He pakenivat saappaat jalassa

Wu Ming: L’invisibile ovunque, Einaudi, 2015.

Yhteiskunnallisilla kamppailuilla on historiallisesti ollut hyvin yleisesti ottaen kaksi muotoa: pako ja suora konfrontaatio. Järjestäytyminen taistelemaan yhdessä maailman muuttamiseksi on yleensä paljon perustavampaa ja tehokkaampaa, sillä siten voidaan muuttaa myös itse yhteiskunnallisen kentän ja toiminnan ehtoja. Joskus taistelu, suora konfrontaatio ei kuitenkaan ole tehokkain eikä välttämättä edes mahdollinen keino olosuhteiden muuttamiseksi. Pako, karkuruus voi usein olla aivan yhtä aktiivista, aivan yhtä sankarillista, ja se voi muuttaa yhteiskunnallisia valtasuhteita vielä ratkaisevammin kuin taisteleminen vääjäämättömän tappion edessä, kaatuminen saappaat jalassa. Milloin on parempi ottaa hatkat? Miten eri olosuhteissa voidaan paeta? Mitä pakenevalle tapahtuu?

Wu Ming -kollektiivin viime vuonna julkaistu romaani L’invisibile ovunque lähestyy tätä kysymystä erilaisin kokeellisen kirjoituksen keinoin.

Wu Ming (tarkoittaa kiinaksi ’anonyymiä’) on nykyisin neljästä kirjoittajasta koostuva kollektiivi. Siitä huolimatta, että he ovat järjestelmällisesti kieltäytyneet valokuvaamisesta ja kirjojensa markkinoinnista omilla kasvoillaan, ryhmän kirjoittamista historiallisista romaaneista on tullut niin Italiassa kuin kansainvälisesti valtavia myyntimenestyksiä (vain esimerkkinä, viimeisen historiallisen romaanin L’armata dei sonnanbuli ensimmäinen 40 000 kappaleen painos myytiin loppuun viikossa). Wu Ming ovatkin luultavasti kirjamyynnillä mitaten suosituimpia kumouksellisia kirjailijoita sitten Jean-Paul Sartren. Ryhmän jäsenet ovat peräisin Bolognan autonomipiireistä ja ainakin osa heistä on osallistunut aktiivisesti eri yhteiskunnallisten liikkeiden (ehkä ennen kaikkea No Tav) toimintaan. Wu Mingit myös esimerkiksi kirjoittivat Luca Casarinin Genovassa 2001 pitämän kuuluisan puheen, jossa hän julisti sodan maailman vallanpitäjille.

Wu Mingin historialliset romaanit olivat yrityksiä luoda uusi mytologia kumouksellisille, 1990-luvun sosiaalikeskusten ja Seattlen jälkeisille autonomisille liikkeille, samalla tavoin kuin J. R. R. Tolkien halusi luoda uuden mytologian aikansa Englannille. Vertaus Tolkieniin ei ole satunnainen, sillä kollektiivin jäsen, Wu Ming 4, on kirjoittanut sekä historiallisen romaanin Tolkienin ja ”Arabian Lawrencen” kohtaamisesta 1920-luvun Oxfordissa että erinomaisen esseekokoelman ”Keskimaan puolustus” (Difendere la Terra di Mezzo), jossa hän pyrkii osoittamaan että Tolkien ei ollut katolinen konservatiivi vaan jonkinlainen vasemmistolainen eksistentialisti ja 1960-luvun radikaalit tulkitsivat Tarua sormusten herrasta siksi aivan oikein.  

Jos 1980-luvun ja 1990-luvun alun merkittävät, uutta luovat proosakirjailijat kuten Kathy Acker, Patrick Chamoiseau ja Toni Morrison olivat ennen kaikkea destitutiivisia, pyrkivät luomaan uusia kirjoituksen tekniikoita subjektin hajoamisen, eheyden mahdottomuuden, kärsimyksen ja ei-dialektisen negaation esittämiseksi, Wu Mingin historialliset romaanit pyrkivät olemaan konstitutiivisia, luomaan kykyä kasvattavia kertomuksia uusille liikkeille.

Kaikissa historiallisen romaanin syklin kirjoissa vallankumous on toki myös elämänmuoto eikä pelkästään poliittinen prosessi. Erityisesti Q:ssa ja sen jatko-osassa Altaissa tietyillä kapinallisten pakopaikkojen ja niiden intiimin, myös eroottisen kanssakäymisen kuvaamisella on keskeinen roolinsa. Välillä vallankumouksellisten on saatava myös huo’ahtaaa tai huo’ahdella. Vielä yleisemmin ja alusta alkaen Luther Blissettin ja Wu Mingin romaaneissa, kuten myös esimerkiksi Nanni Balestrinin romaaneissa 1970-luvun alussa, liikkeiden mikropoliittinen merkitys saa keskeisen aseman. Tämä huipentuu Armata dei sonnanbulissa, jonka ääneenlausumattomana mottona toimii epäilemättä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin lausuma: ”Kaikki vallankumokset epäonnistuvat aina. Meitä ei kiinnosta vallankumouksen tulevaisuus vaan ihmisten vallankumoukselliseksi-tuleminen.” Armata dei sonnanbuli kertoo köyhästä naisesta, Mariesta, joka antaa kaikkensa Ranskan vallankumouksen puolesta, taistelee Ancien Règimea vastaan ajaakseen vallasta aatelisen joka on raiskannut hänet, mutta havahtuu lopulta siihen, että vallankumouksen jälkeinen uusi hallitus jättää hänen raiskaajansa aseman ennalleen, välittämättä vähääkään siitä, mitä hän on tehnyt itsensä likoon laittaneille vallankumouksen taistelijoille. Silti itse taisteluihin osallistumisen, vallankumoukselliseksi-tulemisen tapahtuma ei katoa mihinkään, sen merkitys ei vähene vallankumouksen epäonnistumisesta vaan se on muuttanut Marien elämää perustavalla tavalla.

Nyt kymmenen vuotta jatkuneen kapitalismin kriisin ja liikkeiden samanaikaisen hajaannuksen keskellä Wu Ming ovat päättäneet lopettaa historiallisten romaanien kirjoittamisen. L’invisible ovunque on aivan jotain muuta kuin myytti liikkeille, siinä ei ole kyse historian tekemisestä vaan jonkinlaisesta minooristen, fragmentaaristen kirjoituksen muotojen kokeilemisesta ja samalla pakenemisen tai rintamakarkuruuden muotojen kokeilemisesta.  

Taustalla on tietenkin se, että ensimmäisen maailmansodan alkamisesta oli kulunut 100 vuotta, mutta Wu Mingin tarkoitus ei ole juhlistaa sotaa vaan pikemminkin tehdä koko sodan, sankaruuden ja nationalismin juhlallisuus tyhjäksi. Sotaa kuvataan sotilaan jokapäiväisen elämän, sen sietämättömyyden näkökulmasta. Tässä mielessä sodan kokemus oli tietenkin historiallinen sikäli, että ”maailmanhistorian hirvittävimpänä kokemuksena” se teki tyhjäksi kaiken perinnäisen kokemuksen, kuten Walter Benjamin tunnetusti kuvaa:

Sillä milloinkaan ei kokemusta ole osoitettu niin perinpohjin valheeksi kuin asemasota osoitti valheeksi strategisen kokemuksen, inflaatio taloudellisen kokemuksen, nälkä ruumiillisen kokemuksen, vallanpitäjät moraalisen kokemuksen. Sukupolvi, joka oli vielä mennyt kouluun hevosvaunuilla, seisoi avoimen taivaan alla maisemassa, jossa mikään ei säilynyt muuttumattomana paitsi pilvet, ja kaiken keskellä, hävitystä tuottavien pyörteiden ja räjähdysten täyttämällä sotatantereella, seisoi pikkuriikkinen heiveröinen ihmisruumis. (“Kokemus ja köyhyys”, teoksessa Keskuspuisto, Tutkijaliitto, 2014.)

Sota ei siis tapahdu vain rintamalla, suurissa historiankirjoihin jääneissä taisteluissa. Sota on l’invisibile ovunque, ”näkymätön kaikkialla”, ja se muuttaa peruuttamattomasti kaikkia, jotka siihen osallistuvat, vaikuttaa koko elämään ja koko yhteiskuntaan. Sodan keskellä, kuten ajan työväenliike havaitsi, muutoksen luominen taistelemalla yhdessä alkoi vaikuttaa toivottomalta ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yksilöllinen pakeneminen, joka ei aina päättynyt lainkaan hyvin. Silti pakeneminen saattoi olla aivan yhtä sankarillista kuin kaatuminen saappaat jalassa.

Kirja koostuu neljästä erillisestä, mutta keskenään risteävästä kertomuksesta, jotka on kaikki kirjoitettu eri tyylilajissa. Ensimmäinen on kirjoitettu perinteisen Wu Ming -tyylisen historiallisen romaanin tapaan ja hyödyntää (epäilemättä Wu Ming 4:n huippuunsa harjoittamaa) eeppistä kerrontaa, asettaa sodan arkipäiväiset pienet karkuruuden teot näyttämölle kuin suuret historialliset tapahtumat, pyrkii siis jollakin tavoin näyttämään, että on mahdollista myös paeta saappaat jalassa (enkä tarkoita tällä pelkästään sitä, miten 90-luvun rap-videoissa juostaan wheat timbsit jalassa kyttiä karkuun). Sen hieman omalaatuinen, ehkä ”vajaana pidetty”, maatyöhön sopeutumaton ja metsästystä rakastava päähenkilö Adelmo värväytyy vapaaehtoisesti sotaan päästäkseen pakoon maaseudun tappavaa tylsyyttä. Päästäkseen pois joukkohaudoista hän värväytyy vihollisen linjojen takana operoiviin Arditi-erikoisjoukkoihin. Kaikenlaisten sattumusten, pakoilujen ja sekoilujen jälkeen hän lopulta palaa kotiin, mutta kotona mikään ei ole muuttunut.

Toinen kertomus on jonkinlainen kokeellinen ”dokufiktio”, jossa kuvitteelliseen tarinaan on yhdistetty lainauksia historiallisten henkilöiden päiväkirjoista, muistelmista sekä tietyistä psykiatrisista teoksista. Siinä päähenkilö Giovanni pyrkii pääsemään pois rintamalta esittämällä hullua, mutta alkaa lopulta vähitellen tulla ”todella hulluksi”. Varsinkin keskellä maailmansotaa teeskennellyn ja ”todellisen” hulluuden välinen ero on häilyvä, ja ajatuksena on tietenkin myös näyttää, miten eleet, lausumat jne. tuottavat itse subjektiivisuutta, muokkaavat aivoja ja ruumista. Jos tarpeeksi kauan toimit kuin psykiatrinen potilas ja ennen kaikkea, joudut psykiatrisen sairaalan ”hoitokeinojen” kuten sähköshokkien ja kylmien ja kuumien kylpyjen uhriksi, miten enää voisit olla tulematta hulluksi?

Kolmas on surrealistisvaikutteinen ei-romaani, jonka päähenkilöitä ovat André Breton sekä nuorena kuolleen ”surrealismin marttyyrin” Jacques Vachén sisko. Siinä näytetään, että ”mikään ei tapa ihmistä niin kuin pakko palvella kansakuntaa”. Jacques saattaa vielä selvitä jollakin tavoin sodasta, mutta palaaminen elämään samassa kansakunnassa sodan päätyttyä käy hänelle sietämättömäksi: hieman sodan päätyttyä Vaché löydetään toisen sotilaan kanssa kuolleena alasti hotellihuoneesta, jossa he ovat oletettavasti tahallaan ottaneet yliannostuksen oopiumia.

Neljäs, epäilemättä runsaasti Borgesilta vaikutteita saanut kertomus on ns. mockumentary, elämäkerrallisen esseen tyylilajissa kirjoitettu, runsain lähdeviittein varustettu teksti keksitystä taiteilijasta Francesco Bonamoresta, jonka väitetään olevan maastopuvun varhainen keksijä. Bonamore hyödyntää taiteilijankykyjään ja kehittää tavan piilottaa sotilaat mimeettisesti, siis matkimalla maaston piirteitä kuten nykyaikaiset maastopuvut. Armeijan johto ei kuitenkaan ole vähääkään kiinnostunut sotilaiden säästämisestä vaan haluaa ainoastaan, että Bonamore ja muut taiteilijat keksisivät keinoja piilottaa tykit ja muu kallis kalusto vastustajan silmiltä.

Epäilemättä kyse on jollakin tavoin allegoriasta nykyajan kapitalismiin, jossa poliitikot ja myös yritysten johto yrittävät idioottimaisesti suojella keinolla millä hyvänsä vanhanaikaista kiinteää pääomaa: koneiden ostoa pidetään investointina, mutta työn alueella ollaan kiinnostuneita vain työpaikoista eikä työntekijästä, hänen ainutkertaisista ominaisuuksistaan, aivojen ja ruumiiden kokonaisuudesta. Kukaan ei halua suojata prekaaria työläistä, minkä vuoksi hänen täytyy itse kehittää camouflagensa, koettaa pysyä huomaamattomana toimimalla mahdollisimman konformistisesti. Näin kaikki uusi, innovaatiot, jää kuitenkin tekemättä, ja ehkä juuri siksi pitäisi kehittää keinoja joilla työvoima voitaisiin tehdä entistä näkymättömämmäksi vallanpitäjien silmissä, jotta kapitalismin kriisistä voitaisiin päästä yli ilman että siitä tulee yhtä suunnaton katastrofi kuin ensimmäisestä maailmansodasta. Juuri ensimmäinen maailmansotahan on historian tuntemista sodista kaikkein verisin siksi, että organisaatiostrategiat olivat jääneet niin täydellisesti jälkeen teknologian kehityksestä: sotilaat marssivat rivissä, avoimella kentällä, vanhojen sotilaskunniakäsitysten mukaisesti, moderneja tykkejä, konekiväärejä ja lentokoneita vastaan.

Ruumiita tuli, mutta sen sijaan, että päihdytämme itsemme varmuudella edistyksestä, kenties elämme jälleen hyvinkin vastaavassa tilanteessa, jolloin teknologian ja tuotantosuhteiden kehitystasoon nähden täysin jälkeen jääneet työn ja yhteiskunnallisten suhteiden järjestämisen tavat alkavat todella tuottaa ruumiita. Palkkatyöstä, tuosta barbaarisesta ja kammottavasta keksinnöstä, olisi vihdoin päästävä eroon.