”Tiedotteessan ’No Service / Gegen die Konsenskultur’ Volksbühne kysyy, eikö taide ollut joskus paikka esteettisille heterotopioille, jotka ovat vastuuttomuuden tiloja, uskalluksen ja järjettömyyden paikkoja?” (http://kumu.info/jaahyvaiset-spektaakkelille/)
Samaa voimme kysyä Volksbühnessä järjestetystä Yanis Varoufakiksen ympärille rakennetusta spektaakkelista: Onko kyseessä uusi, innovatiivinen liike, joka vastaa elämänmuotojemme muutokseen ja hävittää edes jollain tavoin katsojan ja näyttelijän välisen eron ja muuntaa politiikan yhteistuotannoksi, avaa vastuuttomuuden tiloja, uskalluksen ja järjettömyyden paikkoja? Joskus, ja aivan liian usein, muoto kommunikoi jotain muuta kuin sen, mitä sanotaan, vaikka kun opettajasi käskee sinua olemaan spontaani. Varoufakis näyttämöllä, katsomo täynnä väkeä, joka on tullut katsomaan näyttelijää eikä näytelmää. Onko kyseessä sama vanha tarina: mikrofoniin tarttuvat eri edustajat, puolueista, kaupunkien virkamiehistä, intellektuelleista – mukana on tietenkin myös kolumnisti Žižek? ”Uuden demokraattisen vasemmiston” Big Brother tai X-Factor on käynnistynyt. Kaikki mukaan karsintoihin! Olemmeko äänestämisen, eliminoinnin ja edustuksellisen politiikan tutussa ja turvallisessa kehyksessä?
DiEM25 (Democracy in Europe Movement) kiertää Varoufakis-auringon ympärillä, mikä on osin ymmärrettävää, mutta tämän auringon ympärillä kiertävät vasemmistopoliitikkojen planeetat saavat aikaan hämmentäviä tuntemuksia: taidamme olla pelastamassa juuri noita poliitikkoja, niiden vasemmistoa, emme itseämme. Puheiden konteksti on institutionaalinen politiikka, ja siinä me olemme vain äänestäjiä, tukijoita, referenttejä, emme koskaan toimijoita. Jopa Yanis kertoo meille, että DiEM25 on suunnattu niille, jotka työstä ja säästöpolitiikasta väsyneinä palaavat kotiinsa ja istuvat sohvalle katsomaan jotain reality showta eivätkä piittaa politiikasta. Ei meille, jotka kuuntelemme ja katselemme showta: ”we’re so different”, me vasemmistochic. Mukaan otetaan myös lapsemme, joille voimme sanoa, kun he tulevat meiltä kysymään: ”Teimme edes jotakin.”
Mutta ei olla negatiivisia. Varoufakis tuntee ongelman, tapahtuma on tärkeä avaus yhteiskunnallisten liikkeiden suuntaan, ja luultavasti ilman Varoufakista tällaista avausta ei olisi tehty. Se, mikä on edelleen ongelma, on vasemmiston haamu, josta – luojan kiitos! – yritetään edes muodollisesti irti, vaikka puheet ”liberaalidemokraatteihin” tai demokraatteihin liberaaleihin vetoamisesta tuovat mieleen kansanrintaman rakentamisen ja ”sanoman” kommunikoimisen ongelmat itse sanoman rakentamisen sijaan.
Onko mahdollista kehittää tätä avausta eteenpäin, antaa sen haparoivalle kädenojennukselle erilaisia ja vaikka kuinka pieniä yhteiskunnallisia liikkeitä kohtaan kantavuutta, joka ei tee siitä lopulta pelkkää vaaliorganisaatiota?
Demokratia, demokratian kriisi, demokratian uudelleen löytäminen, Euroopan demokratisointi toistuvat puheissa siinä määrin, että kuulijasta tuntuu lopulta siltä, että kyseessä on jonkinlainen fetissi. Minkälainen demokratia? Vaikutelma on, että kyse ei niinkään ole ”radikaalin demokratian” rakentamisesta, vaan perinteisten ja osin idealisoitujen edustuksellisen demokratian muotojen puolustamisesta ja niiden siirtämisestä vain koko Euroopan tasolle. Tämä vasemmistolle nykyään niin tyypillinen nostalgia todellista demokratiaa, hyvinvointivaltiota, aitoa sivistysyliopistoa jne. kohtaan on selvästi aistittavissa suuressa osassa puheenvuoroja. Kapitalismia vastaan käydään järkevien, kunnollisten ja hyvien ihmisten moraalisen oikeutuksen asein. Näin siitäkin huolimatta, että Varoufakis korostaa toistuvasti, että demokratia ”ei ole tila, vaan prosessi” ja että eurooppalaisten instituutioiden demokratiavaje on peräisin valtiollisen edustuksellisen järjestelmän konkurssista: Euroopan unionia hallitsevat vailla toimivaa poliittista rakennetta olevat kansallisvaltiot, mikä on erityisen hyvin näkynyt niin ”velkakriisissä” kuin ”siirtolaisuuskriisissä”. Siis millaista demokratiaa, jos edustuksellinen ei toimi sen enempää kansallisesti kuin eurooppalaisesti? Jos ei ole mallia, johon palata, mallia, jota kopioida, niin ehkä kannattaisi ryhtyä kokeilemaan, keksimään ja rakentamaan demokratiaa, joka on meidän näköisemme? Tuskinpa se aikaisempi demokratia taivaasta putosi tai oli jonkun mastermindin luomus.
Eurooppa voisi toimia erityisenä paikkana, jossa kokeilla yhteiskunnallisten liikkeiden ja erilaisten institutionaalisten muotojen (eikä pelkästään valtiollisten ja kunnallisten) yhteistoimintaa ja yhdistelmiä hyväksikäytön ja riiston politiikan vastustamiseen. Mutta kyse ei ole pelkästä vastarinnasta. Tämän suhteen erityisesti Espanja ja kapinakaupungit, Barcelona ja La Coruña toivat tilaisuuteen jotain uutta (Ada Colau kehtasi jopa mainita tarpeen feminisoida politiikka, ja naiset olivat näkyvästi kokouksessa läsnä). Kyse on todellisesta demokratian uusien muotojen kokeilusta ja keksimisestä (vaikka itse mieluummin kuolisinkin kommunistina kuin demokraattina), joka ei voi tapahtua pelkästään institutionaalisella tasolla tai kansallisvaltion idean ja kansallisen politiikan laajentamisella Euroopan tasolle. Mutta erilaisten paikallisten kokeilujen suorasta horisontaalisesta yhteistyöstä on hyvin vähän esimerkkejä. Pikemminkin paikallisten liikkeiden yhteistyö eri Euroopan maissa on tapahtunut välityksen ja edustuksen järjestelmän kautta: Euroopan vasemmisto, Euroopan vihreät, Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö ynnä muut vastaavat. Ne ovat suodattaneet erilaisten liikkeiden toiminnan ja tavoitteet niiden omiksi hajuttomiksi ja mauttomiksi poliittisiksi aloitteiksi. Ja tämä on todellinen uhka myös DiEM25:lle, joka voi jäädä pelkäksi kattojärjestöksi tai, vieläkin pahempi vaihtoehto, siitä tulee erilaisten vasemmistopoliitikkojen temmellyskenttä, mikä jonkun verran näkyy jo Berliinissä (ja mikä on luettavissa myös suomalaisilta vasemmistoliittoa lähellä olevilta keskustelufoorumeilta).
Varoufakisin & Co. aloite on kuitenkin peräisin vahvasta kokemuksesta, jonka mukaan kansallisen tason puoluemuoto (ja kenties koko vanha puoluemuoto), perinteinen ammattiyhdistysliike ja kansanliikkeet eivät toimi poliittisen järjestäytymisen hahmona, vaan ovat pikemminkin osa ongelmaa. (Siksi olemme puhuneet tarpeesta rakentaa esimerkiksi horisontaalisia yhteiskuntatyöväen yhdistyksiä.)
On selvää, että Euroopan laajuinen liike ei voi enää perustua pelkälle ideologiselle samanmielisyydelle (vasemmistolaisuus, vihreys tms.) eikä puheiden tasolle jääväksi solidaarisuudeksi. Yhtälailla se ei voi enää perustua selkeälle työnjaolle eri toimijoiden välillä, vaan sen on jollain tavoin sekoitettava toiminnan eri piirit, rikottava ajan kronologia ja rakennettava erilaisten aikojen päällekkäisyyttä ja tätä kautta laajennettava toiminnan mahdollisuuksia ja luotava todellista solidaarisuutta, todellista luottamusta erilaisten ja eri paikoista tulevien kesken. Juuri solidaarisuuden rakentamisen näkökulmasta, se ”puolue”, josta jotkut tilaisuudessa puhuivat, ei voi olla samanlainen kuin se, joka meillä on taakkana kapitalismin ja politiikan aikaisemmilta aikakausilta. Sen pitää olla keskittämisen sijaan laajentava, yhden asian ja yhden aistimuksen ajamisen sijaan rentouttava, moninaisten mielikuvien ja monien aistimusten (myös vastakkaisten) sekä monien subjektien yhdistämisen ”puolue”. Tavoite ei ehkä ole niinkään perinteisten puolueiden, ammattiyhdistysten jne. hävittäminen, vaan pikemminkin niiden avaaminen, rentouttaminen (relatkaa vähän!), koska ilman sitä ei minkäänlainen todellinen yhteistyö ole mahdollista.
Ongelma, joka Berliinin kokouksesta jää jollain tavoin vaivaamaan, on demokratian uudelleen keksimisen tai uudelleen löytämisen (jos pysytään kokouksen kehyksessä) käytännöllinen puoli. Se liittyy lähinnä kapitalismin sekä työn ja tuotannon muutosten puuttumiseen tai oikeastaan täydelliseen puuttumiseen. Kapitalismia esiintyy vain peikkona, joka kurjistaa yhä enemmän ihmisiä, alistaa rahanhimolle yhä uusia alueita, korruptoi poliitikkoja, mutta ei oikeastaan millään muulla tavoin vaikuta elämäämme ja sen muotoihin. Ihmiset ovat viattomia, leikkauspolitiikan uhreja tai kontrollipolitiikan uhreja, kuten pakolaiset, mutta eivät oman elämänsä tekijöitä, eivät konfliktuaalisia subjekteja ja osa muuttuvan kapitalismin dynamiikkaa. Ongelma on, että ilman yritystä kapitalismianalyysiin, DiEM25 ajautuu helposti heikompiosaisten puolesta puhujaksi, kurjien ääneksi, joka puhuu köyhien puolesta ja jolle köyhät delegoivat asiansa. Yhdessä tai kanssa toimimisen sijaan, ”vähäosaisista” tulee leikkauspolitiikan mereen hukkuvia avuttomia ihmiskauppiaiden uhreja, joita on pelastettava, autettava ja kotoutettava, mutta joilla ei lopulta itsellään ole mitään sanottavaa omiin asioihinsa. Se ei varmaan ole DiEM 25:n tavoite.
Kysymys demokratiasta olisi kytkettävä paremmin yhteiskuntavarallisuuden tuotantoon ja niihin yhteiskunnallisiin voimiin, jotka ovat siinä tärkeitä. Juuri nämä tuotannon uudet hahmot, yhteiskuntatyöläiset, joille elintärkeätä on liikkuminen, palkkatyöstä irrotetut tulon eurooppalaiset muodot, asuminen ja terveys koko Euroopan alueella muodostavat omassa käytännön elämässään ja omissa kamppailuissaan perustan tuolle tavoitellulle radikaalille demokratialle ja Euroopan uuden, ei-kansallisen perustuslain rakentumiselle.