Identiteettipolitiikkaa käytetään epämääräisenä lyömäaseena kritiikin mitätöimiseksi

Harva käsite herättää nykyään yhtä paljon tunteita kuin ’identiteettipolitiikka’. Samalla siihen liittynyt keskustelu on ollut käsitteellisesti epäselvää. Kun perussuomalaiset sivuutettiin hallitusneuvotteluista, Jussi Halla-aho syytti SDP:tä identiteettipolitiikan harjoittamisesta. Samanaikaisesti Rajkumar Sabanadesan kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnissaan, kuinka kansanedustajat viljelevät identiteettipoliittista retoriikkaa. Jani Parkkarin Ylen analyysin mukaan Yhdysvaltojen suurin ongelma ei ole Trump, vaan identiteettipolitiikka.

Näillä ulostuloilla identiteettipolitiikasta on yhteinen nimittäjä: ne käyttävät käsitettä kritiikin mitätöimiseksi ja vaientamiseksi.

Mihin oikeastaan viitataan, kun jotain vähätellään ’identiteettipolitiikaksi’? Tämä jää usein epäselväksi. Yhtä lailla epäselväksi jää, miksi identiteetteihin kytkeytyvä politiikka olisi automaattisesti väheksyttävää. Identiteetti on monitahoinen, historiallisista ja geopoliittisista konteksteista riippuvainen, vailla luonnollista merkitystä. Siihen liittyviä merkityksiä luodaan jatkuvasti konkreettisissa kamppailuissa.

Ajatus ‘identiteeteistä’ poliittisesti merkittävänä kategoriana on historiallisesti tuore^[1]. Käsitettä on käytetty kuvaamaan ryhmien kollektiivista poliittista järjestäytymistä tiettyjä alistavia rakenteita ja suhteita vastaan. Yleisenä lähtökohtana on yksilöiden hahmottaminen osana laajempia ryhmiä, joiden oletetaan jakavan samanlaisia elämää määrittäviä kokemuksia. Järjestäytymällä ryhmä hakee tunnustusta ja muutosta jakamilleen epäoikeudenmukaisuuksien kokemuksille, usein liittyen rodullistamiseen, sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai luokkaan.

Identiteettipolitiikan vahvuus on kollektiivisten merkitysten painottaminen. Käsitteen alku on jälkeenpäin paikannettu afroamerikkalaisen feministisen kollektiivin Combahee River Collectiven aktivismiin 1970-luvun Yhdysvalloissa. Kollektiivi pyrki käsitteen avulla luomaan radikaalia uutta politiikkaa, joka kohdistui epätasa-arvoon, rodullistamiseen sekä sukupuolen ja luokan sosiaalisiin suhteisiin, jotka määrittelivät rodullistettujen naisten yhteiskunnallista asemaa. Kollektiivin kamppailuiden keskiössä oli syrjinnästä vapautuminen.

Toisin kuin välillä väitetään, identiteettipolitiikka ei ole irrallaan kapitalismin kritiikistä. Black Lives Matter -liikkeen keskeinen kritiikin kohde on vankilateollisuus ja vangitsemisen tekniikoiden poliittinen talous, kun taas aborttioikeutta puolustavissa kamppailuissa nostetaan usein esille se, miten abortti on monelle myös taloudellisesti saavuttamattomissa. Wages for Housework -liike nosti puolestaan esille sukupuolitetun kotityön merkityksen kapitalistiselle tuotannolle.

Nykyisessä keskustelussa, joka on paljolti oikeiston määrittelemä, yhteiskunnallista kritiikkiä selitellään monesti ’identiteettipolitiikkana’, ja siten epäolennaisena ja aiheettomana suhteessa esimerkiksi ‘taloudellisiin tosiasioihin’. Itse asiassa on usein kyse yksinkertaisesti politiikasta, jota tekevät vähemmän etuoikeutetut ryhmät.

Kolumnissaan Rajkumar Sabanadesan analysoi miten kansanedustajat käyttävät ajatusta erilaisuudesta poliittisesti. Rasismin ja eriarvoistavien rakenteiden kritiikin rinnastaminen heikentää hänen analyysiään. Esimerkeissä, jotka Sabanadesan mainitsee ja kuvailee yhtenäisinä, on perustavanlaatuisia ja varsin ilmeisiä eroja. Jussi Halla-aho lausuu rasistisia ja yleistäviä mielipiteitä yksilöistä jotka muuttavat globaalista etelästä Eurooppaan – ryhmä, johon hänen ei itse voida olettaa samaistuvan. Veronika Honkasalo ja Iiris Suomela puolestaan tuovat esille omakohtaisia kokemuksiaan äskettäin alkaneesta työstään eduskunnassa, ja siitä miten heitä sukupuolitetaan naisina.

Äärioikeistolaisille ryhmittymille on tyypillistä rakentaa ajatusta erilaisuudesta jonain essentiaalisena, muuttumattomana sekä myös toivottuna, sillä erilaisuutta käytetään ”meidän” ja ”heidän” välisen, absoluuttisen eron oikeuttamiseen. Samalla kun nämä ryhmät, kuten perussuomalaiset, syyttävät vähemmistöjä identiteettipolitiikan harjoittamisesta, on viime aikoina kiinnitetty huomiota valkoiseen identiteettipolitiikkaan sekä sen yhteyksiin äärioikeistolaisuuteen ja alt-right liikkeeseen. White Identity -kirjassaan Ashley Jardina kirjoittaa, miten valkoisuutta aletaan määritellä poliittisesti merkityksellisenä identiteettinä. Näin valkoiset ihmiset harjoittavat rasistista politiikkaa välineenä etuoikeuksien ylläpitämiseen.

Feministinen ja antirasistinen aktivismi puolestaan vastustavat tiettyjen erojen muuntamista hierarkkiseksi alempiarvoisuudeksi, mikä on epäilemättä myös ollut Honkasalon ja Suomelan twiittien päämäärä. Jos identiteettipolitiikalla pyritään identifioimaan, millä tavoin ryhmää määritellään erilaiseksi ja mitkä tämän vaikutukset ovat, voimme halutessamme kuvailla heidän esittämäänsä kritiikkiä identiteettipolitiikaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kritiikki olisi perusteltua ja tärkeää. Kritiikki kohdistuu siihen, miten tietyt ihmisruumiit määritellään erilaisina ja poikkeavina, mikä on eriarvoistavaa ja rajoittavaa.

Usein toistuvan identiteettipolitiikkaan kohdistuvan kritiikin mukaan tällainen ajattelutapa saa ihmiset asettumaan uhriasemaan. Vaikka identiteettipolitiikassa havainnollistetaan vallan ja eriarvoisuuden yhteen nivoutumista, tavoitteena on myös näiden aktiivinen vastustaminen.

Esimerkiksi Argentiinassa sadat tuhannet ihmiset ovat viime vuosien aikana osallistuneet Ni Una Menos -mielenosoituksiin, vastustaakseen kollektiivisesti naisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvaa väkivaltaa. En kutsuisi näitä henkilöitä uhreiksi, vaan pikemminkin omaan asemaansa aktiivisesti vaikuttamaan pyrkiviksi ihmisiksi.

Identiteettipolitiikkaa kritisoidaan usein oikeutetusti siitä, että se perustuu staattiseen ymmärrykseen identiteeteistä ja ryhmäsidonnaisuuksista. Siksi on tärkeää muistaa, että identiteettipolitiikan lähtökohtana ovat sosiaalisesti määritellyt ryhmät, jotka muuttuvat jatkuvasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että identiteettipolitiikka olisi lähtökohtaisesti vaarallista, kuten Sabanadesan väittää, tai epäolennaista. Minä identifioidun naiseksi, mikä ei silti tarkoita, että olisin kykenemätön tuntemaan myötätuntoa muihin sukupuoliin kuuluvien yksilöiden kanssa, eikä se tee minusta kykenemätöntä ajattelemaan itseni ulkopuolelle. Tärkeätä on pikemminkin luoda merkityksellisiä solidaarisuuksia eri ryhmien välillä.

Kaikki aktivismi ja kritiikki ei ole identiteettipolitiikkaa. Niiden välinen raja on kuitenkin vaikeaselkoinen ja hankalasti määriteltävä. Identiteettipolitiikka on monimutkainen ja jännitteinen käsite, jota usein käytetään väärin. Esimerkiksi oikeisto käyttää sitä valkoista ja rasistista identiteettiä vahvistavana ja puhetta mitätöivänä lyömäaseena. Samaan aikaan on olemassa tärkeä intersektionaalisen identiteettipolitiikan perinne, joka on peräisin Yhdysvalloissa toimivien afroamerikkalaisten feministien sekä chicana-feminismin aktivismiperinteestä ja joka pyrkii haastamaan risteäviä eriarvoisuuksia. Tämä on välttämätön osa vapauteen tähtäävää toimintaa.

Feminismin ja antirasismin automaattinen kategorisointi ’identiteettipolitiikaksi’, ja täten epäolennaiseksi, tarpeettomaksi tai jopa vaaralliseksi, luo yhteiskunnan, jossa kriittisen mielipiteen ilmaiseminen on mahdotonta. Sabanadesan kirjoittaa myös itse, että kaikki vääryyden vastustaminen ei ole identiteettipolitiikkaa. Mutta se, mitä hän itse vaikuttaa määrittelevän epäoikeudenmukaisuuksiksi, joita on oikeutettua vastustaa, ovat kastijärjestelmä Sri Lankassa ja naisten hyväksikäyttö Saudi-Arabiassa. Jäljelle jää kysymys siitä, mikä epäoikeudenmukaisuus on tarpeeksi vakava ollakseen kritiikin arvoinen? Jos luomme hierarkioita eriarvoisuuksien välille, putoamme oikeistopopulismin meille asettamaan ansaan.

Viite

^[1] Marie Moran. 2018. “Identity and Identity Politics: A Cultural-Materialist History.” Teoksessa Historical Materialism Special Issue: Identity Politics, toim. Ashok Kumar, Adam Elliott-Cooper, Shruti Iyer ja Dalia Gebrial.