totuus-3

 

Michel Foucault: Du gouvernement des vivants. Cours au Collège de France 1979–80. Gallimard/Seuil, 2012.

Kevään 1980 luennoilla Michel Foucault nimeää aiheekseen elävien hallinnan. Edellisenä vuonna hän oli sanonut puhuvansa biopolitiikan synnystä. Hän puhui kuitenkin lähinnä saksalaisesta ordoliberalismista ja amerikkalaisesta uusliberalismista, jotka edustivat biopolitiikan nykyistä hahmoa. Entä tällä kertaa? Mitä elävien hallinta on? Voisimme kuvitella, että hän puhuisi bioteknologiasta. Ei, sen sijaan hän loikkaa yhtäkkiä antiikin filosofiaan.

Kevään 1980 ensimmäisellä luennolla Foucault sanoo, että hänen aiheenaan on ”hallitseminen totuuden avulla”. Tällä Foucault ei tarkoita yhteiskunnan rationaalista järjestämistä tieteellisten periaatteiden mukaan, ei edes kriittisessä mielessä. Foucault’n teemat tiedon ja vallan suhteesta, tieteelliseen tietoon liittyvistä vallan vaikutuksista ovat tuttuja jo aikaisempien vuosien luentosarjoista. Nyt hän haluaa ottaa vielä askelen eteenpäin: hallitsemisen välineenä ei ole vain ”tieto”, vain tiedeinstituutio ja siihen liittyvä valta vaan itse totuus. Totuus on hallitsemisen väline, vaikutusten tuottamisen väline eikä pelkästään korrespondenssi väitteen ja asiaintilan välillä, ja totuudentahdon taustalla on aina vallantahto. Tämäkin tosin on vielä tuttua Foucault’n aiemmista töistä. Nyt Foucault pyrkii tutkimaan uudella tavoin totuuden ja toden sanomisen regiimien historiaa. Siinä näkökulmana on tarkastella totuutta suhteessa subjektiviisuuteen, subjektin suhteeseen itseensä, subjektiivisuutta tuottaviin tekoihin, siis itsen työstämiseen ja muuttamiseen. Totuus on tekoja eikä vain tietoa. Jotta totuuden avulla voidaan hallita eläviä olentoja, heidän täytyy itse lausua totuus itsestään. Heidän on otettava vastuu omasta totuudestaan samalla tavoin kuin uusliberaalissa hallinnassa tavoitteena on saada jokainen kantamaan vastuu omasta hyvinvoinnistaan, terveydestään, koulutuksestaan. Vaikka uusliberaali biopoliittinen hallinta näin nojaa kohteensa vapauteen ja väittää tähtäävänsä kohteidensa autonomiaan, riskien kantamisen ja vastuun ottamisen tärkein muoto on jatkuva valmius lausua itseään koskeva totuus ulkopuoliselle auktoriteetille. Voidakseen kantaa itse vastuun oman työvoimansa uusintamisesta jokaisen on paljastettava sydämensä salaisuudet lääkärille, psykologille, seksuaaliterapeutille…

Pinnallisesti, ”tutkimusaineiston” tasolla siirtymä uusliberalismista antiikin filosofiaan saattaa vaikuttaa mielivaltaiselta loikalta. Ehkä Foucault masentui, kyllästyi, kun homojen vallankumousrintama muuttui Gay Prideksi ja luovaksi luokaksi, Iranin vallankumous kääntyi ajatollahin diktatuuriksi, ja päätti hukuttaa turhautumisensa elämänmuotoja koskevan vallankumouksen epäonnistumisesta antiikin kirjoituksiin. Ehkä hän koki modernin kaikkialle tunkeutuvan biovallan ja kristinuskon turmeleman ympäristön liian ahdistavaksi ja halusi löytää antiikista viattoman, alkuperäisen, aidon ruumiillisen kokemuksen, hieman kuten keskiaikaa ja renessanssia ihailleet Debord ja Vaneigem. Tai palata aikaan, jolloin kaupungin kauneimmat nuoret pojat vielä juoksivat filosofien perässä.

Psykologinen kysymys sinänsä on yhdentekevä ja juuri tässä kohtaa on kaikkein tärkeintä noudattaa Foucault’n omaa toivetta: älkää kysykö kuka olen älkääkä vaatiko minua pysymään samanlaisena, sillä se on kysymys, jonka esittävät vain viranomaiset. Olivat Foucault’n ”motiivit” mitä tahansa, joka tapauksessa on selvää, että edellisten vuosien luennoilla avautuneiden kysymysten perusteella ”hyppy” antiikkiin näyttää miltei välttämättömältä. Kevään 1978 luennoilla Turvallisuus, alue, väestö ja kevään 1979 luennoilla biopolitiikan synnystä Foucault päätyy kahden keskeisen ongelman tai kysymyksen eteen:

–       Miten voimasuhteiden tai valtasuhteiden kentästä, kamppailuiden pyörteestä syntyy jotain sellaista kuin itsensä autonomiseksi tunteva ja ainakin jossain määrin autonomisesti toimimaan kykenevä subjektiivisuus? Siis subjektiivisuus itsen suhteena itseen, sisään päin kääntyneenä voimien taitteena tai laskoksena?

–       Minkälainen historiallinen suhde on tällaisen autonomisen subjektiivisuuden (liberaali yksilö) ja yhteiskunnallisen totuuden järjestyksen tai totuuden tuottamisen paikan (liberalismissa markkinat) välillä?

Niille, jotka ovat tutustuneet 1970-luvun luentoihin jälkikäteen, siirtymä 1980-luvulle saattaa kyllä vaikuttaa yhtä hämmentävältä kuin siirtymä Led Zeppelinistä Modern Talkingiin. Käsiteltyään edellisellä luentosarjallaan lopuksi Gary Beckeriä ja amerikkalaisia uusliberaaleja hän aloittaa nyt keisari Septimus Severuksesta ja Oidipuksesta. Septimus Severus maalautti valtaistuinsalinsa kattoon yötaivaan, jossa tähdet olivat samassa asennossa kuin hänen syntyessään. Tarkoitus oli tietenkin osoittaa, että hänen valtansa oli luonteeltaan taivaallista, maailmankaikkeuden järjestyksen mukaista eikä sattumanvaraista, vaikka hän olikin saavuttanut sen vallankaappauksella. Foucault’a ei kuitenkaan kiinnosta pelkästään tämä yksinkertainen ’ideologisen sumutuksen’ aspekti. Severuksen tarina kertoo hänelle ensinnäkin siitä, että vallan ja totuuden suhde ei ole pelkästään sellainen kuin hän on 1970-luvun luennoillaan kuvannut: vallan ja totuuden suhde ei palaudu pelkästään vallan harjoittamista rationalisoiviin ja tehostaviin diskursseihin, kuten kriminologia, taylorismi tai psykiatria. Valta tarvitsee aina myös totuutta, josta ei ole välitöntä hyötyä. Severuksen suvereeni tähtikuvio ei kuitenkaan kuvaa sitä, miten totuuden ja vallan suhde on myöhemmässä, kristillisessä historiassa rakentunut.

Foucault’n mukaan Septimus on Oidipuksen vastakohta, Anti-Oidipus, koska päinvastoin kuin Oidipus, hän pyrkii asettamaan näytteille maailman, mutta kätkemään suljettuun kamariin varsinaisen itsensä, sen palan taivasta, joka voisi paljastaa hänen kohtalonsa, sen milloin hän kuolee. Oidipus tietää kaiken, mutta hänen oma salaisuutensa on kätketty ja se hänen on tuotava päivänvaloon. Septimus taas tietää oman salaisuutensa, mutta haluaa pitää sen omana tietonaan. Tässä Septimus on täysin epämoderni, ja kuvaa, miten erilaista klassinen suvereeni valta on verrattuna meidän ajallemme tyypillisiin vallan tekniikoihin.

Anti-Oidipus on siis todella historiallisesti olemassa oleva hahmo, jonka Foucault paikantaa antiikkiin. Foucault’n mukaan olemme kaikki oidipaalisia, mutta emme siinä mielessä, että haluaisimme kaikki tappaa isämme ja nussia äitiämme. Oidipuskompleksin ydin ei ole psykologinen eikä seksuaalinen vaan pikemminkin epistemologinen. Oidipaalista nykyihmisessä on pakkomielle kertoa, tuoda esiin alati totuus itsestään. Siksi psykoanalyysi, joka uskoo voivansa ratkaista oidipuskompleksin laittamalla subjektin puhumaan itsestään, itse asiassa tuottaa kompleksin ja tekee meistä entistä oidipaalisempia.

Foucault lukee Sofokleen tragediaa toden sanomisen käytäntöjen, aleturgian näkökulmasta. Hänen sanojensa mukaan aleturgia on ”mahdollisten, verbaalisten tai ei-verbaalisten menettelytapojen kokonaisuus, joiden avulla tuodaan päivänvaloon se, mikä asetetaan totena ja vastakkaisena väärälle, salatulle, lausumattomissa olevalle, ajattelemattomissa olevalle.” Tiede on historiallisesti ainoastaan yksi tällaisista tavoista, mutta Foucault’n mukaan vallan harjoittamiseen liittyy aina jonkinlainen aleturgia. Jos ei olisi totuutta, toden sanomista, ei olisi valtaa tai valta jäisi liian heikoksi, ei vaille legitimiteettiä, mutta vaille itsensä vakiinnuttamisen käytäntöjä.

Antiikissa toden sanomisen muodot olivat aivan erilaisia kuin nykyisin. Oidipuksen oli valtansa säilyttämiseksi ja kaupungin pelastamiseksi tuotava julki totuus, totuus itsestään. Tätä varten hänen oli käännyttävä yhtäältä jumalten puoleen, toisaalta ja ennen kaikkea kuulusteltava orjia, jotka olivat nähneet, todistaneet hänen syntymänsä ja hänen tekemänsä isänmurhan. Ei siis käännyttävä itseensä, tutkittava itseään. Foucault’n mukaan kristinusko ja kristilliset omantunnon ohjaamisen käytännöt merkitsevätkin ratkaisevaa muutosta totuuden historiassa.

totuus-2

Mitä Foucault oikeastaan tarkoittaa totuuden historialla? Eikö totuus ole universaalia ja ikuista? Foucault palaa jälleen aiemmilla luennoillaan esittämäänsä kritiikkiin ideologian käsitettä kohtaan. Ideologian käsite olettaa, että on olemassa toden sanomisen käytännöistä riippumaton totuus, jota ideologia sitten peittää tai vääristää. Aikaisempina vuosina Foucault pyrki korvaamaan tämän althusserilaisille tyypillisen käsitteen tiedon ja vallan suhteen tutkimisella. Nyt hän sanoo siirtyvänsä edelleen eteenpäin, tiedon ja vallan suhteesta hallitsemiseen totuuden avulla. Tämä on paljon vanhempi ilmiö kuin moderni rationaalinen, tieteellisiin diskursseihin perustuva hallinta, mutta se ei tarkoita myöskään – ainakaan pelkästään – vallan tarvetta näyttäytyä loistossaan, esittää rituaalisesti itsensä osaksi kosmoksen järjestystä.

Foucault’n mukaan samalla tavoin kuin on olemassa poliittisia regiimejä (tiettyjen instituutioiden ja menettelyjen kokonaisuuksia, joiden myötä yksilöt kokevat että heidän täytyy totella tietyn alueellisen auktoriteetin tekemiä päätöksiä) tai oikeudellisia regiimejä, on olemassa myös totuuden regiimejä. Ne ovat tiettyjen instituutioiden ja menettelytapojen kokonaisuuksia, jotka saavat aikaan sen, että ihmisten täytyy tiettyjen ehtojen puitteissa suorittaa tiettyjä totuuden tekoja. On olemassa sellaisia totuuden regiimejä, kuten logiikka, joissa totuus itse velvoittaa noudattamaan itseään (jos tietty päätelmä on tosi, minun täytyy hyväksyä se pelkästään sen itsensä perusteella, jos olen loogikko, siis operoin siinä totuuden regiimissä, jota kutsutaan logiikaksi). Foucault tutkii kuitenkin totuuden regiimiä, jossa on kyse itsen tutkimisesta, tunnustamisesta ja siinä erilaiset vallan käytännöt kietoutuvat välittömästi yhteen toden sanomisen käytäntöjen kanssa.

 

Negatiivinen teoria ja vallan kritiikki

Luentosarjan neljännellä luennolla Foucault selittää kattavasti, mitä hän omasta mielestään tekee, miten hän tutkii, mitä hänelle on teoreettinen työ. Samalla hän itse ikään kuin lausuu julki, miksi hänen ajattelunsa tarkastelu nimenomaan luentosarja luentosarjalta, vuosi vuodelta on ainoa oikea tapa kirjoittaa jotakin ”Michel Foucault’n ajattelusta”. Foucault sanoo:

”Minulle teoreettinen työ ei muodostu – enkä sano tätä ylpeydestä tai turhamaisuudesta vaan päinvastoin syvällisestä kyvyttömyyden tunteesta – niinkään sellaisten positioiden muodostamisesta ja asettamisesta, joista pitäisin kiinni ja joiden koherenteiksi oletetut siteet muodostaisivat systeemin. Ongelmani tai ainoa mahdollisuus teoreettiseen työhön, jonka tunnen, on laatia kaikkein ymmärrettävin mahdollinen piirros niiden liikkeiden jäljistä, joiden myötä en enää ole siinä kohtaa missä olin äsken.” (S. 74.)

Teoreettinen työ ei siis ole systeemin laatimista vaan muutosten jäljittämistä, ja nimenomaan itsen muuttumisen kuvaamista, tuomista esiin. Siksi Foucault sanoo, että samoin kuin on olemassa negatiivista teologiaa, hän on negatiivinen teoreetikko. Samalla itse teoreettinen työ on vastarintaa nykyisiä vallan käytäntöjä kohtaan. Tiedon arkeologian johdannossa Foucault esitti kuuluisan vaatimuksensa: ”Älkää kysykö minulta kuka olen, älkääkä käskekö minua pysymään samanlaisena: sellainen on papereitamme kysyvien virkamiesten moraalia.” (Tiedon arkeologia, s. 30.) Foucault sanoo jo tässä teoreettisen työnsä olevan labyrintin rakentamista, labyrintin johon hän itse voi eksyä. Vastarintaa sellaista vallan yleistä taloutta kohtaan, jossa ensisijainen käsky on lausua totuus itsestään, tuoda kaikki salaisuutensa päivänvaloon, tehdään piirtämällä kartta siitä, että mitään itseä, mitään salaisuutta ei ole. On vain lakkaamattomien muutosten sokkelo. Teoreettinen työ on negatiivista, koska se on kuin muotokuvan piirtämistä ankeriaasta, joka on jo uinut ohi.

Siksi Foucault’n harjoittama vallan kritiikki ei myöskään ole vallan kritiikkiä totuuden pohjalta, valmiista subjektin hallussa olevasta totuudesta käsin. Keskeistä on pikemminkin jonkinlainen asenne – mutta, Foucault korostaa, ei epokhe – vaan se, että mikään valta ei koskaan ole itsestään selvää, eikä väistämätöntä vaan syntyy historian kontingenssissa ja perustuu vain historiallisiin, sattumanvaraisiin kehityskulkuihin. Siksi ”yhteiskuntasopimus on bluffia ja kansalaisyhteiskunta on lasten satu”. Kyse on metodisesta epäilystä, mutta ei kaikkien varmuuksien epäilystä, kartesiolaisesta mietiskelystä vaan vallan välttämättömyyden kyseenalaistamisesta. Kaikki vallan hyväksymisen tavat, kaikki vallan legitimaation muodot on kyseenalaistettava.

Onko Foucault siis anarkisti, kuten useimmat nykyajan hyvinvointivaltiota rummuttavat sosiaalifasistit väittävät? Tähän Foucault vastaa ensinnäkin: mikä anarkismista tekee niin kamalaa, että se automaattisesti merkitsisi haukkumasanaa? Toiseksi hän sanoo, että ei ole anarkisti, koska ei lähde liikkeelle universaalista anarkistisen ihanneyhteiskunnan ideaalista vaan olemassaolevista valtasuhteista. Foucault ei myöskään pyri vallattomuuteen, vallan poistamiseen kokonaan, mikä ei ole mahdollista, sillä valtasuhteet ovat kietoutuneet kaikkiin suhteisiin, vaan ainoastaan vallan ei-välttämättömyyden esiin nostamiseen. Valtaa on aina, mutta se ei koskaan ole välttämätöntä vaan kontingenttia. Tämä kontingenssi taas ei ole ontologista eikä epistemologista kuten erilaisissa postmodernin teorioissa, vaan historiallista, voimasuhteiden kontingenssia.

 

Omantunnon ohjaaminen

Kevään 1980 luennoilla Foucault tarkastelee kristinuskon historiallista roolia vallan ja totuuden suhteiden näkökulmasta, eikä esimerkiksi dogmien tai uskontunnustusten näkökulmasta. Keskeinen kysymys on: miksi ja miten vallan harjoittaminen meidän yhteiskunnissamme, vallan harjoittaminen ihmisten hallintana vaatii tottelemisen ja alistumisen tekojen lisäksi totuuden tekoja? Totuuden tekoja, joissa ihmiset, jotka ovat alamaisia valtasuhteissa, ovat myös subjekteja totuuden ilmitulon menettelyssä. Miksi tässä länsimaiden historiassa on kehittynyt totuuden regiimi, joka on kiinnitetty subjektiivisuuteen? Miksi valta ei vaadi ihmisiä vain sanomaan: ”Olen tässä, tottelen”, vaan lisäksi lausumaan totuuden itsestään: ”Tällainen minä olen, tätä olen nähnyt, kokenut, tehnyt”?

Antiikin Ateenassa täysivaltaista kansalaista ei saanut kuulustella, saati kiduttaa, häntä ei voitu pakottaa lausumaan totuutta itsestään. Kuulustelu tai ”haastattelu” oli vain orjille sovelias menettely. Täysivaltaisia kansalaisia koskeva oikeuden ja oikeudellisen todistamisen muoto oli vala: vannon että en ole tehnyt rikosta, ja altistan itseni jumalten vihalle, jos olenkin syyllinen.

Kristinuskon hallitsemien vuosisatojen aikana kysymykset ihmisten hallinnan ja totuuden paljastumisen suhteista ovat järjestyneet uudelleen. Kristinusko on tehnyt jokaisesta orjan, Jumalaa myöten, siinä mielessä, että jokaisella on nyt velvollisuus tuoda julki totuus itsestään, lausua ääneen toiselle kaikki sielunsa ja sydämensä salaisuudet. Foucault antaa Hegelin ja Nietzschen teemalle kristinuskosta orjien uskontona, orjamoraalin levittämisen uskontona uuden sisällön: orjuutta on ennen kaikkea pakko tutkia itseään, paljastaa itsensä ja sen kautta luoda itselleen itse, minä, identiteetti, vastuuta ottava subjektius.

Kuuluisin kristillisistä itsen tutkimisen ja tunnustamisen käytännöistä on tietenkin syntien tunnustaminen, rippi, mutta se on Foucault’n mukaan vain yksi keskeinen tekniikka itsen tutkimiseen keskittyvässä totuuden regiimissä. Kristinuskon keskeinen historiallinen saavutus on kiinnittää ihmisen huomio itseensä ja omiin salaisuuksiinsa, mutta ei enää kuten hellenismissä, stoalaisuudessa, omien intohimojen hallinnan, täydellisyyden tai autonomian saavuttamisen vuoksi. Kristityn on tutkiskeltava sielunsa syvyyksiä, koska itseä koskevan totuuden ilmitulo – ja nimenomaan ilmitulo toiselle tai toisille – katsotaan itsessään pelastuksen kannalta välttämättömäksi.

totuus

Foucault käsittelee laajasti esimerkiksi kirkkoisä Tertullianuksen kirjoituksia. Tertullianus korostaa, että kaste, kristityksi kääntyminen on vaaran aikaa, eikä vaara pääty kasteeseen. Mitä hurskaampi kristitty on, sitä enemmän paholainen uhkaa häntä. Pelkoa, vaaraa ei koskaan voi kokonaan voittaa. Täydellisyys tai autonomia, joita antiikin ihminen vielä tavoitteli, eivät ole kristinuskon näkökulmasta mahdollisia. Jokainen on epätäydellinen, paholaisen armoilla, riippuvainen Jumalasta ja hänen maanpäällisistä asiamiehistään. Ensimmäistä kertaa historiassa ihminen alkaa pelätä ensisijaisesti itseään, sitä mitä itse on, omaa haavoittuvaisuuttaan tai heikkouttaan, eikä kohtaloa tai jumalia.

Ainoa turva itseä, sielun syvyyksissä asustavaa paholaista vastaan on itsen jatkuva tutkiskelu ja kaiken tuominen päivänvaloon. Mitään ei saa jäädä pimentoon. Foucault jäljittää, miten kreikan sana metanoia (kääntymys, uudistuminen) muuttaa merkitystään: kreikkalaisille se merkitsee sielun liikettä kohti totuutta, joka on sen ulkopuolella, mutta kristillisille totuutta, joka on itsessä, itsen sisällä. Hellenistiset filosofit saattoivat ajatella, että on käännyttävä itseen, sisään päin, jotta sen avulla voitaisiin tavoittaa (ulkoinen, maailmaa koskeva) totuus. Kristillinen metanoia sen sijana merkitsee sielun kääntymistä sisäänpäin, jotta saavutettaisiin totuus siitä mitä itse on ja voitaisiin tuoda se julki.

Tätä varten sielua, tietoisuutta tai omaatuntoa on jatkuvasti tutkittava ja koulittava toisen ohjauksessa. Omantunnon tutkimisen ja ohjaamisen käytännöt ovatkin kristillisen subjektiivisuuden historiassa ja totuuden historiassa keskeisessä asemassa. Omantunnon ohjaamisessa alistutaan toisen (sielunpaimenen) valtaan yleisesti yksityisinä pidetyissä asioissa, jotka jäävät poliittisen tai juridisen vallan ulkopuolelle. Siinä valta on luonteeltaan aivan toisenlaista kuin suvereeni valta, sillä vallalla ei ole poliittista tai oikeudellista rakennetta eikä se synny sopimuksen, oikeuksien delegoimisen kautta. Tässä mielessä juuri täällä näyttäisi olevan biovallan alkuperä, kuten Foucault onkin usein korostanut. Kevään ’80 luennoilla itse omantunnon ohjaaminen ja sen piirissä syntyvä hallinta totuuden avulla ovat kuitenkin hieman toisella tavoin tarkastelun keskiössä. Nyt ikään kuin mennään vielä syvemmälle yhtäältä sielun ja toisaalta totuuden rakentumisen sisään. Valta ei ota kohteekseen vain ihmislajin biologista elämää vaan suhteen itseemme ja tekee siitä nimenomaan totuuden etsimisen ja julki tuomisen suhteen.

Omantunnon ohjaaminen on käytäntönä ja tekniikkana peräisin antiikista, ja siihen löytyy viittauksia niin kreikkalaisesta kuin roomalaisesta kirjallisuudesta. Kristillinen omantunnon ohjaaminen ja tutkistelu saa kuitenkin antiikin vastaavasta ratkaisevalla tavalla poikkeavan luonteen. Antiikin ja kristinuskon omantunnon tutkimisella on erilaiset tietovaikutukset ja ne liittyvät erilaisiin subjektivoitumisen prosesseihin.

Antiikissa itsen tutkiskelu, omantunnon tutkiskelu oli jälkikäteistä: illalla nukkumaan mennessä (vaimon jo nukahdettua, koska kyse on tietenkin miesten harjoittamasta itsen työstämisestä) tutkiskelen päivän tekoja, olenko toiminut järkevästi, mitä olen saanut aikaan, mitä olisin voinut tehdä paremmin, miten voisin saavuttaa tavoitteeni paremmin ja niin edelleen. Hieman kuten urheilija, joka katsoo videolta suoritustaan ja etsii keinoja parantaa sitä seuraavalla kerralla. Tämän esimerkiksi stoalaisuuteen liittyvän tutkiskelun tavoitteena oli kasvattaa kykyä ohjata itse omaa toimintaansa, tulla autonomiseksi.

Kristinusko ottaa filosofiset itsen tekniikat käyttöönsä – yleensä munkkien kautta – mutta asettaa ne aivan toisenlaiseen yhteyteen. Kristillinen omantunnon tutkiskelu ja siitä seuraava ohjaaminen ovat autonomian vastaisia. Siinä kietoutuu yhteen kaksi keskeistä periaatetta: olla tahtomatta mitään itse tai totella ehdottomasti ja sanoa kaikki, tuoda julki kaikki itsestään. Antiikin filosofinen ohjaus oli rajattua ja välineellistä: alistun tietyn mestarin valtaan ja annan hänen ohjata minua, jotta voisin saavuttaa tietyn tarkoituksen (yleensä itseriittoisuuden, autonomian). Kun tavoite on saavutettu, ohjaus ja alistussuhde loppuu. Kristillinen ohjaus on pysyvää: koska ihminen on heikko ja lankeaa väistämättä, hän tarvitsee ohjausta, hallintaa viimeiseen tuomioon asti. Tottelevaisuudella ei ole muuta päämäärää kuin tottelevaisuus itse. Koska ihminen on puutteellinen, vaillinainen, perisynnin turmelema, hän ei kykene hallitsemaan itseään, minkä vuoksi hallitseminen ja tottelevaisuus ovat välttämättömiä. Koska ihminen ei kykene hallitsemaan itseään, hänen on tuotava totuus itsestään julki toisille, häntä hallitseville. Tutkiskelun ja tunnustamisen täytyy olla jatkuvaa, se ei voi koskaan päättyä, koska on aina mahdollista, että petät itseäsi, paholainen ottaa sinut haltuunsa. Olennaisinta ei enää ole tekojen vaan ajatusten tutkiminen. Ajatuksia on tutkittava jo niiden syntyessä eikä vasta jälkikäteen, sillä kristitylle jo ajatus on syntiä, kuten tiedämme.

Totuus itsestä täytyy ottaa selville ja tuoda julki, jotta voi kieltää, kuolettaa itsensä. Kristus ei siis ole ennen kaikkea tie, totuus ja elämä, vaan Kristuksen sanomana on totteleminen, totuus itsestä ja itsen kuolema. Eikä tämä pakko lausua totuus itsestään ole koskaan lakannut tai heikentynyt kristillisissä, länsimaisissa yhteiskunnissa. Antiikin aristokraatille ajatus yhteiskuntatutkijan haastatteluun, poliisin kuulusteluun tai psykologin kysymyksiin vastaamisesta olisi ollut aivan käsittämätön. On vaadittu vuosisatojen kristillistä sielun ja ruumiin harjoittamista, jotta meille on tullut itsestään selväksi paljastaa totuus itsestämme ja tunteistamme sielunhoidon ”asiantuntijoille”, koska he haluavat auttaa. Hellenismin, kuten stoalaisuuden ”terapeutit” eivät koskaan ”hoitaneet” itseä hoitamisen, terapian itsensä vuoksi vaan suhteella toiseen oli aina jokin erityinen, rajattu päämäärä. Kristillisessä kulttuurissa, ja vielä esimerkiksi modernissa psykoterapiassa itseä koskevan totuuden paljastamista taas pidetään välttämättömänä ja kenties jopa riittävänä edellytyksenä ”pelastukselle”. Luentosarjan lopussa Foucault kiteyttää:

Lyhyesti sanottuna, ei tarvitse olla kuningas, ei tarvitse olla tappanut isäänsä, ei tarvitse olla nainut äitiään, ei tarvitse hallita ruttoa, jotta olisi velvollinen paljastamaan totuuden itsestään. Riittää olla kuka tahansa. Ei tarvitse olla Oidipus, jotta olisi velvollinen etsimään totuutta itsestään. Minkäänlainen ruton uhkaama kansa ei vaadi sitä, vaan yksinkertaisesti koko institutionaalinen järjestelmä, koko kulttuurinen järjestelmä, koko uskonnollinen järjestelmä ja pian koko yhteiskunnallinen järjestelmä, johon kuulumme. Ainoastaan ylimääräinen nöyryytys verrattuna Oidipukseen syntyy siitä, että Oidipus sai totuuden esiin vain pakottamalla orjan avaamaan suunsa, kun taas meidän, jotta voisimme lausua totuuden itsestämme, ei tarvitse olla kuninkaita ja kuulustella orjia vaan kuulustella itseämme, ja tehdä se toisen tottelemisen, kenen tahansa toisen ihmisen tottelemisen rakenteen sisällä.”

Foucault päättää luentosarjan seuraaviin sanoihin:

Kristityllä on totuus itsensä pohjalla ja hänen täytyy aina kääntyä tätä syvää salaisuutta kohti ja näyttää toiselle, ettei hänen työnsä, ajattelunsa, huomionsa lakkaa suuntautumista tähän syvään salaisuuteen. Näin näyttää siltä että omaa itseään koskevan totuuden pukeminen sanoiksi ei ole vain olennainen velvollisuutemme. Se on yksi ensisijaisista tottelevaisuuden muodoistamme.

Viimeistään tässä kohtaa käy selväksi, että Foucault ei puhu vain antiikista ja kirkkoisistä. 1970-luvulla kehittyneissä uusissa liikkeissä, joiden kanssa Foucault paljon oli tekemisissä, kuten vankien olojen parantamista vaativat liikkeet, uusi feminismi ja queer-liike, kokemuksen jakaminen oli keskeisessä asemassa. Omasta, yhteisestä kokemuksesta puhuminen ja sen jakaminen nähtiin ja nähdään edelleen keskeisenä vapautumisen ja taistelun keinona. Usein lähtökohtana tällaisissa ryhmissä toimii ajatus yhteisen haurauden tai keskinäisriippuvuuden todistamisesta, maskuliinisen itseriittoisuuden myytin kumoamisesta. Puhumme siitä miten heikkoja olemme, miten sen vuoksi tarvitsemme väistämättä toisiamme. Foucault – kuten toki myös monet aikakauden radikaalifeministisistä ryhmistä – näkivät tämän puhumisen etiikan ongelmana juuri sen kristillisen taustan: kun todistamme omasta heikkoudestamme ja epätäydellisyydestämme, käytämme tekniikoita jotka ovat peräisin kristillisistä tottelevaisuuden ja itsen kuolettamisen käytännöistä. Kristitylle antiikin filosofin vaatimus täydellisyydestä ja autonomiasta oli rienaava ja kertoi nöyryyden puutteesta. Ajatus voimasta ja itsenäisyydestä merkitsi kunnioituksen puutetta Jumalaa kohtaan ja häpeämätöntä vaadetta kohtalon ottamisesta omiin käsiinsä. Oman heikkouden tuominen päivänvaloon taas on kristitylle kuuliaisuuden ja hurskauden osoittamisen keskeinen muoto.

Itsetiedostusryhmissä tultiinkin vähitellen siihen johtopäätökseen, että itseä koskevaa totuutta, syvää salaisuutta ei ole, sillä kokemus syntyy vain kun se jaetaan[1]. Kyse ei ole minun heikkoudestani tai kärsimyksestäni. Koko käsitys jakamista edeltävästä autenttisesta yksilöllisestä kokemuksesta, sielun syvyydestä, syntyy vain vuosisatojen pituisen patriarkaalisen ja kristillisen subjektivaatioprosessin tuloksena. Sille ominaista on näkemys, että päästäkseen totuuteen ja saadakseen valtaa totuuden avulla, on kuljettava kärsimyksen, itsen negaation lävitse (sodassa kansakunnan puolesta uhrautuneet voivat sitten puhua sen puolesta ja niin edelleen).

Siksi kysymys, jonka erilaisia muotoja Foucault lähtee antiikin filosofian kautta tutkimaan, koskee sitä, miten puhua ruumiistamme ja elämästämme, sen voimasta ja sen rajoista ilman kristillistä syvyyden ja totuuden obsessiota, patriarkaalista autenttisuuden ja negatiivisen läpäisemisen, karaistumisen kautta saavutetun autenttisuuden myyttiä?

 Eetu Viren

[1] Ks. Joan W. Scott: ”Experience”, teoksessa Joan W. Scott & Judith Butler (toim.): Feminists Theorize the Political, Routledge, 1992.