demo

 

Ääni työstäkieltäytyjälle – Mielenilmaus SAK:ta vastaan
perjantaina 27.4.2018 klo 12, Pitkänsillanranta 3, Helsinki.
https://www.facebook.com/events/2048993378475139/

 

Moni pien- tai yksinyrittäjä, freelancer tai matalapalkka-alojen pätkätyöläinen vihaa nykyisin enemmän SAK:ta kuin EK:ta tai Kokoomusta. Kyse ei välttämättä ole väärästä tietoisuudesta. SAK ja suuret ammattiliitot vastustavat kiivaammin kuin kukaan muu sellaisia vaatimuksia, jotka voisivat konkreettisesti parantaa heidän asemaansa. SAK näyttääkin korkeintaan toistaiseksi voimassa olevassa palkkatyösuhteessa olevien työntekijöiden etujen ajajalta, vaikka heidänkin kapinointiaan palkkamalttiin ja talouskasvuun sitoutunut ay-liike on viime vuosikymmeninä lähinnä hillinnyt.

Prekaarin työläisen keskeinen ongelma on, että hänellä on liian vähän rahaa ja liikaa työtä. Perustulo tarjoaisi tähän ainakin jonkinlaisen ratkaisun. Vähän lisää rahaa ilman lisätyötä. Jopa muutamat älykkäimmät miljardöörit ovat tajunneet, että perustulo olisi järkevä ratkaisu työn ja tuotannon muutosten esiin nostamiin uudenlaisiin ongelmiin. Perustulo olisi palkkaa tuottavasta elämästä, yritystukea suuryritysten sijaan itsensä yrittäjälle, investointi yhteiskunnalliseen luovuuteen ja väline epämielekkään työn vähentämiseen. Perustuloa vastustavat kuitenkin kaikkein kiivaimmin ammattiliitot, joiden pitäisi puolustaa työvoiman asemaa.

 

Eikö tilanne ole aivan sairas? Mistä tämä voi johtua?

Tosiasiassa suuret ammattiliitot ovat olleet työväen itsenäisyyden vihollisia jo suunnilleen toisesta maailmansodasta lähtien. Ne ovat vastustaneet laittomia lakkoja, liian suuria palkkavaatimuksia ja liian radikaaleja yrityksiä järjestää tuotantoa uudelleen. Ne puolustavat pakkomielteisesti palkkatyötä, orjuuden nykyistä muotoa. 1800-luvun työväenliike kävi jatkuvia väittelyitä siitä, miten palkkatyön lakkauttaminen tapahtuu. Sen näkökulmasta nykyisten ammattiliittojen puheet vaikuttaisivatkin järkyttäviltä. Ammattiliitot sitoutuivat aikanaan teollisen kapitalismin luokkakompromissiin, johon ne edelleen ovat hirttäytyneet: jos annatte keskeisten teollisuusalojen valkoisille miestyöläisille vähän lisää palkkaa, kannatamme palkkaorjuuden levittämistä kaikkialle.

Nuorelle prekaarille ajatus siitä, että palkkatyöllä voi vaurastua, vaikuttaa yhtä uskottavalta kuin sadut joulupukista, johon hän on jo ennen kouluikää lakannut uskomasta. Juuri kukaan ei usko voivansa ansaita edes yhtä paljon kuin vanhempansa. Kun SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta lausuu, että ”pitää olla oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia, jotka liittyvät työhön osallistumiseen”, SAK alkaa kuulostaa sukujuhlissa nuorisoa moralisoivalta ja (varsinkin nuoria naisia) selkään taputtelevalta sedältä.

Nykyisin monilla keskeisillä tuotannonaloilla on vaikea kuvitella, mitä lakko tarkoittaa tai miten se voisi vahingoittaa pääomaa. Siksi keskitetyllä sopimisella on varmasti työvoiman kannalta positiivinen merkitys, vaikka kaikkein prekaareimmilla aloilla ei usein olekaan yleissitovia työehtosopimuksia, ja mikroyrittäjät tai freelancerit jäävät tietenkin täysin niiden ulkopuolelle. Historiallisesti keskitetyn sopimisen syynä oli kuitenkin viedä motivaatio työläisten itsenäisiltä taisteluilta. Se oli siis pääoman etua palvellut ratkaisu. Jos työläiset lakkoilivat tehtaassa ja vaativat lisää palkkaa, heille voitiin vastata: ”Liittonne on sitoutunut keskitettyihin palkkaratkaisuihin, turha lakkoilla, koska kaikesta päätetään kuitenkin liittotasolla!”

Jos paikalliseen sopimiseen liittyisi todellinen mahdollisuus taistella paikallisesti työn uudelleenjärjestämisestä ja sen tulosten jakamisesta, paikallinen sopiminen olisi aivan varmasti työvoiman kannalta edullisempaa kuin keskitetyt palkkaratkaisut. Kapitalisteja eivät koskaan ole pelottaneet ammattiyhdistysten toimitsijat vaan työläisten itsenäiset, aineellista vahinkoa tuottaneet, tuotannon pysäyttäneet kamppailut. Ay-liikkeen he ovat kutsuneet kanssaan Etelärannan saunaan, itsenäiset työläiset ja yrittäjät he ovat leimanneet yhteiskunnan vihollisiksi.

Oikeisto voi kannattaa paikallista sopimista, koska työläisillä ei enää ole neuvotteluvoimaa työpaikalla. Paikallisesta järjestäytymisestä ei ole hyötyä, jos ei ole tehdasta, jonka koneita pysäyttää tai jos tehdas voidaan vain siirtää muualle. Myöskään liittotason keskitetty sopiminen palkkamaltista ja orjuuden jatkumisesta ei silti kiinnosta nykyajan prekaaria. Hän uskoo rikastuvansa pikemminkin jopa pörssisijoituksilla tai bitcoineilla kuin palkkatyöllä. Palkkatyötä ihannoiva SAK vaikuttaa niin jälkeenjääneeltä, että moni liittyy mieluummin Loimaan kassaan kenties jopa poliittisista syistä, koska ei halua seisoa palkkaorjuuden kannattajien joukoissa.

Kun SAK puolustaa vimmatusti ansiosidonnaista 6 kk työpaikalla lusineelle, mutta vastustaa kiivaasti minkään myönnytysten antamista proletaariselle palkkaorjuutta pakoilevalle yksinyrittäjälle, ei jää epäselvyyttä, kenen puolella SAK on. Ennen kaikkea itsensä ja oman olemassaolonsa, rahoituksensa jatkuvuuden. SAK:sta on tullut kirkon kaltainen organisaatio, eikä sattumalta. Sen ajama palkkatyön kultti on nykyisin kaikkien kapitalististen maiden todellinen valtionuskonto. Kuten kirkosta, siitäkin eroaa jatkuvasti yhä useampi, mutta sen virsiä on edelleen veisattava kaikissa julkisissa juhlallisuuksissa. Kuten kirkolla, sillä on valtava varallisuus, joka on syntynyt sen vaatimista kymmenyksistä. Sen papit tuomitsevat ikuiseen kadotukseen ja yleensä myös välittömään maalliseen rangaistukseen pakanat, jotka tavoittelevat itsenäistä ja täysipainoista tämänpuoleista elämää eivätkä ole valmiita muistuttamaan palkkatyön hyvyydestä ja julistamaan sen ihmeitä vuosi vuodelta.

SAK puolustaa työpaikkoja, ei työläisiä. Tämä on sen kannalta rationaalista. Sen olemassaolo ja valtavat rahavarat perustuvat suoraan palkasta maksettaviin jäsenmaksuihin. SAK:n olemassaolon koko oikeutus perustuu siten palkkaorjuuden olemassaoloon. Jos palkkatyö lakkautettaisiin, lakkautettaisiin myös SAK:n rahahanat. Herää jo kysymys, pitäisikö SAK:ta nykyisin pitää työläisten riistäjänä. Ansiosidonnainen työttömyysturva on toki palkkatyöläisten etu, mutta vielä enemmän se on ammattiliittojen johtajien ja työntekijöiden etu, ja välttämätön edellytys heidän korkeapalkkaisten työpaikkojensa olemassaololle. Siksi heidän tehtävänsä on väistämättä puolustaa työpaikkoja eikä työläisiä, koska ensimmäisistä on heille itselleen enemmän hyötyä. Mikroyrittäjät ja freelancerit, joilla ei ole edes varaa maksaa jäsenmaksuja, painukoot helvettiin.

Siksi ei ole ihme, että prekaari työläinen näkee ay-liikkeen pikemminkin vihollisena kuin tukijana. Kyllästyneenä jo muutenkin liialliseen saarnaamiseen itsensä kieltämisen autuudellisista vaikutuksista hän voi tuskin tehdä muuta kuin sulkea korvansa setien saarnoilta. Työpaikkojen puolustamisessa ja työllistämisvaatimuksissa ei ole järjen häivääkään. Työtä on jo liikaa. Työ on jo ensi sijassa pelkkä velvollisuus, toisin kuin SAK kuvittelee. Tarvitaan enemmän rahaa ja vähemmän työtä. 

Työstäkieltäytyjäliitto

www.tk-liitto.tumblr.com

JÄRJESTÄYTYMISEN PUOLESTA – SAK:ta VASTAAN!