on hyvin kriittinen, koska niiden tuotot ovat jääneet alhaisen korkotason vuoksi mataliksi. Kriisin pitkittyminen ja sen aiheuttama EKP:n rahapolitiikan löystyminen onkin merkinnyt eräänlaista tulonsiirtoa saksalaisilta eläkesäästäjiltä vientisektorille ja toisaalta esimerkiksi kiinteistö- ja osakesijoittajille, jotka ovat saaneet lähes ilmaista luottoa sijoitustoimintaansa. Kiinan talouskasvun hyytyminen ja mm. Venäjän talouspakotteet ovat vähitellen alkaneet toki ajaa myös Saksan vientiteollisuutta ahtaalle, mutta tähän asti kriisi ei ole aiheuttanut sille merkittäviä ongelmia, minkä huomaa Saksan valtavassa kauppataseen ylijäämässä (joka on noin 8 % BKT:sta ja jopa absoluuttisesti nykyisin Kiinaa suurempi).

Eläkerahastojen lisäksi perinteiset saksalaiset pankit ovat olleet kriisin aikana vakavissa ongelmissa, mikä kertoo ratkaisevasta muutoksesta finanssipääoman rakenteessa. Matala korkotaso on aiheuttanut vakavia ongelmia perinteiselle pankkitoiminnalle, mutta ainoastaan parantanut osakkeisiin ja erilaisiin uusiin finanssituotteisiin sijoittavien laitosten tuottavuutta. Aina Kiinan tilanteen aikaan saamaan lievään pörssiromahdukseen asti niin amerikkalaiset, eurooppalaiset kuin japanilaiset osakeindeksit ovat kohonneet jatkuvasti ja merkittävät osakesijoittajat, kuten Applesta suurimman osuuden omistavat Vanguard Groupin rahastot ovat tehneet valtavia voittoja (esimerkiksi Vanguard 500 Index -rahasto on viiden edellisen vuoden aikana tehnyt keskimäärin 16 % voittoja). Finanssisektorille taloudellinen tilanne on ollut miltei optimaalinen, sillä matala korkotaso ja yritysten vähäiset investointihalut ovat tarkoittaneet, että finanssisijoituksiin on ollut käytettävissä lähes loputtomasti matalakorkoista luottoa. Samoin kiinteistösijoittajille tilanne on ollut loistava, sillä heikon kysyntätilanteen tehdessä teollisista investoinneista kannattamattomia ovat keskeisten suurkaupunkien aina niukat asunnot erinomainen sijoituskohde. Esimerkiksi Tukholmassa, Oslossa ja Kööpenhaminassa asuntojen hinnat ovatkin matalan korkotason ansiosta kohonneet räjähdysmäisesti.

Kyse ei missään tapauksessa kuitenkaan ole hyvän teollisen pääoman ja pahan finanssipääoman vastakkaisuudesta, sillä finanssipääoma on nykyisin pääoman poliittinen muoto, se hahmo jossa pääoma on olemassa yhteiskunnallisena voimana. Kapitalismin finanssivetoistuminen on ollut eräänlainen pääoman vastaus teollisen kapitalismin kriisiin 1970-luvulla, palkkojen ja sosiaalimenojen kohoamiseen ja voiton suhdeluvun laskuun. Se on siis ollut eräänlainen “vallankumous ylhäältä päin”. Greta Krippnerin mukaan länsimaiden hallitukset ovat tietoisesti tukeneet finanssialan vapauttamista eli sen vallan kasvattamista, koska ovat nähneet tämän ainoana keinona ratkaista ristiriita kasvavien julkisten menojen ja palkankorotusvaatimusten ja toisaalta pääoman voittoasteen kohottamisen välillä (8). Kuten Leo Panitch ja Sam Gindin kuvaavat, myös teollinen pääoma havaitsi 1970-luvun lopulla ettei sillä ole muuta keinoa säilyttää yhteiskunnallista valtaansa ja voittomahdollisuuksiaan kuin antaa johtoasema finanssisektorille ja käyttää globaaleja rahoitusvirtoja tuotannon uudelleenjärjestämiseen niin, että työvoiman neuvotteluasema heikkenee (9).

Keynesiläinen työllistämispolitiikka ja fordistinen kollektiivisen neuvottelun järjestelmä pitkäaikaisine työpaikkoineen eivät pääoman näkökulmasta siis enää toimineet vaan uhkasivat kasvattaa työväenliikkeen valtaa aivan liiallisesti. Tilalle oli luotava finanssimarkkinoiden ylivaltaan ja lyhyen aikavälin spekulaation kautta tapahtuvaan voittojen realisointiin perustuva uudenlainen globaali järjestys. Kuten jo edellä havaittiin, usein finanssikapitalismin keskeiset ristiriidat saavatkin ajallisen muodon. Periaatteessa voisi olla pitkällä aikavälillä järkevää tehdä keynesiläisten periaatteiden mukaan investointeja yleisiin tuotannon edellytyksiin, kuten koulutukseen ja terveydenhuoltoon, mutta keynesiläiset ohjelmat eivät näytä realistisilta, koska nykyisin pääoma ei halua voittoja pitkällä vaan erittäin lyhyellä aikavälillä. Syynä ei ole pankkiirien ahneus vaan yleisen taloudellisen ympäristön perustavanlaatuinen epävarmuus, jonka ovat aiheuttaneet nopeat globaalit pääomaliikkeet ja kysyntätilanteen voimakas heilahtelu, mutta ennen kaikkea tuotannon yleisten edellytysten vaikeasti mitattava ja ennakoitava luonne. Jos olet rahavirtoja ja investointeja nykyisin ohjaileva finanssipankkiiri, joka haluaa äkkiä paljon rahaa, miksi helvetissä sijoittaisit rahasi ”inhimilliseen pääomaan”, hitaasti tapahtuvaan, epävarmaan toimintaan, kuten koulutukseen? Ehdottomasti paljon järkevämpää on vaikka lyödä vetoa jonkin ylivelkaantuneen valtion maksukyvyttömyyden puolesta, kun muutamassa viikossa voi saavuttaa kymmenien prosenttien voittoja.

Usein leikkauksia vastustavat liikkeet ja puolueet ovat viime aikoina keskittäneet voimansa euron vastustamiseen, koska itse yhteisvaluutta nähdään kaikkien ongelmien lähteenä. Totta kai euroalueen poliittinen tilanne onkin tällä hetkellä sellainen, että minkäänlaisten poliittisten avausten luominen sen puitteissa näyttää mahdottomalta. Sen enempää Kreikan kuin Suomen kohdalla varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole euro – Maastrichtin sopimuksen parametreja voidaan tosiasiassa rikkoa, kun halutaan, kuten Ranskan esimerkki tänä keväänä tai Saksa 2000-luvun alussa osoittavat. Kyse on vallasta ja kamppailusta, ei säännöistä. Eurosta eroaminen ei välttämättä ratkaisisi mitään ongelmia vaan nykyisessä poliittisessa tilanteessa talouskuriin voitaisiin kuitenkin pakottaa muilla keinoilla, mikäli yleistä voimatasapainoa ei kyetä muuttamaan. Siksi olisi pelkän valuuttajärjestelmän sijaan tarkasteltava sitä, miten rahan luomisen mekanismit liittyvät yhteen eri yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja työvoiman kokoonpanon muutosten kanssa.

Juuri työvoiman ja pääoman välisen suhteen muutoksen vuoksi keskuspankkien kriisin aikana luoma valtava rahamäärä ei ole kääntynyt tuotannollisiksi investoinneiksi saati sitten palkankorotuksiksi. Federal Reserve on kriisin kuluessa luonut velkakirjaostojen avulla uutta rahaa 3500 miljardia dollaria, mutta samaan aikaan Yhdysvaltain nimellinen bruttokansantuote on kasvanut ainoastaan 2700 miljardilla. Vähintään jäljelle jääneet 800 miljardia ovat siis valuneet suoraan finanssimarkkinoille, minkä vuoksi epäkonventionaaliset rahapoliittiset toimet ovat ainoastaan lisänneet tuloeroja ja köyhyyttä.

Tulisiko sitten tavoitella lisää työpaikkoja? Jos työpaikat – kuten Euroopan esimerkit osoittavat – ovat poikkeuksetta matalapalkkaisia eivätkä tarjoa minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja, miksi ihmeessä taistelisimme työpaikkojen puolesta. Työpaikkojen puolustaminen on jo vuosikymmenten ajan toiminut keskeisenä keinoja työehtojen heikentämiseksi. Siksi olisi taisteltava työn tekijöiden, ei työpaikkojen puolesta. Nykyisin teollisuusyritykset toimivat finanssimarkkinoilla siinä missä hedge funditkin, minkä vuoksi niiden luotottamista varten luotu raha menee väistämättä keinotteluun työntekijöiden elämällä. Ainoa tapa parantaa työvoiman asemaa rahapolitiikan avulla olisi siksi luoda rahaa suoraan työläisille, työttömille, hoivaajille ja “oman itsensä yrittäjille”.

Viitteet:

(1) OECD Employment Outlook 2015, s. 64.

(2) Frances Fox Piven & Richard Cloward: Regulating the Poor. The Functions of Public Welfare, Pantheon Books, New York, 1971.

(3) Michael Taft: ”Ireland is no model for Greece”, The Guardian Economics Blog 10.7.2015,

http://www.theguardian.com/world/economics-blog/2015/jul/10/ireland-no-model-greece-troika-austerity

(4) “When what comes down doesn’t go up”, The Economist 2.5.2015.

(5) Eurofound: New forms of employment, Publications Office of the European Union, Luxembourg, 2015.

(6) ”Real convergence in the euro area: evidence, theory and policy implications”, ECB Economic Bulletin 5/2015,

https://www.ecb.europa.eu/pub/pdf/other/eb201505_article01.en.pdf

(7) Michel Husson: ”Grèce: une économie dépendante et rentière”,

http://alencontre.org/europe/grece-une-economie-dependante-et-rentiere.html

(8) Greta Krippner: Capitalizing on Crisis. The Political Origins of the Rise of Finance, Harvard University Press, 2011.

(9) Leo Panitch & Sam Gindin: The Making of Global Capitalism. The Political Economy of American Empire, Verso, 2012.