Kohtaus A1. Kiukku.

Tyyppi: Kiukku täyttää kurjan elämäni. Tänä aamuna, kun heräsin, minulla oli taas vaikeuksia saada henkeä. Tunsin ruumiissani kärsivien ihmisten taakan, heidän kärsimyksensä järjettömän liikkeen. Liikkeen vailla rajoja, kuvottavan kivun. Sietämätön tunne.

Mies kasaa surkeat rääsynsä ulkona vietetyn jäätävän kylmän yön jälkeen. Toveri harmaantuu kahleissaan ja poistuu vankilasta joka aamu – vankeuden raakuus ei ole vielä onnistunut luhistamaan häntä. Palkan perässä juokseva työtön. Laiton siirtolainen, jota kidutetaan nälkäpalkalla. Sairas, joka lähetetään sairaalaan kärsimään. Narkomaani, joka tuhoutuu viimeiseen piikkiinsä. Tiivistäen: kaikki köyhät, kaikki toivottomat…

Tämä joka joutui salamurhan uhriksi, tuo josta tuli lain uhri, tämä joka kestää rotusorron ja tuo joka yrittää päästä sitä pakoon ja haaksirikkoutuu, tämä jonka  täsmäpommit teurastavat ja tuo joka menehtyy siinä sivussa, tämä jonka vatsa on tyhjä ja tuo joka janoaa oikeutta… He ovat kaikki täällä edessäni, rikkaat ja köyhät. En tiedä mikä raivostuttaa minua enemmän – yksityinen varallisuus, joka kasvaa aina vain suuremmaksi, vai yleinen köyhyys, joka leviää yhä laajemmalle. Sanotaan, että uusi yhteiskunta tulee pian syntymään vanhan kuoresta. Varmaa on, että vanha yhteiskunta on kuollut, mutta ainoa side tuon jo kadonneen ja tulevaksi julistetun yhteiskunnan välillä rakentuu kivusta ja kyyneleistä.

Yksinäisyys: onko siinä ainut uutuus, tulevan yhteiskunnan ainut erityisyys? En usko. Minä uskon, että tämä uutuus, yksinäisyys, luo olosuhteet äärimmäiselle vieraantumiselle, tuolle epätasa-arvon ja ihmisten toisistaan erottamisen raa’alle muodolle.

Kuoro: Eikö tämän uuden yhteiskunnan luvattu laajentavan vapautta, edistystä ja älyä? Eikö älyn sanottu muuttuvan yhteiseksi – ja eikö sen pitänyt alkaa tuottaa tasa-arvoa?

Yksinäisyys tuhoaa kaikki yhteisten käytäntöjen ja yhteisen elämän halut – solidaarisuudesta ja yhteistyöstä tulee abstrakteja kuvia tiestä, jota on mahdoton seurata. Kaikkien niiden sanat, jotka ovat lahjoittaneet meille näitä kauniita unia muutetaan pikkuhiljaa hulluksi ja tuhoisaksi änkytykseksi. Missä ovat kuuluisat ihmisaivot, jotka kykenevät suurenmoisiin hankkeisiin ja radikaaliin vapautukseen, missä on se työn ja hengen yhteisö, jonka moderni aika meille lupasi?

Tyyppi: Ehkä viimeinen jäljellä oleva keinomme tämän toivon löytämiseksi uudestaan on etsiä sitä tietokoneen näytön läpi… Ei, sekin on yksinäisyyden historiaa, mitä mieltä siinä on? Meiltä puuttuu todellinen halu uuteen, uuden luomiseen, keksimiseen. Myötätunto tätä väsynyttä ympäröivää maailmaa kohtaan on surua, joka syntyy siitä pahasta josta näen liian monen rakkaan kärsivän. Kiukku pirstoo palasiksi halun ainutkertaisen jatkuvuuden, antaa sen meille takaisin pieninä palasina, usein suunnattuna johonkin muuhun tai yksinkertaisesti tyhjennettynä, neutraloituna. Eikö tämä ole epätoivon todellinen raja? Tänä aamuna, joka aamu, kiukku riivaa elämääni, sen väkevä todellisuus ja sen ylitsepääsemättömät vaikutukset.

Kuoro: Kiukku – ainut valo, joka äkkiä lävistää pimeyden, ainut lämpö talvipäivinä: jumala joka ilmestyy, mutta ei esitelläkseen olemassaoloaan vaan valaistakseen epätoivoasi.

Tyyppi: Se sokaisee minut.

(Tässä kohtauksessa kuoro on seurannut ja vahvistanut Tyypin epäilystä ja kiukkua.)

Kohtaus 2A. Viha.

Kuoro: Olet voimattomuuden vanki, epätoivon vanki. Olet uponnut tappion lyijyyn… Mutta etkö rakentanut vankilasi omin käsin?

Tyyppi: Ei, kiukkuisuuteni on ainoa vastarinnan muoto, jonka olen onnistunut kehittämään! Yhtenä päivänä sain nuoren tytön itkemään, koska reagoin sarkastisesti hänen tunteisiinsa: hän oli juuri huomannut epäoikeudenmukaisuuden. Niin se maailmassa menee, kerroin hänelle niin ivallisesti kuin vain saatoin kohdatessani hänen kapinaan nousseen sielunsa.

Kuoro: Kiukkuisuus on negatiiviseksi kääntyvää vastarintaa. Päädyt repimään sydämen rinnastasi, aivan kuten pahanilmanlinnut tekevät. Et tule tuntemaan myötätuntoa, ainoastaan vihaa. Sokeaa kiihkoa, joka kääntyy sitä vastaan joka tarrautuu kurkkuusi.

Tyyppi: Vihan hyvä puoli on se, että se auttaa tunnistamaan kärsimyksen sinä, mitä se on: vihollisen tuottama. On olemassa vahva vihollinen, joka kuristaa meitä; riiston mestari, joka harjoittaa herruuttaan ihmisten yli, verenhimoinen jumala! Se on hirvittävä ylimaailmallinen epäsymmetria; transsendentti, tuonpuoleinen valta, joka saartaa elämän kaikki syvyydet täysin. Se valtaa ne ja imee kaiken sisällön ulos, vie kaikki voimat! Tunnen vihollisen ylimielisyyden, olen sen alainen, kärsin sen vuoksi… Hellittämätön kärsimys, jota kiukku ei koskaan onnistu tyynnyttämään. Minun on toimittava, minun on iskettävä, minun on kostettava.

Kuoro: Viha on intohimo, aivan yhtä aktiivinen kuin rakkaus. Se vain ei rakenna mitään, vaan rajoittuu tuhoamaan tuhoamisen vuoksi, väsymättömästi. Joten kokeile sitä! Toimi!

Tyyppi: Viha jättää minut yksin… Ei, ei aivan yksin: meitä on vähintään kaksi, sillä aina on hän, joka minua riistää ja minua hallitsee; hän joka ottaa leipänsä veljeltäni, hän joka varastaa mielikuvituksensa nukkuvalta… hän ja minä. Haluan tehdä vihastani aseen, teon.

Kuoro: Mutta eikö tuo tahto tyrehdy epäsuhtaan, joka sinua odottaa? Vihollinen on vahvempi, hänen julmuutensa mitta ääretön. Jos vihasi herättää vihollisen, eikö se johdu siitä, että se on hänen kaltaisensa jo ennen kuin onnistuu ilmaisemaan itsensä, ja siten herättää vielä voimakkaamman reaktion?

Tyyppi: Tietenkin. Vihollisen voima on loputtomasti mahtavampi kuin vihani kykenee välittämään, ja hän vastaa sodan väkivallalla vaatimuksiini oikeudesta. Mutta jos sota lakkaa olemasta jotain abstraktia, jos se ei ole enää pelkkä painajainen, silloin se muuttuu herran ylimielisyydeksi, kun herra päivästä toiseen piiskaa sodallaan meitä jokaista, hyökkää meidän vihamme kimppuun, mutta myös meidän rakkautemme. Tässä kohdin sydämeni epäröinti kääntyy päätökseksi kostaa, haluksi iskeä. Minun on murskattava tämä jännitys, joka pitää minua otteessaan. Haluan, että tuo sika kuolee. Haluan, että tuo sika kuolee. Haluan, että tuo sika kuolee. Haluan, että tuo sika kuolee. Haluan, että tuo sika kuolee! Alan hourailla, mutta silti yhä tunnen kuinka ruumistani riipii väkivallan himo. Mitä ikinä tahdotkin, se ei voisi olla tätä pahempaa. Tuleeko vihastamme tätä meidät sotaan sitovaa vihollista kohtaan elämämme aurinko? Elämämme keriytyy auki jatkuvan sodan uhkan, jokapäiväisen sorron surun ja vieraantumisen varjossa….

Herään ja menen töihin. Mutta töitä ei ole… ja kun töitä on, ne ovat lyhytkestoisia, prekaareja, surkeita paskaduuneja. Tuntuu kuin jokaisella olemassaolon hetkellä täytyisi valita elämän ja kuoleman väliltä. Vapaus tehdä työtä – se voisi olla olemassaolon seikkailu, mutta siitä on tullut herran vallan alaista.

(Kuorolle) Etkö sinä tunne sitä? Tätä vihaa, joka valtaa lihan, heikentää tahtoa, hallitsee kohtaloamme? Ei se ole vain minun vihaani, vaan tämän surkean sukupolven, jolta on riistetty kaikki toivo tulevaisuudesta.

Kuoro: Ei, olet yksin. Älä kuvittele olevasi maailman tai sukupolven ilmaus… olet yksin… sinä ja hän, orja ja herra. Ei ole olemassa pelastuksen filosofiaa, joka auttaisi sinua sietämään tätä surua, tätä nöyryytystä. Ei ole lohtua. Jos lyöt kätesi yhteen tai huudat, et kuule kaikua. Laakso, jossa elät, on kuuro. Joten yritä, toimi! Kenties yhden ihmisen tietoisuuden herääminen on tarpeeksi saadakseen kaikki muut löytämään uudelleen halun kapinoida. Yhden vesipisaran putoaminen pystyy luomaan joen, joka saa laakson jälleen kaikumaan!.

(Kuoro on elvyttänyt Tyypin ja ajanut hänet toimintaan.)

Kohtaus A3. Kiusaus.

Tyyppi: Vastustajan vihaamisessa, tässä täydellisessä minua ruokkivassa vihassa, lepää ainoa toivoni. Marttyyriuden kiusaus, lopullinen ja täydellinen uhraus, vallan epäsymmetrian ympäri kääntäminen ja tyhjentäminen äärimmäisen vastarinnan avulla, itsemurhaan saakka, jos se on tarpeen… Minun ruumiini heidän valtaansa vastaan! Inhimillisen koston mahtava tuuli!

Kuoro: Ruumiin alaston kyky tulee esiin yhtä vahvana ja väkivaltaisena kuin suunnaton ja vastustamaton vallan koneisto. Vallan tyrannia kohtaa vastarinnan…

Mutta onko tämä totta? Kun kerrot tästä meille, tunnemme syvästi paljaan elämän todistuksen, tuon järjettömän skandaalin…. Mutta kuinka tämä kaikki pystyisi antamaan muodon vastarinnalle?

Tyyppi: Vastarinta on minun kiukkuni, minun vihani… Niiden avulla skandaali muuttuu pyörremyrskyksi ja kapinan puhkeaminen pelastaa paljaan elämän.

Kuoro: Joten onko itsemurhapommittaja siis alastoman oikeutettu vastaus hänen kohdatessaan vallan ja sen tahdon tuhota?

Tyyppi: Hän tappaa itsensä, koska haluaa tuhota mahdollisimman suuren määrän vihansa kohteita – niitä, joiden avulla vainoaja kiduttaa häntä. Nämä vihan kohteet ovat toisia ihmisiä, jotka on pakotettu pelinappuloiksi vallan kätösissä… Kiukkuni tappaa heidät. Koska olen yksin.

Kuoro: Kiusaus on geometrinen voima. Uskonnot ovat geometrisesti osoittaneet, että kyky uhrautua kutistaa ihmisten ja jumalan välisen äärettömän eron mahdolliseksi yhtälöksi. Tässä mielessä Kristus on todella ihminen. Jumalallisen keksinnön kapinallinen luonne tulee esiin: kosto on myös pelastus, nemesis on myös katarsis.

Tyyppi: No mitä minun sitten pitää tehdä? Elät ristiriidassa: käsket minun toimia, mutta vaadit tauotta yksinäisyyttäni. Haluatko sinäkin olla viholliseni? Mitä minun tulisi tehdä?

Et ole tehnyt sitä minulle selväksi. Ystäväni, toverini, kärsit samasta yksinäisyydestä kuin minäkin. Epätoivo taivuttaa polvesi, kurjuus turruttaa aivojesi hermoston. Peität alastomuutesi kuin nainen, joka on tehnyt syntiä. Mutta kurjuutemme ei ansaitse tätä hiljaista ja häpeällistä surua, sillä alastomuutemme on ylpeää. Minun on tehtävä se. Puen vaatteet päälleni, peitän alastomuuteni räjähteillä.

Pommi etutaskuun, muutamia räjähteitä reppuun, raskaasti ladattu vyö, laukaisin taskuun nopeasti saataville… tai sitten vain yksinkertaisesti ase: jotta voin ampua kaikki, jotka kohtelevat minua väärin, joiden jokaisen liikkeen tiedän päivin ja öin, aina kun tahdon. Minua kutsutaan terroristiksi, itsemurhapommittajaksi, sala-murhaajaksi. Mitä sitten. Kuolen, kyllä, mutta unelmoiden teurastetun vihollisen mylvinnästä, haavoittamieni ja silpomieni ihmisten kauhistuneista huudoista…

Kuoro: Oletko marttyyri vai sankari? Sankarillisuus on maallista marttyyriutta, aivan kuten marttyyri on uskonnollinen sankari. Immanentti, välitön ja maailman sisäinen teko voidaan kääntää uskonnolliseksi kiusaukseksi aivan yhtä hyvin kuin maallinen ele voidaan elää välittyneenä, transsendenttina hengellisyytenä…

Tyyppi: Räjähteistä kudottu munkinkaapuni on valmis, pidän aseeni lähellä, vyöni alla.

Kuoro: Vihasi näyttää oikeuden viitalta. He ovat ajaneet sinut tähän.

Tyyppi: Edessäni ryhmittyvä hirviömäinen valta ei jätä minulle valinnanvaraa.

Kuoro: On järkeenkäyvä ideologia haluta luoda uudelleen jonkinlainen symmetria, jokin normaali elämä, joka ei olisi enää pelkän epäoikeudenmukaisuuden viiltämä haava…

Tyyppi: Tässä on minun kuolemani, joka tappaa.

Kuoro: Ainoastaan kiukkusi saa sinut puhumaan ja välttämään sen voimattoman änkytyksen, jolla puhuvat taivutteluun myöntyvät; sen pelokkaan hölötyksen, joka kuuluu vain orjien suusta. Ainoastaan kiukku saa sinut toimimaan, sen väkivaltaisuus pyrkii luomaan uudelleen jotain vapauden kaltaista, joka voi muuttua rakkaudeksi.

Tyyppi: Tekoni on tarpeellinen. Kun liikun tässä maastossa, kaikki herää eloon ympärilläni. Vallan maailmojen barokkimainen tyhjyys, kauhun musta siirtomaa paljastuu brutaalina kirkkaassa päivänvalossa. Minua kutsutaan terroristiksi. Mutta eikö se, minne nyt olen heittäytymässä, ole elämän vettä?

(Kuoro aloitti riidellen Tyypin kanssa, sitten vastaten hänen järkeilyynsä.)

Kohtaus B1. In Profundo Gurgite.

(Kaukaa kuuluu voimakkaita ääniä… Sitten repeytyminen, negatiivisuuden huippu.)

Tyyppi: Ei! Tukehdun, hukun tähän mereen!  Kaikki käytetään ja hävitään tässä sodassa, kaikki näyttää kuolemalta ja tuholta, kaikesta tulee yhtä ja samaa. Dynamiitti, jonka olen käärinyt ympärilleni – sen paino musertaa minut… En enää selviä tästä, en enää kestä tekemääni valintaa. Oliko tämä todellinen valinta? Vai pelkkä vastaus vallan tekemään provokaatioon? Etsinkö jotain, joka olisi yhtä väkevää kuin valta? Enkö olekin näiden outojen seireenien lumoama? Sen sijaan että olisin tuhonnut vallan, enkö sittenkin vain uusintanut sitä?

Kuoro: Kuolla tappaakseen: oletko todella varma siitä mitä olet tekemässä? Suunnitelmasi ei poista kiukun voimaa, korkeintaan pahentaa vihan yksinäisyyttä.

Oletko varma siitä, ettei alastomuutta ole rakennettu muista painoista? Oletko varma, että alaston ruumiisi on todella kevyt? Dynamiitilla lastattuna uppoat suoraan pohjaan. Edes kevyin korkki ei pysy pinnalla, jos sitä vetää alas tämän maailman vesien korruptio. Jopa lapset hukkuvat – syyttömyys tukehtuu, linnut eivät lennä tyhjiössä. “Kuolla oikeudenmukaisuuden puolesta?” Hulluuden änkytystä kaikki tämä oikeudenmukaisuuden puolesta tappaminen ja itsekin vallan hirviöksi muuttuminen. Onko se oikein vai väärin? Kuinka voimme toimia tässä syvässä meressä? Toistamalla sen kalan ihmettä, joka muutti itsensä linnuksi; keksimällä metamorfoosin, jossa viha muuttuu rakkaudeksi? Voima ei välttämättä ole vastarinnan ainoa lähde.

Tyyppi: Vastarinnassa on oltava jotain muutakin, sillä näen sen suloisena, harvinaislaatuisena, vastustamattomana… rakkauden tekona. Ajattelen usein, että ainoastaan vastarinnan noustessa minussa olen todella rakastanut. Silloin lihani on elossa ja ruumiini sitoutunut toimintaan… Ei, kuolemanvietti ja tahto tappaa eivät voi olla olla halun ilmentymiä. Mutta minun on kohdattava vallan suunnaton voima ja ainoastaan absoluuttinen teko voi sen kohdata.

Kuoro: Rauhoitu. Asiat eivät ole niin absoluuttisia kuin kuvittelet. Se mitä sanot, on totta: kaikkialla ympärillämme luonto vaikuttaa tulleen hulluksi kuin huonoissa kauhuelokuvissa. Sodan maisema, vallan ylimielisyyden maisema, muiden elämän ja rikkauden väkivaltainen imperialistinen haltuunotto, olemassaolon ulkopuolinen puristus ja kansallisvaltioiden rakennus… Tankkeja, sotilaiden pitkiä rivejä aseineen, tutka-asemia, koodattujen viestien verkostoja, supervaltaa, strategisia iskuja loputtomine sivuhaittoineen…

Selvää on, että tämä on hirveää… Mutta katso tuonne, ystäväni, katso mitä tapahtuu selkäsi takana… Juuri siellä perällä, nurkassa, missä varjot ilmestyvät ja välittömästi katoavat… Järjestäytyykö vastarinta siellä? Kenties, kenties, he ovat lukuisat… Nuo varjot ilmaisevat yhteistä todellisuutta, suunnatonta voimaa… Et voi toimia yksin, heitä aseesi maahan!

Tyyppi: Lakkaa huijaamasta minua! Olen aina halunnut nähdä jättiläiset, jotka olivat pakotettuja ylittämään jumalan käskyjen rajat luonnon sattuman johdosta. Se oli ennennäkemätön tapahtuma… Älä väitä minulle että tämä vapaus on tulossa! En näe sitä. Älä väitä että atomien valta keskeytyy nyrjähdysten vapauden johdosta, että joku Ifigenia nostaa vallankumouksen tuulet! En näe sen tulevan. Olenko sokea? Tässä olen, asein panssaroituna ja alastomaksi riisuttuna – murhanhimon ajamana…

Kuoro: Olet olemisen ja rakkauden, kiukun ja vihan välisten merkitysten yhteenottojen eksyttämä… Sotakoneet halkovat sieluasi. Kaikki ne palautuvat vain yhteen asiaan.

Tyyppi: Suuni on kuiva, en enää tiedä missä olen, olen hermostunut. In profundis gurgite, mylvivän sieluni syövereissä: kaikki kantamani aseet antavat ruumiilleni uuden muodon ja pettävät sen ihmisen lihan, joka minä olen. Tämä halu saa minut olemaan olemassa.

(Kuoro on pedagogisesti ironisoinut Tyypin tragediaa.)

Kohtaus B2. Pettymys (Entzauberung).

Tyyppi: En enää tiedä kuinka paeta kaikkea tätä epäilystä ja eksyneisyyttä. Mitä enemmän lataan ruumiiseeni räjähteitä, mitä enemmän puhdistan aseitani, sen painavammaksi tulen; mutta tämä ruumiin paino ei ole elämää. Elämä on lihan tapahtuma… Miksi minun sitten täytyy pakottaa ruumiini kuolleeksi lihaksi tehdäkseni elämän mahdolliseksi? Miksi? Olen hukassa, en tiedä mitä vastata. Tämä liha yhdistää minut muihin – kaikkiin niihin jotka kärsivät ja kapinoivat – ja tämän lihan aion uhrata.

Kuoro: Uskotko todella, että lihan voi tuhota? Älä huijaa itseäsi, liha ei ole abstrakti substanssi: se on enemmän kuin oma ruumiisi, enemmän kuin oma henkesi, enemmän kuin yksinkertainen materia. Se on periaate, joka antaa elämälle muodon ja tarjoaa sille oman rytmin – rytmin, joka syntyy siellä, missä ennen oli ainoastaan määrä ja liike. Liha on kuin vesi, maa, tuli ja ilma: yksi alkuperäisistä ja jakamattomista elementeistä, jonka avulla oleminen on tosiasia, niin kuin antiikissa oli tapana sanoa… Meidän ruumiidemme läpi liha keksii elämän yksiköllistä ainutlaatuisuutta. Liha on lukemattomien monimuotoisten yhteinen, yhdistävä tekijä.

Tyyppi: Ennemmin kuin ajatella kuolemaa, joka tappaa, olisi minun siis suunnattava haluni tähän lihan yhteisyyteen? Yhteiseen, jonka haluni kuolla tuhoaa, vaikka se haluaisikin vahvistaa sitä?

Kuoro: Yhteinen on se intohimo, joka kasvaa ja kehittyy meistä jokaisen elämässä. Yhteinen on siirtymä “minusta” “meihin” – se on yhteisen elämän ehto ja tulos. Se on kieli, joka on saatu muilta, elävä työ, ruumis, joka löytää lihansa uudelleen tuotannossa ja yhteistyössä.

Tyyppi: Kuinka tarjoamasi yhteisen lumous voi olla vihan ja epätoivon loppu? Kuinka se voi repiä minut irti halustani tappaa? Oi! Kuinka toivoisinkaan voivani tunnistaa lihani samaksi kuin niiden jättiläisten, jotka ilmestyivät yhtä aikaa homo novuksen vallankumouksen kanssa! Vapauden hahmoja, niitä me tarvitsemme: haluamme uusia jättiläisiä, jotka voivat laittaa lihan jälleen töihin vapauden ja kekseliäisyyden vallitessa… Mutta mitä minun, joka olen valmis kuolemaan tappaakseni, on nyt tehtävä? Tehtäväni on hirviömäinen, aivan kuten räjähteillä lastattu ruumiini ja aseistettu käteni… Onko elämän räjähdys yhä mahdollinen, kaikesta huolimatta?

(Tyyppi alkaa riisuutua hitaasti, ensin epäröiden, sitten yhä kiireemmin ja kiireemmin.)

Kuoro: Voi hyvä jumala, jos vain olisitkin olemassa! Jos oikeasti lähettäisit enkeleitä johdattelemaan henkeämme, näyttäisit meille, kuinka vastata viholliselle luomisen, ei tuhoamisen kautta: ylistämällä lihaa, joka luo yhteisen elämän! Mutta Isäntien Jumala hylkää tämän tehtävän ja suojelee itsemurhapommittajaa siunauksin. Kusipäinen ylimaailmallisuus, etkö ole jo saanut aikaan tarpeeksi kärsimystä? Kiroan koko transsendenssin. Kuinka tuskallista on sulkea jättiläisten voima hirviöiden häkkiin…

Tyyppi: Rauhallisesti, hitaasti, hellästi, älä hätiköi. Räjähteet ovat herkkiä, ase on vaarallinen. Koita saada kaikki poistettua.

(Kuoro on seurannut Tyyppiä hänen valinnoissaan.)

Kohtaus B3. Kairós.

(Valoa on enemmän: emme enää ole suljetussa tilassa aukion vieressä.)

Kuoro: Kairos on se hetki, jona nuoli lähtee lentoon jousesta. Epäilys ei voi kestää. “Tulla loppuun” ei tarkoita “olla eristyksissä”, sillä nyt pirstaleina on niin suvereenin Egon, vapautuksen kuin vastavallankin norsunluutorni. Jäljellä on vain vastarinta. Mutta vastarinta yksin riittää: se asettaa Egoa vasten “meidät”, vapautusta vasten vapauden, vastavaltaa vasten uuden elämän keksimisen. Vastarinta on rakkauden ja köyhyyden lapsi: köyhyys, joka valmisteltiin kuolemaan, mutta heräsikin rakkauden vuoksi. Kairos on yhtäkkinen mutta silti jatkuva, kuin änkyttävä lapsi, joka etsii sanoja puhuakseen, sanoakseen. Kairos ylittää köyhyyden, toimii rakkaudesta. Elämäntahto paljastuu, lihan kyvystä tulee elämän rakastajatar. Kiukku ja viha eivät enää nöyrry kostolle, ja löytävät ilon sekä jotain riemun kaltaista – oikeudenmukaisuuden varjon.

Tyyppi: Sanat eivät koskaan ole tarpeeksi tehokkaita rakentamaan uudelleen sitä jännitettä, joka vallitsee matkalla merkityksestä toimintaan. Katsoin kuolemaa silmiin, koska olin sokea. Katsoin kuolemaa silmiin, ja tuolla nimenomaisella hetkellä näin itseeni, omien silmieni kautta. Olin onnistunut kääntämään katseeni lihan ylle – vai oliko se Jumala, jonka näin? Voi olla, että tämä valo, johon olen astumassa on sokaiseva; että tämä paikka johon yritän mennä torjuu minut ja halveksii minua. Ole varovainen, rauhoitu, toimi hitaasti, älä kiirehdi, muut ovat hauraita, maailma voi olla vaarallinen. Yritä poistaa kaikki. Ei, älä pelkää: auringon alla on jotain uutta.

Kuoro: Kairos on siellä kuin tanssiva lapsi – tanssien vaikeaa tanssia, jossa liikutaan vaarallisesti olemisen tyhjyyden reunalla; jossa syöksytään uutuuden tuntemattomalle alueelle, ja silti tanssi pysyy lapsen tanssina… Ilo joka ei tarvitse varovaisuutta näyttäytyäkseen…

Tyyppi: Kosketan ruumistani, katson muita ja minut valtaa uudelleen kokemus merkityksestä. Juuri kun kuvittelin, että orgasmi oli mitätöity hämmennyksellä ja vihollisen tyrannimainen valta oli tyhjentänyt kaiken uutta tuottavan kyvyn jota minulla on – juuri kun luulin, että kaikki muut olivat vain vallan varjoja.

Mutta ei, päälleni oli väkisin langetettu turmelus ja onnistuin kaikesta huolimatta välttämään sen. Ja revin pois verhon, joka peitti vallan mysteerin, joka on: valta elää ainoastaan tottelevaisuudestani.

Kuoro: Tarve saada valtaa on vain voimattomuuden fetissi; köyhyyttä, joka ei osaa kapinoida.

Tyyppi: Tällä hetkellä saan voimani takaisin, syleilen sitä kuin rakastettua, jota olen kaivannut kauan unissani.

Kuoro: Tilinteko ajan kanssa lähestyy, päivät täyttyvät ääriään myöten: on hyödytöntä laskeutua helvettiin tai kiivetä Golgatalle voidakseen kapinoida. Meidän tarvitsee vain antaa lihan rakastaa ja muovata halu toiminnaksi. Joka hetkellä. Kyse on elämästä, ei synkästä tarusta, jossa ihminen on itselleen vihollinen… Elämä on luomisen hetki, jota seuraa toinen luomisen hetki, aina, loputtomasti, koska ihminen on näiden luovien hetkien moninaisuus, väkijoukko, joka on punottu yhteen rakkauden kielellä.

Tyyppi: Kun löydän jälleen halun elää, löydän sen väkijoukon muodossa.

Kurja elämäni, hyväilen sinua. Jokaisessa koskemassani kohdassa paljastuu intohimojen maailma. Kaikessa, minkä silmäni näkevät avautuu kuvien pyörre, joka kiinnittää huomioni. Mutta intohimo on teko: etkö näe tämän liikkeessä olevan väkijoukon valoa jo kaukaa?

Kuoro: Yhteinen toiminta, yhteinen olemassaolo, perustava ja rakentava välittömyys…

Tyyppi: Jos vastarintani ei tahdo tuottaa kuolemaa, täytyy sen rakentaa elämää. Vastarintani täytyy perustua yhteiseen, kollektiiviseen elämään. Vastarinta on paluuta itseen, sillä ennen kaikkea se merkitsee oman elämän paikantamista kaikkien muiden keskuudessa, elämän rakentamista yhdessä, pala palalta…

Kuoro: Vastarinta merkitsee, että elämä on arvokkaampi kuin kuolema. Kun kieltäytyy tuhoisasta voimasta, joka kytkee elämän ja kuoleman yhteen, voi vastarinnan ottaa mukaan koko olemassaoloonsa ilman mitään mahdollista ulkopuolta.

Tyyppi: Minun vastarintani on absoluuttinen vapaus. Se ei synny arvo-rakennelmista, joissa pohditaan millainen vapaus on mahdollista. Se kieltää kaikki vapautuksen prosessit, koska se on jo vapaa ja tietää sen, ja tämä tekee sen vahvaksi.

Haluan palata marttyyriyteni ääreen kuin vanhan sukan luo ja muovata siitä suoran todistuksen vapaudesta. Tietenkin kuolema saattaa yhä kohdata minua hetkellä millä hyvänsä, mutta todistukseni ei enää koskaan tule olemaan niukka tai askeettinen, eikä se tule synnyttämään mystistä olemassaolon tiedettä. Asketismi ja mystisismi ovat moraliteetteja, jotka tänä päivänä löytyvät vallan suolistosta. Kapinointi on täysin eri asia, se on mielikuvitusta ja iloa.

Kohtaus C1. Vastarinta.

Tyyppi: Nyt olen poistanut viimeisen laukaisimen. Kun alastomuuteni paljastuu muiden katseille olen yhtäkkiä häpeissäni. Haluan peittää tämän alastomuuden, joka on nyt minun omani. Kuinka voin pukea sen uudelleen ystävieni tuntemuksiin ja lämpöön, älylliseen vaihtoon ja rikoskumppanuuteen? Kuinka voin asettaa alastomuuteni rakkauden projektin käyttöön?

Kuoro: Lopeta, täytät elämäsi älyttömällä aivojen, kielen ja ristiriitojen retoriikalla! Oletko tullut hulluksi? Kenties luulet, että vihollisen voima on juuri nyt niin pieni, että sanasi voivat kukistaa sen? Väitätkö, että rakkaus voi rakentaa elämän, joka ei tiedä mitään kuolemasta? Oletko tullut hulluksi? Anna meille esimerkki mahtavasta vapaudesta! Myös Pyhä Fransiskus kukistettiin, ja hänen omat veljensä survoivat vallan teroitetun kärjen hänen sydämeensä. Idealismi ja utopia eivät ole ruokaa, köyhien nälkiintyneet vatsat eivät voi niitä sulattaa.

Tyyppi: En voi jatkaa näin! Minun on tehtävä päätös, minun on valittava. Tiedän kyllä, ettei päätökseni voi toimia Pohjantähtenä todellisen tragediassa. On totta että olen hullu, me olemme kaikki hulluja. Mutta kun nyt kerran olen alaston, olen löytänyt itseni uudelleen ja huomannut, että olen kenties monta – siinä se, nyt voin päättää, koska olen tunnustanut muut.

Kuoro: Alastomuutesi merkitsee siis yhteisen elämän ristiriitaista löytämistä. Katsokaa, hän peittää ruumiinsa uudelleen muiden vaatteilla, naisten ja miesten, nuorten ja vanhojen, valkoisten ja mustien! Täältä tulee väkevä harlekiini!

Tyyppi: Kysyn itseltäni sitä, mihin vain väkijoukko voi vastata. Haluan muuttua tuoksi väkijoukoksi ja tiedän, että vain alastomuuteni voi auttaa minua siinä. En pyydä tätä vain itseltäni, vaan myös kaikilta teiltä, ystäviltäni, tovereiltani: jokainen teistä voi kokea alastomuuden yksittäisenä kokemuksena monien kapinasta.

Köyhät ja ulos suljetut, vangitut ja vallan viitekehyksen turruttamat… ja silti: juuri siinä viitekehyksessä, tultuamme kaikesta huolimatta väkijoukoksi, auttakaamme toinen toistamme uudistamaan lihan halu ja näyttämään alastomuuteen perustuvan muodonmuutoksemme voima.

Kuoro: Olemme onnistuneet olemaan alasti, köyhiä ja kykenemättömiä nimeämään asioita. Olemme onnistuneet tyhjentymään ja kokoamaan köyhyyden avulla uudelleen kasaan kapinan ja kansannousun liian tutuiksi tulleet nimet. Tunnemme yhteisen kehittyvän luovana koneistona tässä vuoropuhelussa, joka sitoo minut sinuun.

Tyyppi: Olen tuntenut mainitsemasi nimet ja intohimot todella pitkään. Riisuutumalla alasti olen saavuttanut elämän lähteen: köyhyyden avulla olen koskettanut olemassaolon alinta kohtaa, mutta tuo kohta ei ole yksinäisyyden piste, sillä köyhyys on yhteistä. Köyhyyden kautta olen monta. Olet oikeassa, olemme tulleet hulluiksi.

Kuoro: Vastarinta rakentaa hulluuden maailmoja…

Tyyppi: Eriskummallisia mielipuolia, joita hullujenhuone kiihottaa ja erottelee: mahtavia todellisuuden todistajia, jotka syleilevät totuutta, kykenevät avaamaan köyhyyden halulle ja opettamaan halulle kuinka toimia.

Kuoro: Vastarinnan hahmo rakentaa uuden maailman alhaalta käsin. Pelkästään hänen olemassaolonsa uhkaa porvariston kyynisyyttä, rahavälitteistä vieraantumista, elämän haltuunottoa, työn riistoa, tunteiden kolonisointia. Näin kiukku löytää uuden väylän kapinaan. Vastarinnan hahmon köyhyys on hänen rikkautensa. Ota ruumiisi käyttöön jälleen kerran! Löydä yhteinen elämä, tee anteliaisuudesta vasara, joka ajaa hyveen naulan totuuteen.

(Kuoron käytös on aaltoillut sarkasmin ja pahantahtoisuuden välillä.)

Kohtaus C2. Ideologia.

Kuoro: “Olen epätoivon enkeli. Käsilläni jaan ekstaasia, turtumusta, tajuttomuutta, lihan himoa ja piinaa. Kieleni on hiljaisuus, lauluni huuto. Kauhu asuu siipieni varjoissa. Toivoni on viimeinen henkäisy. Toivoni on ensimmäinen taistelu. Olen veitsi, jolla kuolleet aukaisevat arkun. Olen se, joka tulee olemaan. Pakoni on kapina, taivaani huomisen kuilu.”

Tyyppi: Voi, mikä onneton enkeli!

Kuoro: Ne sanoivat meille, että angelus novuksen selän takaa löytäisimme vain raunioita, tuhoa ja kärsimystä; ja että vain katastrofin pohjalta voisi toivo jälleen nousta. Tämä kaikki on vain ideologiaa.

Tyyppi: Nyt liitän tuskaani raivon kaikkea sitä kohtaan, mikä johti minut tähän epätoivoon. Näin on, halu elää uutta voi syntyä kokemani alastomuuden perustalta. Mutta jotta näin tapahtuisi, on minun tuhottava tradition kalkkeutunut muisto… Klassiset tekstit? Tosiaan! Ne ovat enää petoksen rippeitä. Revin ne kappaleiksi: näiden irti revittyjen sivujen avulla voisin peittää häpeäni. Ne eivät enää ravitse taistelevaa päätöstäni, koska päätökseni on nyt toinen: se on kirkasta vimmaa, petoksen vihaamista ja intohimoa yhteiseen toimintaan.

Kuoro: Ideologia on myrkkyä sylkevä nilviäinen. Jos se hyökkää silmillesi, sinusta tulee sokea. Legenda se on, kyllä, mutta vain nilviäiselle, ei ideologialle. Ideologia on välitettyä tieto, eturivin tietoa, harvoille tarkoitettua tietoa, joka väittää sisältävänsä kaiken ja toteuttavansa suurten joukkojen intohimot kokonaisuudessaan. Joskus ideologia vaikuttaa toimivan, mutta kyseessä on illuusio: lähtevä juna ei ole sinun junasi, se on viereinen juna. Ideologia on valheellinen jopa voittaessaan. Se yhdistää totuuden valtaan. Kaikki tapahtuva pelkistetään siihen. Ja kun kokemus kamppailuista saa sen suunniltaan, ideologia kuvaa nämä kamppailut virheiden ja katastrofien sarjaksi. Idealismi ja etujoukko jotka sekoitetaan ideologiaan eivät voi sietää kärsimystä ja pitävät taisteluja kivun lähteenä. Mitä tekopyhyyttä!

Tyyppi: Mutta minä näen menneisyydessä jotain aivan muuta: näen väkijoukot taistelemassa taukoamatta – laajoina, sattumanvaraisina, erityislaatuisina. Kaikki heidän tappionsa ovat, kaikesta huolimatta, aina olleet voittoja. Ne ovat merkinneet tapaa työntää pois pelko ja kieltäytyä kohtalosta, ne ovat olleet tapahtumia, harvinaislaatuisia päätöksiä.

Kuoro: Jokaisen ideologian tuolla puolen, etujoukkojen takana, vastarinnassa, köyhä ja riistetty ovat liikkuvaa väkeä. Vastarinta ja kapina ovat maailman yleisimpiä päätöksiä. Niitä ruokkii halu elää, ei kuoleman mädäntyneisyys. Vuoropuhelu menneen kanssa voi tunnistaa, ja tunnistaakin sen, mikä elää.

Tyyppi: Näin on minunkin kohdallani: jokainen halu jonka tunnen, tunnistaa solun joka tuotti sen menneisyydessä. Nyt kun tiedän olevani väkijoukon tuote, en voi enää hyväksyä taistelijan yksinäistä sädekehää, etujoukko-tietoisuuden ahdasta päätöstä, kaikkeutta, jota se tunnustaa ja saarnaa. Nämä eivät avaa toivoa, nämä murskaavat sen. Emmehän me ole aseistettuja jesuiittoja, me emme tarvitse hengellisiä harjoitteita kyetäksemme vastarintaan. Väki, sen moneus, on ainoa mahdollinen etujoukko.

Kuoro: He väittävät myös että ruoho on leikattava, jotta se kasvaa takaisin entistä elinvoimaisempana, ja samalla tavoin halun on mukauduttava välttämättömyyteen voidakseen kukkia. Tässä meillä on jääräpäisen tahdon väitelauselma, tahdon joka jatkuvasti epäonnistuu erottamaan toisistaan turhautuneen tarpeen ja haaveellisten halujen toteuttamisen…

Tyyppi: Ei! Historian kulku on kuin meren pohjavirtaus, se palaa vuodenaikojen tapaan aina takaisin – eikä ole olemassa myrskyjä tai haaksirikkoja, ei merenkulun glooriaa tai kevään iloja jotka voisivat häivyttää sen voiman. Kun sitä on ravinnut kuolema, ruoho ei enää kasva takaisin. Vain elämä ravitsee elämää. Vihollisen tappaminen ei tee niityistä vihreämpiä. Sankarikuolema ei tee halusta todempaa. Vapauden voi tehdä todelliseksi vain vetäytymällä välttämättömyydestä. Miksi sitten, kaikesta huolimatta, minua aina kauhistuttaa ideologian taukoamaton kutsu? Meduusa kiehtoo minua. Ei, aave minua kiusaa, kummitus vainoaa, alikersantti tai pappi, joka yhä väittää antavansa minulle käskyjä…

Kuoro: Usko, yhä usko, näille ihmisille, jotka haluaisivat olla vapaita luomaan maailman, iloisia mahdollisuudesta joka heille tarjotaan… Ideologia esittelee vain esteen, tahmean kaikkeuden, johon vain uskollisilla on pääsy… Mutta tämän nestemäisen ja tukahduttavan ideologian massan edessä jokainen kieltäytyminen alistuu lopulta sen elottomalle väkivallalle: näin mahdollisen avaruus kutistuu ja kuihtuu… Ideologia on välttämättömyyden uskonto, jopa silloin, kun se ottaa muodokseen vapauden ideologian. Vain elämä voi antaa meille elämää. Tämä johtuu siitä, että pohjimmiltaan elämä on toimintaa: toiminta on ainut ruoho, joka aina kasvaa takaisin. Kiukkuisuus ei ole toimintaa, jos se johtaa vihaan. Ideologinen virta liukuu yli totaliteetin horjuttamatta sitä, ja näin marttyyrius kypsyy…

Tyyppi: Kun suuttumus avautuu rakkaudelle ja ajatus löytää jälleen toiminnan, silloin tuo kurja, joka minä olen, vapautuu surkeasta ylimaailmallisesta, transsendentista, joka hänet halvaannutti… Tiedän olevani aktiivinen, valmis, virittynyt – kuin Äiti Peloton etsimässä ruokaa lapsilleen.

Kuoro: Olet vasta hädin tuskin alkanut ymmärtää tätä todellisuutta, jota immanenssiksi kutsutaan. Edessäsi avautuu maailmaa, joka on tästä lähtien tasainen, sileä ja loputon. Tuo maailma on sattumanvarainen, se tarjoaa sinulle tuhat pakoreittiä ja tuhat toiminnan mahdollisuutta…

Tyyppi: Äitini, joka eli suunnattomalla tasangolla suuren joen varrella, kertoi minulle toistuvasti intohimojen olevan aina läpinäkyviä ja vahvoja. Immanenssin taso ei hyväksy yhtäkään estettä, joka voisi peittää näkymän. Minun vahvuuteni on näkymätöntä, koska se ylittää jokaisen esteen. Sillä tavoin intohimoni alkaa kasvaa, intohimo, joka ymmärtää voivansa heijastaa itsensä maailmaan, voivansa tulla aina yhtenäisemmäksi ja aina uudelleen herätetyksi halun kaavioilla…

Löydän itseni lopulta muiden joukosta: en ideologian illuusiosta ja valheesta, vaan yhteisen toiminnan ilosta.

(Kuoro on selkeyttänyt Tyypin ajatuksia.)

Kohtaus C3. Puolue.

Kuoro: Tästä hetkestä lähtien me olemme vanhoja. Muistele keskusteluamme: ei ole kyse meduusasta, se on meidän historiamme, me olemme olleet ääni kaiken takana. Muista puoluetta…

(Kuoro muuttuu Puna-armeijan kertosäkeen parodiaksi, miehet laulavat ja tervehtivät jäykästi.)

Mikään ei ole mahdollista yksin, vain puolue tekee meistä tehokkaita, etenemme kaikki yhdessä toisiamme käsistä pitäen. Puolue moninkertaistaa taistelutahdon, se muokkaa meidät tiiviiksi pikku ryhmäksi, etenemme toisiamme käsistä pitäen. Jokainen omalla paikallaan, jaamme vallankumouksellisen tietotaitomme ja intohimomme, etenemme toisiamme käsistä pitäen… Me olemme se kipinä, joka aloittaa aropalon, ja vain meidän liittomme saattaa pelastaa niiden elämän, jotka putoavat liekkeihin, me etenemme toisiamme käsistä pitäen…

Tyyppi (illuusion vangitsemana hän yhtyy laulajiin): Voitto ei löydy joukoksi tulleesta yksiköllisestä, joka lopulta tulee lihaksi vallankumouksen arvokkuudessa. Ei, kysykäämme kokonaisuudelta, kysykäämme luokalta, kysykäämme etujoukolta, koska he tekevät historiaa ja he voittavat… Yksikkö on marttyyri, joka asettuu luokan vihollisvaltaa vastaan, siinä kaikki, siinä kaikki…

Kuoro: Kun kuulut vallankumouksellisten joukkoihin, sinun täytyy olla valmis kuolemaan ja tappamaan vallankumouksen puolesta! Sääntö, päätös, toimenpide – ne kuuluvat puolueelle…

(Riitasointuinen ääni, terävä ja todella kova, keskeyttää Kuoron brutaalisti.)

Tyyppi: Ei! Ei! Kuoleman ajatus vahvistuu uudelleen: ei ideologisen epäilyksen ja sumun kautta, mutta elävänä kokemuksena! Tunnen kuoleman – ja sen illuusion voiman! Tiedän, kuinka vahva se on ollut, tiedän kuinka se merkitsee ruumiimme, niiden historian, niiden uusien maailmojen luomisen paikan, niiden kuvittelumon…

Minun isoisäni… Siinä hän on: työläinen, joka johtaa tovereitaan kapinassa, suurten lakkojen aikana kaatuneiden kanssa, taisteluissa sotaa vastaan, yhteenotoissa poliisin kanssa… Hänen isänsä käytti yhä kärryjä, ja vetojuhdan hitaiden askelten antaessa hänelle rytmin hän keräsi syyskuun pitkinä öinä sen kyytiin toisten työläisten köyhät lapset opettaakseen heille tähtien nimet… Tänä päivänä olemme unohtaneet tähtien nimet. Puhumme luokkien välisestä liittolaisuudesta. Vapautuksen hinta on kuolema…

Minun isäni… se on toinen tarina, ajat muuttuvat… Kommunisti hänkin, mutta toisenlainen tarina alkaa. Tietenkin he yhä kuolevat – koko kommunistiperheeni historia on kuolleiden litania. Olemassaolosta on tullut häpeällinen laajuus: sotilaskarkuri, antifasisti maantierosvo, partisaani, isäni… Uhrauksen valoa ei enää vaadi vain puolue, siitä on tullut sen vapauden halun ilmaus, joka tulee lihaksi taistelussa… Puolueen tarjoama kaikkeuden oppi liukenee sellaisen tarkoitusperän kannatukseksi, jossa vapaus on oman itsensä valo.

Kuoro: Lisää mystistä ruumista, silkkaa voitokasta lihaa… Kommunismi ei ole jossain tuolla, lupauksena kirkkaasta tulevasta, vaan tässä ja nyt: se on rakentamista joka antaa kuulua itsestään.

Tyyppi (taas uneksien): Siinä se on: uusi sukupolvi niitä, jotka eivät usko että kommunismi on heidän eteensä asetettu utopia, vaan päinvastoin mitä syvällisin halu heihin itseensä. Tapahtuma tuotetaan ideologian raunioille, jokaista utopiaa vastaan. Olen nähnyt miljoonien sisaristani taistelevan sotaa vastaan. Yksikkö ei enää tarvitse kaikkeutta, se nousee kuolemaa vastaan. Siellä ja täällä ja sitten muualla, aina enemmän, ilmestyen ja kadoten kuin parvi muuttolintuja, jotka lentävät yli taivaan kummallisissa ja aina uusissa muodoissa, tullen yhteen ja hajaantuen matkan ja toivon hengen mukaisesti…

Tyyppi: Yhdessä olemme voimakkaita, emme enää halua kuulla puhetta vallasta. Marttyyri ei enää edusta ihmiskuntaa. Olemme käynnistäneet elämän koneen, ja vaikka vallan kädet jälleen kurottavat kuoleman meitä kohti, niin kuin Genovassa, missä Carlo Giuliani murhattiin, vaikka peto purisi kiinni avuttomaan nuoruuden iloon, väkijoukko on aina läsnä vastustaakseen sitä.

(Tyyppi ja Kuoro yhdistyvät jälleen puolueen kritiikin pohjalta.)

Kohtaus D1. Parvi.

Kuoro: Näin on paljastettu yksittäisyyksien taistelutahto. Vastarinta on hajaantunut voima, joka kerääntyy yhteen ja hyökkää yhdestä sivusta tai toisesta, se luo omat verkostonsa ja ilmaisee aggressiivisuutensa niiden kautta – tuhannet ja tuhannet aktiot eksyttävät vastustajan, elävä parveilu saa odottamattomia muotoja ja vastustamattomia mittasuhteita…

– Lähdetään, ystävät! Barrikadeille!

– Joustavat, prekaarit, liikkuvat työläiset, kääntäkää heikkoutenne voimaksi, keksikää uusi ilon ja massaälyn vappu, metropolit lävistävät reivit!

– Lähdetään, ystävät! Barrikadeille!

– Lähdetään, vapauden väki!

– Piirittäkää pääoma kaikilla työpaikoilla!

– Sabotaasi, mellakka, taistelu! Lisätkää viruksia sähkökatkoihin, järjetöntä ajelehtimista vahvistamaan tiedon projekteja! Esitelkää uusi kapinoiva biopolitiikka tieteen kieleen!

– Mutta ennen kaikkea: vallatkaa takaisin kaikki mahdollinen tuottava voima! Ottakaa kaikki takaisin! Ladatkaa aivonne kuin kiväärit ja vapauttakaa mielikuvituksenne, keksikää uusia maailmoja!

– Pääoma himoitsee sitä elinvoimaista vaihtoehtoa, joka te olette, ja pelkää sitä. Sen valta pyrkii ottamaan kontrollin takaisin.

– Elämä parvessa ylittää paljon enemmän kuin yksinkertaisen kurin kynnyksen. Kamppailujen vuosisata on tuhonnut kurinpidon mahdollisuuden. Taisteleminen ja hyökkääminen parvena herättää vihollisessa vainoharhaa. Älä anna hänelle aikaa pohtia.

– Kuinka hän voisi vastata sinulle?

– Yksityistämällä olemassaolon, läänittämällä sen, tekemällä siitä bantustanin. Kohottamalla eristyksen muureja, tuottamalla uusia imperiaalisia riippuvuuksia… Siitä huolimatta tämä toistuva ja tehoton puolustautuminen ei ole koskaan todella toiminut: pääoma on tästä lähin loinen, jolla ei enää ole hallussaan kehityksen avaimia.

– Käskyttämiseen käytetty pamppu on yhä olemassa, mutta se on vääntynyt. Se pystyy ilmaisemaan tahtonsa vain silloin, kun parvi on ohentunut ja horisontti tulee jälleen näkyviin.

– Mutta yhtäkkiä työläisten, älykköjen, maanviljelijöiden, naisten, siirtolaisten ja kaikkien köyhien tuottava voima palaa. Usva nousee jälleen pomon ympärille, läpitunkematon ja pysäyttävä sade, synkkä rajuilma laskeutuu vallan ylle, elävä muuri kohoaa pääoman ympärille: alkaa toisenlainen tuotanto, singulariteettien tuotanto, jota mikään ei pysäytä…

– Ei mikään yksinkertainen este, vaan raja… Raja, joka on yhtä korkea kuin ylitsepääsemätön vuori, yhtä syvä kuin pyörryttävä kuilu…

– Kuilu! In profundo gurgite! Siellä, missä vastarintamme hajaantui, missä suuttumuksemme laimeni…

Tyyppi: Olen kokenut sukelluksen elämään ja sen kiivaaseen muutokseen eksymisen hetkenä… Etsimme yhä Yhtä, Puoluetta, Ideologiaa… Mutta nyt minä tiedän, että olen löytänyt itseni ja toiset, loputtoman määrän toisia, moninaisten yhteisen. Parven.

Se minkä olemme löytäneet on “me” – kollektiivi, tietenkin, mutta yksiköllisistä tehty. Toimien, halujen ja päätösten sarja. Jos tänä päivänä on jotain kollektiivin kaltaista, se rakentaa itse itsensä katsomalla sisäänsä – ei tuonpuoleisen, ei johtajan avulla, ei nojaamalla isään tai äitiin, joka voi järjestää ja selittää kaiken. Kollektiivinen katse itseenpäin on parven yhteinen teko. Ei alkuperää, ei periaatetta – vain lisääntyvä runsaus, tuleminen ja meneminen, singulariteettien järjestystä jatkuvasti kohti radikaalimpia ja tarttuvampia yhdessä olemisen tapoja kehittelevä arabeski. Parvi. Järjestäytynyt muoto, jota on mahdotonta pitää kurissa. Kollektiivisen yksiköllisyyden ja subjektiviteetin muoto. Parvi.

Kohtaus D2. Muodonmuutos.

Kuoro: Näin tuotetaan subjektin muodonmuutos. Tähän asti oli olemassa taistelun ja työn muoto, joka kytkeytyi suuriin tehtaisiin: massat muodostivat vallankumouksellisen liikkeen yksiköllisyydestä piittaamattomalla voimallaan. Tänä päivänä jokainen yksikkö laittaa tunteiden, kykyjen ja intohimojen moninaisuuden työhön. Näin syntyy parvityöläisen yhteiskunnallinen työ. Hei sinä, puhu meille, kerro mitä parven “meidän” löytäminen merkitsee!

Tyyppi: Tunnen oloni täysin uudeksi. Olen rakentanut vapaana teidän kanssanne yhteisen halun ja toiminnan projektin. Me: me olemme yhtä yhteistä aivan kuten tämän maan kerrokset, joita sateet ja tuulet ovat kasanneet – erilaisia ja kuitenkin erottamattomia tästä lähtien. Tämä muodonmuutos on raskas: maistamme aavikkohiekan, jonka sirokko-tuuli on jättänyt suuhumme. Eilen ja läpi vuosisatojen.

Kuoro: Parven vastarinta ilmenee sen luoman verkoston kautta, sen tavat hajaantua ja kokoontua yhteen ovat äkillisiä – se on pilvi miekan muodossa. Mutta kuka heiluttaa miekkaa? Kuka päättää?

Tyyppi: Hyökkäyksen hetken valitseminen oli helppoa silloin kun etujoukot tiesivät tulevaisuuden ja Puolue varastoi aseita! Ei, anteeksi toverit, ei se niin helppoa ollut… Mutta sillä oli merkitystä, ja tilanne saattoi olla edullinen… Se ei ollut helppoa, koska kritiikki ja itsekritiikki kiduttivat meitä aina, kapina oli aina keskustelun kohteena… Ja entä nyt? Parvi vaikuttaisi päinvastoin elävän välittömyydessä, sen liike ei koskaan pysähdy pohdinnan pitkälliseen uupumukseen, päinvastoin…

Kuoro: Päinvastoin… Sillä parvessa tuotetaan aina jotain. Aivan kuin oireet paljastuisivat lopputuloksessa, sillä päätös hyökätä järisyttää koko parvea syvästi. Jokainen yksikkö, joka muodostaa moneuden on vuorostaan moneus itsessään, ja niin yhden kiukku sekoittuu toisen kiukkuun, ja näin rakkaus, anteliaisuus, halu taistella ja intohimo uuden luomiseen tulee mahdolliseksi…

Tyyppi: Joten tämä on päätökseni: se syntyy muodonmuutoksen kokeneesta ruumiista, tästä ketterästä jättiläisestä, joka on tehty uudesta voimasta. Päätös on minulle sitä, kun väkijoukko alkaa tuottaa. Tunnen päätöksen odottamattomana olemisen loikkana, repeämänä menneisyyden toistossa, ennaltanäkemättömänä mutta toivottuna tulevaisuutena. Päätös on tapahtuma, tämä muodonmuutos, joka ei koske ainoastaan luontoa vaan myös aikaa.

Kuoro: Päätös on suunnattoman joukon tiivistymä aurinkoon, se on atomien tähtisumun räjähdys, se on elämän nyrjähdys. Elämän muodonmuutokset ovat olemassa päätöksen kautta ja sen kautta vallankumous tulee mahdolliseksi.

(Tyyppi ja Kuoro johdattelevat keskustelua tästä lähtien yhdessä.)

Kohtaus D3. Exodus.

Kuoro: Elämme tapahtuman, olemme parvi, tuotamme muodonmuutoksen: tätä on exodus. Näin me hylkäämme vallan: haluamme erilaisen elämän. Kuljemme sitä kohti hyökkäämällä, koska valta ei voi elää imemättä vertamme, ja nyt se pyrkii vangitsemaan meidät.

Tyyppi: Faaraon armeija ajaa meitä takaa. Lähdemme pois kärsittyämme Egyptissä julmista vitsauksista, jotka vain todellinen Jumala voisi keksiä: me olemme syyttömiä Jumalan julmuuteen. Aaronin takajoukko suojelee parven pakoa merta kohti – merta, joka on vihreä kuin toivomme, punainen kuin Egyptin tappiossa virtaava veri. Meren takana meitä odottaa autiomaa, pitkä marssi, voimamme koettelemus. Elämä ja kuolema antavat edelleen olemassaolollemme rytmin, niin kuin iltahämärä ja aamunkoitto antavat päivälle muodon: mutta elämä on vapaa, tästedes, ja päivä on voimaa, ja yö on rakkautta.

Kuoro: Valta ei voi tuottaa tai uusintaa itseään riistämättä: riisto perustuu hampaiden upottamiselle elämään, vapauteen ja ihmisen luovuuteen, se repii ne palasiksi ja sulattaa ne itseensä. Ihmisen liha on riiston ensisijainen materiaali, vallan ruumis. Vapautta on vain lähtemisessä, siinä että valitsemme paon, exoduksen. Valitsemme lähteä pois, kauas tästä kammottavasta teurastamosta, joka elämä on pääoman suvereenin vallan alla.

Tyyppi: Suojele meitä Aaron, estä petoa murskaamasta meitä, kunnes mahdoton on viimein tuotettu, ja meri lopultakin väistyy…

Kuoro: Mahdoton on tapahtunut. Exodus, pako on tullut mahdolliseksi. Utopia on vastedes takanamme. Menestys, mahdottoman avautuminen, voimamme toteutuminen!

Tyyppi: Vain rakkaus muistuttaa exodusta, sillä rakkaus ei ole köyhyyden ja rikkauden jälkeläinen, vaan itse Diotima, sen voiman vaara, joka ei epäröi heittäytyä olemisen tyhjyyteen, tulevaisuuden reunalle.

Kuoro: Rakkaus ja exodus eivät matkusta, ne luovat. Sitä on voima.

Tyyppi: Paenneen väkijoukon telttojen alla tunnemme riemua. Yö, aavikkomaa väräjää rakkaudellisesta sykkeestä ja taivas täyttyy kirkkaista viesteistä. Tähtien välistä toveruutta… Lapset rakentavat kauniita patsaita hiekkaan; aina aavikon pehmetessä aikuiset rakentavat mahdollisen kaupungin muurit. Vaikka tie on pitkä, emme koskaan väsy matkaamaan sitä. Koettuamme halun kuolla niin terävänä, ja tarpeen tappaa niin kivuliaana, me tiedämme vastedes – minä tiedän vastedes – että uusi maailma on mahdollinen: elävien maailma, rakastajien maailma.

Teksti on julkaistu aikaisemmin verkkosivustolla Ylioppilasteatterin tietotoimisto (yttt.fi).

Tekstin pohjalta tehty esitys (Ylioppilasteatteri, Mustikkamaa, 2013) katsottavissa Vimeossa: https://vimeo.com/user5162752