”Niin, mikä minä nyt oikein olen: pieni diletantti vai suuri aasi?”[1] Kuinka vapauttava kysymys! Ei pakkoa todistella erityislaatuisuuttaan, sankarillisuuttaan, kelpoisuuttaan… Diletantin ja aasin on helpompi heittäytyä elämän kelkkaan, kun itsen erinomaisuuden todisteleminen ei syö kaikkia voimia. Porvarillisen minäkuvan ja omaisuuskäsityksen ylittäminen tuntuu kutkuttavalla tavalla mahdolliselta masokistisessa leikissä. Tämän näyttää toteen Leopold von Sacher-Masochin Venus turkiksissa.
David Ives on kirjoittanut teoksesta samannimisen Broadway-hitin, joka on nyt nähtävillä Helsingin Kaupunginteatterissa. Broadwayltä Kaupunginteatteriin rantautunut klassikon uudelleenkirjoitus, jälleen yksi tuhmannokkela rakkaustarina – mitä kiinnostavaa tässä voisi olla (eikä näytelmä/esitys edes sisällä lausetta diletantista ja aasista…)?
Sacher-Masochin vähälle huomiolle jäänyt masokistisen leikin vapauttavuus loistaa esityksessä läsnäolollaan. Kyse ei ole maailman suurimmasta ja ainutlaatuisimmasta rakkaustarinasta, ei omaperäisyydessään sankarillisesta näyttämösovituksesta, ja hyvä niin! Eivätkö ainutlaatuisuuden esittäminen ja sankariroolin teeskentely olekin jo jopa teatterissa eilispäivän erheitä! Esityksessä keskitytään itsen ylistyksen sijaan itse elämään ja arjen mikrofasististisia valtarakenteita vastaan taistelemiseen. Kyse on jokapäiväisyyden intohimoisuudesta todistavasta roolileikistä. Valtaan ei suhtauduta omien käsien ulottumattomissa olevana transsendenttina pahana, vaan sitä vastaan taistellaan elämäntäyteisessä leikissä. Helsingin Kaupunginteatterin Venus turkiksissa on – porvarillisista puitteistaan huolimatta – elämän puolella ja luutuneita instituutioita vastaan (tästä todistaa myös Helsingin Sanomissa julkaistu murskakritiikki, johon palaamme myöhemmin).
Esitys lähtee liikkeelle hapuilevasti ambiguiteetin käsitettä toistellen. Aluksi kaikki vaikuttaa teennäiseltä, mutta pikku hiljaa koko kuvio paljastuukin rohkeaksi askeleeksi elämän konfliktuaalisuuteen. Jos kaikki onkin liikkeessä? Yksi stereotyyppisiä asetelmia horjuttavista ambiguiteeteista: mainostelevision lauantai-iltojen viihde-sketsi-hitti-ohjelman näyttelijäkö Vandan roolissa valloittava? Esityksen alun köykäiseltä improvisaatiolta tuntuva näyttämötoiminta alleviivaa tätä epäilystä. Kunnes vaivihkaa kaikki kääntyykin todeksi, intohimoiseksi ja syväksi, vajotakseen taas keinotekoisuudella flirttailevaan arkisuuteen (joka sekään ei enää tunnu ontolta). Kuvitelmat siitä, että elämä voisi olla latteaa ja sielutonta, karisevat nopeasti pois. Etteikö televisiosta tutun kanssa voisi paneutua parempien maailmojen rakentamisen projektiin onkin valhetta. Kiinnostavia kytkentöjä ja intohimon mahdollisuuksia onkin kaikkialla. Kunhan annamme ambiguiteetin tulla ja vapauttaa jäykistyneet (maskuliiniset?) uskomuksemme.
Aaltoliikettä intohimoisen ja arkisen, toden ja leikin välillä jatketaan esityksen loppuun asti. Tämä aaltoliike antaa katsojalle mahdollisuuden löytää työkaluja oman arkensa teennäiseksi pakotettujen tilanteiden kääntämiseen intohimoisiksi kohtaamisiksi. Mitä voimme esitystaiteelta enemmän vaatia?! Vallan voimat ja mainosmiehet yrittävät päivästä toiseen uskotella meille elämämme olevan latteaa ja vailla merkitystä ellemme antaudu heille. On siis ensisijaisen tärkeää rakentaa tilaisuuksia, joissa vastalääketaktiikoiden kokeminen ja jakaminen on mahdollista.
Esityksen aaltoliikkeen kautta aukeaa näkymä masokismin iloihin: onko tämä nyt totta vai leikkiä – ja mitä väliä sillä on? Voiko elämä muka olla olematta totta? Porvarillisen autenttisuususkon raamistoissa elämä toki on jatkuvasti epäilyksen alainen. Venus turkiksissa -esityksen Thomas ja Vanda leikkivät sen sijaan että uskottelisivat olevansa tietyn ulkoa määrätyn karaktäärin mittaisia ja tämä tekee esityksestä elävän ja elämää avaavan. He elävät eivätkä vain esitä elävänsä.
Jos vallan leikki toteutetaan yhdessä, ei sadistis-sankarillis-yksilöllisesti, voi kohtaaminen mahdollistaa itsen ylittämisen (alittamisen/sivuuttamisen…). Kun koiranpentu selättää sisaruksensa, eikö se koskaan halua asetelman muuttuvan? Eikö tässä kuvassa ole selvää, että metodina on vuorottelu eikä lopussa nimetä voittajia? Ja että valta on mukana leikissä juuri siksi, että voimme harjoitella kuinka olla joutumatta sen kahleisiin, sen jähmettämiksi? Miksi me emme antaisi painisuhteittemme elää? Ihmistenvälisyyden jähmettäminen kahden yksilön “luonnolliseksi” (ts. ennaltamäärätyksi) vuorovaikutukseksi jättää laskuista yliyksilöllisen yhteistoiminnan ja organisoitumisen mahdollisuuden. Lopputuloksena on itseä kohti pienenevä spiraali, jonka pyörteissä kumppanuuden ja elämän määrä vähenevät hetki hetkeltä.
Masokistisen leikin lupaus onkin juuri itsestä irti päästämisen ihanuudessa. Mitä tapahtuu, kun kumppanuus tai kohtaaminen ei enää noudata itseen tai yhteen käpertymisen logiikkaa? Vaikka sen ei tarvitse tarkoittaa kahdenvälisyyden väistämätöntä väliaikaisuutta, kirjoittaa Deleuze von Sacher-Masochin pyrkineen aina tuomaan kolmannen osaksi avioliittoaan[2]. Näinkin on siis mahdollista suhtautua uusien kytkentöjen mahdollisuuteen! Onko kolmiodraama pyhäinhäväistyksen sijaan yksi muutosta kaihtamattoman yhdessäolon väistämättömistä horisonteista?
Sacher-Masochin tekstissä teema tuleekin esiin toistuvasti:
”Kyllä – olette herättänyt rakkaimmat kuvitelmani”, huudahdin, ”ne ovat uinuneet jo kyllin kauan.”
”Ja millaisia ne ovat?” hän sanoi asettaen kätensä niskaani.
[…]
”Olla kauniin naisen orja, rakastamani ja palvomani naisen orja!”
”Naisen, joka siitä hyvästä kohtelee teitä kaltoin!” Wanda keskeytti minut nauraen.
”Kyllä, naisen joka sitoo minut ja ruoskii minua ja joka potkii minua kuuluessaan samalla toiselle.”[3]
Kolmansien kanssa kytkeytyminen, aktiivinen suhteen omistuksellisuuden ja pysähtyneisyyden vastainen toimi… Omistuksen inhotuksen purkaminen romanttisessa kuvastossa löytyy myös Sacher-Masochin aikalaisen Baudelairen runoudesta. Beatrice-runon loppusäkeet muistuttavat huomattavasti edellistä lainausta[4]:
“Olisin voinut – ylpeyteni on vuoren korkuinen,
eikä yksi ukkospilvi tai pirujen huutelu
sitä hetkauta – yksinkertaisesti,
arvokkaasti kääntää selkäni, ellen
olisi sattunut näkemään
(aurinko ei ollut moisesta häväistyksestä moksiskaan!)
irstaassa demoniparvessa
sydämeni kuningatarta.
Outo palo silmissään
hän nauroi pirujen kanssa murheilleni
ja vieläpä
vähän väliä
riettaasti heitä kosketteli.”[5]
Kaikki eivät kuitenkaan tunnu innostuvan pyhän yksinäisyyden purkuleikistä. Helsingin Sanomien teatterikriitikko lyttää Helsingin Kaupunginteatterin esityksen poikkeuksellisen kovin sanoin:
”Persoonallisen näkemyksen sijasta katsojille tarjotaan ulkokohtaista nahkavetimissä saapastelua.”
Mutta eikö persoonallisuudesta luopuminen ollut juuri se pointti?
”Paikallaan jurnuttava esitys ei pahimmissa kohdissaan muistuta edes tulkintaa, vaan jonkinlaista halpaa kopion kopiota.”[6]
Viimeinkin esitys, jossa ei kielletä ihmisenä olemisen mimeettistä luonnetta! (Ehkä arvostelijalle oli liikaa, että niin Kaupunginteatterin esityksessä jyrähtivät salamat kuin Polanskin elokuvaversiossakin? Vai haisiko koko kuvio liikaa Broadwayn kulisseilta? Miksi vastaavanlaiset reaktiot ovat kuitenkin harvassa, kun tiettyyn esitysmuotoon pakotetut formaatti-musikaalit valtaavat suuria lavoja? Kuka meistä ei ole kopio vanhemmistaan? Kenellä ei ole peilineuroneja? Kuka luo kaiken tyhjästä?)
Viimeinkin esitys, joka ei todistele kaikista huokosistaan autenttisuutta, ainutlaatuisuutta ja aristokratiaa! Viimeinkin esitys, jolla on muutakin mielessään kuin: ”Minä olen uskottavaa taidetta (ja parempi kuin muut…)!”
Helsingin sanomien kriitikko jatkaa: ”Vaikka näytelmä kuinka leikkisi toden, valheen, harhan ja haaveen rajapinnoilla, katsojan pitää silti pystyä uskomaan teatterissa johonkin – edes hetkittäin.”
Mutta tämä esitys ei tunnusta yhtäkään totuutta teatterista.[7] Ja miksi pitäisi uskoa? Eikö juuri uskoa vastaan taisteleminen ole parasta mitä ihminen voi tehdä niin teatterin sisä- kuin ulkopuolellakin? Ja eikö jo Sacher-Masoch operoinut tämän tematiikan ympärillä? Leikki ottaa voiton uskosta yhä uudestaan:
”Siispä”, sanoin kiihottuneena, ”jos tunnette noin, antakaa periksi luonteenne pakolle, mutta älkää millekään puolinaiselle; jos ette voi olla kunnollinen ja uskollinen vaimo, olkaa siis paholainen.”
[…]
”Severin”, Wanda vastasi, ”olen kevytmielinen nuori nainen, teidän on vaarallista antautua minulle niin täysin. Loppujen lopuksi teistä tulee tosiasiassa leikkikaluni; kuka suojele teitä siltä, etten käytä hulluuttanne väärin?”[8]
Severin ja Wanda nimenomaan kieltäytyvät uskomasta. He eivät usko yksiavioisuuteen tai paholaisuuten – kaikki käy, kunhan elämää ei määritä pysähtynyt usko vaan muuttuva leikki! Uskottomuus mennyttä kohtaan on välttämätön edellytys intohimoisten tulevaisuuksien luomisen prosessissa.
*
Jos esitykset eivät suostu enää pyrkimään olemaan TEATTERIA[9], jos esitykset pyrkivät luomaan tilan jossa yleisökin voi ajatella eikä vain oppia, mihin teatterikriitikoita enää tarvitaan? Tästäkö vanhan liiton teatterikirjoittajien huoli?
Alistumalla ennen kuin meidän tarvitsee taistella voimme välttyä jähmettymästä itseksemme, voimme pitää suhteen suhteellisena, elämän elävänä. Emme tarvitse miehekkäitä päätöksiä, jotka jäykistävät tulevaisuuden impotenssiimme. Mitä enemmän yritämme pakottaa tulevaisuutta ylhäisessä yksinäisyydessä keksimiemme kuvien muottiin, sitä vähemmän elämme. Se, että esityksessä valta, sukupuoli ja seksuaalisuus ovat likvidissä muodossa (roolit vaihtuvat, intohimon viivoja ei ole ainoastaan kahden sukupuolen välillä, kukaan ei ole kukkulan valtiaana pitkään), on esityksen radikaalin poliittisuuden ydin: ei enää muuttumattomia valtasuhteita! “Valitsen oman onneni, en yhteiskunnan!”
Vain yksi asia jää esityksestä hampaankoloon: esityksessä puhutaan sadomasokismista. Miksi sadismin käsite on pidetty mukana? Deleuze muistuttaa masokismista kirjoittaessaan, että liian helposti ajatellaan, että vain etumerkki on vaihdettava ja sadismista tulee masokismia. Deleuzen mukaan von Sacher-Masochin epäonneksi sadomasokismista on tullut dialektinen kokonaisuus, vaikka von Sacher-Masochin lukemisen jälkeen tuntee, että hänen universumillaan ei ole mitään tekemistä Saden universumin kanssa. Miksi siis yhdistää masokismi sadismiin, koska juuri laadullinen ero näiden kahden todellisuuden välillä voi avata näkymiä iloiseen emansipaatioon, jossa ruoskanheiluttaja ei ponnista yksinäisestä pahuudesta vaan yhteisestä intohimosta? Sadistisankarit tarvitsevat aseenkantajia ja vihollisia. Diletantit ja aasit ”sekoittuvat salaisuudettomasti maailmaan”.
Kuvat Helsingin Kaupunginteatterin esityksestä Venus turkiksissa.
Kuvaaja: Henrik Schütt
[1] von Sacher-Masoch, Leopold 2006 [1870]. Venus turkiksissa. Käännös: Tapani Kilpeläinen. Summa, Helsinki. S. 37.
[2] Deleuze, Gilles 2003 [1968]: Sacher-Masoch und der Masochismus. Leopold von Sacher-Masoch, Venus im Pelz, Frankfurt am Main.
[3] von Sacher-Masoch, Leopold 2006 [1870]. Venus turkiksissa. Käännös: Tapani Kilpeläinen. Summa, Helsinki. S. 71–72.
[4] Myös Marguerite Duras käsittelee kolmansien osapuolten teemaa katkeruuden sijaan intohimoisella kiinnostuksella. Lol V. Steinin elämä -romaanissa päähenkilö kadottaa identiteettinsä, kun hän kokee himoa näkiessään rakastajansa antautuvan toiselle. Puoli yksitoista kesäiltana -romaanissa kertoja Marie ei paheksu eikä pahastu, vaikka lähellä olevat aviomies Pierre ja yhteinen ystävä Claire aloittavat uuden rakkaustarinan.
[5] Baudelaire, Charles 2011 [1861]. Pahan kukat. Käännös: Antti Nylén. Sammakko, Turku. S. 369.
[6] http://www.hs.fi/arviot/teatteri/a1460084750490 (Lauri Meri: Kaupunginteatterin Venus ei nouse vaahdosta.)
[7] Vrt. Kumussa 15.4.2016 julkaistu Nietzsche, nihilismi ja uudet yhteiskunnalliset liikkeet: ”Nihilismin todellinen periaate ei ole: Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua. Sen sääntö on pikemminkin kysymys: jos minun on kohdattava ajattelussani se, että ‘mikään ei ole totta’, miten minun on elettävä?” (Michel Foucault) http://kumu.info/nietzsche-nihilismi-ja-uudet-yhteiskunnalliset-liikkeet/
[8] von Sacher-Masoch, Leopold 2006 [1870]. Venus turkiksissa. Käännös: Tapani Kilpeläinen. Summa, Helsinki. S. 74–75.
[9] Vrt. Kumussa 7.4.2016 julkaistu Eläimellisyyden filosofia: ”Ja juuri Derrida, joka sanoo itse asiassa hyvin vähän eläimellisyydestä, mutta sanoo olennaisen, siis, että emme ole koskaan nähneet eläintä, koska ajattelemme vain ELÄINTÄ, kielellistä abstraktiota, fetissiä, olkiukkoa.” http://kumu.info/elaimellisyyden-filosofia/