Kuvan ruumiillinen perusta on sisäisessä tunnossa, hermostollisen ja sisäaistimuksellisen ärsykevirran jatkuvassa pyrkimyksessä tuottaa hahmoja elimistön ja elämisen taustakohinasta. Kuva on aina keskeytys, katastrofi, esitys – heterotopian tapahtuma, sijouttuminen sijoiltaan, toispaikkaistuminen, toisajallistuminen. Jokapäiväiseen elämään kuva epäsijoittuu kun elimistö historiallistuu kokemuksessa: interoseptiivinen ja eksteroseptiivinen aistikenttä löytävät omanlaatuisen tropisminsa ja trooppien sommitelman ja dramaturgian erilaisten tavoissa kaltaistua. Tässä yksilöllistymisen prosessissa muovautuu tietynlainen kokemuskenttä, johon kommunikaatio, solidaarisuus, liittoumat perustuvat. Simondonia seuraten kutsun tätä kokemuskenttää kollektiivin yksilöllistymiseksi.[1]
Yksilö erityisesti lausujana, kielen käyttäjänä, esityksien tekijänä ja kokijana, on dramaturginen kokeilu ja dramaturgisten kehitelmien tapahtuma. Yksilöllistyminen on nimitys tälle dramaturgiselle työstämiselle. Yksilö ei irtaannu omaksi kehitysvaiheekseen esiyksilöllisistä prosesseista (fyysis-kemiallisesta, biologisesta, tuotantomuotoon liittyvästä, hermostollisesta järjestelmästä, aistimellisesta, kielestä) vaan esiyksilölliset kehitykset ovat rinnakkaisia yksilöllistymisen prosessin kanssa. Affektiivisen kokemismaailman jäsentyminen ja affektiivisen perustalta kasvava mielikuvitus vaativat yksilöllisen suhdetta omaan esiyksilölliseen – vieraantumista tai outoutumista esiyksilöllisessä. Tämän outoutumisen eräänä esteenä toimii porvarillinen miehinen ideaali autonomisesta yksilöstä.
Autonomisen yksilön ideaalia voisi kuvata ikonoklastiseksi, ja tällöin tulee esille ideaalin genealogia alkuperäisessä kasaantumisessa, palkkatyöläistämisessä, noitavainoissa, karnevaalikiellossa ja uskonpuhdistuksen protestanttisessa etiikassa. Silvia Federici on osoittanut, kuinka alkuperäinen kasaantuminen (jonka alkuperäisyys on toistuvaa, kuten vaikka työttömien, kuolevien, sairastuneiden, matalapalkkaisten kohtelu nykypäivän Suomessa todentaa), oli miehisen palkkatyöläisyyden subjektin tuottanut prosessi, jonka tuotantovälineet (“ihmistyökone” vertauskuvanaan) käsittivät kaikki tunnetut poliittisen väkivallan, kidutuksen ja terrorin muodot. Tämä prosessi tuotti modernin identiteetin keskeiset muodot: palkkatyöläisen, miehisen kirjallisen tekijyyden ja symbolisen auktoriteetin (akateemikko, biopoliittinen kaaderisto), naisisen palkattoman kotityön ja hoivatyön subjektin, sukupuolittuneen psykoseksuaalisen ja heteronormatiivisen subjektin, rodullisen (kolonialistisen, etnisen, primitiivin) subjektin. Nämä alkuperäisen kasautumisen identiteettiefektit ovat siis olennaisia kokemuksen muotoja, jotka estävät yksilöllistymisen osallisuuden esiyksilöllisissä (affektiivisen mimesiksen ja solidaarisuuden) tuntemuksissa ja kollektiivien yksilöllistymisissä (olkoot osuuskuntia, susilaumoja, pikkutyttöjä kertosäkeineen, kommuuneja, ystävyyksiä, jokapäiväisiä kokoontumisia, humaltumisia, kaltaistumisia kanssaihmisiin tai “muihin kuin ihmisiin”). Maurizio Lazzarato on toki tuonut Nietzscheä ja Deleuze Guattaria referoiden luetteloon velallisen subjektin identiteettijähmettymän.
Identiteetit ovat kokemuksen tunnistamiseen, kokemuksen tekijyyteen, muodontamiseen ja toistamiseen pakottavia ja suostuttelevia muotoja, jotka sisältävät eheyden vaatimuksen ja jatkuvan eheyden rikkoutumisen pelon. Täten ne tuottavat jatkuvasti kärsimystä ja ahdistusta, ja erityisesti kytkeytyneenä suorituksellisiin laitoksiin kuten armeija, palkkatyö, koulu ja akatemia, seksuaalisuus, urheilu. Identiteetit ovat kytköksiä plastisuuden painajaisuneen, pelon kulttuuriin ja kuolema-avaruuksiin, jotka ruokkivat itseään eristyneiden psykomonadien ahdistuksilla. Näitä kytköksiä mobilisoimalla tuotetaan yleisöjä ruumiskappaleeksi tulemisen kauhistukselle (ruumiskappaleisuus viittaa tässä yhtälailla kidutukseen, naisiin kohdistuvan kotiväkivallan, kuin työttömyyden ja syrjäytymisen aiheuttamiin vaikutuksiin). Nämä yleisöt rikkovat sosiaalisen mimesiksen ja solidaarisuuden verkostoja, mielenosoittamisen tekoja ja toimijuuden voimaa, joka kykenee markkinoiden ja poliittisen hegemonisen vallan trafiikin keskeytyksiin.
Väkivalta tuhoaa mimeettistä kykyä ja tuottaa identiteettejä (usein toki eri ruumiissa kuin niissä, joissa mimeettistä tuhotaan). Poliittinen väkivalta on symbolisen tuottamista, immateriaalisen subjektin ja symbolisen auktoriteetin poissaolevan läsnäolon ja oikeutuksen tuottamista, joka tapahtuu väärien tai järjestystä uhkaavien ruumismielien ruumiskappaleistamisella. Tämä väkivalta kohdistuu keskeisesti kohteiden kykyyn esittää ja esiintyä muina kuin itsenään, kohteiden kykyyn liikkua kategorioiden ulkopuolella ja niiden lävitse (jokainen työtön tunnistaa tämän pakon noudattaa viranomaisten ulkoapäin määrittämää ankaraa kategoriaa: olet se mikä olet, tulet siksi mikä olet, noudatat sitä mitä olet).
Identiteetin rakentuminen poliittisessa väkivallassa
Poliittisessa väkivallassa on kyse identiteetin luomisesta kategorisena tunnistamisen (aistikenttä) ja tunnustamisen (kokemuskenttä) pakkona. Seuraavassa muutama lainaus käsitteen identification määritelmästä teoksesta The Language of Psychoanalysis.
Psychological process whereby the subject assimilates an aspect, property or attribute of the other and is transformed, wholly or partially, after the model the other provides. It is by means of a series of identifications that the personality is constituted and specified.
”Action of identifying, that is, of recognising as identical; either numerically, e.g. ‘identification of a criminal’, or by kind, as for example when an object is recognised as belonging to a certain class […] or again, when one class of facts is seen to be assimilable to another.”
”Act whereby an individual becomes identical with another or two beings become identical with each other (whether in thought or in fact, completely or secundum quid)”
Identiteettiä identifikaation sijaan voidaan pitää omakuvana. Tällöin kyseessä on ikoninen kuva, artefakti tai konstruktio, jonka legitimiteetti rakentuu usein ulkoapäin (pedagogi, symbolinen auktoriteetti, ryhmä tai luokka, sukupuoli tai etnisyys). Identiteetti voidaan myös liittää omaelämäkerrallisen tekijyyden käsitteeseen. Voidaan myös asettaa vastakkaiset tendenssit abstraktin ja konkreettisen identiteetin suhteen: symbolinen auktoriteetti vrs. ruumiillinen tunnistettavuus tai ominaispiirteellisyys. Symbolinen auktoriteetti viittaa liikkumavapauteen ja korostuneeseen tekijyyteen (riippumattomuuteen ruumiillisuudesta) identiteetin rakentuneisuudessa (autonomia, autoktonia, itseohjautuvuus), kun taas ruumiillinen tunnistettavuus viittaa usein alempien luokkien, naisten tai kolonialisoitujen ruumiilliseen määräytyneisyyteen ja kategorian kautta esitettävyyteen. Nämä parit muodostuvat toki usein keskinäisinä valtasuhteina. Ruumiillinen tunnistettavuus voi myös viitata ruumiskappaleisuuteen (äärimmillään ruumiin tunnistus kalmona). Identiteettiä ja identifikaation kautta ajattelua vasten voidaan asettaa mimeettinen ajattelu. Tällöin identiteetti voidaan historiallisesti liittää kapitalistisen globaalin hegemonian historiaan ja alkuperäiseen kasaantumiseen. Tärkeitä instansseja tässä historiassa ovat noitavaino ja naisten massamurha (sekä seksuaalisen identiteetin että palkkatyöläisen identiteetin pakottamisena) ja karnevaalikulttuurin, eli populaarin teatterin mimeettisen rinnakkaismaailman kieltäminen. Näitä väkivallan aaltoja voidaan toki kutsua yhteismaiden aitaamisen eli yhteisen yksityisomistuksellisen sulkemisen yhteisellä nimikkeellä. Voidaan myös myös puhua populaarista yhteisestä mielikuvituksesta ja sen perustasta maagisessa maailmankuvassa.
Maagiset operaatiot perustuvat erityiseen mimeettiseen kosmologiaan, jossa kaikki ruumiit maailmassa ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Tämä vastaa humoraalista näkemystä ruumismielen sisäisestä aistikentästä ja sen suhteesta ulkoiseen kokemuskenttään. Retoriset kuvat (kielelliset ja eleelliset troopit) ovat katsojan ruumiillisten olotilojen kuvia ja vaikuttavat eli koskettavat suoraan katsojan aineenvaihduntaan ja ruumiin intohimoihin olotilojen muutoksina.
Karnevaali tai ruumisjuhla kuuluu maagiseen ja mimeettiseen maailmankuvaan, koska groteskin ruumiin mielikuvituksessa ruumiit kuuluvat maan ruumiiseen (jätöksien, syömisen, hedelmällisyyden kautta) ja elävät kuuluvat kuolleiden ruumiiden yhteiseen ja kuninkaiden ruumiit omaavat alhaisen aineellisuuden ja seksuaalisen elimellisyyden talonpoikien ruumiiden kanssa. Yhteinen on siis ruumiiden yhteinen aistikenttä, jossa vuorovaikutukset ja kaltaistumiset tulevat mahdollisiksi temppuina. Tämä on vastakohta biologisen yksilön ja taloudellisen yksilön (homo economicus) teoksellisille periaatteille.
Sielu, henki, psyyke, persoona eivät ole yksittäisen biologisen ruumiin erottamia todellisuuksia. Kasvot eivät myöskään ole metafyysisen mimesiksen mukaisesti sielun peili – aineeton ei peilaudu, projisoidu, kaltaistu aineellisessa. Sen sijaan kasvot ja ruumiit erityisten miimisten ruumiintekniikoiden kautta vaikuttavat toisiinsa – sekä ihmiset keskenään, eläimet keskenään, ihmiset ja eläimet keskenään. Maaginen maailmankuva tietenkin laajentaa vaikutuksen animistisesti kaikkiin fysikaalisiin ja luonnon ilmiöihin ja kulttuuriseen esineistöön, kaikkiin ilmiöihin, tapahtumiin ja ruumiskappaleisiin.
Kaikki eläväinen tai luontoon kuuluva jakavat yhteisen elinvoiman, joka vaikuttaa oliosta ja ilmiöstä toiseen.
Magialle on ominaista, että se hahmottaa maailmankaikkeuden kokonaisuutena, jonka osia yhdistää toisiinsa salainen myötäkokemisen virta. Kokonaisuus on elävä ja sen jokainen osa on elävässä vuorovaikutuksessa tuon kokonaisuuden kanssa. Tai stoalaisten kaavan mukaan ilmaistuna: Sympatheia ton holn. Siitä syystä maaginen objekti on aina kaksin- tai kolminkertainen ja vaihtoehtoisesti se joko peittää tai paljastaa itsensä katseillemme esiintyen ei koskaan nähtynä ja jo nähtynä. Kaikki pyrkii ulos itsestään muuttuakseen lähimmäisekseen tai vastakohdakseen: tämä tuoli voi muuntua puuksi, puu linnuksi, lintu tytöksi, tyttö granaattiomenan siemeneksi, jota toinen lintu nokkii persialaisen palatsin pihalla. Maaginen objekti avaa eteemme salamoivan kuilunsa: se kutsuu meitä muuttumaan ja olemaan joku toinen ilman että lakkaamme olemasta oma itsemme. Nykyajan kiinnostus ”maagiseen taiteeseen” ei ole ilmausta uudesta esteettisestä uteliaisuudesta, vaan sen juuret ovat paljon syvemmällä: tiedämme että olemisemme on aina janoa olla ”toinen” ja että olemme oma itsemme vain mikäli kykenemme olemaan joku toinen. (Octavio Paz, Ruhtinas ja narri, 15–16.)
Köyhien magia kohdistui usein kuoleman ja hautajaisten väliseen aikaan, jolloin ruumis oli talossa. Sin-eating oli yksi monista tavoista osoittaa ruumiskumppanuutta tai solidaarisuutta kuollutta kohtaan, oletettavasti siis henkeä kohtaan, joka vielä eli ruumiin kiirastulessa. Henki oli tässä tilassa suojaton, joten erilaisten kasvien tai aineiden tuontia taloon tuli välttää, ovea ei saanut sulkea huoneessa, jossa kalmo makasi. Kuoleman suhteen oli paljon ennusmerkkejä jokapäiväisissä tapahtumissa, esineiden ja materiaalien muutoksissa (seinältä pudonnut taulu), ja uskomukset liittyivät hyvän tai pahaan onneen, eivät uskonnollisiin teologisiin järjestelmiin, uskomukset liittyivät tempun logiikkaan, eivät teologiikkaan. Täten populaarissa, köyhien luokkien ja työväenluokan uskomuksissa, pikku riiteissä, tavoissa, suhde jumalaan oli usein lausumaton ja marginaalinen kysymys.
Samanaikainen – 1400–1700 – prosessi conquistadorien ja kolonialismin muodossa johti toiseen yhteisen poissulkemiseen, alkaen Amerikan intiaanien mimeettisen mielikuvituksen ja sosiaalisen synteesin kiellosta ja tuhoamisesta (Eduardo Viveiros de Castro ja Amazonasin yhteiskuntien mimeettisen antropologian koulukunta).
Itse näkisin tämän osana esityksellistä tapahtumaa, jossa voimakkaassa kuvassa (aistimuksessa) kokija tulee esitetyksi kuvan vieraaseen aistikenttään kaltaisena tai kaltaistuvana kuvana. Aistikenttä vangitsee kaltaisuuden yksilön ulkopuolelle. Näiden outoutumisten sarjasta rakentuu elämäkerralle heterotooppinen rinnakkaiskokemuksien maailma, ja tämä virtuaalistuminen on samankaltainen prosessi kuin yksilöllisen autonomian tai itsevaltaisuuden harhakuvan rikkoutuminen Simondonille.
Syntyy jännite populaarin kulttuurin sosiaalisen mimesiksen ja porvarillisen ja virallisen kulttuurin ainutkertaisen, omistukseen perustuvan yksilöllisen välille. Kutsun tätä riidaksi teoksen logiikan ja tempun logiikan välillä, jolloin porvarillinen omistuksellinen yksilöllisyys kytkeytyy tekijänoikeudellisiin lakeihin, joiden käyttö laajenee psykopersoonan ja kokemuksen alueelle. Samalla porvarillinen – ja etenkin biopoliittiseen kaaderistoon liittyvä manageriaalis-intellektuaalinen – identiteetti saa tekijyyteen perustuvan symbolisen auktoriteetin rakenteen – jota metaforisesti kuvaa copyright-persona, mahdollisuus olla toimiva subjekti oman ruumiillisen läsnäolon antamien rajojen ulkopuolella.
Bure Baruta – Cabaret Belgrad ja paramilitaristiset kovamiehet
Goran Paskaljevicin elokuvassa Bure Baruta kaksi Balkanin puhdistussotiin osallistunutta serbimiestä – todellista kovamiestä – ovat salilla nyrkkeilemässä. Kaiken fyysisen koettelemuksen keskellä heille tulee halu tunnustaa toiselle sodan aikaisia aviorikoksia. Koska tunnustukset koskevat kumpaisenkin aviokumppaneita, nyrkkeily muuttuu treenistä veriseksi tosikamppailuksi. Pukuhuoneessa miehet rauhoittuvat, löytävät melkein hurtin huumorin, mutta oman pojan paljastuminen toisen siittämäksi on liikaa, toinen miehistä rikkoo olutpullon toisen ollessa suihkussa, menee suihkuun ja silpoo pullon terällä ystävänsä kuoliaaksi. Myöhemmin, ryypiskeltyään kaupungilla, tappaja astuu junaan ja löytää vaunuosaston, jossa istuu yksinään nuori nainen. Mies istuu häntä vastapäätä, juo viinaa, ja hiljalleen tunkeutuu naisen tilaan ja mielenrauhaan. Tunkeutuminen kääntyy raiskaukseksi, jota vastaan nainen yrittää puolustautua ottamalla laukustaan kranaatin. Se on muisto hänen sodassa kuolleesta rakastetustaan. Mies vääntää kranaatin naisen kädestä, pitää naista otteessaan ja irrottaa sokan. Mies syleilee väkivaltaisesti naista kunnes koko osasto räjähtää tulipalloksi.
Rintaman jälkeinen ”kovamiehisyys” tuottaa vaateita todistettuun elintilaan. Miimisesti elimetön, kaltaistumisen tekniikoiltaan virtaviivaistettu tai rujo ruumis ei pysty asettamaan itseään rauhantilan sosiaaliseen suhteeseen. Koettelemuksellisuus ja taistelun ja toisen ruumiskappalemaistamisen kautta saatu todistus omasta julkisesta merkityksestä jää tyhjäkäynnille, ruumismielen loputtomaan rauhattomuuteen. Ruumis kantaa itsessään tietynlaista reviiriä, väkivallan kertomusta, joka kääntyy itsesynnyttävästä itsetuhoavaksi. Taistelu on kaikkialla ja ei-missään: komppania, tehtävä, ase, ryhmäsolidaarisuus, homososiaalinen kumppanuus, vihollinen ei-itsenä, liikkuvana kohteena, uhkana ja tilan transgressiona johon voi kiinnittää oman yliyksilöllisen merkityksen (historian, uskonnon, tunnustuksen, ideologian, yhteisön, veljeyden, miehisyyden annettuna tehtävänä) tuhoamistehtävän, tähtäimeenoton, aseellisen ja tuhoavan kohdistamisen muodossa. Mies tappaa ystävänsä kun kertomus nyrkkeilysalilla myrkyttää jälkikäteen kodin, avioliiton, seksuaalisen reviirin puhtauden. Rauhanmaailma on petoksen, kotirintamapetoksen maailma. Tapettuaan kovamieskumppanin yhteisöön jää ruumistyhjiö: naisen pehmeys on eräänlainen sukupuolisen toisen anonymiteettiin liittyvä ominaisuus, jonka omistus aistimuksena, kosketuksena, ottamisena kuuluu miehen lebensraum-oikeuksiin. Mies tekee oman itsetuhonsa kuolintilaksi tämän naisisen elintilan pehmeyden, myöntämisen, periksiantamisen. Viimeinen todistaja väkivallalle, josta on tullut abortiivinen teko. Junassa, ei-missään, matkalla ei-minnekään, junavaunussa, vaunuosastossa joka on yksityinen ja julkinen (synnyttää mahdollisuuden matkakumppanuuteen). Kranaatti, anonyymi ase, muisto rintamalta ja rakastetun sotilaan kuolemasta. Kovamies kuolee sylissä. Naisessa. Humalassa. Ystävän murhassa.
Lähtökohtani on että poliittinen väkivalta luo identiteettejä. Mies junavaunussa tekee naisesta naisen. Hän identifioi, tunnistaa tässä henkilössä vain ja ainoastaan yleiset naiseuden ominaisuudet – pysyvät, olennaiset predikaatit. Aina kun henkilö, tai ruumis, tunnistetaan vailla olennaista ylijäämää ja satunnaisuutta, tietyn paikan, tilan tai topografian, luokan, etnisyyden tai sukupuolen, eleen, pukeutumisen kielen eri koodeissa vastaavuudeksi, tehdään identifikaation nimissä esimurha. Tehdään kohde. Poliittinen väkivalta on systemaattista yritystä kiduttaa, puristaa ruumiista esille eräänlaisena käskysanana ruumiille annetut tunnistemerkit, olennaiset ominaisuudet poliittisen symboliikan kentällä. Ruumiista puristetaan irti tunnustus: minä kuulun tähän luokkaan, minä olen tällainen, olen ne ominaisuudet, jotka määräävät minut tähän luokkaan. Ruumiille käsketään tuhoavan vahingoittamisen, ruumiskappalemaistamisen teossa: tunnusta ihonväriäsi, tunnusta sukupuoltasi, älä yritä esittää jotain mitä et ole. Väkivalta on eräs antimimeettisyyden muoto. Kidutus on semioottisen merkityksen tuottamista abstraktina lausumisavaruutena konkreettisen miimisen kyvyn omaavan ruumiin tuhoamisella. Tällöin miimisen kyky on ensisijainen tuhoamisen kohde, koska tämä kyky omaa voiman tuottaa solidaarisuuksia ja kaltaistumisia ylitse luokkien ja kategorioiden.
Väkivallan teorioita
Esitän kolme tapaa teoretisoida (poliittinen) väkivalta. Kaikki liittyvät kidutetun miimisen kyvyn tuhoamiseen ja kiduttajan oman symbolisen koskemattomuuden ja integriteetin luomiseen. Eleanor Scarryn kidutuksen teoria perustuu ajatukseen ruumiillisuudesta ja ruumiintekniikoista semioottisen yhteisön historian kantajana. Kutsun tätä historiaa ja tapaa ruumiillistua viitekehoksi. Viitekeho määrittelee ruumiillisen olemisen sosiaalisen merkityksellisyyden ja kommunikatiivisuuden. Selkeimmin tämä tulee tietenkin esille kielessä (artikulaatiossa) ja eleellisyydesssä. Scarryn mukaan kidutus ei pyri ensisijaisesti ekstraktoimaan salaisuuksia tai tietoa kidutetusta, vaan kidutus pyrkii purkamaan viitekehon ja täten kidutetun ruumiillisen olemisen kollektiivisen siteen ja kollektiivin symbolisen auktoriteetin. Ruumis viitekehona ruumiskappaleistetaan sosiaalisesti, historiallisesti ja tulevaisuudeltaan orvoksi. Näin ruumismielen resistanssi ja kapina olemassaolevan vallan symbolista auktoriteettia kohtaan – jota kiduttaja omassa ruumiissaan, sen vaikutusvallassa, arvokkuudessa, integriteetissä ja symbolisessa koskemattomuudessa edustaa – riisutaan legitimiteetistä. Kapina muuttuu sivistymättömäksi ja epäsiveelliseksi eritteellisyydeksi, vuodoksi, sanattomaksi korinaksi ja huudoksi. Kidutus ei koske niinkään yksilöä kuin yhteistoiminnallista solidaarisuuden verkostoa kohtaan, jossa yksilö on (ollut) osallinen. Kidutus tuottaa asymboliaa, säädyttömäksi paljastettua kivuliasta lihaa, ja tällä tavoin se tuottaa pelkoa vuotamalla tietoa kidutuksesta ympäröivään, vielä koskemattomaan yhteiskuntaan.
Allen Feldmanin väkivallan skenaario perustuu etnografiselle tutkimukselle Pohjois-Irlannin sisällissodan paramilitarististen iskujoukkojen (protestanttien ja katolisten osapuolien) tappamisen kulttuurista. Skenaarion lähtökohta on topografinen: kuinka Belfast jaettiin kahteen etniseen vyöhykkeeseen, joiden välille rakentui eräänlainen sirpaleinen muuri ja ei-kenenkään alue, jonka lävitse alettiin tekemään iskuja toisen osapuolen elintiloihin. Iskut synnyttivät verikostokierteen. Näitä iskuja tekemään rakentuivat (lähinnä) nuorten miesten paramilitaristiset iskujoukot sekä niiden tukiverkostot – reitit, turvatalot, asevarastot. Toiselta puolelta seurattiin toisen etnisen ryhmän elämää ja valittiin erilaisilla kriteereillä kohde. Tätä valintaa kutsuttiin nimellä telling, ja silloin (usein) kun ei tiedetty valitun henkilön selkeää asemaa vastapuolen organisaatiossa kriteerit olivat identiteetin kertomisen markkereita, stereotyypin rakentamisen välineitä. Näin telling alkuperäisenä väkivaltana rakensi etnisen tyypin, jonka oletettiin olevan lähellä paramilitaristista toimintaa, ja tämän tyypin oletettiin noudattavan tälle rakennettua kategoriaa. Kun valinta oli tehty, kohdetta alettiin kutsua nimellä cunt. Kohde – väkivaltaan kykenevä mies – naisistettiin ja kutsumalla tätä vaginan kutsunimellä määriteltiin pehmeäksi ja joksikin, johon iskun kautta tullaan kuolettavasti tunkeutumaan. Kun isku tehtiin, iskujoukko tunkeutui ennalta suunniteltua reittiä pitkin toisen osapuolen elinalueelle, ampui valitun kohteen, ja pakeni takaisin omalle puolelle, turvataloon ”maan alle”. Murhapaikka valittiin usein niin, että kuollut ruumis jäi todistukseksi iskun onnistumisesta yhteisöllisesti tärkeään paikkaan. Täten murha todisti kuinka murhatun yhteisö on hauras ja suojaton. Tarkoitus oli luoda ruumiille yleisö, joka hajoaisi murhatun ruumiskappaleen tuottaman järkytyksen vaikutuksesta traumatisoituneiksi psykologisiksi yksilöiksi. Operaatiossa cunt, kohde pilluna, muutettiin jäykäksi – stiff – kohteeksi ruumiskappaleena ja oman yhteisön turvattomuuden ja oikeudettomuuden todistuskappaleeksi. Lopullinen tarkoitus oli etninen puhdistus, saada osapuoli ymmärtämään, ettei sillä ollut alueillaan todellista elintilaa, elinoikeutta ja elinmahdollisuutta.
Kahden uruguaylaisen aktivistin kidutuksesta sotilasdiktatuurin aikana kertovat Maren Vinar ja Marcelo Vinar kirjassaan Exil, ja ranskalainen psykoanalyytikko (ja psykoanalyysin kriitikko) François Roustang käyttää tapauskertomusta rakentaessaan sosiaalisen ruumiin ja hallusinatorisen ruumiin käsitettä (François Roustang, Influence [Paris: Les Éditions de Minuit, 1990]). Pedro on opiskelija-aktivisti ja intellektuelli, Pepe taasen ammattiyhdistysaktivisti. Pedro murtuu kidutuksessa, Pepe taasen pakenee äärimmäistä kipua ja nöyryytystä valveuneen. Tähän hallusinaatioruumiiseen kiduttaja ei yllä. Tässä kidutuksen kestämisessä ei ole mitään sankarillista, usko on itsetuntoa, sosiaalisen ruumiin tiedostamatonta toimintaa ja aistimellista vireyttä omassa ruumissa. Kutsun tätä aavekehoksi vastakohtana edellämainitulle pedagogiselle käskysanastolle, viitekehykselle eli viitekeholle. Aavekeho on synesteettinen järjestelmä ja elementaarisuus, jota kidutus ei pysty artikuloimaan diskurssinsa momenteiksi: tunnustuksiksi.
Aavekeho ei artikuloidu tunnustuksen symboliseksi momentiksi koska se koostuu sosiaalisesta mimesiksestä: ruumiillisista käytännöistä, joihin liittyy kaltaistuminen monen aistimukseen ja monen liikkeeseen. Kun kidutus tuhoaa henkilön suhteen omaan ruumiiseensa hukuttamalla ruumiin uudestaan ja uudestaan kylmään ja viskoiseen paskaan ja eritteeseen, Pedrolle jää jäljelle inho ja kauhu omaa ruumistaan kohtaan: toteutunut ruumiskappaleisuuden ja absoluuttisen orpoutumisen mahdollisuus. Hänen maailmansa syntyy kidutuksen tilanteesta tuhoutuneen ruumiin sijaan, koska kaikki suhde on ruumiista irtileikattu (”hermostollisvegetatiivinen”): ystävällisempi kiduttaja jää maailmaksi, esittää kaikkivoipaisuutta suhteessa joka on tullut infantiiliksi: tälle ainoalle jäljelle jääneelle todellisuudentuntoiselle maailmanosalle Pedro tunnustaa, antaa kaikkensa.
Pepe, työläisaktivisti, kokee saman erityisen ruumiinsa tuhoutumisen, mutta äärimmäisen kivun hetkellä hän pakenee toiseen ruumiillisuuden tilaan, hallusinaatioon, jossa hän astuu kantakapakkaansa, saa kapakoitsijalta eteensä tutun lasin kylmää olutta. Myöhemmin Pepen toverit tulevat toisessa hallusinaatiossa yksi toisensa jälkeen kokemaan hänen kidutustaan, kokoontuvat joukoksi, joka ympäröi tämän äärimmäisen koettelemuksen kuin ryhmä ystäviä kapakassa.
Pepe ympäröi kidutuksen tuottaman äärimmäisen kivun hetkellä itsensä sosiaalisen ruumiin, monen ruumiin kuvalla. Tämä on elementaarinen, joka ei artikuloidu, joka vastustaa kääntymistään diskurssiksi. Elementaarinen joka ei psykologisoidu eikä ruumiillistu yhteen, erilliseen, äärelliseen ruumiskappaleeseen. Ruumis ”joka on kaiken tasoisen vuorovaikutuksen ilmaisun pinta, kaikkein intiimimmästä sosiaaliseen subjektiin. Se on varjo ja läsnäolo jonka ei tarvitse tulla ajatelluksi… se on implisiittinen ruumis joka toimii perustana kaikelle ajattelemiselle, sanomiselle, tekemiselle, joka on läsnä jokaisessa katseessa ja eleessä, kaikessa mimiikassa, puhunnan musiikissa.”[2] Tämä ruumis on luonteeltaan näkemisen, koskemisen, kuulemisen, maistamisen, haistamisten kuvien verkosto. Tällä kuvallisella monen ruumiilla, sen erityisellä historialla ja habituksella, Pepe pystyy hallusinoimaan rikki kidutuksen koneiston: ”C’est par la présence hallucinatoire de ses camarades que Pepe s’entoura d’un espace onirique qui lui permit de mettre en échec la machinerie de la torture”.[3] Tällä aavekeholla on oma elämänsä ja liikkeensä, menneisyytensä ja tulevaisuutensa, joiden horisontit ylittävät kidutuksen operoiman ruumiskappaleisuuden.
Aavekeho, hallusinatorinen ruumis, mimiikan ruumiillisuus: kyky kestää kidutus, kuvan ja näyn voima joka ruumiillistaa tällaisen kyvyn, löytyy yksilöllisen ruumiin ja psykologisoidun ruumiin ulkopuolelta: tilanteellisesta ja kuvallisesta ruumiista. Virtuaalinen ruumis joka omaa kyvyn kaltaistua moneen vielä eriyttämättä kaltaistumista erityiseen toiseutumiseen, erityiseen esitykseen.
On toki huomattava kuinka poikkeuksellista Pepen ääritilakoettelemuksessa löytämä hallusinaatioruumiin pakopaikka saattaa olla. Kidutus poliittisena väkivaltana ei kohdistu yksilön ruumiiseen vaan se pyrkii tietoisesti rikkomaan yksilön ruumiissa piilevän kollektiivisen muistin sosiaalisen mimiikan suhdeverkostot ja voimavarat ja purkamaan tämän monen ruumiin tekniikat [myös] elementaariseen kokemukseen valuvasta ruumiista, kivun yksittäiseen mustaan aukkoon supistuvasta ruumiista. Samalla kidutus väkivaltana rakentaa kiduttajan ruumiin eheyttä ja symbolista auktoriteettia. Kidutukseen turvaudutaan poliittisissa yhteiskunnissa, missä valta ei omaa voimaa habituaalistaa laillisuutta eikä kykyä luoda viitekehoa, joka olisi jossain määrin vallanpitäjille ja hallituille jaettu kokemuskenttä, kiistelyn kenttä. Tässä mielessä kidutus on ääriesimerkki vallan ruumiillistamiselle, kuinka valta tekee laittomuutensa konkreettiseksi, aistein todistettavaksi valtaa vastustavan ruumiin häpäisemisessä huudoksi, kuseksi, vereksi ja paskaksi.
Rodney King: viitekeho ja sen rikkomisen tuottama maailma kuolemanavaruutena
Kuolemanavaruus rakentaa omanlaatuistaan aistikenttää: ruumiita vailla mimeettisiä elimiä. Tätä kuvaa Allen Feldman artikkelissaan Rodney Kingin pahoinpitelystä ja ensimmäisestä oikeudenkäynnistä, jossa nimenomaan videoidun todistusaineiston analyysilla poliisit vapautetaan syytteistä. Tässä tapauksessa kolonialismin, rasismin ja orjuuden historia antaa tapahtumalle sen muistin ja aistikentän, joka luo kuolemanavaruuden soinnuttomuutena, jossa eleiden ja kuvien omaehtoinen merkitys kadottaa kaikupohjansa.
Rodney Kingin tapauksessa kaksi poliisia pysäyttää Kingin auton, käskee hänen astua ulos autosta ja asettua maahan makaamaan. King ei halua painaa kasvojaan likaiseen maahan eikä ymmärrä väkivallan syytä, joten hän yrittää kääntää kasvonsa puhutellakseen poliiseja. Nämä ottavat pamput esiin ja hakkaavat Rodney Kingin sairaalakuntoon. Tien penkereellä on seisonut silminnäkijä, joka on kuvannut pahoinpitelyn videokameralle. Tämä filmi tulee keskeiseksi todistusaineistoksi ensimmäisessä oikeudenkäynnissä. Poliisien puolustusasiantuntijat leikkaavat filmin lyhyiksi otoksiksi, joissa heidän esityksensä mukaan King jatkuvasti kohottaa maassa olkapäitään tavalla, jonka poliisien oli syytä tulkita aggressioksi ja uhaksi. Heidän väkivaltansa kohdistui tämän uhan poistamiseen. Allen Feldman tuo esille, kuinka tämä tulkinta perustui myyttiselle uskomukselle mustan miehen ruumiissa palaavalle historialliselle kostolle orjuuden ja lynkkauksien ajasta. Puolustus osasi vedota valkoisen, rasistisen Yhdysvaltojen väkivallan mielikuvitukseen ja sen syntyhistoriaan orjuuden ja sorron kuolemanavaruudessa. Pääosin valkoisista koostuva valamiehistö vapautti poliisit syytöksistä, ja tämä synnytti Los Angelesin mustien kortteleissa laajat mellakat.
Through racist transcription, the aggression originating in the model (the police), became the qualifying somatic attribute of the copy (King). In transferring the origins of their violence to King, the police inhabit and possess his body in an imaginary relation where the black body becomes protective camouflage for state aggression. Police violence was a reenactment of the violence “known” to be there in King’s body. By this mimetic logic King was the magnetized pole attracting, soliciting and therefore animating the bodies of the police. (Feldman, “On Cultural Anaesthesia”, 100.)
Feldman löytää tästä kuolemanavaruuden koreografian, jossa pelkkä olkapäiden kohottaminen ja haluttomuus painautua maan likaan merkitsee “tukahdutetun paluuta” orjuuden historian massiivisen väkivallan tiedostamattomana koston figuurina. Tiedostamattoman, koska kyse on väkivallasta joka on immanentti Rodney Kingin ja afro-amerikkalaisen miehen ruumiille. Tällainen tulkinta vahvistaa poliisien väkivallan kykyä ja voimaa luoda merkitystä symbolisena ulottuvuutena, immateriaalisena arvona
By fashioning the murky density of the Other, the colonial regime succeeds in dematerializing and purifying its own violence in a crucial hegemonic displacement. The colonized mirror creature, through specular, becomes “real” and laden with a negative material gravity in an exchange where the violence of the colonizer becomes spiritualized, i.e. made rational and lawful. (101.)
Chileläinen televisiosarja Aavikon kaiut (Andrés Wood), joka kertoo “kuoleman karavaanin” teloitustoiminnasta, esittää loistavasti armeijan henkilöstöä (ammattisotilaasta ylempään upseeristoon) esittämässä jälkikäteen omaa spirituaalista koskemattomuuttaan ja puhtauttaan, joka syntyi yhteiskunnallisen lain ja järjestyksen palveluksessa. Heidän esittämänsä symbolinen viitekeho käyttää rakennusaineenaan teloitettujen “kapinallisten ja kommunistien” veristä, valuvaa, likaista, sisälmyksellistä asymbolista ruumisainesta. Väkivalta tuottaa yläluokan abstraktia arvovaltaa, ruumiillista dignitasta. Mutta tämä kolonialistinen ja (para)militaristinen väkivalta Chilessä yhtyy neoliberalistiseen väkivaltaan, jossa valtiovarainministeriön ja ministerien väkivalta työttömiä ja muita heikko-osaisia kohtaan myös tuottaa laillisia (uusklassistisia, taloustieteellisiä) ja arvovaltaisia “immateriaalisia” ja byrokraattisia ruumiita. Vastaavan kaaderiston koskemattomuutta ja arvokkuutta Yleisradion uutiset Suomessa juhlistaa jokailtaisena seremoniana.
[1]”Esiyksilöllinen, joka eristyneessä yksilössä on erottamaton, voi kuitenkin saada singularisoituneen hahmon monien toimissa ja tuntemuksissa. Kuten sellisti kvartetissa, vuorovaikutuksessa toisten tulkitsijoiden kanssa, saa partituuristaan irti jotakin, mikä siihen asti on paennut hänen otteestaan. Kukin monista persoonallistaa (osittaisesti ja väliaikaisesti) oman persoonattoman osasensa julkiselle kokemukselle tyypillisten koettelemusten välityksellä. Altistuminen toisten katseille, poliittinen toiminta vailla takuita, läheisyys mahdollisen ja arvaamattoman kanssa, ystävyys ja vihamielisyys tarjoavat kaikki yksilölle tilaisuuden ottaa jossain määrin haltuunsa anonyymi ‘se’, josta on peräisin, muuntaakseen Gattungswesenin, lajin ‘lajityypillisen olemassaolon’ selkeäksi biografiaksi.” Paolo Virno, ”Moneus ja yksilöllistymisen periaate”, suom. Eetu Viren, Megafoni, 2005.
Tässä kollektiivin yksilöllistymistä kuvataan jousikvarteton musisointina. Teatteriseurue, kapakkaillan satunnainen seurue olisivat myös hyviä esimerkkejä.
[2] Maren et Marcelo Vinar, Exil et torture (Denoel, 1989), 39, lain. François Roustang, Influence (Paris: Les Éditions de Minuit, 1990), 149
[3] Maren et Marcelo Vinar, Exil et torture, 149.
Kirjallisuutta
Roustang, François, Influence. (1990).
Scarry, Elaine, The Body in Pain: The Making and Unmaking of the World. (1987).
Combes, Muriel, Gilbert Simondon and the Philosophy of the Transindividual. (2013 [1999]).
Feldman, Allen, “On Cultural Anaesthesia”, teoksessa Nadia Seremitakis, ed. The Senses Still. (1996).
Feldman, Allen, Formations of Violence: the Narrative of the Body and Political Terror in Northern Ireland. (1991).
Malabou, Catherine. Ontology of the Accident: an Essay on Destructive Plasticity. (2012).