Kuinka kuulla kaukainen kumu, erottaa siitä ääniä, tunnistaa toistuvia teemoja ja rytmejä? Miten tarkastella maailmaa ilman vakiintuneiden ja vanhentuneiden instituutioiden sameita linssejä, miten löytää merkitys kohtaamillemme, kenties vähäpätöisiltä vaikuttaville asioille, jotka on helppo ymmärtää väärin tai ohittaa pelkällä olankohautuksella? Miten löytää sanoja ja käsitteitä kokemuksille, jotka ovat jaettuja ja yhteisiä, mutta jäävät pimentoon, kunkin omaksi tai yksityiseksi ongelmaksi, kun niitä ei kyetä artikuloimaan?
Perinteisten militanttien ongelma on aina ollut se, että työläiset ovat olemassa, muuttuvat näkyviksi ainoastaan noustessaan vastarintaan. Mutina, pitkät passiivisuuden ja näennäisen liikkumattomuuden aikakaudet, sen sävyt, sen vaihtelevat koostumukset eivät heitä kiinnosta, koska vastarintaan nousemisen pitäisi heidän mielestään pyyhkiä kaikki erot tieltä, muodostaa yhtenäinen luokka ja pakottaa erot ja vaihtelevat koostumukset luokkatietoisuuden homogeeniseksi massaksi. Seurauksena on päättömiä yleistyksiä, jotka kieltävät kaiken tutkimuksen ja kaiken aloitteellisuuden ja toistavat vanhoja fraaseja.
Kumun tavoite on erojen ja sävyjen kuunteleminen, vastarinnan ja kamppailujen tunnistaminen ja vahvistaminen siellä, missä ne ovat vielä hajonneena tunteiksi ja affekteiksi, pahoinvoinniksi ja suuttumukseksi, mutta myös iloksi ja voimantunnoksi. Tämä vaihtelevien koostumusten analyysi, erojen näkeminen, voi rakentaa solidaarisuutta, laukaista jännitystä, rentouttaa. Se antaa mahdollisuuden huumorille ja keskinäisille kiistoille ajamatta sairaiden klikkien rakentamiseen, tietävien ja tietämättömien erottelemiseen, johdon ja johdettavien hierarkioiden syntymiseen. Media ja poliitikot lietsovat joka päivä vihaa ja kilpailua. On löydettävä keinoja vapautua vihasta. On aloitettava eroista, löydettävä jotakin erityistä ja esimerkillistä, jotakin yhteistä omaa, ja kuljettava sieltä riiston, hyväksikäytön, alistamisen ja vapauden rajoittamisen yleisiin olosuhteisiin, kysymyksiin tulosta, rahasta, työstä, ajasta ja oikeuksista.
Kamppailut ja tutkimus on yhdistettävä oman yhteisen paikan ja oman yhteisen ikkunan rakentamiseksi. On selvitettävä, miten kapitalistisen yhteiskunnan instituutiot syntyvät näistä kamppailuista tai vastauksina kamppailuihin, mitä niiden rauhallisen pinnan alla tapahtuu ja miten rauhaa voidaan horjuttaa vielä perustavammin. Siinä joitakin syitä Kumun olemassaololle.
Eurooppa on tällä hetkellä hengenvaarallinen keitos, helposti vahingossa tai tahallaan räjäytettävissä. Se on keitetty kokoon:
- Poliitikkojen ja päättäjien tragikoomisesta sekoilusta, joka tiivistyy niin Euroopan ”sisällä” kuin sen rajoilla päättömien päätösten pakkoliikkeiksi.
- Finanssipääoman kaaderien häpeämättömän epätoivoisesta juhlinnasta uppoavan Titanicinsa kannella; tähän uppoavaan finanssijärjestelmään syydetyt miljardit julkista rahaa eivät ole onnistuneet pitämään sitä pinnalla.
- Yhä laajempien kansanosien keskuudessa kasvavasta puristavasta raivosta.
Euroopan johtajat ovat jo kiirehtineet tuomitsemaan Petra Laszlon jalkakampin ja kutsumaan siirtolaisia ylimääräisiin kartanoihinsa, mutta unkarilaisen toimittajan teko, joka kaatoi maahan lastaan sisällissodalta turvaan kuljettaneen syyrialaismiehen, kristallisoi silti kuvan Eurooppaa ja Euroopan unionin politiikkaa hallitsevasta julmuudesta ja vihasta. Se näyttää yksilötasolla saman raakuuden, jolla Euroopan hallitsijat tyrmäsivät Tsiprasin hallituksen yrityksen kuljettaa kreikkalaiset turvaan kaaoksesta, johon nämä itse eivät ole syypäitä. Eikä rinnakkaisuus näytä lainkaan satunnaiselta. Julmuuden ja kyynisyyden äärellä poliitikkomme levittelevät käsiään: kreikkalaisten kanssa ei voi keskustella ja heidän nujertamisensa on välttämätöntä, mutta Orbánin ja natsien kanssa sen sijaan on keskusteltava ja heitä on ymmärrettävä.
Finanssikriisi, Kreikka, pakolaiset ovat vain osa siitä valtavasta todistusaineistosta, joka kertoo, että hallitsijat eivät enää kykene eivätkä hallitut enää halua. Mutta ne kertovat myös, että poliittisen vallan tai demokratian ja hallinnan eli finanssivallan komennon välillä on kuilu, josta nousevat esiin uudet poliittiset kamppailut. Tilanne on täynnä mahdollisuuksia, jotka voivat toteutua, jäädä toteutumatta tai koteloitua ratkaisemattomiksi traumoiksi. Pitäisikö siis tehdä, kuten Franz Fanon aikoinaan suositteli, ja jättää ”tämä Eurooppa, joka puhuu lakkaamatta ihmisestä, ja kuitenkin tappaa tämän kaikkialla sen kohdatessaan”? Vai olisiko pikemminkin tarkasteltava kriittisesti ”Euroopan lopun”, Euroopasta pakenemisen, Euroopasta vetäytymisen mystiikoita tilanteessa, jossa niin monet Eurooppaan pakenevat tuntuvat tietävän paremmin kuin nykyiset eurooppalaiset, mikä Eurooppa on. Varmaa on, että eurooppalaiset, jotka eivät luota politiikkaan ja sen instituutioihin, ja Eurooppaan pyrkivät siirtolaiset tulevat kohtaamaan poliittisten instituutioiden ulkopuolella, elämän konkreettisen järjestämisen ja auttamisen ei-valtiollisella alueella.
Ainoa johtopäätös, joka on tehtävissä siitä, että kansallinen hallitus – kuten Kreikassa – ei onnistu murtamaan finanssimarkkinoiden komentoa, on se, että kansallisvaltion tila ja sen poliittiset instituutiot eivät voi olla ainoa kamppailun tila. Siksi vasemmistolaisista haikailuista kansanrintamasta uusliberalismia vastaan, kansallisvaltion ja sen suvereenisuuden puolesta, on päästävä eroon: vanhalle vasemmistolle on olemassa vain valtio ja kansa, ei koskaan luokkaa. Tällä hetkellä ainoa Eurooppaa hallitseva suvereenisuus on kansainvälisten finanssimarkkinoiden suvereenisuus. Eurooppa voi toimia edelleen kamppailujen konkretisoituneena tilana, joka välittää ja säätelee suhdetta globaalien finanssimarkkinoiden, maailman sellaisenaan ja erityisten ihmisten elämän välillä.
Raha on kapitalistisessa yhteiskunnassa keskeinen instituutio ja keskeinen vallan lähde. Raha on poliittisen luomistyön tulos eikä pelkkä neutraali vaihdon väline. Rahataloudessa ostovoiman kasvattaminen, rahatulon lisääminen, on kyvyn, voiman kasvattamista. Voiman kasvattaminen vaatii järjestäytymistä, yhteisen rakentamista, jonkin sellaisen luomista jota voidaan kutsua yhteiskuntatyöväen yhdistyksiksi, yhdistyksiksi, jotka eivät toimi ammatin tai työpaikan, vaan pikemminkin elämän (tulo, suhteet toisten kanssa, liikkuminen, asuminen, sosiaaliturva, terveys, koulutus, jne.) tasolla.
Kamppailuun rahasta kuuluu myös vaihtoehtoisten tai täydentävien rahojen ja rahoituskierron mahdollisuuksien ja ongelmien analyysi: miten ottaa raha haltuun, kuinka luodaan omaa rahaa vapauttamisen eikä sitomisen välineenä – miten käy ”ystävärahan”, kun ystävyys loppuu? Uusliberaalin hallinnan aikakaudella ostovoima, palkkatulo on muuttunut enemmän ja enemmän velaksi, palkkatyöstä on tullut suora kiristämisen ja alistamisen väline: vain sen avulla saat velat maksettua ja hieman vapautta. Sosiaaliturvan leikkaukset ovat palkanalennuksia ja pakottavat yksityistämisen ja maksullisuuden kautta samalla koulutuksen, terveydenhoidon, ja sitä kautta kaikki vauvoista vaareihin, töihin, osaksi pääoman arvonlisäysprosessia.
Tulonmuodostuksessa palkkatyö on jo menettänyt hegemonisen asemansa. Vaurauden tai vakauden sijaan palkkatyö ja työmarkkinoiden instituutiot näyttävät toimivan puhtaasti kontrollin ja nöyryytyksen lähteinä. Sosiaaliturvan tilalle olisi luotava perustulo tai yhteiskuntatulo, joka ei olisi köyhäinavun muoto, vaan mahdollisuus ihmisten kykyjen kehittämiseen. Samalla kamppailu perustulon puolesta voi avata kysymyksen rahajärjestelmän uudistamisesta – rahaa on luotava vapauden, ei alistamisen ja keinottelun välineeksi.
Pääoma haluaa eroon työsuhteesta, suhteesta työläiseen ja hänen elämäänsä, vastuu työläisen hengissä pysymisestä on siirrettävä hänelle itselleen. Työpäivän pidentämisen sijaan fragmentoidaan aikaa, töitä on tehtävä koko ajan, mutta palkkaa maksetaan vain tietyistä tunneista, tunti siellä, toinen täällä. Kun työ tapahtuu kaikkialla, ei vain tehtaissa tai toimistoissa vaan kahvilassa tai kotona, missä työläiset kohtaavat, miten he voivat järjestäytyä, miten he voivat pysäyttää tuotannon ja pakottaa kapitalistit suostumaan vaatimuksiinsa? Miten työn leviäminen kaikkialle vaikuttaa työntekijän suhteeseen työhönsä, itseensä, toisiin ja mahdollisuuksiinsa?
Poliisi ja maahanmuuttovirasto kysyvät: Miksi ihmiset lähtevät liikkeelle? Miten liikkuminen voidaan pysäyttää? Me kysymme: Miten maahanmuuton kontrolli vaikuttaa liikkuvien ihmisten asemaan työssä ja elämässä? Miksi liikkumisen vapaus on olennaista riistoa vastaan kamppailtaessa? Liikkumisen rajoittaminen on läpi kapitalismin historian ollut keskeinen työehtojen heikentämisen ja riiston vahvistamisen keino. Mitä Euroopasta kertoo se, että liikkumisen vapaus on tosiasiassa ainoa oikeus, joka Euroopan asukkailla on erillään kansallisvaltioiden oikeuksista, mutta heti kun tuota oikeutta käytetään, se ollaan jäädyttämässä?
Tuotannon tila ja kamppailujen tila ei enää ole tehdas vaan koko yhteiskunta. Työtä tehdään potentiaalisesti kaikkialla, ja siten riisto ja kamppailut leviävät kaikkialle. Elämän yleiset edellytykset, kuten asumisen ja liikkumisen mahdollisuudet määrittävät olennaisesti kamppailun mahdollisuuksia, kyvyn rakentumisen mahdollisuuksia. Asuntopolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä keskeinen tapa sitoa työläisiä pääoman kohtaloon, tehdä heistä omistajia, sekä hajottaa tai tehdä jo etukäteen tyhjäksi minkäänlaisen solidaarisuuden rakentuminen. Omistajien edut ovat ristiriidassa muiden kanssa, ja nämä ristiriidat uhkaavat työntää sivuun todelliset, itse tuotannon järjestämisen tapaa koskevat konfliktit. Asuminen syö järjettömän suuren osan tuloista ja asuntojen puute vähentää mahdollisuuksia elää eri tavoin, kamppailla, kokeilla uutta.
Tulosta, ostovoimasta ja rahasta käytävää kamppailua ennen, sen rinnalla ja sisällä, on taisteltava tunteista, affekteista ja passioista. On avattava yhteisiä tunteiden hallinnan mekanismeja, keksittävä keinoja vapautua surusta, pelosta ja ahdistuksesta. Tämä vapautuminen on omien ja toisten voimien vapautumista, yhteisen käytännöllistä luomista, yhteisen, jossa pelko, kyräily, kateus alkavat menettää otettaan poliittisessa järjestäytymisessä. Tunteiden vapauttaminen ei ole terapeuttinen kysymys (vaikka saattaakin auttaa meitä), vaan poliittinen kysymys, kysymys toimintakyvyn ja yhteisen voiman kasvusta. Alistamisen ja alistamisen käytäntöjen hajottaminen ja yhteisten ”naamioiden” löytäminen ja luominen esimerkiksi tulon, velan, liikkumisen, asumisen ja sosiaaliturvan alueilla on ensiaskel yhteiskuntatyöväen järjestäytymisessä. Nykyisin riisto ja valta ovat sisällämme, ruumiissamme ja aivoissamme, ja vaikuttavat meihin eri tavoilla, mutta näitä eroja ei voida eikä tule kieltää vaan niistä on lähdettävä liikkeelle. Emme kamppaile erojen kieltämiseksi, vaan päinvastoin meidän on kamppailtava yhdessä, jotta voimme elää eri tavoin.
Nämä ovat vain joitakin aiheita, joihin Kumu tulee palaamaan sekä teorian ja käsitteellistämisen näkökulmasta että konkreettisten esimerkkien kautta.