Vapaus muutoksena ja luomisena – suomentajan jälkisanat Deleuzen Bergsonismi-kirjaan

Henri Bergsonin filosofiaa kohtaan voi oikeutetusti esittää monenlaista kritiikkiä: Bergson mystifioi miestaiteilijoiden luovuutta ja sai elämänvoimateoriaansa vaikutteita rasistisesta soluplasmateoriasta. Filosofian klassikoiden luovaan hyväksikäyttöön mieltynyt Gilles Deleuze onnistuu nyt käsillä olevassa pienessä kirjassaan löytämään bergsonismista kuitenkin joitakin olennaisia käsitteitä, jotka muuttavat tapaamme nähdä maailmaa^[1].

Pitkälti Deleuzen välityksellä Bergsonista on viime vuosikymmeninä tullut monin tavoin ajankohtainen aivojen ja liikkuvan kuvan filosofina. Elokuvaa käsittelevissä kirjoissaan 1980-luvulla Deleuze pyrkii Bergsonin avulla ajattelemaan elokuvaa filosofisesti, käsitteellistämään elävälle kuvalle ominaista tapaa tuottaa merkityksiä ja kytkeytyä yhteen aivojemme kanssa^[2]. Bergsonismi on antanut työkaluja nykytyössä ja tuotannossa keskeisen aivojen välisen yhteistyön, aivojen hajautuneen ja nimenomaan sen ansiosta aktiivisen, luovan luonteen tarkasteluun.

Nyt suomeksi julkaistava Deleuzen varhaisteos Bergsonismi on ikään kuin kuratoinut näitä Bergsonin ajatuksia nykyfilosofialle. Samalla sillä on ollut keskeinen asema Deleuzen oman ajattelun kehityksessä. Deleuze tuo siinä ensimmäistä kertaa esiin joitakin 1960-luvun pääteokselleen Différence et répétition keskeisiä käsitteitä, kuten positiivinen ero ja virtuaalisuus.

Kirjassa Deleuze pyrkii saamaan meidät tarkastelemaan muutamia elämämme kannalta keskeisiä asioita uudella tavalla. Kyse on ennen kaikkea vapaudesta, muutoksesta ja mahdollisuudesta.

Vapaus, jonka puolesta elämme ja kamppailemme, on maailman luomista, todellista kykyä tai mahdollisuutta maailman muuttamiseen.

Tiedämme tämän, kun olemme keskellä muutosta, kun muutumme itse ja maailma ympärillämme on liikkeessä. Emme tee mielivaltaisia valintoja ennalta olemassa olevien ”vaihtoehtojen” välillä vaan luomme uusia. Mahdollisen horisontti on liikkeessä, se väreilee, mutta ei ole minkään tietyn värinen.

Yhteiskunnallisen ympäristömme vakiinnuttamat ajattelutavat saavat yleensä meidät näkemään maailman valmiina, muuttumattomina olioina: yhtenä tai useampana klönttinä. Koemme, että emme ole vapaita. Voimme vain valita olemassa olevista vaihtoehdoista: pähkäilemme yksin ruokakaupassa, ostaisimmeko nakkeja vai kalapuikkoja. Ajattelemme, että jos meillä olisi määrällisesti enemmän jonkinlaista abstraktia voimaa, meillä olisi enemmän vaihtoehtoja: Kobe-nautaa, kaviaaria ja niin edelleen. Tavanomaisen käsityksen mukaan vapaus on valtaa valita mielivaltaisten vaihtoehtojen välillä. Vapautta on syödä hellästi harjatun härän takapuolta.

Deleuzen mukaan keskeinen meihin kohdistuvan orjuuttamisen muoto on pakottaminen vastaamaan vain ennalta asetettuihin ongelmiin, valitsemaan ennalta määrättyjen vaihtoehtojen välillä. Ajattelu ja yhteiskunnallinen toiminta ovat ikään kuin vastaamista opettajan antamiin kysymyksiin: Tiedätkö mikä on Madagaskarin pääkaupunki? Pitääkö valtion elvyttää vai leikata ja vähentää velkaantumista?

Todellista vapautta ei ole ongelmien ratkaiseminen vaan ongelmien asettaminen. Filosofia ei ratkaise vaan aiheuttaa ongelmia. Vallankumoukselliseksi-tuleminen ei ole yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista vaan ongelmien aiheuttamista yhteiskunnalle. Bergson ei tietenkään käsittele yhteiskunnan vaan filosofian muuttamista, mutta myös sen kannalta ajatus on selvä. Kirjan alussa Deleuze kirjoittaa:

Olemme itse asiassa väärässä luullessamme, että tosi ja väärä koskevat vain ratkaisuja, että niiden ala alkaa vasta ratkaisujen myötä. Tämä ennakkoluulo on yhteiskunnallinen (sillä yhteiskunta ja kieli, joka välittää sen käskysanoja, ”antavat” meille täysin valmiiksi muotoiltuja ongelmia, jotka on ikään kuin vedetty valtion hallinnan kansioista ja pakottavat meidät ”ratkaisemaan” ne jättäen meille vähäisen vapauden marginaalin). Tämä ennakkoluulo on lisäksi lapsellinen ja koulumainen: opettaja, koulumestari ”antaa” ongelmia ja oppilaan tehtävä on löytää niihin ratkaisu. Näin meitä pidetään eräänlaisessa orjuudessa, koska todellinen vapaus on päätösvallassa, ongelmien itsensä muodostamisessa: tämä ”puolijumalainen” voima saa aikaan sen, että väärät ongelmat katoavat ja todelliset ilmaantuvat luovasti.

Ongelmien aiheuttaminen on samalla uusien mahdollisuuksien luomista, kieltäytymistä valitsemasta vain ennalta olemassa olevien ja nykyiseltä todellisuudelta näyttävien mahdollisuuksien välillä. Kirjan toinen tärkeä ajatus kietoutuu suoraan yhteen ensimmäisen kanssa. Länsimainen filosofia on sulkenut meiltä muutoksen horisontin, koska se on saanut käsittämään mahdollisen, potentiaalisen jonain epätodellisena, maailman ulkopuolisena. Mahdollisuus merkitsee länsimaiselle kristilliselle filosofialle, Duns Scotuksesta Leibnizin kautta Hintikkaan vain sitä, mikä ei ole loogisesti ristiriitaista. Kaikki mahdollisuudet eivät välttämättä aina toteudu, mutta toteutumattomat mahdollisuudet sijoittuvat toisiin mahdollisiin maailmoihin, ne ovat skenaarioita jumalan tai loogikon päässä. Bergsonin mukaan mahdollisuuden käsite on itse asiassa taaksepäin heijastettua todellisuutta: kun jotain uutta on luotu, meidän on mahdotonta ajatella, että se ei olisi ollut ”mahdollista” jo aikaisemmin. Mahdollisuus tarkoittaa tässä pelkästään esteiden puutetta, mutta samalla tapa käsittää mahdollinen tällä tavoin johtaa siihen, että uuden luominen, uuden havaitseminen käy mahdottomaksi. Luomiskykymme heikkenee, koska tarkastelemme vain abstrakteja mahdollisuuksia, jotka ovat reaalisen heijastumia ja siksi aina välttämättä näyttävät samanlaiselta kuin jo olemassa oleva.

Bergson sanoo, että uuden todellisuuden luominen luo samalla mahdollisen, ja siksi tulevaisuuden ennakointi ei ole mahdollista. Kun Bergsonilta kysyttiin, millaisen hän filosofina uskoo olevan tulevaisuuden suuren näytelmäteoksen, hän vastasi kuulijoidensa hämmästykseksi, että jos hän tietäisi millainen tästä näytelmäteoksesta tulee, hän olisi jo kirjoittamassa sitä[3]. Periaatetta voimme soveltaa myös vallankumoukselliseen toimintaan: utopioista, tulevan maailman ja mahdollisuuksien konkreettisista skenaarioista on vain haittaa, koska niissä heijastetaan tulevaisuuteen se mitä jo on, kun tavoitteena olisi maailman muuttaminen, uuden luominen. Bergsonismin keskeinen käsitteellinen pyrkimys on luoda maailman sisäinen eikä maailman ulkopuolelle sijoittuva mahdollisen tai potentiaalisen käsite, havaita muutos maailman sisäpuolella eikä vain muutoksen mahdollisuutta toisessa mahdollisessa maailmassa. Bergson näkee, että tällaisten käsitteiden luominen tuottaa iloa ja todella lisää kykyämme toimia. Mahdollista ja reaalista käsittelevän esseensä lopussa hän kirjoittaa:

Filosofia voittaa, kun se löytää ilmiöiden liikkuvasta maailmasta jotain absoluuttista. Mutta me voitamme myös, koska tunnemme itsemme iloisemmiksi ja voimakkaammiksi. Iloisemmiksi, koska todellisuus, joka keksii itseään silmiemme edessä antaa meille jokaiselle lakkaamatta tiettyä tyydytystä, jota taide siellä täällä antaa joillekin etuoikeutetuille ja varakkaille. Se paljastaa meille lakkaamatta syntyvän uutuuden, asioiden liikkuvan alkuperäisyyden tarpeidemme hypnotisoimien aistiemme siinä havaitseman kiinteyden ja yksitoikkoisuuden tuolla puolen. Mutta meistä tulee voimakkaampia, koska tunnemme osallistuvamme suureen luomistyöhön, joka on kaiken alkuperä ja joka jatkuu silmiemme alla, ja olevamme oman itsemme luojia. Toimintakykymme saa taas otteen itsestään ja siten kasvaa^[4].

Kirjassaan Deleuze korostaa Bergsonin tekemää erottelua virtuaalisen ja mahdollisen välille, ja tällä erottelulla onkin keskeinen merkitys koko Deleuzen myöhemmän ajattelun kehityksessä. Mahdollinen on reaalisen vastakohta, kun taas virtuaalinen on aktuaalisen vastinpari. Mahdollinen ei ole reaalista, se muuttuu reaaliseksi vasta kun se toteutetaan. Virtuaalinen ei ole aktuaalista, mutta se on silti reaalista, se ei sijoitu maailman ulkopuolelle vaan maailmaan itseensä. Virtuaalinen on reaalista olematta aktuaalista, siis tässä ja nyt aistein havaittavaa.

Mahdollinen joko realisoituu, toteutuu, tai jää realisoitumatta, ja realisoitumisen prosessia ohjaa kaksi sääntöä: kaltaisuuden ja rajaamisen säännöt. Reaalinen ja mahdollinen ovat toistensa kaltaisia, ne muistuttavat toisiaan, ja realisoituminen, mahdollisuuden toteutuminen merkitsee rajoitusta, sillä joitakin toisia mahdollisuuksia jää aina toteutumatta, sysätään syrjään. Koska virtuaalinen on jo reaalista, sen ei tarvitse realisoitua vaan aktualisoitua. Aktualisoitumisen periaatteita taas eivät ole kaltaisuus ja rajaus vaan ero ja luominen. Kun virtuaalinen kyky tai potentiaali aktualisoituu, syntyy jotain erilaista, joka ei ole erilaista vain negatiivisessa mielessä, erilaista kuin toiset pois rajautuneet mahdollisuudet vaan uutta, positiivista myös suhteessa virtuaaliseen. Virtuaalinen ja aktualisoituva eivät muistuta toisiaan vaan niiden välillä on positiivinen ero.

Koska virtuaalisen aktualisoiminen on eron tekemistä ja luomista, se menee vääjäämättä yli ymmärryksen todellisuuden ja sen peilikuvana rakennettujen teoreettisten tai loogisten mahdollisuuksien puolustajalta. Deleuzen bergsonismi on suoraan suunnattu toimittajia ja kaikkia muita terveen järjen puolustajia vastaan. Viimeisen kirjansa La pensée et le mouvant johdannossa Bergson korostaa, että uusi, uudesti luotu käsite tai idea vaikuttaa usein hämärältä: sitä on vaikea sovittaa omaan ajatteluun, sillä se ei koostu vain vanhoista aineksista. Sen sijaan yleisen mielipiteen selkeinä pitämät ideat, joissa ei ole mitään uutta vaan ainoastaan kokoelma vanhoja, uudelleen järjestettyjä ideoita, vaikuttavat ”selkeiltä”. Nämä vakiintuneeseen ajatteluun sopivat käsitteet kuitenkin loppujen lopuksi vain hämärtävät ympäristöään, kun taas aluksi hämäriltä tai vaikeatajuisilta vaikuttavat uudet käsitteet valaisevat, kirkastavat maailmaa.

Yksi keskeisimmistä meihin kohdistuvista jokapäiväisen vallankäytön tavoista onkin kieltäytyminen ymmärtämästä. Nykypäivän ”intellektuellien” tehtävänä ei ole ajatella vaan olla ajattelematta: kukaan koko Suomessa ei ole niin tyhmä kuin Helsingin Sanomien toimittajat, joiden tehtävänä on nimenomaan olla ymmärtämättä kaikkea sitä, mikä menee aikamme porvarillisen horisontin yli. ”En ymmärrä…”, ”Tuossa ei ole mitään järkeä…”, ”Tuo on mahdotonta…”, on semioottisella alueella toimiva vallan tekniikka, jolla nykyisessä kommunikaatioyhteiskunnassa on aina yhä keskeisempi tehtävä. Olemme mielenkiintoisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa selvää on, että mitä enemmän valtaa, mitä enemmän rahaa sinulla on, sitä enemmän voit olla ymmärtämättä. Roland Barthesin kuvaama ”sokea ja tyhmä kritiikki” on nyt arkipäivää, sillä kommunikaatioyhteiskunnan vallankäyttäjät sanovat alati: jos minä, joka olen älykäs ihminen, jonka ammattina on ymmärtää, en ymmärrä tätä, tämän täytyy olla mahdotonta, täyttä paskaa… Kenties voisimme puhua Saska-funktiosta…

Välitön selkeys ja ymmärrettävyys ovat Bergsonin mukaan vallitsevan yhteiskunnan ajattelulle asettamia vaatimuksia: jotta voisit olla tehokas, saada asioita aikaan, täytyy tehdä itsensä heti ymmärrettäväksi. Sillä tavoin saa kannattajia, ihailijoita ja apurahoja, mutta lopulta maailmasta tulee vain sekavampi, koska nämä näennäiskirkkaat käsitteet eivät valaise mitään muuta kuin narsistisen esittelijänsä persoonaa. Yhteiskunnan asettaman horisontin ylittävät käsitteet ovat väistämättä ensi silmäyksellä hämäriä, vaikeita, mutta vähitellen ne alkavat avata toiminnalle uusia mahdollisuuksia, luoda uusia todellisuuksia. Ne avaavat uusia luomisen reittejä, joissa ei vain ”realisoida”, toteuteta joitakin absurdeja, mutta aktuaalista muistuttavia mahdollisuuksia, vaan aktualisoidaan jotain aivan uutta. Toisin kuin mahdollinen, joka on vain yksi ongelman ratkaisuista, virtuaalinen on itsessään problemaattista, sen aktualisoiminen ”aiheuttaa ongelmia”.

Bergsonin epäilemättä kuuluisin filosofinen käsite on kesto, durée. Arkiajattelulle ja länsimaiselle filosofialle ominainen käsitys ajasta laskettavissa ja mitattavissa olevana, tyhjänä ja homogeenisenä seuraantona johtuu Bergsonin mukaan ajan tilallistamisesta eli ajan havaitsemisesta vain tilan kautta. Aika itsessään on sen sijaan kvalitatiivinen, jatkuva moneus, kesto. Bergsonin kuuluisa esimerkki kuvaa musiikkia: emme havaitse jotain tiettyä melodiaa osista koostuvana, sekunteihin jaettavissa olevana vaan kokonaisuutena. Sillä on tietty kestonsa. Kun pääsemme eroon arkiajattelun ja filosofian vääristä vaikutuksista, voimme havaita tai tuntea myös oman olemassaolomme kestona, jatkuvana muutoksena vailla selkeää alkua ja loppua ja vailla mitään substanssia ja oliota, joka muuttuu, joka on muutoksen ”alla”. Tämä ei Bergsonin mukaan kuitenkaan ole helppoa, sillä meillä on taipumus tarkastella ulkoista maailmaa selkeästi, mutta itsemme tarkastelu on kaikkein hankalinta. Siihen vaaditaan ankaraa filosofista metodia, jota Bergson kutsuu intuitioksi.

Intuitio on maailman havaitsemista välittömästi muutoksena eli kestona, ei olioina tai objekteina. Intuition avulla päästään välittömästi, suoraan käsiksi todelliseen, vaikka todellisuus ei koostukaan sellaisista kiinteistä objekteista, jollaisia hengissä pysymisen ja yhteiskunnassa toimimisen ehdollistama älymme, intelligenssimme todellisuudesta leikkaa. Intuitio irrottaa meidät vääränlaisista käsitteistä. Siten se tuo meille välitöntä tietoa todellisuudesta nimenomaan purkamalla subjekti–objekti-suhteen. Intuitio on metodi, joka etsii eroja, todellisia, luontoa koskevia eroja, joita mekanistinen luonnontiede ja arkiajattelu eivät näe.

Luontoa koskevat erot eivät kuitenkaan ole olioiden vaan erilaisten “tendenssien” tai prosessien välisiä. Aika tai kesto virtuaalisuutena aktualisoituu tihentymisen ja lientymisen eri asteissa, saa erilaisia jännitteitä tai rytmejä. Bergsonin suuri teesi on, että henki ja materia ovat vain keston eri asteita: henki tai muisti on tiivistynyttä, materia lientynyttä, löyhää aikaa. Kun pääsemme kiinteiden olioiden “taakse” niitä tuottaviin prosesseihin, näemme että kaikkialla on vain erilaisia muutoksia. Tärkeää on päästä yli pelkkien ”faktojen”, filosofian ”annetuksi” kutsuman tason. Bergsonin mukaan muutoksen eli keston todellisuus kertoo nimenomaan, että kaikki ei ole annettua. Jos kaikki todellinen olisi annettua, aikaa ei olisi. Annettu, faktat edellyttävät liikettä, joka ne luo, eikä tämä liike muistuta annettua, siis olemassa olevia faktoja. Luontoa koskevista eroista päästäänkin lopulta eron itsensä luontoon, olemiseen tai luontoon erona, jatkuvana eroamisena, uuden luomisena.

Intuition avulla havaitsemme, että muutumme itse, ja sen jälkeen voimme havaita, että samanlainen kesto on muillakin olioilla. Olemme osa maailman muutosta. Kun havaitsemme, että muutumme itse, alamme nähdä myös maailman muuttuvana ja muutettavissa olevana. Minän muuttuminen ja sen muutoksen tunnustaminen on maailman muuttamisen kyvyn edellytys. Kirjassaan Deux sources de la morale et de la religion Bergson esittää, että historia merkitsee ainoastaan tulemista tietoiseksi luonnosta eroamisena, uuden luomisena[5]. Hän myös osoittaa kaikkialla tuotannossaan, että juuri muuttumisessa, keskeneräisyydessä, potentiaalisuuden epämääräisyydessä on maailman muuttamisen kyvyn perusta. Maailmassa tapahtuvan muutoksen lähteinä ovat pikemminkin minooriset, vähäiset kuin täydelliset oliot. Täydellisessä tasapainossa oleva olento ei pysty muuttamaan mitään; hauras, keskeneräinen, muuttuva, ajan eli keston piirissä oleva pystyy, koska muuttuu itsekin. Vain hämärää sisältävä voi kirkastaa ympäristönsä. Potentia, voima on aikaa ja eroa, ei ikuisuutta tai samanlaisuutta. Deleuzen sanoin intuitio, Bergsonin filosofian metodi, onkin ”nauttimista erosta”^[6].

Kirjassaan Bergsonista Deleuzen oppilas David Lapoujade korostaa, että Bergsonille keskeistä on ihmisen kategorian hajottaminen aivojen muodostamien ja havaitsemien kestojen hyväksi^[7]. Siksi ongelmien asettaminen on Deleuzen sanoin ”puoli-jumalaista” eikä inhimillistä. Vaikka ensimmäisissä kirjoissaan, kuten Essai sur les données immédiates de la conscience, Bergson näyttää pitävän inhimillistä kokemusta ja sille ominaista kestoa erityislaatuisina, vähitellen hän hylkää tämän näkemyksen. Kesto ja tietoisuus eivät ole vain ihmiselle ominaisia ilmiöitä. Ainakin kaikki elävät olennot kestävät, ils ont une durée. Eikä kyse lopulta ole edes vain elävistä olennoista, vitalismista. Bergsonin kuuluisin esimerkki on sokeripalan veteen liukenemisen kesto: sokeri liukenee, mutta sitä täytyy odottaa, jopa sokeripala ottaa oman aikansa. Toimintakyky onkin Bergsonille ajan ottamista. Se edellyttää luopumista ihmisen älylle ja ihmisyhteiskunnille ominaisesta staattisesta tavasta tarkastella asioita. Bergsonin sanoin filosofian tehtävänä on ylittää ihmisen tila tai osa, la condition humaine.

Vapaus kestona on koko menneen, virtuaalisen ja epämääräisen pilven tai valkoisen valomeren keskittämistä ja kasaamista nykyhetkeen. Keston jatkuessa virtuaalinen mennyt aktualisoituu uusilla tavoilla ja syntyy jotain uutta, mitä ei ole voitu ennakoida.

Bergsonismin herättämä kysymys, jota Deleuze ei tässä kirjassa varsinaisesti käsittele, kuuluu: miksi vain aika olisi jatkuva moneus, joka laajenee ja luo uutta. Miksi tila olisi aina staattista, homogeenista ja kvantitatiivista? Miksei tilalla voi olla laatua, miksei se muutu, miksei siinä luoda? Eikö voitaisi ajatella, että on olemassa ekstensio, laajuus vapauden tilallisena aspektina ja keston vastineena? Vapaus ajan ja tilan, aika-tilan ja tila-ajan jatkumisena, laajenemisena olisi jaettua, yhteistä, laajenevaa eikä vain sisäänpäin poimuttuvaa. Se ei kasaa yhteen vain ”minun” mennyttäni vaan yhteisen, eikä siten ole pelkkää taiteellisen neron luomistyötä vaan alati laajenevaa työtä ja taistelua maailman muuttamiseksi. Bergsonilta paljon vaikutteita saanut Walter Benjamin ajattelee luullakseni jotakin tällaista historianfilosofisissa kirjoituksissaan, kun hän puhuu ”dialektisesta kuvasta” ja ”pysäytyskuvasta” ajan homogeenisen jatkumon katkaisuna, historian avaamisena muutokselle. Tällaisesta ajatuksesta luullakseni on kyse myös Deleuzen Guattarin kanssa kehittämässä deterritorialisaation käsitteessä: ajan nuoli, keston irreversiibeliys on universaalihistoriaa, joka on tilan laadullista muovaamista, irtautumista välittömästä suljetusta ympäristöstä ja uuden, avoimen, itsen näköiseksi luodun tilallisuuden tuottamista.

Viitteet

^[1] Varhaisessa sanakirja-artikkelissaan Bergsonista Deleuze kirjoittaa: ”Suuri filosofi on se, joka luo uusia käsitteitä: nämä käsitteet samaan aikaan ylittävät tavanomaisen ajattelun kaksijakoisuudet ja antavat asioille uuden totuuden, jakavat ja leikkaavat ne uudelleen”, ”Bergson 1859–1941”, teoksessa L’île déserte et autres textes, Minuit, 2002, s. 28.

^[2] G. Deleuze: Cinema 1: L’image-mouvement, Minuit, 1983; Cinema 2: L’image-temps, Minuit, 1985.

[3] La penseé et le mouvant, s. 127.

^[4] H. Bergson: La pensée et le mouvant, s. 133–134.

[5] Bergson: Deux sources de la morale et de la religion, Felix Alcan, Paris, 1932.,

^[6] Deleuze: ”La conception de la différence chez Bergson”, s. 45, teoksessa L’île deserte et autres textes, Minuit, 2002.

^[7] D. Lapoujade: Puissance du temps. Versions de Bergson, Minuit, 2010.