Frédéric Lordonin haastattelu
Kirjassasi (Frédéric Lordon, Capitalisme, désir et servitude. Marx et Spinoza. La Fabrique, 2010) kritikoidaan pitkään Étiene de La Boétien (Discours de la servitude volontaire, 1549) vapaaehtoisen orjuuden käsitettä. Toisin kuin La Boétie, väität, että palkkatyösuhteessa tapahtuu herranhalun ja palkkatyöläisen halun jakaminen; molemmat sijoittuvat jakamisen seurauksena yhteiseen ilon horisonttiin. Mitä tarkoitat?
”Kapitalismi, halu ja orjuus” syntyi kahden julkisessa keskustelussa olevan eri puolen risteymästä. Ensimmäinen on tekemisissä ”vapaaehtoista orjuutta” koskevan teesin uudelleen henkiinherättämisen menestyksestä näinä taloudellisen kriisin vuosina. Se on teesi, jonka osa Ranskan vasemmistoa on usein jakanut. Tiedetään, että Étiene de La Boétie kehittää tämän käsitteen osoittamaan vapaaehtoista alistumista hallinnan olosuhteisiin ja että tällaisesta vapaasta vapaaehtoisen alistumisen tilasta yksilöt kykenevät irrottautumaan omasta tahdostaan. Teesi ei vakuuta uusliberaalia järjestystä kuvattaessa. La Boétie kirjoittaa 1500-luvulla ja näkee orjuuden vapaan valinnan tuloksena. Hänen filosofiansa on vapaan tahdon filosofiaa, joka myöhemmin joutuu voimakkaan kritiikin kohteeksi, kun analysoidaan teollisessa kapitalismissa hallitsevaksi muuttuvaa palkkatyösuhdetta. On itse asiassa aika vaikeaa puhua vapaasta valinnasta, kun joudutaan orjaksi. Lisäksi, kyseessä on teesi, joka ei auta ymmärtämään sosiaalista ja poliittista dynamiikkaa uusliberaalissa kapitalismissa, jossa joudumme todistamaan palkkatyön yleistä liikekannallepanoa, palkkatyön, joka kutsutaan palvelukseen ja pannaan ruotuun, jotta taattaisiin voitot ja olemassa olevan järjestyksen uusintaminen. Tässä yleisessä liikekannallepanossa passionaaliset tekijät – halu, ilo, affektit – tai käyttääkseni yhtä Spinozan avaintermiä, conatus, siis toimintakyky, ovat olennaisessa asemassa.
Väität kuitenkin, että on olemassa sidos palkkatyön rekrytoinnin ja sosiaalisen hierarkian jäykkyyksien välillä.…
La Boétien teesissä on myös puoli, joka voi osoittautua hyödylliseksi, nimittäin se, missä rakennetaan yhteys juuri vapaaehtoisen orjuuden ja yhteiskunnallisen hierarkian välille. Mutta toisin kuin La Boétie kirjoitti, työn totaaliseen liikekannallepanoon puuttuvat välittäjähahmot toimivat siten, että yksilöiden passiot voidaan kiinnittää paremmin herran haluun. Pyrkimys palkkatyön yleiseen liikekannallepanoon on lisäksi ollut aina se, mitä kapitalismi on hakenut, vaikka se aina onkin kohdannut palkkatyön itsensä asettamia rajoituksia ja sidoksia.
Kaaderi on se yhteiskunnallinen hahmo, jossa parhaiten ruumiillistuvat ”toimintakyky” ja affektit palkkatyösuhdetta laadullisesti määräävinä. Yrityksen kaaderit (keskijohto, hallinnointi jne.) muodostavat elävän paradigman passionaalisesta sitoutumisesta työhön. Tilanne, joka ei sulje pois sitä tosiasiaa, että monet työntekijät työskentelevät vailla suurempaa intoa ja intohimoja. Heidän – käyttääksemme jälleen Baruch Spinozan termiä – tunteensa voi olla surun passio, mutta tämä, nimenomaan passionaalinen, emotionaalinen ulottuvuus, kertoo palkkatyösuhteen kovasta ytimestä.
Erottelen kolme passionaalisuuden regiimiä, jotka osallistuvat affektien töihin panemiseen. Ensimmäinen on luonteenomainen palkalle kiristyksenä perustarpeiden tyydyttämiseksi. Marx puhuu tässä yhteydessä nälän puraisusta. Fordistiseksi luonnehditussa palkkatyön regiimissä passiot astuivat peliin vasta työn ulkopuolella. Esimerkillistä oli massakulutuksen leviäminen. Uusliberalismissa passiot ovat sen sijaan elimellinen osa työn kapitalistista mobilisaatiota, liikekannallepanoa. Passioiden keskeisestä roolista kertoo parhaiten juuri finanssien ja osakemarkkinoiden kaltaiset asiat.
Käyttääkseni marxilaista sanastoa, raha (monnaie) abstraktina on kyllä arvotoimija, se kuuluu siis palkkatyösuhteeseen, kun taas raha (argent) konkreettina on halun kohde. Finanssilikviditeetti on, tästä näkökulmasta, halun ehdottomien oikeuksien ”vieraantunut” ilmaus. Tässä kehyksessä työ voidaan kuvata girl friend experience -maailmana: banalisoiden, se on maailma, josta löytyvät loppujen lopulta halun omat kohteet.
Monissa yrityksissä tämä herranhalun ja palkkatyöläisen halun yhdensuuntaistaminen on jo delegoitu itse palkkatyöläisille. Tässä mielessä kaaderit vaikuttavat katoavalta jäännökseltä, irrelevanteilta…
Saattaa olla, että kaadereista tulee irrelevantteja. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, miten tämä halun yhdensuuntaistaminen tapahtuu…
Sinulla kuitenkin herranhalun ja palkkatyöläisen halun välinen kulma pyrkii kohti nollaa…
Juuri tämä on se tavoite, joka kätkeytyy työn totaalisen liikekannallepanon taakse. Uusliberaalissa kapitalismissa vallitsee yleinen liikekannallepano, koska se kohdistuu yhteiskunnallisiin hierarkioihin kokonaisuudessaan. Yliopiston opettaja mobilisoi niitä, jotka tekevät tutkimusta ja työtä yliopistoissa, orkesterinjohtaja mobilisoi soittajia, tilaaja taiteilijoita. Kussakin tapauksessa, niin isännän, yliopistonopettajan kuin orkesterinjohtajan täytyy huolehtia siitä, että rekrytoitu saa jonkinlaista tyydytystä, ja siksi tässä rekrytoinnissa on pantava peliin toisten, ja niiden jotka mobilisoivat, haluavia affektiivisia voimia. Aktivoidaan siis rakenteita ja instituutioita, joiden on rekrytoitava, mobilisoitava työtä. Kyse on kaiken kaikkiaan luokkarakenteesta, joka puuttuu peliin.
Edessämme on eräänlainen ketju, jossa kaikki voivat olla rekrytoijia ja rekrytoituja vailla minkäänlaisia aikakatkoksia. Tämän takia uusliberaalissa kapitalismissa elämä ja työ muuttuvat erottamattomiksi. Tämän ketjun tuntuva olemassaolo selittää uusliberaalin kapitalismin väkivaltaisuuden. Jos kaikki on pantu ruotuun ja kaikki ovat samalla rekrytoijia, tarkoittaa se sitä, että kaikki me edistämme ja autamme, vaikka eri tavoin ja erilaisella intensiteetillä, elämän väkivaltaista työhön panemista.
Näissä työn totaalisen liikekannallepanon ajatuksissa kaikuvat vahvasti jotkin saksalaisfilosofi Axel Honnethin tunnustamista koskevat teemat. Honnethilla tunnustaminen tapahtuu liikkeessä, joka kulkee neuvottelusta kohti täydellistä hallitsevaan valtaan samaistumista. On siis olemassa eräänlainen vaihtelu konfliktin ja kapitalistiseen järjestykseen täydellisesti samaistumisen välillä, kuitenkin ilman, että ensimmäinen puoli, siis konflikti asettaa kyseenalaiseksi toista…
Vaikka en lainaakaan Honnethia, voin sanoa, että saksalaisfilosofi kehittelee tunnustamisen erityistä, spesifiä mallia, joka on peräisin Hegelin filosofiasta ja joka on sijoitettava kapitalismille erityiseen passioiden regiimiin. Asetan Spinozan ajatuksen tunnustamisesta etusijalle tämän teoretisoinnin sijaan. Etiikan kirjoittajalle tunnustaminen kuuluu aina halulle, ilolle, affekteille. Siinä ei ole koskaan privatisaation, yksityisen ulottuvuutta. Tunnustaminen juontuu itse asiassa halun yhteisen horisontin jakamisesta ja yhteisen aistimellisuuden aktivoinnin ongelmasta. Se täytyy tuottaa, ”valmistaa”. Pierre Bourdieu puhui tästä tuotannosta symbolisen väkivallan prosessina.
Kirjassa pohdit pitkään sitä, miten herranhalu kaappaa palkkatyöläisen halun. Ne ovat jaksoja, joissa kritikoidaan Marxin arvolakia. Kaappaamisen analyysistasi löytyy myös ketju, jolle ei näy loppua…
Joudun aika usein riitelemään ortodoksimarxistiystävieni kanssa. Voin sanoa suoraan, että torjun Marxin substantialistisen arvoteorian. Toisaalta olen vakuuttunut, että on olemassa kaksi marxilaista arvoteoriaa, jotka ovat ristiriitaisia keskenään. On, vaikkapa, ”relationaalinen” teoria arvosta, jota käytetään, esimerkiksi, tavarafetisismin analyysissa. Samanaikaisesti Marx itse puhuu Pääomassa työstä arvon substanssina. Monien marxistien mielestä riisto voidaan selittää vain lähtemällä tästä käsityksestä, jossa työ on arvon substanssi. Jos tämä kielletään, sanovat ortodoksimarxistit, koko riiston teoria romahtaa
Se, mitä olen yrittänyt tehdä, on säilyttää riiston idea irrottamalla se tästä, niin sanotusti, substantialistisesta arvoteoriasta. Puhun mieluummin passioiden riistosta, ajatus, joka ei esimerkiksi kyseenalaista Marxin reaalisubsumption käsitettä. Yritys haltuunottaa kaikki se, mitä elämän voimat tuottavat, on luonteenomainen tälle kapitalismin muodolle. Olemme siis todistamassa ihmiselämän ja sen passioiden ja halujen intensiivistä riistoa. Viittaan taas Spinozaan: pääoma pyrkii ottamaan haltuun ihmisluonnon immanentin toimintakyvyn.
Puhut hallinnasta kompromissiratkaisuna ja asetat näin kyseenalaiseksi monia modernin politiikan teorian saavutuksia. Käsitteet, kuten konsensus, pakottaminen, hallinta, menettävät kykynsä tulkita vallankäyttöä uusliberaalissa kapitalismissa…
Kyse ei ole kompromissista. On tietenkin tarpeellista selventää, mitä tarkoitetaan konsensuksella, pakottamisella ja hallinnalla. On ilmiselvää, että kapitalismi on aina tuottanut mielikuvia, jotka johdattavat hallitut hyväksymään palkkatyön regiimin. Fordismissa tämä oli tekemisissä kuluttamiseen pääsyn kanssa. Tämän mielikuvien tuottamisen toimijoita olivat mediat, mainonta, eivätkä ne rajoittuneet pelkästään kuvittamaan kauppatavaroiden ominaislaatua, vaan ne kuvittivat myös tiettyä elämäntyyliä. Uusliberaalissa kapitalismissa tämä on levinnyt ylimpään potenssiinsa. Mielikuvien tuottaminen on siis fundamentaalista yksilöiden passioiden ”kaappaamiselle”. Minne, täällä, vedetään raja konsensuksen ja pakon välille? Ei minnekään, koska on täysin irrelevanttia miettiä, missä on konsensusta ja missä pakkoa. Olen jo viitannut Pierre Bourdieun käsitteellistämään symboliseen väkivaltaan. Tuossa kuviossa hallitut suostuvat hallinnan tilanteeseen.
He osallistuvat omaan hallintaansa, suostuvat ja sitoutuvat hallitsevaan symboliseen järjestykseen. Kyse on yhteistyöstä, jossa hallitsijat, vaikka vastentahtoisesti, luovuttavat hallintansa oikeutuksen. Sosiaalinen systeemi ei voi toimia ilman tätä hallittujen osallistamista ja osallistumista. Nykyinen palkkatyön regiimi perustuu juuri tälle palkkatyöläisen passioiden osallistamiselle isännän haluun ja yhdensuuntaistamiselle isännän halun kanssa. Tässä yhdensuuntaistamisessa mukaan tulevat kuitenkin myös ilo ja itsen toteuttaminen.
Haastattelija: Benedetto Vecchi, alkuperäisteksti julkaistu Il Manifesto -lehdessä
Käännös: Jussi Vähämäki