Kauhea arki – muistelmia kevään teatteriesityksistä

25487375207_a7f1423022_o
Kuvaaja: Sakari Tervo

Everybody knows that the dice are loaded
Everybody rolls with their fingers crossed
Everybody knows the war is over
Everybody knows the good guys lost
Everybody knows the fight was fixed
The poor stay poor, the rich get rich
That’s how it goes
Everybody knows
– Leonard Cohen

Olemme kaikki hyvin ahdistuneita, niin kuin viime syksyllä Kumussa julkaistun käännöksen otsikossa ytimekkäästi todettiin[1]. Artikkelissa väitettiin, että “jokaisella kapitalismin vaiheella on sille ominainen reaktiivinen affekti”, ja että viimeisten vuosikymmenten aikana tämä on muuttunut tylsyydestä ahdistukseksi. Vaikka voi olla hieman yksioikoista väittää fordismin tunnemaisemaa tylsyyden värittämäksi (ikään kuin vieraantuminen olisi mahdollista jollain totaalisella tavalla), ainakin ahdistuksen ja paniikkihäiriöiden määrä tuntuu näistä ajoista lisääntyneen.[2] [3] Jos on niin, että alamaisuuteen vaadittavaa surua tuotetaan nykyään enemmän ahdistuksen kuin tylsyyden kautta, saamme tarkemman kuvan vallitsevasta todellisuudesta The Handmaid’s Talessa kuin Tulitikkutehtaan tytössä. Vaikka tulitikkutehtaita vielä onkin olemassa, ei niissäkään enää työskennellä tylsyyden vaan ahdistuksen vallassa.

Vieläkin alussa siteraattua artikkelia seuraten: vallitseva reaktiivinen affekti on julkinen salaisuus, jota kukaan ei myönnä. Tässä kuvassa Q-teatterissa viime keväänä esitetty Arki ja kauhu oli eräänlainen paljastusnäytelmä: maailma, jossa elämme, ahdistaa meitä kaikkia hyvin paljon, mutta tästä ei ole sopivaa puhua (ehkä juuri tästä merkkinä Arjessa ja kauhussa ei juuri puhuta?).

Kuin Blue Velvet -elokuvan alkukohtauksessa…

…Arjessa ja kauhussa porvarilliset lavasteet vuotavat ja julkiset salaisuudet tulevat esille. Kamera laskeutuu ja paljastaa, mitä pinnan alta löytyy: ahdistus, merkityskato, atomisaation aiheuttama kuolemanpelko, pakotetun kilpailun aikaansaama vainoharhainen yksilöllisyys, tavaramuotoistettujen kulttuurituotteidemme ihmeellinen pinnallisuus, kommunikoitavan yhteisen supistumisen tuottama pakokauhu… Vedämme hampaat suustamme saadaksemme takaisin elämän kitkaa, mutta kanssaihmisemme eivät tiedä mistä on kysymys, jos ylipäänsä huomaavat hätäämme (vaikka heitä kalvavatkin samat kauhut). Millään ei tunnu olevan mitään väliä, kun kaikki on kaupan. Kauppiaslogiikan kauhu uhkaa kolonisoida yhä uusia kerroksia suhteistamme. Kaikki palautuu vaihtoarvoon, jonka kidnappaama varallisuus valuu ympäri kääntyneen pyramidin kärkeen pois ihmisten suuren enemmistön ulottuvilta jättäen jäljelle onttoja, pehmenneitä, vieraita muotoja.

Arki ja kauhu vaikuttaa voimattomalta kaiken kauhun keskellä. Pitäisikö esityksen pyrkiä kytkeytymään poliittisiin liikkeisiin? Onko olemassa poliittista liikettä johon kytkeytyä? Olisiko pyrittävä aktiivisemmin taistelemaan esille tuotua kauhua vastaan? Mielestäni esityksen tekijät ovat päätyneet oikeaan ratkaisuun pidättäytyessään diagnoosissa. Se olisi muuten voinut jäädä tekemättä. Ehkä he muistelivat esitystä rakentaessaan Brechtin neuvoa edetä askel kerrallaan:

Esimerkiksi heliumin merkityksen selvittäminen ei auta paljoa eteenpäin, jos halutaan luoda kokonainen maailmankuva, mutta heliumin merkitys jää selvittämättä, jos ajatuksissa on jotakin muuta (laajempaa). […] Ensimmäinen askel on siis: uusien aiheiden haltuunotto, toinen: uusien suhteiden hahmottaminen. (Brecht 1991, 77.)

Ensimmäinen askel: ahdistuksen (aikamme reaktiivisena affektina) haltuunotto uutena aiheena. Toinen askel: niiden yhteiskunnallisten suhteiden hahmottaminen, joista ahdistus yleisenä yhteiskunnallisena affektina seuraa tai jotka seuraavat siitä, että ahdistus on yleinen yhteiskunnallinen affekti. Kolmas askel: poliittinen organisoituminen vallitsevan riiston ja sorron erityisiä muotoja vastaan taistelemiseksi… Arki ja kauhu ruumiillistaa yhteiskunnallisen ahdistuksen, ja juuri näin onkin tehtävä ennen kuin ahdistuksesta puhuminen on todella yleisesti mahdollista. Emme voi organisoitua ahdistuksen vastaiseen rintamaan ennen kuin ahdistus on todettu keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja on todettu, että ahdistus on yhteiskunnallista eikä omassa päässäni.

Kauhu, myös satiirinen kauhu, tyylilajina toimii erinomaisesti. Toivottavasti sen suosio teatterin tekijöiden piirissä jatkuu vielä pitkään. Kauhu tuo vihollisen lähelle, paljastaa sen, tekee sen näkyväksi. Kun uskallamme riittävän pitkään katsoa kauhua aiheuttavia asioita, emme enää kauhistu niistä. Ahdistus on vain sitä, että et tunne vihollistasi. Ja vihollisen tunnistaminen aiheuttaa suurta nautintoa – mistä johtuen Arki ja kauhu oli mitä nautinnollisin esitys (kaikesta sisältämästään väkivallasta huolimatta). Meidän on tunnustettava, mikä meitä ympäröi, jos aiomme elää, emmekä vain aio seurata sivusta. Kauhu tyylilajina mahdollistaa anti-utopististen esitysten rakentamisen, ja juuri sitä aikamme esitystaiteessa tarvitaan. Ei idealisoituja kuvia moraalisten kysymysten köydenväännöistä vaan militantin materialistista sukellusta aikamme poliittisiin kysymyksiin. Niin kuin Tampereen ylioppilasteatterin Apologia-esityksen käsiohjelmana toimineen esseekokoelman takakannessa aikoinaan sanottiin: “Iloisenkauhean romahduksen odotus ja sen pohdinta ei enää ole yksilöpsykologista hermoherkkyyttä, vaan jaettua ja siksi voimakasta elämäntautia” (Sydänsalama).

Arjessa ja kauhussa elämän ahdistavia piirteitä ei käsitellä epähistoriallisina asioina, jotka kalvavat ihmisiä aikakaudesta ja yhteiskunnallisista suhteista huolimatta. Tästä ei todista vähiten videokuvan keskeinen rooli esityskokonaisuudessa. Meidän on käytettävä aikamme työkaluja oppiaksemme ymmärtämään niitä paremmin ja pystyäksemme entistä voimallisemmin ottamaan ne omiin käsiimme ja omia tarkoituksiamme varten. Videokuva voi osaltaan olla myötävaikuttamassa aikamme atomisaatioon, mutta tämä ei tarkoita sitä, että emme voisi käyttää videokuvaa myös vastakkaisiin päämääriin. Tästä johtuen videokuvan käyttämisestä pidättäytyvät nostalgiset teatteriseurueet käyvätkin huomaamattaan “kuuliaisuuden mätään vuoteeseen”[4], vaikka kuvittelevatkin tekevänsä vastakkaisen liikkeen.

Saapuessamme esityksen toiselle puoliajalle kommentoi rivin ensimmäisessä tuolissa istuva vanhempi mies tuloamme ehdottamalla meille kiertämistä toista kautta – mikä olisi ollut meille mahdotonta, Q-teatterin istuinriveille kun pääsee vain yhdestä reunasta (ainakin, kun katsomo on jo viimeistä vaille täysi). Ukko oli näemmä kyllästynyt nousemaan kanssaihmistensä tieltä heidän saapuessaan takaisin katsomoon, vaikka täpötäydessä teatterissa toinen puoliaika oli juuri alkamassa ja vessoihin oli vieläkin jonoa. Varta vasten olimme odottaneet rivin päässä, etteivät jo istuvat olisi joutuneet nousemaan moneen kertaan.[5] Pääsimme lävitse, kiitimme epäkohteliaasti, ja hetken tunsimme “arjen kauhua”. Kuinka käyttäydymme näin vittumaisesti? Mikä vanhoja setiä riepoo? Ovatko huolissansa etuoikeuksiensa murentumisesta? Miten oleminen voi näin korruptoitua, rakkaus hapantua? Miksi suomalaiset eivät morjesta rappukäytävässä? Ahdistus laantuu kuitenkin nopeasti, koska kissa on nostettu pöydälle: valtakulttuurimme meille tarjoama arki on kauheaa! Olemme tunnistaneet vihollisen, voimme alkaa sen vastaisen taistelun. Näin esitystaide voi lisätä toimintakykyämme.

39648292574_aa591b59fb_o
Kuvaaja: Sakari Tervo

 

Shawarma ja Moskova-Petuški

Arjen ja kauhun jälkeen vielä pari pointtia kahdesta muusta kevään 2018 esityksestä.

Shawarma-esityksen kohdalla vaikutus minuun oli päinvastainen kuin yllä, koska en päässyt esityksen aikana eroon ajatuksesta, että otsikossa, “Shawarma – Pahan koreografia”, yhdistyvät Lähi-itä ja pahuus. Esityksessä ei purettu tätä uusoikeiston propagoimaa väitettä pahasta Lähi-idästä. Näin ollen lopun Suvivirsikin (vaikka käytössä olivatkin Paula Vesalan Suvilaulun sanat) tuntui ottavan kantaa “kanta-Suomen” tai “länsimaisten arvojen” puolesta: “Me emme alistu idästä tulevan pahan paineen alla, vaan veisaamme ryhdikkäästi virsiämme.” Tämän jälkeen loppukuvan lampaatkin tuntuivat muistuttavan linkolalaisesta idyllistä. Kunpa vain shawarman-pyörittäjät eivät olisi pilaamassa tätä puhtautta, laittamassa karitsoitamme vartaisiinsa, länsimainen kulttuuri on pelastettava…

Kyse on “vain nimestä”, mutta onko meillä varaa pysytellä näin kaukana vallitsevista poliittisista kamppailuista, olla ottamatta huomioon uusoikeistomme propagandaa? Vai oliko esitys tietoisempi poliittisista ulottuvuuksistaan, kuin uskallan arvata? Shawarma oli osa Todellisuuden tutkimuskeskuksen (TTK) ohjelmistoa (ja minä kun aina niin tykkäsin TTK:sta…). TTK:n nettisivuilla pohditaan Shawarma-esitykseen liittyen:

Polarisoituvassa ja herkästi loukkaantuvassa ajassa puolustaudutaan hysteerisesti muita vastaan. Halutaan nähdä voimakkaita kontrasteja, jaetaan ihmisiä meihin ja muihin, hyviin ja pahoihin. Yhtäaikaisena ja ristiriitaisena pyrkimyksenä on pahojen ihmisten seulominen esiin ja mustamaalaaminen, mutta toisaalta myös pahuuden syrjästä katsominen ja suoranainen kieltäminen. Väitetään esimerkiksi, että mediassa tai taideteoksissa esitetty paha vain lisää pahuutta maailmaan ja siksi sellainen pitäisi yksinkertaisesti kieltää. Todellisuuden tutkimuskeskus kysyy, tekeekö vaikeneminen maailmasta paremman? Eikö se tarkoita, että kuljemme laput silmillä ja vältämme pahan kohtaamista ja käsittelyä?

Mikä minulta on jäänyt huomaamatta, kun näen vain rasismia, vieraskammoa, uuseurooppalaista rintojen röyhistelyä, ”ammattiloukkaantujien” ukkolamaista mustamaalaamista, halla-aholaista “jo riittää” -mentaliteettia kansallisromanttisin kultareunuksin?[6] Kun emme vältä pahan kohtaamista, ymmärrämme yhdistää shawarman ja pahan? Suomen Sisu kiittää! Ja minä kannan edelleen kaunaa, vaikka esityksen näkemisestä on kulunut jo useampi kuukausi.

Onneksi on myös Teatr Za ja sen lavallistama Moskova-Petuški. Nelituntisen illan aikana on kerrankin mahdollista päästää irti “taiteen kahleesta”, kokemuksesta, että on kuuliaisesti pyrittävä ottamaan selvää esitetyn ytimestä. Kesto ja ajatuksien sekä näkökulmien runsaus mahdollistavat katsomossa tapahtuvan mukana-ajattelun. Esitys aktivoi todellisen “kulttuuritilan” (vain pullot katsomosta puuttuvat…). Olen usein omissa ajatuksissani, enkä tunne tästä häpeää (toivottavasti muistan tämän mahdollisuuden vielä esityksen jälkeenkin…)! Olemme saapuneet yhteiseen iltaan tutkimaan maailman moninaisuutta, emme todistamaan Taiteilijoittemme ylemmyyttä. Teatr Za kirjoittaa esityksestä: “Petuški on paikka, missä perisynti ei paina ketään. Siellä katse on pohjaton ja kirkas jopa niillä, jotka eivät saa putkea poikki viikkokausiin… Lähtekää mukaani – oo, mitä tulettekaan näkemään!” Vihdoin teatteria hyvän ja pahan tuolla puolen! Ehkä täällä voimme selättää arjen kauhut…

Lasse Poser

 

Kirjallisuus:

Brecht, Bertolt 1991 [1967]. Kirjoituksia teatterista. Suomentaneet Anja Kolehmainen, Rauni Paalanen ja Outi Valle. Helsinki: VAPK-kustannus.

Enzensberger, Hans Magnus 2000. Runoja 1950–2000. Suomentanut Markku Into. Turku: Sammakko.

Institute for Precarious Consciousness 2017 [2014]. Suomentaneet Juho Narsakka ja Henri Pienimaa. http://kumu.info/olemme-kaikki-hyvin-ahdistuneita/. Luettu 27.7.2018.

Sydänsalama 2011. Kapinaviive. Tampere: Rohkean reunaan.

 

Viitteet:

[1] http://kumu.info/olemme-kaikki-hyvin-ahdistuneita/

[2] Todisteita nykytaiteesta koskien ahdistusta: “Olenhan mä ihan paskana.” (Amor fati, 2017.) “Ja siis on tunnelma hyvästä meiningistä, mutta oikeestihan mä olen ihan paskana.” (Metatitanic, 2018.)

[3] Ja joitain vuosikymmeniä sitten vallinneesta yhteiskunnallisesta tylsyydestä todistakoon Vaneigemin lausahdus:
“Who wants a world in which the guarantee that we shall not die of starvation entails the risk of dying of boredom?”

[4] Ylistettyjä olkoot ryövärit: te,
raiskaukseen houkuttelevat,
heittäydytte kuuliaisuuden
mätään vuoteeseen. Yhä
ruikuttaen valehtelette. Raastetuiksi
haikailetta. Te
ette maailmaa muuta.
– Hans Magnus Enzensberger: Susien puolustus karitsoja vastaan

[5] Ehkä herra oli juuri lukenut Suuren Suomalaisen Kirjakerhon Käytös- ja tapatieto -kirjaa vuodelta 1977, jossa muistutetaan myöhästyjistä, ja halusi toimia etiketin mukaisesti: “Teidän takianne puolet penkkirivistä joutuu nousemaan, mutta se ei teitä liikuta. Kyllä ihmisillä pitää sen verran huumorintajua olla.”

[6] https://kansakunnanomaisuutta.fi/wp-content/uploads/2016/06/gallen-kallela-Aino_01.jpg