William-Morris-Flower-Design

Mia Haglundin puheenvuoro 27.4.2018 järjestetyssä tapahtumassa ”Lymy Aperitivo vol. 2 – Työstäkieltäytyjäliitto”. Tekstin jälkeen katsottavissa Eetu Virenin videoitu kommenttipuheenvuoro.

Moi kaikki ja tervetuloa tähän tilaisuuteen myös minun puolesta. Mun on tarkoitus puhua teille automatisaation yhteydestä työstäkieltäytymiseen ja näiden feministisestä ulottuvuudesta.

Vuonna 1884 sosialisti William Morris haaveili kauniista tehtaista, joita ympäröivissä puutarhoissa työntekijät voivat rentoutua neljän tunnin työvuoronsa jälkeen. Vuonna 1930 John Maynard Keynes ennusti, että 2000-luvun alku olisi teknologisen kehityksen avulla muotoutunut vapaa-ajan ja yltäkylläisyyden aikakaudeksi. Sen sijaan elämme ajassa, jossa yhteiskunnan vauraus jakautuu mielivaltaisesti ja epäsuhtaisesti omistajien, työntekijöiden ja palkkatyön ulkopuolella olevien välillä. On epävarmoja pätkätöitä, on burnoutteja ja tarvitaan 24 tuntia vuorokaudessa työtä tekeviä ruokalähettejä, koska työelämän vaatimusten armoilla elävät ihmiset joutuvat tekemään töitä vuorokauden kaikkina aikoina.

Nyky-yhteiskunnassa elämme niin sanotun workismin, eli työn ideologian aikaa. Identiteetit luodaan työn, useimmiten palkkatyön, kautta ja ihmisten oletetaan voivan parhaiten kun he ovat töissä. Ikään kuin ihmiset olisivat biologisesti kehittyneet niin, että elääkseen arvokasta ja tarkoituksellista elämää on tehtävä noin kahdeksan tunnin työpäiviä. Olet mitä teet. Olet, koska teet. Olet kunniallinen osa yhteiskuntaa, koska olet palkkatöissä.

Suhtautuminen työhön ei kuitenkaan ole ollut vuosikymmenten ja -satojen aikana pysyvää ja staattista. Antiikin urbaanit kreikkalaiset ulkoistivat työnsä orjille, aatelisten elämäntyyli on perustunut työstäkieltäytymiseen, eri kulttuureissa tarpeelliset työt on kollektiivisesti hoidettu nopeasti pois alta, jotta muulle elämälle jäisi aikaa. Workismissä toisen palveluksessa tehty työ on kuitenkin elämän keskiössä. Jos jäät työttömäksi, yhteiskunnan tukijärjestelmät tekevät aktiivimalleineen parhaansa, että aikaa ja ajatuksia dominoi työnhaku, työllistämistoimet, itsesi tiivistäminen haluttavaksi cv:n muodossa, ahdistus toimeentulosta ja kelvottomuudesta.

Nykyinen liberaalifeminismi kietoutuu pitkälti yhteen workismin kanssa. On saatava naisille enemmän tilaa työelämässä, parempaa palkkaa, korkeampia asemia, enemmän arvostusta. Sen sijaan, että vaadittaisiin vapautta, vaaditaan naisia pörssiyhtiöiden johtoon. Britney laulaa ”Work Bitch” ja Instagram vilisee bosslady-häshtägejä. Jos vaan teen tarpeeksi, ehkä minäkin voin olla Beyonce, joka synnyttää lapsia ja levyjä ja kääntää aviomiehensä pettämisen aiheuttamat tunteet vuosikymmenen keskeisimmäksi kulttuurituotteeksi ja tekee suurista reisistä seksikkäät. Minä kelpaan sellaisena kuin olen, kunhan olen pomo.

Olen tänä keväänä kärsinyt uupumuksesta. Koska mulla on liikaa tekemistä mutta samalla tuntuu siltä etten tee tarpeeksi. Workismi on ruumiillistunut minuun, kaapannut ajatukseni ja luonut riittämättömyyden tunteen luupin, joka toistaa itseään uudelleen ja uudelleen. En ole olemassa ja tärkeä, ellen sano kaikelle kyllä. Mun päässä pyörii loputon to do -lista ja tuntuu siltä, että kaikessa mitä teen, alisuoriudun. Ajatus automatisaatiosta ja suuremmasta vapaa-ajasta kiehtoo.

Vaikka olenkin hedonismin suuri puolestapuhuja, ei kaikkea aikaa jota voisi vapauttaa palkkatyöstä kuitenkaan tarvitse käyttää karkin syömiseen ja lehtien lukemiseen (toisaalta miksi ei). Voi tanssia kaduilla, kirjoittaa wikipedia-artikkeleja historian unohtamista naisista, viettää aikaa ystävien kanssa, sukulaisten kanssa, lasten kanssa, toisten ihmisten lasten kanssa. Kirjoittaa novellikokoelman, maalata vesiväreillä, uida tai nukkua.

Jotta voisimme kaikki saada enemmän aikaa ilman kollektiivista burnouttia pitäisi mahdollisimman suuri osa kaikesta työstä automatisoida. Automatisaation ja robottien aiheuttamasta työn murroksen tulosta on puhuttu jo vuosikymmenet, ja jokaisena vuosikymmenenä tämä todellisuus myös lähenee. Yksi keino nopeuttaa automatisoidun yhteiskunnan rakentamista on työstä kieltäytyminen.

Teknologian kehittämisen lähtökohtana on nimittäin usein ollut juuri työn vähentäminen, kuten esimerkiksi pyörän keksimisen aikaan. Tällä hetkellä automatisaatio näyttäytyy kuitenkin monille uhkana, sillä niin kauan kuin automatisaatio tuo tuloja vain työvälineiden yksityisille omistajille, se vie tullessaan ihmisten toimeentulon sen sijaan että antaisi vapautta. On siis automatisaation lisäksi vaadittava perustuloa sekä niiden tarpeellisten töiden, jotka eivät ole automatisoitavissa, tasaisempaa jakamista. Koulutus on vapautettava kaikista maksuista kaikkien saataville.

Pidän termistä luksuskommunismi. Se kuvailee ajatusta yhteiskunnasta jonka voisimme työstäkieltäytymisen ja automatisaation kautta saavuttaa. Niukkuus ja ankeus ovat termejä joita usein assosioidaan kommunismin kanssa, minulle kommunismi tarkoittaa sen sijaan enemmän glitteriä kaikille. Siis ekoglitteria, ei sitä mikromuovia joka tappaa kalat.

Useat radikaalifeministit kuten Valerie Solanas ja Shulamith Firestone ovat jo 70-luvulla maalailleet kirjallisissa teoksissaan automatisaation tuomia hyötyjä nykyisten valtahierarkioiden purkamiseksi. Ottamalla haltuun tuotantovälineet jotka luovat meille enemmän luppoaikaa me emme ole enää setien ja toksisen maskuliinisuuden armoilla, vaan voimme itse päättää mitä haluamme tehdä ja miten haluamme aikamme viettää. Firestone näki automatisaation luokkayhteiskunnan horjuttajana, koska työläisiä ei voisi enää riistää. Hän visioi myös lisääntymisen automatisoinnista, joka vapauttaisi ihmiset seksuaalisista luokista.

Radikaalifeministiset utopiat eivät ole olleet muotia pitkään aikaan, koska kapitalismi ja palkkatyön oravanpyörä on syönyt kykyämme käyttää ja arvostaa mielikuvitusta. Kaikkien yhteiskunnallisten muutosten on tapahduttava nyky-yhteiskunnan raamien sisällä, on pystyttävä esittämään taloudelliset laskelmat ja vaikutukset kestävyysvajeeseen. Me kärsimme kuitenkin kestävyysvajeen sijaan yhteiskunnan kehittämisvajeesta, sillä nykyinen vakituiseen palkkatyöhön ja kahdeksan tunnin työpäivään perustuva yhteiskuntamalli ankkuroi meidät menneeseen maailmaan.

Kieltäydytään tästä yhdessä aloittamalla työstäkieltäytyminen, sillä työstäkieltäytyminen on kaikkea muuta kuin laiskaa ja itsekeskeistä sohvallamakaamista, vaikka ei siinäkään ole mitään vikaa. Työstäkieltäytyminen on yhteiskunnan kehittämisen ja uudelleenjärjestämisen alku.

Mia Haglund