Eläimellisyyden filosofia

Felice Cimattin haastattelu

Kiinnostuksesi ei inhimillisen luonnon teemaan on peräisin jo monen vuoden takaa. Muistan tutkimuksesi zoosemiotiikasta ja tärkeän kirjasi ”Apina joka puhuu” (“La scimmia che si parla”), jossa yritit tehdä alustavan yhteenvedon suhteestamme eläimellisyyteen, kiperään kysymykseen inhimillisen ”erityisyydestä” jne. Voisitko kertoa meille, mikä on tämän kirjan asema tutkimuksessasi?

Itse asiassa aloitin eläinkysymyksen parissa jo aiemmin, gradussani, jonka tein Tullio De Maurolle Sapienzassa 1983; se oli tutkielma eläinten kielistä, aihe, joka oli hyvin rakas De Maurolle. Jo silloin minusta näytti selvältä, että ei-inhimillisen eläimellisyyden maailma on täynnä merkkejä, tarkoitusta, ajatuksia. Sanoisin, että siitä lähtien eläinkysymys on merkinnyt minulle sitä, että filosofisen tutkimuksen keskiöön asetetaan elämänmuotojen moninaisuus. Tässä mielessä, hyppäämällä hetkeksi muihin tutkimuksiin, olen aina pitänyt nerokkaana ”Filosofisten tutkimusten” Wittgensteinia, koska Wittgenstein on esimerkkien ja vastaesimerkkien filosofi, filosofi, joka vastustaa ”yksisuuntaista ruokavaliota”, sitä mikä vaivaa niin monien muiden filosofien ajattelua, erityisesti eläinkysymyksessä. Ajatellaan vaikka eläimen kohtelua Heideggerin ”Metafysiikan peruskysymyksissä”, siinä koko elollisen maailman ääretön rikkaus on lopulta supistettu vain yhden hyönteisen, mehiläisen tarkasteluun. Enää ei ole eläimiä, on vain yksi eläin, joka käy kaikista muista. Puhumattakaan siitä, että Heidegger ei tuhlaa sanaakaan kasvimaailmalle. Hän kulki aina metsissä, mutta ei koskaan nähnyt niitä… Tästä näkökulmasta tämän teeman suhteen tärkein moderni filosofi on varmasti Darwin, luonnon ”äärettömän monien ja mitä kauneimpien muotojen” ajattelija. Ja häntä ennen Aristoteles, joka on eläinten elämänmuotojen moninaisuuden poikkeuksellinen kuvaaja. Biologina Aristoteles on aivan uskomaton.

Joka tapauksessa, tohtoroitumisen jälkeen (aloitin tohtoriopinnot vasta kymmenen vuotta gradun jälkeen Palermossa Franco Lo Piparon ohjauksessa hän opetti minut lukemaan Wittgensteinia ja Aristotelesta, ja lisäksi paljon muuta), olen siirtynyt yhä enemmän tutkimaan mitä tiedollisia ja emotionaalisia seurauksia on siitä tosiasiasta, että ihmiseläimet puhuvat (niistä olen kirjoittanut ainakin pari kirjaa, ”Apina joka puhuu” ja ”Kasvot ja sana”, Il volto e la parola). Käännekohta, ainakin minulle, oli, kun sain tehtyä itselleni selväksi kielen ja esimerkiksi mehiläisten käyttämän merkkijärjestelmän erilaisuuden. Loppujen lopuksi kieli on järjestelmä, joka antaa mahdollisuuden valehdella, ja ennen muuta sanoa sen, mitä ei ole. Sikäli kuin tiedän vain kielet (ja jotkut vankeudessa pidetyille eläimille opetetut keinotekoisen kommunikaation järjestelmät) antavat mahdollisuuden negaatioon, kieltämiseen. Lähtemällä tästä olen yrittänyt järkeillä tämän biologisen tosiasian seurauksia. Näin minulle asettui kysymys: mitä tapahtuu eläimen mielessä, kun se löytää mahdollisuuden kuvitella maailma jota ei ole? Koko nykyisen kiinnostukseni psykoanalyysiin, erityisesti lacanilaiseen, on peräisin tästä intressistä (olen kirjoittanut tästä myös romaanin Senza colpa , ”Vailla syyllisyyttä”, joka on tarina simpanssista tutkimuslaboratoriossa; muun ohessa romaani antoi minulle myös mahdollisuuden kokeilla, erilaisuutensa takia, toisenlaisen kirjoittamisen muotoa, vaikka kysymys pysyikin samana). Psykoanalyysi, ja ennen muuta lacanilainen, on tiedettä sanojen vaikutuksesta eläimen mieleen.

Tässä vaiheessa, kun olin tutkinut kielen yhteiskunnallisia vaikutuksia Homo sapiensin mieleen (pyhän ongelmaa, mahdollista ja todellista, ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan mahdollisuutta kirjassani ”Luonnollisesti kommunisteja”), palasin eläinkysymykseen. Ei nyt niinkään kysymyksenä siitä, mikä on eläin, sillä, kiitos Derridan, ymmärsin, että se on nimenomaan väärä kysymys, koska sitä tietä päädytään aina Heideggeriin, hänen yksiulotteiseen määritelmäänsä, jonka mukaan ”eläin on köyhä maailmasta”, eläimellä ei ole maailmaa – eläin on vailla kieltä, kättä (edelleen Heidegger, kun hän puhuu simpansseista), vailla kykyä nauraa, laskea pitemmälle kuin neljään ja niin edelleen, ja näitä – tieteen ja filosofian historiasta löytyviä – negatiivisia määritelmiä on loputtomasti. Ne eivät kiinnostaneet minua, koska tämänkaltainen tapa lähestyä eläimellisyyttä implikoi pohjimmiltaan vain kaksi vastausta: eläin ei ole kuten me, tai eläin on kuten me. Minusta nämä vastaukset ovat riittämättömiä, koska kummassakin tapauksessa termi, johon verrataan, on ihminen, Homo sapiens, Jumalan poika. Tässä kirjassa olen yrittänyt välttää tätä kaksinaisliikettä, ja asetan itselleni toisentyyppisen kysymyksen: millaista on ihmisen eläimellisyys? Tai pikemmin: kuinka voimme kuvitella inhimillisen yhdistyneenä itseensä, sovussa itsensä kanssa? Tämä tarkoittaa, ainakin minulle: kuinka päästään pois kielestä?

Kirjoitat, että Derrida on “yksi harvoista filosofeista, joka on todella yrittänyt käydä käsiksi eläimellisyyteen”. Ketä ja mitä muita (filosofisia tai ei) viitekohtia sinulla on ollut tätä aihetta käsitellessäsi?

Jotakin olen jo sanonut, Wittgenstein, vaikka hän puhuukin eläimistä vain vähän, ja vain satunnaisesti, mutta hän puhuu paljon tavoista seurata ja oppia ajattelemaan erilaisuuksia. Ja eläimellisyys on radikaalia erilaisuutta, se on yllätys, odottamatonta. Sitten Aristoteles, biologi, tarkka jokaiselle yksityiskohdalle, joka erottaa yhden elävän toisesta, mutta myös kyvykäs laittamaan toisistaan mitä erilaisimpia eläimiä kosketuksiin toistensa kanssa jonkun yhteisen piirteen perustalta, kuten kielen tai kahdella jalalla liikkumisen. Ja juuri Derrida, joka sanoo itse asiassa hyvin vähän eläimellisyydestä, mutta sanoo olennaisen, siis, että emme ole koskaan nähneet eläintä, koska ajattelemme vain ELÄINTÄ, kielellistä abstraktiota, fetissiä, olkiukkoa. Mutta ennen kaikkea Deleuze, jolle “eläimeksi tuleminen”, ”eläimeksi muuttuminen” on perustava käsite, ei niinkään ihmislajin menneisyyden ajattelemiseksi, vaan sen ajattelemiseksi, mitä meistä voi tulla. Kirjassani nimenomaan Deleuze on teoreettinen viitekehys, ja juuri siksi, että hän auttaa minua ajattelemaan eläimellisyyttä muuna kuin menneisyytenä, joka pitäisi uudelleen tavoittaa, päinvastoin, hän auttaa minua ajattelemaan sitä muutoksen perspektiivinä. Deleuze auttoi minua myös kritikoimaan nykyään vallalla olevaa psykoanalyysia, joka ei nimenomaan näe eläimellisyyden ongelmaa, psykoanalyysia, joka ajattelee olevansa humanismia. Minua kiinnostaa sen sijaan psykoanalyysi (ja tässä jälleen kerran Lacan, joka puhuu eläimistä paljon, vaikka tekeekin sen perinteiseen tapaan, kuten esimerkiksi allegoriana; mutta toivon, että voin käyttää sitä tapaa, jolla hän puhuu eläimistä, löytääkseni erilaisen Lacanin, joka näkee kysymyksen analyysin lopusta, sen etiikasta nimenomaan kysymyksenä inhimillisen eläimellisyydestä), joka ei ajattele eläimellisyyttä sublimoitavana ja ylitettävänä menneisyytenä, vaan pelastuksen horisonttina.

Mikä asema, jos mikään, mielenkiinnossasi eläimellisyyteen on ollut tietoisuudella ei-inhimillisen traagisesta kohtalosta yhteiskunnassamme?

Rehellisesti sanoen, ei vielä juuri mikään, vaikka minulle on yhä selvempää tämä pelottava kohtalo, ja yhä enemmän hämmentyneenä teeskentelen olevani siitä tietämätön. Yritin sivuta, vaikkakin epäsuorasti, tätä teemaa kirjoittamassani romaanissa. Päädyin kuitenkin eläinkysymykseen toista tietä, filosofian kautta, vaikkakin ehkä, nyt kun näkyy kuinka keskeinen asema teemalla on työssäni ja ajatuksissani (ja käsissäni, tänä vuonna kokosin joukosta töitäni, piirroksia ja pieniä installaatiota, näyttelyn nimenomaan eläimellisyydestä; muun ohessa jatkan tätä työtä jatkuvasti suurempien maalausten ja installaatioiden kanssa; kuten näet erilaisuuden kysymys – tässä tapauksessa ekspressiivisten ja kognitiivisten keinojen välityksellä – kiinnostaa jatkuvasti enemmän), eläimellisyys on kysymys, joka läpäisee minut, koettelee minua. Lacan kutsuu tätä meille jokaiselle olennaista solmua sinthomeksi, ja puhun siitä myös ”eläimellisyyden filosofiassa”. En usko että inhimillinen tieni suhteessa eläimellisyyteen on läpikäyty, itse asiassa, rehellisesti sanoen, olen vasta alussa. 

Ajatteletko, että työsi voisi jollain tavoin auttaa meitä muuttamaan perspektiiviämme ei-inhimilliseen maailmaan ja ohjata sitä vähemmän tuhoisaan suuntaan? Onko sinusta mitään mieltä kirjata eläinkysymys poliittiselle agendalle? 

En ole optimisti ja siksi sanoisin, että ei. En ajattele kirjoittaneeni jotain erinomaista tai poikkeuksellista, en usko, että kirjalla on sellaista valtaa, ei ainakaan minun kirjoillani. On kuitenkin totta, että olemme tulleet eläinten hyväksikäytön, ja siis myös ihmisen suorittaman ihmisen hyväksikäytön, äärimmäiseen pisteeseen. Olen yleisesti ottaen samaa mieltä kanssasi, ei voi olla eläinten vapautta jos ei ole ihmisten vapautta. Eläinkysymys on meidän aikamme kysymys. Enkä usko, että ongelma voidaan ratkaista oikeuksien tasolla, koska ongelmana oikeuksien kansa on, että ne edellyttävät subjektin, tai jotakin subjektin kaltaista (tai joka joko voisi tulla subjektiksi tai olisi ollut subjekti). Ja ajatella pelastavansa hämähäkin tai hevosen muuttamalla sen eräänlaiseksi subjektiksi näyttää minusta tieltä, jossa ei ole teoreettisesti mitään mieltä. Ja ennen kaikkea se on epäoikeudenmukaista, koska jälleen kerran pelastamme eläimen, koska vertaamme sitä inhimilliseen olentoon. Minua kiinnostaa kokeilla toisenlaisen, pelkästään filosofisen (ja kirjallisen, kirjallisuus on täynnä kirjailijoita – esimerkiksi Kafka, Malaparte, Flaubert, Landolfi ja muita – ja runoilijoita, erityisesti Rilke) tien tutkimista: kyetäänkö kuvittelemaan inhimillisen olemisen muoto, joka ei ole tähän asti tuntemamme? Siis, voidaanko olla inhimillisiä olematta subjekteja? Juuri tämä on pelissä, inhimillinen subjektiivisuus. Tämä on kysymys, jonka kirjassani asetan. Filosofian kauneus ja kauheus on siinä, että tehdään kysymyksiä, joissa ei tällä hetkellä näytä olevan mitään mieltä, ne näyttävät kyvyttömiltä raapaisemaan millään tavoin todellisuutta. Kuitenkin, ainakin minulle, tämä kysymys näyttää hyvin tärkeältä. Koska kysymys siitä, kuinka kykenemme kiskomaan itsemme ylös ekologisesta katastrofista, eläinten ja ihmisten riistosta, jonka keskellä elämme, vaatii kuvittelemaan enemmän kuin pelkkää oikeuksien laajentamista; se vaatii kuvittelemaan inhimillisen olemassaolon tapaa, joka ei ole niin tuhoisa muille eläville ja ihmiselle itselleen. Tietysti kanalle on tärkeää, että, ennen kuin se teurastetaan, se voi liikkua vapaasti, mutta niin kauan kuin sen kohtalona on lopulta päätyä vartaaseen, emme ole saaneet juuri mitään aikaan. Se, että työläisen annetaan liukuhihnatyössä levätä viisitoista minuuttia kymmenen minuutin sijaan on askel eteenpäin, mutta niin kauan kuin emme aseta kyseenalaiseksi itse palkkatyön ajatusta emme ole edes aloittaneet ongelman kohtaamista. Toisin sanoen, ainakin minulle, tämä kirja merkitsee käännekohtaa. Toivon, että siitä seuraa muita, kuten toivon, että se voi auttaa muita näkemään kysymyksen eläimellisyydestä jonakin, joka ei kosketa vain kissoja ja kanoja, vaan meitä itseämme.