raha1

”Euro joo, euro ei, euro ei, euro joo”, on kertosäe, jonka korvamato syö aivoista viimeisenkin järjen rippeen. Oletko euron puolella vai sitä vastaan, on aikakautemme peruskysymys! Vietämme rahafetisismin todellista riemujuhlaa. Euro on toisille onnemme ja tulevaisuutemme takuu, toiset – useimmiten populistit ja eri sortin vasemmistouskovaiset – näkevät siinä itse vanhan vihtaherran: ”Mutta piru välit sotki, itse Belsebuupi potki” (I. Kianto). Raha on näille, kuten keskiajan ihmisille, ”pirunpaskaa” ja kaiken pahan alkujuuri. Mitä rahan tilalle tarjotaan? Useimmiten elektroninen ihmisten välisen vuorovaikutuksen valvontajärjestelmä ja ihmisten alistaminen pankkien, valtioiden täydelliseen kontrolliin hyvää tarkoittavan yhteisöllisyyden nimissä. Rahan ja erityisesti käteisen rahan vastaista taistelua käydään kahdella rintamalla: pankit ja valtiot haluavat poistaa käteisen, yhteisöllisyyden idealisoijat rahan ylipäätään. Näiden rinnalla puuhaavat järkevät “eurokriitikot”, joiden argumentaatio vaikuttaa pahaenteisen yhdensuuntaiselta “maahanmuuttokriitikoiden” järkeilyn kanssa. “Eurokriitikot” kamppailevat lähes aina muodollisella poliittisella tasolla, tunnistavat euron “valuvian”, mutta heille ratkaisun taso on aina valtio, poliittiset instituutiot, eikä koskaan poliittisen yhteisön rakentaminen. Sikäli kuin näille on mahdollista rakentaa Eurooppaa poliittisena yhteisönä, se tapahtuu aina vasta poliittisen vallan, puolueiden ja valtion “valtaamisen” jälkeen. Jälleen kerran ollaan ”pitkällä marssilla läpi instituutioiden” ja lauletaan: “Taktiikkaa, Taktiikkaa!” Sen kertosäkeen alle hautautuvat yhteiskunnalliset liikkeet, ja jostain kumman syystä siitä “vasemmistosta” ei tulekaan “hegemonista”. Kyvyttömyys ajatella politiikkaa ilman puoluemallia ja ilman valtiomallia on tappava sairaus, koska se estää vastarinnan rakentamista, eri asioista kamppailevien ihmisten liittolaisuuksien luomista ja mellakointia alistamalla ne aina velan logiikalle, nykyisyyden luovuttamiselle tulevalle pelastukselle:”Kunhan ensin valtaamme puolueen, valtion jne, sen jälkeen alamme rakentaa parempaa maailmaa teille kaikille.” Jostain syystä tämä (hobbeslainen sopimusteoreettinen) logiikka näyttää löytyvän myös “eurokritiikin” taustalta.

Eräänlaisena kannanottona ja toivon mukaan myös jonkinlaisena avauksena julkaisemme ensimmäisen, rahateoriaa käsittelevän osan Michel Agliettan pitkästä haastattelusta La monnaie, la valeur et la règle, joka julkaistiin Revue de la régulation. Capitalisme, institutions, pouvoirs -lehdessä vuonna 2014. Tarkoitus ei ole esitellä Agliettaa vaihtoehtona tai oikeassa olijana, vaan osoittaa hieman suuntaa, josta saattaa löytyä hyviä apuvälineitä rahan ja poliittisen yhteisön välisen suhteen ymmärtämiseen. Aglietta on yksi niin sanotun regulaatiokoulukunnan keskeisiä hahmoja ja institutionalistisen rahateorian kehittäjä ja nykyaikaisten finanssimarkkinoiden toiminnan tutkija. Hän on julkaissut rahateoriasta kirjat La violence de la monnaie (yhdessä André Orléanin kanssa, 1984), La monnaie souveraine (yhdessä André Orléanin kanssa, 1998) & La monnaie, entre violence et confiance (yhdessä André Orléanin kanssa, 2002). Teokset käsittelevät rahateoriaa ”institutionalistisesta” näkökulmasta. Sen mukaan raha ei ole vain tavara tai vaihdon väline, vaan institutionaalinen side, joka asettaa ”tuottajat” suhteisiin toistensa kanssa. Vasta raha tekee siis vaihdon mahdolliseksi. Tämä institutionalistien teesi on täysin vastakkainen taloustieteen perinteelle, niin walrasilaisille kuin marxisteille, joilla lähtökohtana on arvo, joka saa ilmauksensa vaihdossa. Vaihdossa rahalla on aina toissijainen rooli, koska se on ilmaus (substantiaalisesta) arvosta (joka on peräisin kysynnästä tai työstä) ja vain helpottaa vaihtoa yleisenä vastikkeena. Tämä vaihtoa helpottava ja tasa-arvoiseksi tekevä raha jättää usein pimentoon rahan roolin komentovälineenä, merkkinä vallasta ja voimasta, joka tasa-arvoistamisen sijaan hierarkisoi. Institutionalisteille raha on arvon substanssi ja arvon määrä on rahan määrä.

Institutionalistinen näkemys rahasta ei siis pidä rahaa neutraalina, vaan tutkii rahan voimaa ja sen vaikutusta niin sanottuun reaalitalouteen, eli siinä tärkeässä asemassa, kuten italialaisen operaismon käsityksessä rahasta, on raha komentona, raha voimana ja kykynä pakottaa. Mutta se tutkii myös kysymystä rahan essentialistisuudesta, siitä kuinka tärkeä raha on ja onko rahatasapaino parempi kuin tasapaino ilman rahaa. Ensimmäinen kysymys koskettaa suoraan nykyistä finanssimarkkinoiden ja ”reaalitalouden” suhdetta, jälkimmäinen puolestaan erilaisten ”rinnakkaisrahojen”, ”osuuskuntarahojen”, ”aikapankkien” ja muiden vastaavien roolia.

Mitä raha siis on? Raha on ennen muuta erityisen poliittisen luomistyön kristallisoituma, ilman sitä ei ole rahaa ja samalla raha on sosiaalinen suhde. Se on ilmaus tietyn yhteiskunnallisen ryhmän yksimielisyydestä ja kykyä ilmaista tuota yksimielisyyttä objektiivisesti. Tämä rahan kyvyn painottaminen, siis kyvyn aikaansaada (poliittista) yksimielisyyttä ja sen kautta luoda (markkina)yhteisö tuottamalla sille ykseys ja ”identiteetti” on olennaista myös euron suhteen.

Suoraan rahateoriaa käsittelevien kirjojen lisäksi Aglietta on julkaissut muun muassa teokset Macroéconomie financière (1995), Dérives du capitalisme financier (yhdessä Antoine Rebérioux:n kanssa, 2004), Désordres dans le capitalisme mondial (yhdessä Laurent Berrebin kanssa, 2007), Crise et rénovation de la finance (yhdessä Sandra Rigot:n kanssa, 2009), La voie chinoise, capitalisme et empire (yhdessä Guo Bain kanssa 2012), Un New Deal pour l’Europe (yhdessä Thomas Brandin kanssa, 2013), Le dollar et le système monétaire international (yhdessä Virginie Coudert:n kanssa, 2014), ja Europe: sortir de la crise et inventer l’avenir (2014). Teokset käsittelevät finanssitaloutta, finanssikriisiä ja esittävät myös konkreettisia ratkaisuja sekä Euroopan rahapolitiikalle, maailmanlaajuiselle rahajärjestelmälle että Euroopan uudelle työllisyyspolitiikalle. Alla olevan haastattelun osa käsittelee Agliettan koko työn kokonaisuutta ja rahateoriaa.

1. Tie – Marxista Girardiin (ja eteen päin), rahan antropologia ja politiikka

Revue de la régulation: Michel Aglietta, teillä on ollut tärkeä intellektuaalinen vaikutus oman sukupolvenne ja sitä seuraavien sukupolvien keskuudessa. Aluksi onkin hyvä esittää henkilökohtainen tai pikemminkin refleksiivinen kysymys: mikä sai teidät työskentelemään rahan parissa? Miksi tämä tutkimuskohde eikä jokin muu?

Michel Aglietta : Todellisuudessa tutkin kapitalismia. Minua kiinnostivat kapitalismin muutokset. Väitökseni, Régulation et crise du capitalisme (Aglietta, 1976), käsitteli siksi makrotalouden järjestelmän kokonaisuutta ja sen historiaa. Olennaisesti tärkeimmät siinä käyttämäni ajattelijat olivat Karl Marx, Fernand Braudel ja Karl Polanyi. Heidän tutkimuksensa tarjoavat teoreettisen näkemyksen, jonka mukaan kapitalismi ja markkinatalous eivät ole sama asia. Markkinat ovat vaihdon hyvin yleinen suhde, joka löytyy monista erityyppisistä yhteisöistä ja markkinat perustuvat historiallisten yhteisöjen perusinstituutioille: valtio, raha ja kirjoitus. Kapitalismi on historiallisten yhteisöjen erityinen malli. Tästä johtuu heterodoksinen talouskäsitys, jonka mukaan raha ei ole peräisin markkinoilta, vaan se perustaa markkinat. Mitä taas kapitalismiin tulee, sille on olennaista toisen tyyppinen fundamentaalinen suhde: ihmiskykyjen käytön tavaramuotoistuminen, siis se, mitä kutsutaan palkkatyöksi. Väitöskirjassani otin tutkimuskohteekseni kapitalismin kehityksen Yhdysvalloissa sadan vuoden aikana (1870–1970) kahden rakenteellisen suhteen pohjalta. Nämä suhteet olivat raha ja palkkatyöläisyys. Rahan ymmärtäminen yleisenä sosiaalisena siteenä johtaa välttämättä arvon tarkastelemiseen toisella tavoin kuin naturalistisessa käsityksessä talouden lähtökohtana olevasta hyödystä tai niukkuudesta.

Tässä kehyksessä huomasin, että olemassaolevien arvoteorioiden, oli kyse sitten työnarvo- tai hyötyarvoteorioista, joilla on taipumuksena naturalisoida arvon käsite, ja toisaalta sosiaalisen sidoksen, monetaaristen teorioiden välillä on oleellinen ero, koska jälkimmäisissä raha näyttäytyy kaikkein yleisimpänä sosiaalisena suhteena ja luo koheesiota yhteiskuntiin, joissa markkinoilla on tärkeä asema. Oli siis lähdettävä siitä, mitä Marx kutsuu ”yleisen vastikkeen valinnaksi/poissulkemiseksi”. Mutta en ollut vielä valmis käsittelemään asiaa tässä kehyksessä, ja tarvittiin hypoteesi siitä, että arvo on sosiaalinen side eikä naturalistinen substraatti. Sen seurauksena piti toistaa Marxin analyysi, viedä se loppuun asti, siis ymmärtää se, mitä on tämä ”valinta/poissulkeminen”, joka identifioi rahan erityisenä oliona, erityisenä instituutiona.

Arvo on yhteiskunnallinen prosessi, joka – rahan välityksellä – tekee mahdolliseksi kaikkien markkinatalouteen osallistuvien tekojen tunnustamisen. Tietyn markkinavaihtojen järjestelmään sisältyvän toimijan tekojen tuottama arvo ei edellä vaihtoa. Arvo tuotetaan maksutapahtumassa, jonka kautta yhteiskunta, esitettynä rahan anonyymina hallitsijana, ostaa tai hankkii vaihdossa luvatun objektin, jolla ei kuitenkaan vielä ole arvoa sikäli kuin sitä ei ole käännetty rahamääräksi. Mikäli rahalle olisi annettava tarkka määritelmä, määrittelisin sen seuraavasti: raha on objektiivinen yhteiskuntasopimus yhteisenä välittäjänä, jonka kautta sitä käyttävä (raha määrittää jollain tavoin vaihtojen kollektiivisuuden tilan) kollektiivi antaa jokaiselle jäsenelleen maksamisen aktissa sen, mitä hänelle on arvioitu kuuluvan hänen toimintansa perusteella. Rahan logiikan perusteella tunnistetaan ja tunnustetaan arvo ja se instituoi sekä synnyttää arvon. Tämä määrittää rahaa sosiaalisena suhteena, mutta sosiaalisena suhteena, joka sen seurauksena, täyttääkseen roolinsa, muuttuu järjestelmäksi. Kun sanon: ”Se on objektiivinen”, missä se on objektiivinen? Maksujärjestelmässä. Raha on olennaisesti järjestelmä. Järjestelmä edellyttää, jotta se hyväksyttäisiin yksimielisesti ja se kykenisi täyttämään tehtävänsä yhteisenä välittäjänä, sitä, että tämä hyväksyttävyys on järjestetty joukoksi sääntöjä. Maksujärjestelmä vastaa sitä määritteleviä sääntöjä: 1) rahan liikkeelle lasku ja sen poisvetäminen; 2) maksujen sääntely; 3) olennainen hetki, jona yhteiskunta vahvistaa rahan yhteiskunnallisen hyödyllisyyden (maksujärjestelmän sääntelyjoukon kokonaisuuden kautta eikä koskaan yksittäisen maksun kautta). Maksujärjestelmä organisoi, siksi se tarvitsee keskittämistä, ja tästä johtuu käsitys maksujärjestelmän hierarkkisuudesta.

Mitä tämä ”valinta-poissulkeminen” on? Miten se syntyy? Kuinka se tulee hyväksytyksi? Ne ovat Marxin kysymyksiä, joihin André Orléan ja minä yritämme vastata. (Aglietta, Orléan, 1982, 2002). Inspiraation lähteenämme olivat Georg Simmel ja René Girard. Girardista innostuminen oli aika uskaliasta, koska hän puhuu muista asioista, mutta muodollisella tasolla meille oli kyse samasta logiikasta. Itse asiassa kun Girard (1972) sanoo voivansa puhua tästä väkivallan ja väkivallan ulossulkemisen prosessista pyhän etäännyttämisen kautta, ja hänelle sen seuraus on, että pyhä sääntelee inhimillisiä haluja, koska se on asetettu etäälle, meille kyse on samasta asiasta kuin se, että inhimillinen halu ei ole olemassa luontojaan annettuna. Girardin käsitys on täysin vastakkainen käsitykselle hyöty-arvosta ja yksilöiden ennalta määritetyille preferenssi-funktioille hyödyn tai arvon suhteen, koska nyt ”halutaan sitä, mitä toiset haluavat”. Tämä siirtää tarkastelun käsitykseen arvosta ja yksilöiden tarpeiden ja toiminnan arvioinnista – toiminnasta tuottajana, tarpeesta kuluttajana – ajatukseen pyrkimyksestä saada tunnustusta markkinavaihtojen ohjaaman yhteiskunnan jäseninä. Juuri rahan kautta tunnustetaan yhteiskunnallisesti se, mitä jokaisen toiminta on tuottanut.

Se, mitä Girardin avulla saadaan esiin ja mikä meille on tärkeää, on ajatus, että tässä halun tuottamisen strategisessa vuorovaikutusprosessissa haetaan – dynaamisen vuorovaikutuksen puhtaan sisäisen logiikan, sanokaamme itsereferentiaalisen prosessin, kautta – määrättyä, pysyvää kohtaa, jonka kaikki tunnustavat ja joka näyttäytyy ulkoisena kaikille, ikään kuin asiana, joka pakenee sen tuottamiseen osallistuneiden tietoisuutta. Tämän kaikkien halun tuottaman polarisaation prosessin tuloksena on luottamus valittuun objektiin, siis rahaan. Raha ei siis ole valtion luomus. Se on koordinaatioprosessin kiinteä piste ja se syntyy jokaisen sen luomiseen osallistuvan tietämättä. Tähän hetkeen kuuluu siis olennaisesti fetisismi. Tämä polarisaation prosessi tuottaa itsereferentiaalisuuden. Sen seuraus on luottamuksen käsite, jota kutsumme ”eettiseksi luottamukseksi” (Aglietta, Orléan, 1998, 2002), siis perustavaksi luottamukseksi, jonka yksimielisessä hyväksymisessä tämä entiteetti ilmaisee arvoa yleensä ja kaikkien halua (saada se haltuunsa ja käyttää sitä), irrotettuna sen teoreettisesta synnystä valtiossa, jolla on tärkeä asema rahan objektiivisen muodon säätelyssä, siis maksujärjestelmässä. Eettinen luottamus on luottamusta, joka saa aikaan yhteiskunnallista yhteenkuulumista politiikasta huolimatta, politiikan tuolla puolen. Siitä on peräisin rahan ambivalenssi: yhtäältä se pakenee valtiota ja toisaalta, sen hyväksyttävyyden vakauttamiseksi, valtio on absoluuttisesti välttämätön määrittämään maksujärjestelmän säännöstöä.

raha3

RR: Uranne kuluessa teillä on ollut moninaisia tehtäviä, Nanterren yliopiston professorina ja monien suurten yksityisten ja julkisten organisaatioiden neuvonantajana. Miten yliopiston ulkopuolinen kokemuksenne on vaikuttanut rahaa koskeviin teoreettisiin pohdintoihinne? Onko se johtanut teitä kehittelemään lähestymistapaanne rahaan teknisestä näkökulmasta vai poliittisen taloustieteen näkökulmasta?

Michel Aglietta: Kysymys viittaa käsitykseen rahan politiikasta. Siitä hetkestä lähtien, kun nähdään, että raha on samalla sekä valtion ulkopuolella että elimellisessä suhteessa valtioon, niin mille tämä elimellinen suhde perustuu? Voidaan sanoa, että tämä suhde on operationaalinen, funktionaalinen, proseduraalinen, koska se saa maksujärjestelmän toimimaan. Mutta kyse ei ole vain tästä. Rahan ja velan välillä on perustava sidos. Sen ymmärtämiseksi on mentävä rahapolitiikkaan ja sen toimintatapoihin moderneissa talouksissa. Ne ovat talouksia, joissa olennainen osa rahan liikkeelle laskusta on yksityistetty, tällä hetkellä yksityisille pankeille – aiemmin kyseeseen tulivat erityyppiset rahat, joita laskivat liikkeelle muunlaiset toimijat. Raha on yksityistetty olennaisesti liikkeelle laskussaan, mutta tämä ei hämärrä sitä tosiasiaa, että se on yhteinen hyödyke, joka antaa mahdollisuuden ilmaista markkinatalouden kaikkein yleisintä yhteiskunnallista suhdetta.

Tämä jännite viittaa tapaan, jolla raha liittyy rahoitusjärjestelmään. Itse asiassa, jos rahan liikkelle laskeminen ja sitä liikuttavat voimat on yksityistetty, olennaiseksi kysymykseksi rahan laadusta asettuu se, miksi se ei kuulu suoraan tälle yhteiskunnalliselle entiteetille, vaan yksityiselle liikkeelle laskijalle. Kaikki raha on liikkeelle laskettaessa liikkeelle laskijan velkaa itselleen, IOU (I owe you). Pankin liikkeelle laskema raha antaa kaikille markkinatalouden toimijoille mahdollisuuden suorittaa maksuja. Mutta yhteiskunnan on joka tapauksessa tunnustettava tämä yksityinen raha. On siis oltava olemassa velkojen säätelyn järjestelmä, joka on finanssijärjestelmän sydän

Täällä valtion suvereenisuudella on keskeinen tehtävä. Edellä sanoin, että valtio kodifioi maksujärjestelmän sääntöjen kokonaisuudella. Velkojen säätely, siis yksityisten rahojen vaihtuminen kaikkien hyväksymän rahan lopulliseen muotoon, koska tämä yksimielisen luottamuksen objekti kantaa suvereenisuuden sinettiä, on prosessi, jonka välityksellä kansallisvaltion raha on yksi muotojensa moninaisuudessa. Tästä seuraa, että finanssivakaus, tai velkajärjestelmän vakaus, keskittää kaikkien taloudellisten toimijoiden vedonlyönnit, kaikkien, jotka yrittävät saada yhteiskunnallista tunnustusta toimintansa tuotteille. Tästä näkökulmasta rahoitusjärjestelmä toimii markkinatalouden aivoina, paikkana, johon keskittyy valtavasta vaihtojen joukosta tuleva hajanainen informaatio.

Tämän takia finanssijärjestelmän vakauden takaaminen, siis järjestelmäriskien välttäminen, on sama kuin rahan yhtenäisyyden takaaminen. Moderneissa talouksissa, joissa raha on olennaisesti kirjauksia tileillä ja liikepankkien liikkeelle laskemaa, suvereenisuus, joka takaa kaikille hyväksyttävän rahan muodon, on delegoitu valtiolta pankille, joka on hierarkkisesti ylempänä muita pankkeja, siis keskuspankille. Sidos raha-finanssi on tässä käsityksessä ilmiselvästi hyvin rajoittunut ja sen takia luonnollisesti turvauduimme John Maynard Keynesiin. On siis olemassa rahapolitiikka finanssijärjestelmän kautta, suhteessa finanssijärjestelmään, ja se edellyttää, että keskuspankilla on toimivia työkaluja. Keskuspankilla on oltava työkaluja finanssien säätelyyn, samaan aikaan kun se ylläpitää rahan hyväksyttävyyttä, sen arvoa, ja arvon kautta kaikkea muuta. Vastinparit maksujen välityksellä tapahtuvissa pätevissä vaihdoissa ovat se, minkä ihmiset aistivat rahan arvoksi ja hyväksyvät absoluuttisena likviditeettinä, vastakohtana uusklassisen taloustieteen näkemykselle, jonka mukaan finanssit ovat täysin autonomisia suhteessa rahaan (kvantitatiivinen teoria ja sen neutraalisuus). Meidän näkökulmalle, Keynesin kautta, on nimenomaan olennaista se, että raha ja finanssit ovat toisiinsa sidoksissa. Raha on endogeeninen ja liikkeelle laskuissaan erilainen. Sen ykseys toteutetaan velkojen säätelyn järjestelmässä. Tapa jolla se toteutetaan, keskuspankin kontrollin alaisuudessa, takaa sen hyväksyttävyyden pysyvyyden, sen, mikä aistitaan rahan arvona. Ensimmäinen ongelma, jonka tämä asettaa, on siis: miten ymmärtää keskuspankin harjoittama finanssien säätely?

Se, että keräsin aikanaan kokemusta Pariisissa Banque de Francessa euron valmistelussa ja myöhemmin kuusi kuukautta New Yorkissa Fedissä, on auttanut minua tietenkin ymmärtämään, mikä on keskuspankin asema suhteessa finansseihin, mutta myös suhteessa valtioon. Kysyitte, mikä kokemus on vaikuttanut teoreettiseen rakennelmaani rahasta ja tähän keskuspankin ja valtion suhteeseen: siihen ovat vaikuttaneet kaikki l’École des hautes études en sciences sociales -oppilaitoksessa pidetyt seminaarit, joita vedimme yhdessä André Orléanin kanssa vuodesta 1992 alkaen ja jotka ovat lähtökohta töille, kuten La monnaie souveraine, ja Bruno Théret:n La monnaie dévoilée par ses crises (Théret, 2007; Boyer, 2008); ne ovat antaneet mahdollisuuden tuoda esiin sitä, mitä rahajärjestelmä on tuon järjestelmän kriisien kautta. Tämä kokemus oli hyvin tärkeä, koska seminaarit toimivat hyvin hedelmällisenä monitieteisenä kohtaamispaikkana. Olennainen esiin noussut kysymys, jota ei täsmennetty kirjassamme La violence de la monnaie, on kysymys velasta alkuperäisenä velkana, fundamentaalisena velkana, elämänvelkana jne.

Sen jälkeen tuli Graeberin (2011) valtava työ velasta, työ, joka tarkasteli juuri tätä käsitystä. Velan käsite piirtää yhteiskuntavelan (sosiaalivakuutuksen) ja yksityisen velan jännitteen problematiikkaa. Sidos valtion ja yhteiskuntavelan välillä on hyvin vahva, kyseessä on enemmän kuin pelkkä toimivan maksujärjestelmän ylläpitämisen tehtävä. Tämä sidos on nykyään Euroopassa hämärtynyt, koska elimellinen sidos keskuspankin ja valtion välillä on katkaistu. Tosiasiassa Euroopan keskuspankki on liittovaltioyksikkö, joka on vastuussa euron maksujärjestelmästä, kun taas yhteiskuntavelka (sosiaalivakuutus) jää yksittäisille valtioille. Yhteiskuntavelka tarkoittaa yhteiskunnan jäsenten velkaa koko yhteiskunnalle kollektiivisen pääoman vastinparina, ja yhteiskuntavelka on siis julkishyödykkeiden järjestelmänä, joka tekee mahdolliseksi yhteiskunnan olemassaolon. Sen seurauksena rahalla on ratkaiseva asema, koska se on verojen kautta maksuväline, jolla yksilöt maksavat velkansa elämästään kollektiiville, yhteiskunnalle kokonaisuudessaan, valtion välityksellä, valtion, joka toimii yhteiskuntavelan hoitajana. Tämä on erittäin tärkeätä. Se tarkoittaa, että tällä hetkellä veroilla ja niiden maksamisella rahalla on ratkaiseva asema valtio–raha-sidoksessa. Se, mitä epämääräisesti kutsutaan valtionvelaksi, on yhteiskuntavelan siirtämistä sukupolvien välillä. Jos valtio tuottaa kollektiivista pääomaa, kyse on prosessista, joka laajenee ajassa ja joka luo julkisen velan välityksellä jonkinlaista sukupolvien välistä jatkuvuutta yhteiskuntaan. Julkisen velan avulla sukupolvet sidotaan sukupolvi sukupolvelta toisiinsa. Seuraus sille, että mikäli julkinen velka siirretään yhteiskuntavelaksi, siis eri sukupolvien maksamiksi kollektiivisiksi hyödykkeiksi, jotka luovat yhteiskunnan koheesiota ajassa, on, että julkista velkaa ei voi alentaa yksityisten velkojen tasolle. Tämä merkitsee, että finanssimarkkinoiden stressitilat, jotka liittyvät järjestelmäriskiin, siis siihen tosiasiaan, että rahan kvaliteetti on ollut huonosti hallittua, saastuttavat koko julkisen velan, koska valtio joutuu pelastamaan finanssijärjestelmän kokonaisuuden.

Tämä merkitsee ennen muuta sitä, että valtion ja rahan sidos on elimellinen ja syvä. Tämä kääntyy siksi operationaaliseksi tosiasiaksi, että keskuspankin on asetettava julkinen velka markkinoiden ulkopuolelle koska markkinat ovat kykenemättömiä sen arvioimiseen, siis sen hallussa pitämiseen. Tätä anglosaksiset keskuspankit ovat tehneet alusta lähtien ja tätä ei Euroopassa ole tehty, mistä johtuu euroalueen kriisin dramaattisuus. Sitä ei ole tehty Euroopassa koska meillä ei ole tuota elimellistä sidettä. Euron epätäydellisyys näkyy tässä välittömästi. Elimellinen side on perustuslaillistettava. Se merkitsee, että valtion on oltava keskuspankin pääoman takaaja ja keskuspankki on julkisen velan takaaja. On siis oltava äärimmäisen vahva vastavuoroinen solidaarisuus. Se rakentaa luottamuksen tasolla siteen rahan luonnolle yleensä luonteenomaisen perustavan ”eettisen” luottamuksen ja ”hierarkkisen” luottamuksen välille, luottamuksen, joka luonnehtii sitä tosiasiaa, että valtio ilmaisee suvereenisuutta ja delegoi sen keskuspankille. Tarvitaan perustuslaillinen säädös, joka vahvistaa keskuspankin itsenäisyyden ja luo valtion ja keskuspankin elimellisen sidoksen tässä perustuslaillisessa kehyksessä, tarvitaan siis keskuspankin peruskirja. Sidos, joka on olemassa esimerkiksi Yhdysvaltain edustajainhuoneen, kongressin ja FEDin välillä. Muissa maissa, kuten Englannissa, tämä sidos on hallituksen ja keskuspankin välillä. Sidos on joka tapauksessa täysin välttämätön. Tätä perustuslaillista järjestystä ei Euroopassa ole ja siksi euro on täysin epätäydellinen.

Käännös ja johdanto: Jussi Vähämäki
Kuvat: Lasse Poser

Kirjallisuutta:

Aglietta Michel (1976), Régulation et crises du capitalisme. L’expérience des États-Unis, Paris, Calmann-Lévy.

Aglietta Michel et Brand Thomas (2013), Un New deal pour l’Europe. Croissance, euro, compétitivité, Paris, Odile Jacob.

Aglietta Michel et Coudert Virginie (2014), Le dollar et le système monétaire international, Paris, Repères / La Découverte.

Aglietta Michel et Orléan André (1982), La violence de la monnaie, Paris, PUF.

Aglietta Michel et Orléan André (dir.) (1998), La monnaie souveraine, Paris, Odile Jacob.

Aglietta Michel et Orléan André (2002), La monnaie entre violence et confiance, Paris, Odile Jacob.

Aglietta Michel et Scialom Laurence (2002), « Les défis de la monnaie électronique pour les banques centrales », Économies et Sociétés série Monnaie, n° 3-4, p. 82-95.

Benes Jaromir, Kumhof Michael (2012), “The Chicago Plan Revisited”, IMF Working paper, WP12/202, 71 p.

Boyer Robert (2007), note de lecture « Bruno Théret (dir.), La monnaie dévoilée par ses crises », Éditions de l’EHESS, Paris, 2007, Revue de la régulation, n° 3Ž4, 2e semestre/Autumn.

Diaz-Bone Rainer, Orléan André (2013), « Entretien avec André Orléan »,Revue de la régulation, n° 14, 2e semestre/Autumn.

Dupuy Jean-Pierre (1991), La Panique, Paris, Les empêcheurs de penser en rond.

Girard René (1972), La violence et le sacré, Paris, Grasset.

Graeber David (2011), Debt. The 5.000 years, New York, Melvillehouse.

Kareken John, Wallace Neil (1981), “On the Indeterminacy of Equilibrium Exchange Rates”, Quarterly Journal of Economics, 96(2), p. 207-222.

Keynes John Maynard [1936] (1959), Théorie générale de l’emploi, de l’intérêt et de la monnaie, Paris, Edition Payot.

Knight Frank H. (1921), Risk, Uncertainty and Profit, Boston, Houghton Mifflin.

Minsky Hyman P. (1980), “Capitalist Financial Processes and the Instability of Capitalism”, Journal of Economic, Issues XIV.2, Juin.

Ould Ahmed Pepita (2010), « Les “clubs de troc” argentins : un microcosme monétaire Credito dépendant du macrocosme Peso », Revue de la Régulation, n° 7, 1er semestre / Spring.

Rodrik Dani (2011), The Globalization Paradox, Norton and Co.

Rogoff Kenneth (2014), “Costs and benefits to phasing out paper currency”, presented at NBER Macroeconomics Annual Conference, April 11.

DOI : 10.3386/w20126

Rosanvallon Pierre (2008), La Légitimité démocratique, Paris, Le Seuil.

Théret Bruno (2007), La monnaie dévoilée par ses crises, 2 volumes, Paris, éditions de l’EHESS.

Triffin Robert (1960), Gold and the Dollar Crisis: The future of convertibility, Yale University Press.