Karl Marxin syntymästä tulee 5. toukokuuta kuluneeksi 200 vuotta. Epäilemättä Highgaten hautausmaalla sytytetään ainakin 200 kynttilää. Yliopistojen ja vasemmistopuolueiden auditorioissa ympäri maailman pidetään ainakin 200 pompöösiä puhetta, ja Marxin ajattelu haudataan elävältä vähintään 200 jalan syvyyteen. Tämä on helppoa ja luontevaa niille, jotka eivät koskaan ole Marxia lukeneet tai ainakaan yrittäneet työskennellä hänen kanssaan ja hänen avullaan maailman muuttamiseksi.
Vaikka Marxin kirjojen painokset ovat pääosin jo vanhoja ja saaneet kerätä pölyä kirjastoissa vuosikymmenten ajan, Marxin lukeminen puhaltaa elämää aivoihin ja ruumiiseen, nostattaa henkeä kuin lasi Trierin rieslingiä. Kun avaa Grundrissen tai Pääoman, on kuin palaisi toukokuussa pitkältä matkalta valoisaan kotiin, johon raikas mutta lämmin ilma virtaa ikkunoista.
Siksi onkin vaikea pitää Marxia kaksisataavuotiaana tai juhlia häntä historiallisena merkkihenkilönä. Pikemminkin tuntuu siltä kuin Marx olisi nyt kahdensadan kuunkierron ikäinen, iässä jota monien kansojen parissa on pidetty aikuisuuteen ja kypsyyteen siirtymisen ikänä. Vasta nyt, kapitalistisen yhteiskunnan kehityttyä varsinaiseen kypsyyteensä, voimme todella nähdä, mihin ”kypsän Marxin” teoksista on. Nyt kykenemme näkemään, miten yhteiskunnan järjestäminen pääoman arvonlisäyksen logiikan mukaan, tuotannon järjestäminen palvelemaan rahanomistajan varallisuuden kasaamista, johtaa koko yhteiskunnallisen elämän kolonisaatioon, mutta myös miten kapitalistinen yhteiskunta on aina täynnä konflikteja ja räjähdyksiä, silmäpakoja ja purkauksia, vuotoja ja turbulensseja.
Samalla on selvää, että Marxin itsensä työssä on aukkoja joita on täydennettävä, virheitä joita on korjattava, potentiaaleja joita on vielä aktualisoitava. Systeemi, joka on virheetön, puutteeton ja täydellisessä tasapainossa, on kuollut. Elämä on aina kaukana tasapainotilasta.
Usein Marxia käsitellään joko profeettana tai jonkinlaisena kapitalismin Eukleideena, joka yrittää deduktiivisesti tai dialektisesti johtaa arvomuodosta ja sen sisäisistä ristiriidoista koko kapitalistisen yhteiskunnan moninaisen kudoksen. Kiinnostavia kypsän Marxin teoksissa ovat päinvastoin ne kohdat, joissa aksiomaattis-deduktiivinen – olkoonkin dialektinen – esitystapa hajoaa ja historian voimat ja pyörteet tunkeutuvat päättelyn sisään. Ajattelu ja historia sotkevat toisensa. Ajattelu joutuu tekemisiin tapahtumien, kamppailujen ja muutosten kanssa, historiallisten voimien syntymisten, törmäysten ja purkautumisten kanssa. Historiasta nousee esiin se, mikä ylittää sen ja toimii yhteiskunnallisten muutosten moottorina: työvoima potentiana, elävän olennon kykyjen kokonaisuutena. Siksi Marx ei oikeastaan koskaan ole ajankohtainen vaan epäajanmukainen. ”Filosofit ovat vain tulkinneet maailmaa eri tavoin, mutta tarkoituksena on sen muuttaminen.”
Marx kutsuu Grundrissessa työvoimaa eli elävää työtä hiivaksi, joka saa aikaan pääoman käymisprosessin. Marxin oma työ muistuttaakin kemistin tai samppanjantekijän työtä, joka yrittää saada tuon hiivan avulla valmistetut käymistuotteet kuohumaan yli äyräidensä, poksauttamaan korkin, jonka kapitalistiset tuotantosuhteet ovat asettaneet yhteiskunnallisen työn tuotantovoiman kehitykselle. Ehkä siksi Jean-Claude Juncker, joka epäilemättä kohottaa useamman lasillisen samppanjaa puhuessaan Marxin 200-vuotisjuhlatilaisuudessa Trierissä, on sittenkin paremmin perillä Marxin työstä kuin seminaareissa pönöttävät punaviinivasemmistolaiset. Tuo samppanja on niin hyvää vuosikertaa, että se on juomakelpoista ja monivivahteisempaa kuin koskaan vielä 150 vuoden kuluttua pullottamisesta ja 200 vuoden kuluttua köynnösten istuttamisesta. Kenties vasta nyt voimme todella nauttia sen mausta, vaikka se voikin vaatia totuttelua eivätkä sen kuplat näy aivan selkeästi lasissa, jos niitä ei osaa etsiä.
Kun olemme oppineet arvostamaan sen makua, tämä samppanja voi rohkaista meitä näkemään maailman muuttuvana ja muutettavissa olevana, etsimään siitä strategisia kamppailujen kohteita ja välttämään nostalgian karikkoja, katsomaan selväjärkisesti uusia riiston muotoja ja löytämään liittolaisia niiden kumoamiseksi. Mutta kenties vielä tärkeämpää on, että kun ymmärrämme, miten pitkää kypsymistä se on vaatinut ja miten paljon totuttelemista sen maussa on, se voi myös antaa meille kykyä sietää maailmaa, mahdottomuutta selittää kaikkea yksittäisestä teoriasta tai hypoteesista käsin, kykyä kestää muutoksen hitautta ja näkymättömyyttä, kamppailun vaikeutta ja pitkällisyyttä, järjestäytymisen hankaluutta ja monimutkaisuutta, äkillisen ja täydellisen ulospääsyn ja kumouksen mahdottomuutta, taistelun jatkuvaa kalinaa omassa päässämme ja tantereen kumua omissa jäsenissämme.