Affekteista 1/4

deleuze6


Gilles Deleuze: Spinoza
Cours Vincennes – 24/01/1978


Tänään pidetään tauko jatkuvaa vaihtelua koskevassa työssämme, palataan väliaikaisesti filosofian historiaan, eräässä hyvin olennaisessa kohdassa. Kyse on kuin leikkauksesta, joidenkin teidän pyynnöstä. Tämä hyvin olennainen kohta on: mitä on idea, mitä affekti Spinozalla? Spinozan idea ja affekti. Maaliskuun luennoilla, teidän pyynnöstä, teimme leikkauksen synteesin ongelmaan ja ajan ongelmaan Kantilla.

Historiaan palaaminen saa minussa aikaan omituisen tunteen. Haluaisin, että ottaisitte tämän kappaleen historiaa hieman kuin historiana tout court. Loppujen lopuksi filosofi ei ainoastaan keksi käsitteitä, ehkä hän myös keksii uusia aistimisen tapoja. Etenen lähes luetteloimalla. Ennen kaikkea alan terminologisista huomautuksista. Oletan, että sali on suhteellisen heterogeeninen. Uskon, että kaikista filosofeista, joista filosofian historia puhuu, Spinoza on hyvin poikkeuksellinen: tavalle, jolla hän koskettaa niitä, jotka syventyvät hänen kirjoihinsa, ei löydy vastaavuutta. Ei ole väliä oletteko lukeneet vai ette. Kerron tarinan. Aloitan terminologisilla huomautuksilla. Spinozan pääteoksessa, joka on nimeltään Etiikka – se on kirjoitettu latinaksi – löytyy kaksi sanaa: affectio ja affectus. Jotkut kääntäjät – hyvin hämmentävästi – kääntävät ne samalla sanalla. Se on katastrofi. Kääntää kaksi termiä affectio ja affectus ’affektioksi’. Sanon, että se on katastrofi, koska kun filosofi käyttää kahta eri sanaa, hänellä periaatteessa on siihen syynsä, ennen kaikkea se on katastrofi, koska ranska antaa meille vaivatta kaksi affectiota ja affectusta vastaavaa sanaa, ja ne ovat ’affection’ affectiolle ja ’affect’ affectukselle. Jotkut kääntäjät kääntävät affection ’affektioksi’ ja affektin ’sentimentiksi’: parempi kuin kääntää samalla sanalla, mutta en näe syytä käyttää sanaa ’sentiment’, kun ranskaksi on käytössä sana ’affect’. Siis, kun käytän sanaa ’affect’ viittaan Spinozan sanaan affectus, kun sanon sanan ’affection’, viittaan sanaan ’affectio’.

Ensimmäinen pointti: mitä on idea? Mitä on idea, jotta ymmärrettäisiin Spinozan kaikkein yksinkertaisimpia propositioita. Sen suhteen Spinoza ei ole originelli, hän käyttää sanaa idea siinä merkityksessä, jossa kaikki ovat sitä käyttäneet. Se, mitä kutsutaan ideaksi, siinä mielessä kuin kaikki ovat sen aina filosofian historiassa käsittäneet, on ajattelun tapa, joka esittää jotain. Representatiivisen ajattelun tapa. Esimerkiksi kolmion idea on ajattelun modus, joka esittää kolmiota. Edelleen, sanaston näkökulmasta, on hyvä tietää, että keskiajalla tätä idean puolta kutsuttiin ”objektiiviseksi todellisuudeksi”. XVII vuosisadan tai sitä edeltävien vuosisatojen kirjoituksissa, kun törmäätte idean objektiiviseen todellisuuteen, tarkoittaa se aina: idea nähtynä representaatioksi, esitykseksi jostain. Idealla, sikäli kuin se esittää, representoi jotain, sanotaan olevan objektiivinen todellisuus. Idean suhde objektiin on se, mitä se esittää, representoi. Lähdetään siis hyvin yksinkertaisesta asiasta: idea on ajattelun modus, tapa, jota määrittää sen representatiivinen, esittävä luonne. Tämä antaa meille jo ensimmäisen lähtökohdan erottaa idea ja affekti (affectus), sillä affektiksi sanotaan jokaista ajattelun modusta, tapaa, joka ei representoi, esitä mitään. Mitä tämä tarkoittaa? Otetaan jokin, jota jokainen kutsuu affektiksi tai tuntemukseksi, esimerkiksi toivo, ahdistus, rakkaus: se ei ole representatiivista, esitettävissä. Tietenkin on olemassa idea rakastetusta asiasta, idea jostakin, mitä toivotaan, mutta toivo sellaisenaan tai rakkaus sellaisenaan eivät representoi, edusta mitään, tiukasti ajatellen eivät mitään. Jokaista ajattelun modusta, tapaa, sikäli kuin se ei ole representatiivinen, kutsutaan affektiksi. Jonkin tahtominen, tahtoa, edellyttää tietenkin, että suoranaisesti tahdon jotain; se, mitä tahdon, on representaation/esittämisen kohde, se on annettu ideana, mutta tahtomisen tosiasia ei ole idea, se on affekti, koska se on ajattelun ei-representatiivinen, ei esitettävissä oleva tapa, modus. Ei ole kovin monimutkaista, toimii.

Hän johtaa tästä välittömästi idean ensisijaisuuden suhteessa affektiin, ja tämä on yhteistä koko XVII vuosisadalle, emmekä ole vielä edes siinä, mikä on Spinozassa erityistä. Idea on ensisijainen suhteessa affektiin yksinkertaisesta syystä: rakastaakseen täytyy olla idea, kuinka sekava, kuinka epämääräinen vain, siitä mitä rakastaa. Tahtoakseen on oltava idea, miten tahansa sekava, epämääräinen, siitä, mitä tahtoo. Silloinkin kun sanomme, ”en tiedä mitä tunnen”, kyse on, vaikka kuinka sekavasta, kohteen representaatiosta. Idea, mutta sekava. Siten idean etusija suhteessa affektiin on samanaikaisesti sekä kronologinen, ajallinen että looginen, siis ajattelun representatiivisilla, esittävillä moduksilla/tavoilla on etusija suhteessa ei-representatiivisiin tapoihin. Olisi katastrofaalinen väärinkäsitys, jos lukija muuttaisi tämän loogisen ensisijaisuuden reduktioksi. Se, että affekti edellyttää ideaa, ei tarkoita, että se palautuisi ideaan tai ideoiden yhdistelmäksi. On lähdettävä siitä, että idea ja affekti ovat kaksi ajattelun tapaa/modusta, jotka eroavat luontonsa puolesta, toisiinsa palautumattomina, mutta yksinkertaisesti tarkasteltuna sellaisessa suhteessa, että affekti edellyttää ideaa, kuinka tahansa sekava se sitten onkin. Tämä on ensimmäinen pointti.

deleuze7

Toinen, paljon vähemmän pintapuolinen tapa esittää idea–affekti-suhde. Muistakaa, että lähdimme idean todella yksinkertaisesta luonteesta. Idea on ajattelua sikäli kuin se on representatiivista, se on ajattelun representatiivinen tapa/modus, ja tässä mielessä puhutaan idean objektiivisesta todellisuudesta. Mutta idealla ei ole vain objektiivinen todellisuus: ajan terminologian mukaan sillä on formaali todellisuus. Mitä on idean formaali todellisuus? Idean formaali todellisuus on, sanotaan – silloin tämä tulee paljon monimutkaisemmaksi ja kiinnostavammaksi – idean todellisuutta silloin kuin idea itse on jotain; toisaalta, sikäli kuin se on jotain, voin muodostaan idean tästä asiasta, voin aina muodostaa idean ideasta. En sano siis vain, että idea on aina idea jostakin – sanoa, että jokainen idea, on sanoa, että idealla on objektiivinen todellisuus, että se representoi, esittää jotakin – vaan sanon myös, että idealla on formaali todellisuus, koska se itse on ideana jotakin.

Mitä idean formaali todellisuus tarkoittaa? Emme voi mennä kovin syvälle tähän, meidän on jätettävä tämä sivuun. On kuitenkin tarpeen lisätä, että tämä idean formaali todellisuus on se, mitä Spinoza varsin usein kutsuu idean sellaisenaan tietyksi todellisuuden tai täydellisyyden asteeksi. Epäilemättä tämä todellisuuden tai täydellisyyden aste on sidoksissa kohteeseen, jota se esittää, mutta se ei sekoitu siihen: idean formaali todellisuus, siis joka idea on tai todellisuuden tai täydellisyyden aste joka sillä itsessään on, on sille sisäinen luonteenpiirre. Idean objektiivinen todellisuus, siis idean suhde kohteeseen, jota se esittää, on sen ulkoinen luonteenpiirre; voi olla, että ulkoinen luonteenpiirre ja sisäinen luonteenpiirre ovat perustavasti sidoksissa toisiinsa, mutta se ei ole sama asia. Jumalan idealla ja sammakon idealla on erilainen objektiivinen todellisuus, ne eivät siis esitä, representoi samaa asiaa, mutta samalla niillä ei ole samaa sisäistä todellisuutta, niillä ei ole samaa formaalia todellisuutta, se tarkoittaa että – ymmärrätte tämän selvästi – että toisella on äärettömästi paljon suurempi todellisuus kuin toisella. Jumalan idean formaali todellisuus, sisäinen todellisuuden tai täydellisyyden aste on äärettömästi sammakon ideaa suurempi, sammakon ideaa, joka on idea äärellisestä oliosta.

Jos olette ymmärtäneet tämän, olette ymmärtäneet melkein kaiken. On siis olemassa idean formaali todellisuus, siis idea on jotakin itsessään, tämä formaali todellisuus on sen sisäinen luonteenpiirre ja se on todellisuuden tai täydellisyyden aste, joka sulkeutuu itseensä.

Äsken, kun määrittelin idean sen objektiivisen todellisuuden tai representatiivisen luonteen kautta, asetin idean ja affektin välittömästi vastakkaisiksi sanomalla, että affekti on nimenomaan ajattelun tapa, jolla ei ole representatiivista luonnetta. Nyt olen juuri määritellyt idean näin: jokainen idea on jotakin, ei ainoastaan idea jostakin vaan jotakin, sillä on todellisuuden tai täydellisyyden aste, joka on sille ominainen. Tältä toiselta tasolta meidän siis on löydettävä idean ja affektin perustava ero. Mitä elämässä tapahtuu konkreettisesti? Tapahtuu kaksi asiaa… Ja tässä on outoa miten Spinoza käyttää geometrista metodia – tiedätte, että Etiikka on kokoonpantu propositioista, demonstraatioista jne. – ja, samaan aikaan, mitä matemaattisempi se on, sitä konkreettisempi se on. Kaikki se, mitä sanon, ja kaikki nämä kommentit ideasta ja affektista viittaavat Etiikan II ja III kirjaan. Näissä II ja III kirjassa hän tekee meille eräänlaisen geometrisen ja mielestäni hyvin vakuuttavan muotokuvan elämästämme. Tämä geometrinen muotokuva muodostuu suurin piirtein siitä, että ideamme seuraavat jatkuvasti toisiaan: idea jahtaa toista, idea korvaa toisen, esimerkiksi yhdessä hetkessä. Aistimus on erään tyyppinen idea, kohta nähdään miksi. Hetki sitten pääni oli kääntyneenä tuonne, näin salin tuon kulman, käännyn, ja se on toinen idea; kävelen kadulla, jolla tapaan tuttuja, sanon ”päivää Pierre”, sitten käännyn ja sanon ”päivää Paul”. Tai sitten asiat muuttuvat: katson aurinkoa, ja aurinko katoaa pikkuhiljaa näkyvistä ja olen yössä; on siis sarja peräkkäisyyksiä, yhtäaikaisuuksia, ideoiden peräkkäisyyksiä. Mutta mitä sitten tapahtuu? Arkielämämme ei koostu pelkästään ideoista, jotka seuraavat toisiaan. Spinoza käyttää termiä ”automaatio”; hän sanoo, että olemme henkisiä automaatteja, toisin sanoen ei meillä niinkään ole ideoita, vaan ideat pakottautuvat meihin. Mitä muuta tapahtuu tämän ideoiden peräkkäisyyden lisäksi? On siis muuta: minussa joku vaihtelee lakkaamatta. On olemassa vaihtelun tapa, joka ei ole sama asia kuin ideoiden itsensä peräkkäisyys. Vaihtelut, sen täytyy palvella sitä, mitä haluamme tehdä, sääli, ettei hän käytä tätä sanaa… Mitä on tämä vaihtelu? Toistan esimerkkini: Kohtaan kadulla Pierren, josta en pidä, ohitan hänet ja sanon ”Hyvää päivää Pierre”, tai pelkään kohtaavani ja sitten näen yllättäen Paulin, josta pidän, ja sanon ”Hyvää päivää Paul”, rauhoittuneena ja tyytyväisenä. Hyvä. Mistä on kyse? Yhtäältä, kahden idean, Pierren ja Paulin idean, peräkkäisyys; mutta tässä on muutakin: myös minussa on tapahtunut vaihtelua – tässä Spinozan sanat ovat hyvin tarkkoja, siksi lainaan häntä: ”olemassaolon voimani (vaihtelu)” tai, toinen sana, jota hän käyttää synonyymina, ”vis existendi”, olemassaolon voima, tai ”potentia agendi”, toiminnan voima/kyky – ja nämä vaihtelut ovat jatkuvia. Sanoisin, että Spinozalle olemassaolo on juuri tätä: toiminnan kyvyn tai olemassaolon voiman vaihtelua. Mitä tekemistä tällä on typerän esimerkkini kanssa, mitä tekemistä Spinozalla on ”Hyvää päivää Pierren” ja ”Hyvää päivää Paulin” kanssa? Kun näen Pierren, josta en pidä, idea, Pierren idea, on minulle annettu; kun näen Paulin, josta pidän, Paulin idea on minulle annettu. Kummallakin näistä ideoista on suhteessaan minuun tietty täydellisyyden tai todellisuuden aste. Sanoisin, että Paulin idealla suhteessa minuun on suurempi sisäinen/luontainen täydellisyys kuin Pierren idealla, koska Paulin idea tekee minut onnelliseksi ja Pierren idea saa minut surulliseksi. Kun Paulin idea seuraa Pierren ideaa, voidaan sanoa, että olemassaolon voimani tai minun toiminnan voimani / toimintakykyni on kasvanut tai helpottunut; kun, toisin päin, tapahtuu päinvastoin – kun nähtyäni jonkun joka teki minut iloiseksi, näen jonkun joka tekee minusta surullisen –, sanon, että toimintakykyni on heikentynyt tai estynyt.

Tällä tasolla, ei enää tiedetä olemmeko edelleen terminologisissa konventioissa, vai olemmeko jo jossakin paljon konkreettisemmassa. Sanoisin siis, että käsi kädessä sen kanssa, että ideat seuraavat meissä toisiaan, kun niistä jokaisella on oma täydellisyyden asteensa, sisäinen/luontainen todellisuutensa tai täydellisyytensä, se, jolla on nämä ideat, minä, liikkuu lakkaamatta yhdeltä täydellisyyden asteelta toiselle, toisin sanoen on olemassa jatkuvaa vaihtelua jonkun toimintavoiman/kyvyn tai olemassaolon voiman kasvamisen-heikentymisen-kasvamisen-heikentymisen muodossa niiden ideoiden mukaisesti joita hänellä on. Tunnetteko, kuinka tämän rasittavan jaanauksen takana kukoistaa kauneus. Jo tämä olemassaolon representaatio ei ole hassumpi, se on olemassaoloa kadulla. Voi kuvitella mielessään Spinozan, joka kävelee ja elää todella olemassaolon tällaisena jatkuvana vaihteluna: siinä määrin kuin idea korvaa toisen, en lakkaa kulkemasta yhdeltä täydellisyyden tasolta toiselle, vaikka kuinka vähäisesti, ja tämänkaltainen jatkuvan vaihtelun melodinen linja määritellään affektiksi (affectus) samalla kertaa korreloinnissaan ideoiden kanssa että luontaisena erona ideoihin. Pidetään mielessä tämä ero luonnossa ja tämä korrelaatio/vastaavuus. Teidän on sanottava käykö se vai ei. Meillä kaikilla on nyt affektin vankempi määritelmä; affekti Spinozalla on vaihtelua (nyt hän puhuu minun suullani; hän ei tätä sanonut, koska kuoli liian nuorena), se on olemassaolon jatkuvaa vaihtelua, siinä määrin kuin tätä vaihtelua määrittävät ideat, joita siitä on olemassa. Lisäksi, III kirjan hyvin tärkeässä jaksossa – jolla on otsikkona ”Affektin yleinen määritelmä” – Spinoza sanoo meille: ”Ennen kaikkea älkää uskoko, että sellaisena kuin minä affectuksen käsitän, se on riippuvainen ideoiden vertailusta/komparaatiosta”. Hän tarkoittaa, että ideat ovat hyvin olemassa ennen affektia, idea ja affekti ovat kaksi luontojaan eroavaa asiaa, mutta affekti ei palaudu ideoiden älylliseen vertailuun, affekti on muodostunut eletystä siirtymästä tai eletystä kulkemisesta yhdeltä täydellisyyden asteelta toiselle, siinä määrin kuin ideat määrittävät tätä siirtymää; mutta itsessään affekti ei muodosta ideaa, muodostaa affektin.

deleuze5

Kun siirryn Pierren ideasta Paulin ideaan, sanon, että minun toiminnan voimani/toimintakykyni on kasvanut; kun siirryn Paulin ideasta Pierren ideaan, sanon, että toimintakykyni on laskenut. Se on sama kuin sanoa, että kun näen Pierren, suru affektoi (affecté) minuun (olen surun affektoima); kun näen Paulin, ilo affektoi minuun. Ja tälle affektin muodostamalle vaihtelun melodiselle linjalle Spinoza antaa kaksi napaa, ilo–suru, jotka ovat hänelle fundamentaalisia passioita (tunteita), ja surua on jokainen tunne, eikä ole väliä mikä, joka kietoutuu toiminnan kykyni heikkenemiseen, ja iloa on jokainen tunne, joka kietoutuu toiminnan kykyni vahvistumiseen. Tämä antaa Spinozalle mahdollisuuden esimerkiksi käydä käsiksi fundamentaaliseen moraaliseen ja poliittiseen ongelmaan ja asettaa omalla tavallaan poliittisen ongelman: minkä vuoksi ihmisillä, joilla on valtaa, millä tahansa alueella, on tarve ”affektoida” meihin surun tavalla? Surun passiot välttämättöminä. Surun passioiden inspiroiminen on välttämätöntä vallalle. Ja Spinoza, Teologis-poliittisessa traktaatissa, sanoo, että tämä on syvällinen sidos despootin ja papin välillä, heillä on tarve alamaistensa surullisuuteen. Tästä ymmärrätte hyvin, että hän ei tarkastele ”surua” epämääräisesti, vaan tiukassa ja tarkassa merkityksessä, jonka hän sille antaa: suru on affekti sikäli kuin siihen kietoutuu toiminnan voiman heikkeneminen.

Käännös: Jussi Vähämäki
Kuvat: Lasse Poser

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Pääosassa elämä - Kumu - Kriisi ja kumous

Comments are closed.