Mitä järkeä on enää kutsua itseään feministiksi?

melandri
elossa / yhdessä / hereillä / synnyttämässä tietoisuutta[1]


Italian naisten liikkeen
veteraani Lea Melandri kokoaa yhteen sukupuolieron feminismiksi kutsutun ajattelun ja toiminnan tavan historiallisia saavutuksia ja tuo niiden merkityksen nykypäivään. Sukupuolieron feminismissä ei ole – kuten sen kriitikot usein väittävät, näin asiaan perehtymättömyytensä osoittaen – kyse naisen essentialisoinnista: sukupuoliero syntyy patriarkaalisen yhteiskunnan naisiin kohdistaman alistamisen kokemuksesta. Tämän historiallisen eron käsittely poliittisena kysymyksenä ei Italian radikaaleille kuitenkaan tuota johtopäätöksenään “hoivafeminismiä” – tuotannon ja uusintamisen historialliseen vastakkainasetteluun perustuvaa strategiaa, joka jakaa vanhan käsityksen naisesta ja vaatii naiselle oikeuksia ensisijaisesti hoivaajana – vaan päinvastoin analysoimaan tuotannon ja uusintamisen yhteenkietoutuneisuutta ja vaatimaan korvausta tuotannolle täysin oleellisesta ilmaisesta uusintamisesta (Wages for Housework) ja/tai kieltäytymään siitä (asettamalla elämän keskiöön muuta kuin avioliitto, perhe, lapset) ja/tai organisoimaan se toisin naisten kesken.

Julkaisemme tekstin[2] toivoen, että siitä on apua kaikkea muuta kuin päättyneessä taistelussa “yhteiskunnasta, jossa nainen voi olla kotonaan”, kuten Milanon naisten kirjakauppa määritteli tavoitteensa. Lisäksi se esittää nähdäksemme tärkeän kysymyksen radikaalia feminismiä ympäröivästä hiljaisuudesta. Uskomme tuon kysymyksen liittyvän Rosi Braidottin kuvaamaan “feminismiin ilman naisia”, edustuksellisen politiikan ja tuotteistetun eron eri muodoissa tarjoamaan heijastukseen, josta puuttuu ruumis, intohimo ja kyky tuottaa muutosta. Eikö tänä päivänä feminismin hiljaisuudesta saata puhua enää vain se, joka ei osaa kuulla sen kumua tai tietoisesti sulkee siltä korvansa?

***

Elämme aikaa, jona maskuliinisen ja feminiinisen stereotypioihin, kangistumiin, ja niin sanottuun “sukupuolen problematiikkaan” kiinnitetään kasvavassa määrin huomiota. Kukaan ei kuitenkaan vaikuta huomaavan, että jos yksi kangistuma on säilynyt, on se kuvamme itse feminismistä, tietoisuuden vallankumouksesta, joka asetti kyseenalaiseksi sukupuolten välisen valtasuhteen ja sitä vuosituhansia ylläpitäneen kulttuurin. Naisten liikkeen teorian ja käytäntöjen kohtaama, välinpitämättömyydestä ja vaientamisesta johtuva banalisointi ja vääristely näyttää käsittämättömältä verrattuna siihen, missä määrin julkinen keskustelu vilisee sanoja kuten gender, transgender, queer, LGTBQ, sanoja, jotka vaikuttavat kadottaneen alkuperänsä. Siksi ajattelin, että ei olisi haitaksi muistella muutamia niistä seikoista, jotka ovat tehneet feministisestä kulttuurista radikaaleimman kritiikin perinteistä politiikkaa, sukupuolten välistä työnjakoa ja nykyään entistä selkeämmin pohjimmiltaan tuhoisaa sivilisaation mallia kohtaan.

Kysymykseen: “Mitä järkeä on enää kutsua itseään feministiksi?” vastaisin näin

■ Koska feminismin tuottama historiallisen tietoisuuden hyppy ei supistu yhteen sukupolveen. Kaikki me tiedämme, mitä tarkoittaa olla mies tai nainen, mutta on ikään kuin jokaisen täytyisi itse löytää vastaus sisällään syntyvästä kysymyksestä lähtien. Vain näin on mahdollista ymmärtää, että sukupuoliroolit, identiteetti ja sukupuolten välinen valtasuhde eivät ole muuttumattomia luonnonlakeja, vaan osa historiaa, politiikkaa – ja sellaisina niitä voidaan muuttaa.

■ Koska feminismi ei ole johonkin tiettyyn historialliseen ajanjaksoon liittyvä ideologia. Se on muutos maailmaa koskevassa tietoisuudessa, erilainen tapa ajatella ja toimia yksityisessä ja julkisessa elämässä sekä tapa vapautua ennakkoluuloista ja vallitsevasta kulttuurista tiedostamatta perimistämme ennakkoluuloista, mielikuvista ja ajatusmalleista.

■ Koska kyseessä on tähän mennessä ainoa naisten liike, joka on osoittanut tasa-arvon ja eron välisen, emansipatorismille[3] ominaisen vastakkainasettelun petollisuuden. Mieheen samaistuminen tai holhous / feminiinisen eron arvottaminen on dualismi, jolla on juuret sukupuolittuneessa työnjaossa, naisen samaistamisessa äitiin ja perheen intresseihin. Täältä on peräisin feminismin ajankohtaisuus, sikäli kuin se tulkitsee muutoksia, joita käymme läpi: naisten jatkuvasti ratkaisevampi ja kriittisempi näkyvyys julkisen alueella, hoivan ymmärtäminen naisten ja miesten kollektiivisena vastuuna, elämän ajan ymmärtäminen itseisarvona suhteessa tuottavuuden ja markkinoiden aikaan.

■ Koska se on saanut ajattelemaan ihmisruumista, seksuaalisuutta, äitiyttä ja kaikkein läheisimmissä suhteissa piilevää väkivaltaa ja tulemaan tietoiseksi näistä kokemuksista, jotka vuosisatojen ajaksi historian ulkopuolelle jätettyinä kantavat pisimpään menneisyyden perintöä.

■ Koska se on oikeuttanut naiset “elämään itseään varten”, tunnistamaan itsensä persoonina ja yksilöinä, eikä ainoastaan toisten hyvinvoinnista vastaavina hyödyllisinä hahmoina.

■ Koska se sai löytämään mahdollisuuden naisten väliseen sosiaalisuuteen, jossa ei määrää vuosisatojen ajan naiset äiteihin, vaimoihin, tyttäriin jakanut miehinen katse. Kyseessä on yksilöllistä ja kollektiivista älyä ja luovuutta tuottava ystävyyden muoto.

■ Koska hiljennysyrityksistä, oppositio-asemasta, pelosta ja naurunalaiseksi asettamisesta huolimatta se on säilyttänyt niin voimansa kuin kykynsä ajattelun, aloitteen ja konfliktin tuottamiseen ja kestävien, sukupolvi sukupolven jälkeen toistuvien intohimojen ruokkimiseen.

■ Koska myöhemmin syntyneet, hyvin nuoretkin naiset saattoivat Paestumin konferenssissa lokakuussa 2012 sanoa puoli vuosisataa sitten tuon kaiken aloittaneille, 70-luvun sukupolvelle: “olemme samaa ikäluokkaa”, “olemme täällä teidän kanssanne, koska olette välittäneet meille paljon”.

Elämme maassa, jossa naisministeri kehtaa kampanjoida sen puolesta, että naiset tekisivät enemmän lapsia. Se on myös maa, jossa halunsa muutokseen näyttävät uudet sukupolvet: mielessäni ovat lokakuun 8. päivän mielenosoitus naisten kokemaa väkivaltaa vastaan (Non Una di Meno) Roomassa ja äskettäiset opiskelijoiden mielenosoitukset. Media, poliitikot ja kirjamyyntiään edistävät, televisiokeskusteluihin kutsutut älyköt työntävät kaiken tämän täydellisesti pimentoon.

Jos feminismi on hävinnyt taistelun mediasta ja oikeudesta tulla poliittisesti ja kulttuurisesti tunnustetuksi, yksi syistä, joskaan ei ainoa, on tämä: yhä edelleen pidetään “feminismin hiljaisuutena” sitä mikä on “hiljaisuutta feminismistä”.

Teksti: Lea Melandri
Käännös: Lotta Tenhunen & Jussi Vähämäki

[1] Valokuva (ES Fotografía) on otettu Buenos Airesissa 19.10.2016, päivänä joka jää historiaan Argentiinan ensimmäisena maanlaajuisena naisten lakkona seksististä väkivaltaa vastaan. Kuvassa esiintyvä nainen kirjoittaa julkisella Facebook-seinällään: “En tiedä kuka otti kuvan. Tiedän, että liikuskelin ympäriinsa [Plaza de Mayon alueella] hiljentääkseni tuskan, jota tunsin kuunneltuani [Valizasissa hyväksikäytetyn ja murhatun] Lola [Chomnalezin] äidin lähelläni antamaa haastattelua. Rupesin juttelemaan eräiden tyttöjen kanssa, joimme matea, ja nauroimme. Sen jälkeen aloin jälleen tuntea itseni yksinäiseksi ja tyhjäksi nähdessäni toisen siskonsa menettäneen naisen eksyneen katseen. Onneksi alkuperäiskansan naisten sotahuuto alkoi, ja heidän musiikkinsa sai kaiken rentoutumaan… ja yksimielinen huuto “Ni Una Menos, Vivas Nos Queremos”, “Ei Yhtään Naista Vähemmän, Tahdomme Toisemme Elossa” teki meistä sisaria ja piti meidät kasassa kauan koetun tuskan edessä. Oli niin tärkeää elää tuo hetki, tuossa paikassa, tuossa tilassa, jossa saatoimme ilmaista edes osan siitä, mitä olimme säilöneet sydämeemme. Koska vain niin tiedämme, ettei kyse ole siitä, että nykyään [naisten seksistisiä murhia] tapahtuu enemmän. Nykyään niistä puhutaan enemmän, se on se ero: niistä tiedetään enemmän, niitä ei enää saada peitettyä, ja se on hyvä asia. Näin aloitamme, tullen tietoisiksi, pyytäen toisiltamme apua, tietäen, että pidämme yhtä.”

[2] Alkuperäinen teksti “Perché ha ancora senso dirsi femministe” on julkaistu Corriere della serassa 16. lokakuuta 2016.

[3] Italian naisten liike on pyrkinyt kritisoimaan emansipatorismin käsitteen avulla painoarvon asettamista ajatukselle ”naisten täytyy vapautua”, koska näin päädytään helposti sijoittamaan poliittinen ongelma naisiin ja hämärtyy se, että yhteiskunnan tulee muuttua paikaksi naisille elää. –LT&JV