alymystoansa

Johdanto

Pierre Dardotin ja Christian Lavalin ”Älymystön ansa” ottaa kantaa nykyiseen ”keskustelukulttuuriin”, jonka vangiksi vasemmistomme anarkisteista konformisteihin näyttää jääneen: viittaamme vain loppukesän ja alkusyksyn mielenosoituksiin tai käynnissä olevaan yliopistotoiminnan mobilisaatioon.  Dardot & Lavalin artikkeli olisi hyvä lukea yhdessä Gilles Deleuzen  vuonna 1977 Minuit-lehden liitteessä julkaistun haastattelun kanssa (suomennos). Deleuze ei esittelyjä kaipaa ja lukija huomaa nopeasti, että haastattelu on ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan aiemmin.  Dardot & Laval saattavat olla suomalaisille tuntemattomia, mutta heidän viimeiset kirjansa, uusliberalismin historiaan ja nykyisyyteen keskittyvä varsin massiivinen ja Foucault-vaikutteinen La nouvelle raison du monde. Essai sur la société néolibérale, La découverte, 2009 ja yhteisen käsitteen merkittystä nykykapitalismin vastaiselle taistelulle korostava   Commun : essai sur la révolution au XXIe siècle, La découverte, 2014 ovat jo moderneja klassikoita, joihin palaamme myöhemmin.


Älymystön ansa

Aikana jona politiikka kärsii massamittaisesta luottamuspulasta, hallitseva media soitintaa surkeaa musiikkia, jonka pakkomielteisenä teemana on identiteetin menetys, kulttuurin rappio ja kansakunnan ”itsemurha”. Zemmourit, Onfrayt, Sapirit tai Finkielkrautit eivät saa pelkän ajattelunsa voimalla tätä pöhinää aikaan. Kuten uusfilosofien (”nouveaux philosophes”) joukko ei aikanaan koostunut vakavasti otettavista intellektuelleista,  siis vahvan ajattelun ja omaperäisen tiedon tuottajista, myöskään vanhenevien katkeroituneiden pamfletistien joukkoa – joka juottaa meille omaa melankoliaansa ja omia surun passioitaan ja omaa sairasta kaunaansa – ei voi sanoa ”intellektuelleiksi” muuten kuin ”filosofisen tai kirjallisen markkinoinnin” armosta.

Heidän yrityksensä vaikuttavuus on oletetussa ”oikeinajattelun tekopyhyyden” ylittämisessä ja murtamisessa. Sitä nämä konservatiiviset näennäiskapinalliset saarnaavat ja sitä journalistit vahvistavat ja levittävät lähetyksissään ja lehdissään.

Mikäli on uskominen asiaan vihkiytyneitä, nämä ”intellektuellit” ottavat rohkeasti asiakseen poliittisten eliittien halveksiman ”kansan” puolustamisen.

Näin ymmärretään missä määrin intellektuellin klassinen hahmo on läpikäynyt  ennen kuulumattoman muutoksen: kyse ei enää ole kirjailijasta, joka nousee vastarintaan humaanin tietoisuuden nimissä, ei ”universaalista” intellektuellista, jonka viimeinen edustaja Sartre oli, vielä vähemmän Foucault’lle rakkaasta ”spesifistä” intellektuellista, vaan pelkästä mediapatsastelusta, joka on sitä aggressiivisempaa mitä mustasukkaisempaa se on omista etuoikeuksistaan.

Samanaikaisesti pyromaanina ja palomiehenä media vain kiihdyttää äärioikeiston mädättävää vaikutusta tehden omalta osaltaan ilmasta yhä enemmän kelvotonta hengittämiseen,  kiihottaen sitä esimerkiksi pienillä ilkeillä fraaseilla ”valkoisesta rodusta”, loukatakseen sitä ja ärsyttääkseen näin ”populismia”.

Jo pelkät loukkaukset sellaisenaan legitimoivat ihanan modernisuuden täynnä ”mahdollisuuksia” ja ”vapauksia”, joiden ainoita puolustajia ovat luonnollisesti ”eettiset” journalistit. Tämä täydellinen journalistinen montaasi pyrkii uskottelemaan, että kaikista tai melkein kaikista ranskalaisista intellektuelleista on tullut parantumattomia taantumuksellisia.

Se suuri ansa, johon jotkut putoavat, muodostuu tämän näytelmän vasemmistointellektuelleille esittämän ”uudelleensitoutumisen” vaatimuksen nielaisemisesta,  vaatimuksesta ”uudelleeninvestoida julkiseen tilaan”, joka virheellisesti sekoitetaan mediatilaan.

Ennen kaikkea on hajotettava tämä valheellinen vastakohtaisuus vanhojen taantumuksellisten ja uusliberaalin ”modernisuuden” promoottorien välillä: identiteettien kilpailu, sen sijaan, että se asettaisi ne vastakkain, auttaa vahvistamaan uusliberaalin logiikkaa. Mutta ei riitä, että ollaan kriittisiä.

Elämme tulevaisuuden menetystä, historian ulosottoa, toivon yksityistämistä. Meidän on tuotettava käsitteitä ja periaatteita, joita yhteiskunnalliset ja poliittiset toimijat voivat käyttää käytännön toiminnassaan. Kollektiivisista kamppailuista ja aloitteista on saatava nousemaan esiin uusi poliittinen paradigma, joka kykenee avaamaan tulevaisuuden. Yhtälailla tarvitaan teoreettista työtä vailla myönnytyksiä, ei lörpöttelyä ja patsastelua, todellisia tutkimuksia ja selvityksiä, ei iskulauseita tai itsestäänselvyyksiä.

Sanotaan se kiertelemättä: on hylättävä kerralla ja lopullisesti mestaroiva ”intellektuelli”. Se on lopullisesti vanhentunut hahmo, jota mikään markkinointi ei voi herättää henkiin. Jotta päästäisin pienten erimielisyyksien narsismista, siis yksinäisen neron patsastelusta, kriittisten intellektuellien on muututtava yhdessä yhteiskunnallisten ja poliittisten toimijoiden kanssa tulevan demokratian yhteistuottajiksi.

Teksti: Pierre Dardot ja Christian Laval (http://questionmarx.typepad.fr/question-marx/2015/10/le-pi%C3%A8ge-des-intellectuels-.html)
Käännös: Jussi Vähämäki
Kuva: Klaus Waschk