Työttömyys on viime vuosina ollut kasvavan mielenkiinnon ja kamppailun kohteena. Kokonainen ponnekkaiden ministerien ja hätääntyneiden akateemikkojen armada on laitettu juonimaan uusia taktiikoita työttömien pitämiseksi tiukemmin työvoimaviranomaisten saartorenkaassa. Nykyisen hallituksen aikana olemme kokeneet työttömän elämää vahingoittamaan pyrkivien hyökkäysten sarjan: lisää uhkailua ja kiristystä, enemmän tarjouksia joista ei voi kieltäytyä. Sipilän hallitus on esittänyt niin runsain määrin aloitteita työttömien arjen hankaloittamiseksi, että asiaa seuraavankin on ollut vaikea pysytellä kärryillä siitä, mitkä julkisuuteen jatkuvalla syötöllä heitetyistä työttömyysturvan heikennysehdotuksista ovat lopulta toteutumassa.
Hallituksen esittämät työttömyyspolitiikan uudistukset ovat olleet kiivaan arvostelun kohteina. Vasemmisto on kritisoinut työttömyysturvan kiristyksiä siitä, etteivät ne auta vähentämään työttömyyttä, koska työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Työttömiä työnhakijoita on huomattavasti enemmän kuin avoimia työpaikkoja, joten mikään määrä työttömien aktivointia ei näyttäisi tehoavan työllisyyden kasvattamiseksi. Yleisesti myös tunnutaan tiedostavan, että työllistyminen TE-toimiston avulla tai pakottamana on ylipäätään harvinaista.
Jos työttömyyspolitiikan vaikutuksia tarkastellaan vain työllisyyden kasvattamisen näkökulmasta, näyttäisi siis siltä, että hallituksen uudistuksissa olisi kyse ainoastaan typeryydestä tai sadistisesta kiusaamisesta, silkasta kusipäisyydestä, kuten esimerkiksi kolmen kuukauden välein suoritettavat kyttäyshaastattelut antaisivat ymmärtää. Uudistusten toimimattomuuteen työttömyyden vähentämisessä pohjaava kritiikki uhkaa kuitenkin jäädä hampaattomaksi. Pelkkiin työllisyyslukuihin tuijottaminen tekee työttömyydestä täysin teknokraattisen kysymyksen. Olisiko työttömien kiusaaminen vasemmiston mielestä hyväksyttävämpää, jos työllisyys sen seurauksena kasvaisi?
Työttömyysturvan kiristämisen vaikutuksia olisikin ehkä etsittävä muualta kuin työllisyystilastoista. Jopa hallituksen edustajat ja sen työryhmien osallistujat myöntävät, ettei suunnitelluilla uudistuksilla välttämättä ole vaikutusta työttömyyden määrään. Utopia täystyöllisyydestä on unohdettu jo kauan sitten. Uudistukset katsotaan kuitenkin tarpeellisiksi, koska ne mahdollistavat lisääntyvän kontrollin työttömän elämään. Kyttäyshaastatteluiden avulla otetaan työttömistä ”koppi”, ja pakkotyöhön osallistettavia ”ei jätetä heitteille”. Työttömyyspolitiikan uudistuksissa ei siis ole kyse ainoastaan työttömyyden määrällisestä sääntelystä, vaan myös sen laadullisesta kiihdyttämisestä tai lujittamisesta. Lisääntyvät ja kiristyvät toimenpiteet eivät välttämättä vähennä työttömyyttä, mutta tekevät siitä sen kohteille entistä tuntuvampaa. Minkälaisia näkymiä nämä jatkuvat työttömyyden vahvistamisyritykset avaavat työväen ja pääoman välisen voimasuhteen rakentumiseen?
Työttömyys kamppailun kenttänä
Työttömyyspolitiikan käytännöt määrittävät palkkatyön ulkopuolisen elämän ja tuotannon olosuhteita. Työttömyys toimii menettelytapojen kokonaisuutena, joka kiinnittää palkkatyön ulkopuolisen työvoiman osaksi työmarkkinoiden hallinnallista järjestystä. Se nimeää ja luokittelee palkkatyön ulkopuolelle sijoittuvat työttömiksi ja asettaa heidät tiettyjen toimenpiteiden kohteiksi. Hallinnan tehostamiseksi työttömät jaotellaan ominaisuuksiensa perusteella alakategorioihin, kuten nuorisotyöttömiin, pitkäaikaistyöttömiin ja vaikeasti työllistettäviin, joille kullekin räätälöidään erityisiä tehtäviä ja kontrolleja. Kuten moni työttömänä ollut varmasti tietää, ei työttömyyskorvauksen saamiseksi edellytettyjen suoritusten välttämättä tarvitse millään tavoin parantaa työllistymismahdollisuuksia. Olennaista on ”tehdä jotakin”, muodostaa tottelevaisuussuhde työvoimaviranomaisiin ja mukauttaa elämän aikaa työmarkkinoiden aikaan.
Työttömyys ei näin tarkoita syrjäytymistä työelämästä, vaan yhdenlaista, työsuhteesta hieman poikkeavaa, integroitumista työmarkkinoille. Hallituksen uudistukset tarkoittavat tämän integraation voimistamista. Työtöntä ei saa päästää veltostumaan tai ”istumaan sohvalle”, vaan häntä on häiriköitävä, komenneltava ja pakotettava mielivaltaisiin tehtäviin, jotta hän ei pääse liiaksi etääntymään työelämän pelisäännöistä. Joidenkin ehdotettujen uudistusten täysi idioottimaisuus jo itsessään osoittaa, ettei niiden tarkoituksena ole edes näennäisesti tukea työllistymisessä, vaan ainoastaan varastaa työttömän vapaa-aikaa ja tehdä ”työttömänä oleminen hieman vastenmielisemmäksi”, kuten Juhana Vartiainen on osuvasti kiteyttänyt.[i]
Tätä työttömänä olemisen vaikeuttamista erinäisin toimenpitein kutsutaan usein aktivoinniksi. Yksi työttömyyspolitiikasta käyty kiista koskeekin työttömien mahdollista laiskuutta tai aktiivisuutta työnhaussa. Arvostelijoiden mukaan työttömien aktivoinnin ei katsota johtavan työpaikkojen syntymiseen, koska työttömien esitetään jo valmiiksi etsivän töitä hinnalla millä hyvänsä. Yhtä oikeiston moralisoivaa tarinaa laiskoista työttömistä kohden vasemmistolla on esittää kymmenittäin esimerkkejä uutterista työnhakijoista, jotka sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta eivät onnistu työllistymään, ainakaan palkallisesti.
Moni työtön varmasti haluaa aidosti löytää työpaikan ja näkee paljon vaivaa työllistymisen eteen, eikä ole syytä kiistää työttömyyden mahdollisesti aiheuttamaa taloudellista ahdinkoa. On kuitenkin kummallista, että vasemmisto on niin vimmaisesti ottanut asiakseen työttömien työntekohalukkuuden todistelun, tai että se ylipäätään ottaa kantaa kenenkään työmoraaliin. Työläisten tottelemattomuus ja laiskottelu ovat perinteisesti olleet kapitalistien murheita, joiden vatvomiseen työväenliikkeen ei ole ollut syytä osallistua kuin korkeintaan ongelmien aiheuttajana. Työväenluokan voima ja mahdollisuus pakottaa kapitalistit vaatimuksiin perustuu kykyyn aiheuttaa vahinkoa pääomalle kieltäytymällä työstä. Työläisten ahkeruuden ja tunnollisuuden jatkuva ylistäminen tarkoittaa tämän voiman vähättelyä ja halventamista. Vasemmistolainen ahkerien työnhakijoiden suitsuttaminen on myös omalla tavallaan aivan yhtä syyllistävää siinä missä oikeistolainen työttömien laiskuuden paheksunta: hae uhrautuvasti töitä (joita ei edes ole), ole kunnollinen ja tee niin kuin käsketään, vasta sitten kelpaat politiikkamme vetoavuksi.
Työpaikkojen vähyyden surkuttelu tai työttömien ahkeruuden hehkuttaminen ei myöskään näytä auttavan työttömyysturvan kiristämisen vastustamisessa, koska avointen työpaikkojen määrällä tai työläisten moraalisella luonnolla ei ole uudistusten kannalta lopulta mitään väliä. Viimeisten kahden vuoden aikana on käynyt hyvin selväksi, ettei hallitus ole erityisemmin kiinnostunut työttömistä tai heidän hyvinvoinnistaan, vaan pikemminkin työttömyyspolitiikan käyttämisestä välineenä työväen neuvotteluvoiman heikentämiseksi. Työttömyysturvan kiristäminen luo kannustimia työn vastaanottamiseksi, siis säätelee ja vaikeuttaa työstä kieltäytymistä erilaisin työttömän elämää hankaloittavin toimenpitein, ja näin sujuvoittaa työvoiman saatavuutta. Työpaikkoja ei välttämättä ole tarpeeksi, mutta sillä ei ole työnantajille väliä, työnhakijoiden ahdingolla on. Mitä enemmän työpaikoista on kilpailua ja mitä epätoivoisempia työnhakijat ovat, sitä huonompiin palkkoihin ja työehtoihin he ovat kannustettuja suostumaan.
Palkkatyöhön pakottamisen tai kannustamisen lisäksi hallituksen työttömyyspoliittiset uudistukset pyrkivät lisäämään työvoimaviranomaisten kontrolloimia maksamattoman työn muotoja. Näissä ”palkattomissa palkkatöissä” työ suoritetaan palkkatyön juridisen muodon sisällä, työnantajan valvonnassa ja alaisuudessa, mutta ilman työnantajan maksamaa korvausta. Hallituksen kaavailema työkokeilujen ja työharjoittelujen lisääminen tarkoittaa siis ilmaisen tai lähes ilmaisen työvoiman määrän kasvattamista. Tästä näkökulmasta katsoen työllistämistoimenpiteiden ei ole edes tarpeellista edistää palkkatyösuhteiden syntymistä, vaan pikemminkin muodostaa ja valvoa uusia maksamattoman työn alueita.
Vaikka työttömyyspolitiikalla on olennainen rooli työvoiman tarjonnan kasvattamisessa palkkatyömarkkinoilla, eivät sen vaikutukset rajoitu vain palkkatyöhön tai sen muottiin pakottamiseen. Nykyisessä postfordistisessa kapitalismissa tuotanto perustuu yhä voimakkaammin yleisiin sosiaalisiin ja kommunikatiivisiin kykyihin ja suhteisiin, jolloin on entistä epäselvempää, missä, milloin ja kenen toimesta varsinainen arvontuotanto tapahtuu. Tuotanto on siis laajentunut perinteisestä työpaikasta ja -ajasta koko yhteiskunnan tilaan ja aikaan. Kun aiemmin ei-työksi katsotut aktiviteetit kasvattavat tuotannollista merkitystään, myös työttömyyden rooli työvoiman hallinnoimisessa muuttuu.
Tuottavan ja tuottamattoman työn välisen eron hämärtyessä on huomionarvoista, että suuri osa palkkatyön ulkopuolisesta tuotannosta jää vaille suoraa rahallista korvausta. Esimerkiksi omaehtoinen opiskelu, huolenpito omaisista ja ystävistä, kaupunkikulttuurin tuottaminen, sisällöntuotanto sosiaaliseen mediaan tai pelialan nousun mahdollistanut harrastelijakoodaaminen ovat nykyisessä kapitalismissa joko suoraan tuottavia tai tuotannon edellytyksiä rakentavia aktiviteetteja, jotka palkkatyösuhteen ulkopuolella kuitenkin luetaan ei-työksi, ja joista ei näin makseta korvausta. Pääoma siis hyötyy yhä kasvavassa määrin palkkatyön ulkopuolisesta toiminnasta ja elämästä, mutta ei maksa siitä palkkaa. Työttömyys on yksi tekijöistä, joka vetää rajan palkitun ja palkitsemattoman elämän väliin, ja näin jäsentää palkkatyön ulkopuolisen arvontuotannon olosuhteita.
Palkitun ja palkitsemattoman tuotannon rajan määrittämisessä on aina kyse poliittisesta kamppailusta, kuten esimerkiksi palkkaa kotityöstä vaatineet feministit jo kauan sitten osoittivat.[ii] Työttömyys on instituutio, joka peittää näkyvistä palkkatyön ulkopuolisen tuottavan ja tuotannon edellytyksiä kehittävän toiminnan. Hallituksen ajama työttömyyden voimistaminen tarkoittaa työn ja työttömyyden välisen jakolinjan lujittamista entistäkin terävämmäksi. Mitä enemmän arvontuotanto leviää palkkatyöstä koko yhteiskuntaan, ja mitä mielivaltaisemmiksi rajattuun työpaikkaan ja -aikaan sisältyvät kontrollit muuttuvat, sitä tiukemmin hallitus takertuu palkkatyön ja työttömyyden, työn ja ei-työn väliseen erotteluun.
Työläiset ja työntekijät työmarkkinajärjestöjen sanastossa syrjäyttänyttä palkansaaja-termiä on kritisoitu siitä, että se häivyttää näkyvistä työn ja sen tekijän. Ehkä termi on kuitenkin kuvaava: osa tuottavasta toiminnasta on palkattua ja osa jää ilman palkkaa, jolloin jako palkansaajiin ja palkattomiin tuntuu käyttökelpoisemmalta luokittelulta kuin jako työntekijöihin ja työttömiin. Työttömyys on kehno käsite myös siksi, että se ottaa lähtökohdakseen palkkatyön eli määrittyy palkkatyön puutteeksi. Proletaarisesta näkökulmasta ensisijaista on ”työttömyys”, eli omaisuudettomuudesta, yhteisten tuotantovälineiden pakkoluovutuksesta ja palkkatyön ulkopuoliseen elämään kohdistuvista kurittamistoimenpiteistä johtuva pakko myydä työvoimaa pääoman palvelukseen. Jotta voisi olla olemassa palkkatyöläisiä ja palkkatyösuhteita, on siis oltava ”työttömiä”, joilta on viety omaehtoisen elämisen ja toimeentulon edellytykset. Työttömyys tulee näin ennen työtä ja määrittää palkkatyösuhteen syntymistä.[iii]
Työntekijöiden ja työttömien asettaminen vastakkain on myös aina ollut olennainen tekniikka työväen keskinäisen solidaarisuuden hajottamisessa. Työväenliikkeen kamppailuja on perinteisesti jäsentänyt jakolinja työläisiin ja kapitalisteihin ja siitä seurannut konflikti: kapitalistit rikastuvat riistämällä työläisten tuottamaa lisäarvoa, ja kykenevät anastamansa lisäarvon ansiosta voimistamaan ja ylläpitämään yhteiskunnallista valtaansa sekä määrittämään olosuhteita, joissa työ suoritetaan. Porvarit ovat menestyksekkäästi siirtäneet konfliktin toisten kustannuksella elämisestä ”veronmaksajien” ja työttömien välille. Tämän jakolinjan synnyttämät kamppailut eivät yleensä koske paremman elämän tavoittelemista itselle tai oman viiteryhmän voiman kasvattamista kuten työväenliikkeellä, vaan pyrkivät ennemminkin tuottamaan vahinkoa toisille, eli heikentämään sosiaaliturvan varassa elävien toimeentuloa.
Vaikka vasemmisto puhuu väsymättä työttömien puolesta (tai toisaalta juuri sen takia), on sekin omalla tavallaan hyväksynyt erottelun yhteiskunnan tukipilareina toimiviin palkkatyöläisiin ja huolenpitoa kaipaaviin työttömiin. Vasemmisto sijoittaa työttömät kuuluisaan ”heikkojen”, ”heikompiosaisten” ja ”heikommassa asemassa olevien” ihmisryhmään, eli tähän yhteiskunnan laitamilla avuttomina pelastusta odottavien poloiseen joukkoon, jota kuvaamaan vasemmistolla on enemmän ilmaisuja kuin lappilaisilla lumelle, ja jonka edustamiseen ja puolesta vetoamiseen se politiikkansa yhä hyvin pitkälle perustaa. Vasemmisto siis suhtautuu työttömiin valitettavan usein edunvalvonnan ja holhouksen eikä esimerkiksi jaetun kamppailun näkökulmasta. Tämä työttömien yläpuolelle asettuminen on tietenkin omiaan heikentämään solidaarisuuden kehkeytymistä palkkatyön ja työttömyyden välisen rajan yli. Työväenliikkeen piiristä löytyy toki ilahduttavia poikkeuksia, mistä kertoo esimerkiksi työttömyysturvan kiristämistä vastustanut Metalliliiton ja TEAMin lakko Pirkanmaalla huhtikuussa.
Työllisyystavoitteista työn vastaiseen taisteluun
Vasemmisto on jo vuosikymmeniä tehnyt näkyvästi pesäeroa Neuvostoliittoon ja muihin totalitaristisiin järjestelmiin. Ainakin yksi reaalisosialismin vanhoista möröistä kummittelee kuitenkin yhä vasemmiston komeroissa. Huolimatta työn kasvavista haitoista ympäristölle ja ihmisten terveydelle, ei vasemmisto ole vieläkään päässyt eroon stahanovilaisesta työn kultista. Oikeiston ja vasemmiston planeetalle tuhoisa kilpavarustelu työn lisäämiseksi ei ole kohdannut merkittävää haastamista vasemmiston piiristä, vaikka hiljattainen aloite työajan lyhentämisestä kuuteen tuntiin on toki askel palkkatyönormin kyseenalaistamisen suuntaan.
Työhön pakottamisen menetelmiä alati hienosäätävä oikeisto sen sijaan tunnustaa seikan, joka työetiikassa piehtaroivan vasemmiston on usein vaikea myöntää. Palkkatyö, siis työskenteleminen toisen palveluksessa, toisen hyväksi ja ulkoa määritellyin ehdoin, ei ole ylihistoriallinen tai universaali tuotannon järjestämisen tapa tai kaikkien aina ja kaikkialla jakama korkehin halu ja elämää ohjaava päämäärä. Työttömyysturvan vastikkeellisuus ja työstä kieltäytymisen rankaiseminen karenssilla ovat täsmällisiä muistutuksia siitä, miten vapaasta vaihtokaupasta työläisen ja kapitalistin välillä palkkatyössä onkaan kyse. Palkkatyösuhde yhtenä riiston järjestämisen muotona ei toteudu automaattisesti, vaan vaatii tuekseen jatkuvaa työväen elämään puuttumista eli valtavaa kouluttamisen, valvonnan ja pakottamisen verkostoa, josta nyt avoimen kamppailun kohteena olevat työttömyysturvan käytännöt ovat yksi esimerkki.
Oikeisto näyttää myös muistavan vasemmistoa paremmin palkkatyön konfliktuaalisen alkuperän. Työvoiman saatavuudesta huolestuneille kapitalisteille palkkatyö ei merkitse autuasta historian loppua, vaan historiallista kompromissia pääoman ja kapinoivien orjien välillä, siis pääoman keinoa taata työvoiman saatavuus tilanteessa, jossa suoraan fyysiseen pakottamiseen perustuva orjuutus ei ole orjien pakenemisen ja kapinoiden johdosta kustannustehokasta. Työstä maksettava korvaus ja muodollinen oikeus vaihtaa työpaikkaa ovat seurausta työväen historiallisista kamppailuista, ja voivat tulla kiistan kohteeksi koska tahansa uudestaan, kuten esimerkiksi erinäisten palkattomien palkkatöiden lisääntyminen osoittaa. Hallituksen vimma lisätä palkattomia työkokeiluja näyttää jälleen kerran, ettei kapitalismi välttämättä perustu ”vapaaseen” palkkatyöhön, vaan on aina sisältänyt erilaisia palkattoman työn muotoja maksamattomasta kotityöstä laillistettuun orjuuteen.
Orjatalouden tapaan myös palkkatyöhön perustuvaa riiston järjestelmää riivaa kapinoivien ja pakenevien työläisten aiheuttama hätä työvoiman saatavuudesta. Mikään määrä rahaa tai tuotantovälineitä ei muutu pääomaksi eikä niiden omistaja kapitalistiksi, mikäli niitä ei voida käyttää työläisten riistämiseen. Pääoma on siis riippuvainen työvoimasta, mutta työläiset eivät päinvastoin välttämättä tarvitse pääomaa mihinkään. Työvoimariippuvuudesta johtuva pääoman väistämätön alisteisuus työväenluokkaan nähden herättää työnantajissa monenlaisia työvoimavarantojen ehtyvyyttä koskevia pelkoja. Harva asia järkyttää kapitalistia yhtä paljon kuin työläisten mahdollisuus saada sosiaalitukia ”tekemättä mitään”. Tarvitaan vain yksi lehtiartikkeli ”sossupummeista”, kuten esimerkiksi ”sossu-Tatun” tapauksessa syksyllä 2013, ja koko porvarilehdistö laskee kauhistuneena alleen.
Sipilän hallituksen työttömyyspoliittiset uudistukset eivät siis kieli tyhmyydestä tai pelkästä rikkaiden ainaisesta kapinasta köyhiä vastaan, vaan täysin perustellusta työvoiman epäluotettavuutta koskevasta huolesta. Riistoa ja alistamista vihaavan työväen tehtävänä on tietenkin kasvattaa tätä huolta, eli etsiä yhä ovelampia ja kollektiivisempia keinoja paeta palkkatyön komentoa. Olisi siis otettava tosissaan, aivan kuten porvarit jo nyt ottavat, työstä kieltäytymisen muodostama uhka palkkatyön järjestykselle, ja pyrkiä sen innoittamana hahmottamaan uusia lakon muotoja eli entistä tehokkaampia keinoja vastustaa niin työn kuin työttömyydenkin kurjuutta.
Aivan kuten työpaikkojen puolustamisen sijasta olisi puolustettava työntekijöitä, olisi työttömyyslukujen murehtimisen sijasta kamppailtava työttömien toimeentulon ja työstä kieltäytymisen mahdollisuuksien parantamiseksi. Jo pelkästään Sipilän hallituksen suuri mielenkiinto työttömyyteen osoittaa, ettei työttömyys ole millään tavoin perifeerinen tai vähäpätöinen alue työmarkkinoiden voimasuhteiden kannalta. Työttömyys koskettaa kaikkia, jotka joutuvat myymään työvoimaansa pääoman palvelukseen, mikä korostuu entisestään pätkätöiden yleistymisen myötä. Työttömyysturvan parantaminen ja työstä kieltäytymisen edellytysten kehittäminen on koko työväen etu. Ja jos haluttaisiin tavoitella ”hyvien työpaikkojen” syntymistä, olisi hyvä muistaa niidenkin olevan yleensä seurausta työstä kieltäytymisen aiheuttamasta pakosta sitouttaa työntekijät työsuhteeseen tekemällä työstä siedettävämpää.
Vaatimus perustulosta lienee ollut yksi aloite pyrkiä kasvattamaan työväen yhteistä voimaa ja murtamaan sitä heikentäviä hierarkioita työväen eri sektorien välillä. Elämiseen riittävä ja vastikkeeton perustulo tarkoittaisi sekä palkkaa työajan ulkopuolisesta maksamattomasta tuotannosta että prekaarin työväen lakkokassaa, joka mahdollistaisi joustavamman työsuhteesta pakenemisen. Perustulovaatimuksen ongelmana on ehkä ollut sen käännettävyys teknokraattiseksi sosiaaliturvajärjestelmän järkeistämiseksi. Perustuloa on usein käsitelty vain tulevaisuuden utopiana tai pelastuksen tuovana reformina, eikä työväkeä tässä ja nyt yhdistävänä palkkataisteluna. Käytännöllinen tapa lähestyä perustuloa tässä tilanteessa olisikin kenties käsittää nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä jo olemassa olevana perustulon muotona ja organisoida kamppailuja siihen sisältyvän vastikkeellisuuden ja kontrollin murentamiseksi.
Kamppailu työvoiman saatavuudesta on tietenkin ollut kaiken aikaa jo käynnissä. Tämän taistelun melske kaikuu työ- ja elinkeinoministeriön hätähuudoissa, huolestuneiden professorien valitusvirsissä ja työvoimaviranomaisten lähettämien uhkauskirjeiden kolisuttamissa postiluukuissa. Vaikka hallitus on pyrkinyt kasvattamaan työn kaikkialle leviäviä kammottavia lonkeroita, on työväen institutionaalinen ja kollektiivinen järjestäytyminen työhön pakottamisen vastustamiseksi jäänyt hiljaiseksi. Olisi siis viipymättä löydettävä työstä kieltäytymistä tehostavia järjestäytymisen tapoja, organisoitava perinteisen työsuojelun lisäksi suojelua itse työltä ja siirryttävä työttömien kurittamisen oikeuttavista työllisyystavoitteista taisteluun työtä vastaan.
Kuva: Defeat of the Spanish Armada, 8 August 1588 (Wikimedia)
[i] Vartiainen, Juhana: Kestävyysvaje on eettinen dilemma. Tieteessä tapahtuu, 3/2014, 34–36.
[ii] Ks. esim. Dalla Costa, Mariarosa & James, Selma: The Power of Women and the Subversion of the Community, 1972, tai Federici, Silvia & Cox, Nicole: Counterplanning from the Kitchen (1975). Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle. PM Press, Oakland 2012.
[iii] Työttömyyden ensisijaisuudesta työllisyyteen nähden ks. Denning, Michael: Wageless life. New Left Review 66, 2010.