rahajamarx-2

Marxin tunnetuin käsitys rahasta on tietenkin läpi Pääoman esiintyvä käsitys rahasta tavarana, joka toimii vaihdon välineenä tai kiertokulkuvälineenä sekä toissijaisesti muissa perinteisissä rahan tehtävissä arvon mittana ja säilyttäjänä, velkojen maksun välineenä jne. Pääoman I osan alussa esitetyn deduktiivisen kuvauksen mukaan rahamuoto kehittyy arvomuodosta: ensin tavarat ilmaisevat vaihtoarvonsa toistensa käyttöarvoissa, vähitellen jokin tietty tavara omaksuu yleisen arvomuodon ilmauksen tehtävän (ensin oravannahat, tupakka jne.) ja lopulta syntyy raha arvon ilmauksena täysin erillisessä tavarassa, jalometallissa, joka lyödään rahaksi. Rahan arvo perustuu tämän käsityksen mukaan aivan samalla tavalla kuin muidenkin tavaroiden siinä esineellistyvään yhteiskunnallisesti välttämättömään työhön.

Raha on Marxin mukaan täydellisin tavaroiden fetissiluonteen muoto: siinä arvo tulee esiin ikään kuin täysin luonnolistettuna, rahana toimivien jalometallien luonnollisena ominaisuutena ja arvon tuottava yhteiskunnallinen työ katoaa kaikkein täydellisimmin näkyvistä. Samalla juuri tässä kohdassa, jossa Marx johtaa rahamuodon yleisestä arvomuodosta, Pääoman I osan kuuluisa looginen esitystapa, Darstellungsweise katkeaa ensimmäisen kerran. Fetisismiä koskeva luku ei nimittäin enää ole lainkaan samalla tavalla johdettu dialektisesti edellisistä kappaleista kuin yleinen arvomuoto vielä oltiin ajateltu voitavan johtaa vastikemuodosta ja rahamuoto edelleen yleisestä arvomuodosta. Juuri raha näyttää osoittavan sitä kohtaa poliittisen taloustieteen kritiikissä, jossa yksinkertainen looginen esitys ei enää toimi. Näyttää siis siltä, että rahaa ei tosiasiassa voida johtaa suoraan arvomuodon logiikasta ekvivalenssin ja vaihdon logiikkana. Fetisismin kuvauksessa Marx joutuu turvautumaan pikemminkin esitystavan ulkopuolelta tulevaan kontingenttiin eli historialliseen ainekseen, mikä viittaa siihen, että rahafetisismi riistoa mystifioivana Scheinina tai ilmenemismuotona, Erscheinungsformina ei seuraa itsestään arvomuodon yhteiskunnallistumisesta tai vaihtotalouden logiikasta (kuten edellä on kuvattu, klassisen poliittisen taloustieteen ajatus ideaalisesta vaihtotaloudesta ja kapitalismin kehityksestä sen pohjalta ei historiallisen ja antropologisen materiaalin perusteella pidä paikkaansa)[1]. Raha on vaihtotalouteen nähden ulkopuolinen ja pikemminkin sitä edeltävä ”poliittinen” suhde, siis valtasuhde. Se avaa poliittisen taloustieteen kontingenssille, luokkasuhteelle, voimien yhteentörmäykselle.

Pääoman I osassa Marx kirjoittaa, että raha on pääoman ilmenemismuoto, Erscheinungsform. Ilmenemisen, erscheinen käsite on Marxin poliittisen taloustieteen kritiikissä hyvin keskeinen ja esiintyy heti Pääoman I osan kuuluisassa ensimmäisessä lauseessa: ”Der Reichthum der Gesellschaften, in welchen kapitalistische Produktionsweise herrscht, erscheint als eine ungeheure Waarensammlung, die einzelne Waare als seine Elementarform[i].” Poliittisen taloustieteen kritiikin tehtävä on purkaa tätä ilmenemismuotoa ja laskeutua sen piiristä tutkimustyön avulla näkymättömän olemuksen tai olemuksellisen (Wesen, das Wesentliche) alueelle. Kuten Marx Pääoman III osan alussa kirjoittaa: ”Mehrwert und Rate des Mehrwerts sind, relativ, das Unsichtbare und das zu erforschende Wesentliche, während Profitrate und daher die Form des Mehrwerts als Profit sich auf der oberfläche der Erscheinungen zeigen.”

Erscheinungin käsitteellä on pitkä historiansa saksalaisessa filosofiassa Kantista Hegeliin, ja Marx epäilemättä viittaa ennen kaikkea sanan hegeliläiseen merkitykseen. Lenin esitti tunnetusti, että Marxin tavaramuodon analyysi sisältää kaikki Hegelin olemuksen logiikan elementit. Marxilla olemuksen ja ilmiön, Wesen ja Erscheinung erottelusta tuleekin siis Pääomassa poliittisen taloustieteen kritiikin keskeinen väline. Esimerkiksi vaihtoarvo on Marxin mukaan arvon ilmenemismuoto samalla tavoin kuin raha on pääoman ilmenemismuoto. Sen enempää Erscheinung kuin Schein eivät Hegelille tarkoita kuitenkaan pelkkää ”näennäisyyttä” tai harhaa, vaan ne ovat välttämättömiä momentteja hengen kehityksessä. Hegelin logiikassa ilmiöstä päästään olemukseen refleksion, tiedostamisen kautta. Olemus, Wesen on reflektion kautta itsestään tietoiseksi tullutta ilmenemistä. Refleksio ei kuitenkaan ole minkäänlaista ulkoisen tietoisuuden harjoittamaa toimintaa, vaan ilmenemismuodossaan olevan hengen omaa heijastumista itseensä. Samalla tavoin Marxin ajatus on Pääomassa, että siirtymä ilmenemismuodosta olemukseen tapahtuu pääoman itseliikunnon, sen sisäisen heijastuksen, sen omien ristiriitojen kehkeytymisen seurauksena. Marxin oma poliittisen taloustieteen kritiikkiä harjoittava tietoisuus olisi siis tämän Pääoman alkuosaa ohjaavan tutkimustavan ja esitystavan logiikan mukaisesti Pääoman omien ristiriitojen auki purkamista ja kehittämistä huippuunsa niin että ne voidaan kumota säilyttäen. Ajatus perustuu siihen, että klassinen poliittinen taloustiede porvariston näkökulmana kapitalismiin heijastaisi myös adekvaatisti tietylle kapitalismin historialliselle kehitysvaiheelle ominaisia ristiriitoja, ja ratkaisemalla poliittisen taloustieteen argumentaation ristiriidat Marx voisi nostaa esiin ja tehdä säilyttäen kumottaviksi myös kapitalistisen tuotantotavan itsensä ristiriidat.

Niin kauan kuin kapitalistinen yhteiskunta perustavanlaatuisine ristiriitoineen on olemassa, Erscheinung on välttämätöntä, sillä pääoma itse on juuri todellisten tuotantosuhteiden mystifikaation ja näkyvistä peittämisen liikettä. Markkinoiden ja vaihdon taso edustaa ilmenemismuotoa, koska porvaristo katsoo kapitalismia aina markkinoista, vaihdosta käsin: sille tuottava työ on työtä, joka vaihdetaan pääomaan oikeasta markkina-arvostaan. Työvoimalle tuottava työ on työtä, joka lisää pääoman arvoa. Tuotannon taso edustaa olemusta, työväenluokan näkökulmaa, mutta niin kauan kuin kapitalistinen yhteiskunta on olemassa eikä poliittisen taloustieteen kritiikki ole paljastanut ristiriitojen mystifikaatiota, tämä näkökulma jää pimentoon.

Erscheinungin käsitteen merkitystä Marxilla on luultavasti tarkimmin tutkinut Hans-Jürgen Krahl, joka myös, ei lainkaan sattumalta, pohti oleellisesti poliittisen taloustieteen kritiikin harjoittamisen edellytyksiä kapitalismin uudessa historiallisessa vaiheessa. Krahlin mukaan poliittisen taloustieteen ei enää voida katsoa heijastavan adekvaatisti kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitoja koska siitä pääomalle ominaisena tietomuotona on tullut pikemminkin performatiivista, todellisuutta tuottamaan pyrkivää, kuin vain todellisuutta heijastavaa. Tämä liittyy tietenkin laajemmin tilanteeseen, jossa kuten Krahl myös oivalsi teeseissään tieteellisen älyn ja proletaarisen luokkatietoisuuden suhteesta, tiedon tuottajista on kapitalismissa tullut itse tuottavia työläisiä, tiedosta on tullut tuotantovoima. Niinpä myös Krahl päätyy kohti sitä havaintoa, että ilmenemismuodon ja olemuksen suhdetta on pystyttävä tulkitsemaan ei-hegeliläisellä, ei-dialektisella tavalla. Kapitalismin kumoutuminen tai kumoaminen ei seuraa itsestään sen sisäisten ristiriitojen kehkeytymisestä eikä pääoman itseliikunnosta vaan tarvitaan pääomaan nähden ulkoinen voima, joka harjoittaa ”poliittisen taloustieteen kritiikkiä” ja samalla porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalistisen tuotantotavan kritiikkiä in der Tat. Tämä voima on tietenkin työvoima tai elävä työ, joka historiallisesti saa teollisessa kapitalismissa poliittisen muodon työväenluokkana.

Itse asiassa herää myös kysymys, onko kapitalistiselle yhteiskunnalle ominaisia konflikteja tai antagonismeja mielekästä kuvata lainkaan loogisella ristiriidan käsitteellä. Pääoman ja elävän työn välillä on toki vastakkaisuus, konflikti, mutta ei ristiriitaa sanan loogisessa mielessä (A:n ja ei A:n samanaikaisena olemassaolona). Pääoma haluaa riistää työläistä enemmän, työläinen haluaa tulla riistetyksi vähemmän, mutta kyse on pikemminkin voimien yhteentörmäyksestä, antagonismista, kuin ristiriidasta. (Antagonisti on protagonistin, päähenkilön vastustaja, joka seisoo hänen tavoitteidensa tiellä; ja kun työvoima, kapitalismin protagonisti ja sen dynamiikan lähde, tavoittelee työstä vapautumista, pääoma pyrkii estämään sen, toimii antagonistina.) Hegelin Logiikassa ristiriidan looginen keskeisyys perustuu siihen, että Hegelin mukaan ”ristiriita on totuus identiteetistä”, ristiriita pohjautuu siis identiteetin loogiselle käsitteelle ja on sen dialektinen lopputulema, seuraus siitä, että identiteetin logiikka kehitetään huippuunsa. Pääoma ja työvoima tai elävä työ eivät kuitenkaan ole valmiita identiteettejä, jotka kehkeytyessään asettuisivat loogisesti toisiaan vastaan vaan pääoma on historiallisesti kontingentisti kehittynyt relaatio abstraktin rahavirran ja sille alistetun työvoiman välillä, pikemminkin siis differentiaalisuhde kuin identiteetti. Työvoimaa, elävää työtä taas voidaan kuvata posiitiivisten erojen tuottamisena ja affirmaationa, eron eroamisena, joka ei ole pelkästään negatiivista vaan luovaa.

Juuri pääoman olemassaolo rahamuodossa avaa, tuo näkyviin sen luonteen valtasuhteena, kykynä ostaa elävää työtä eikä identiteettinä. Rahan luonteen tarkastelu viittaa nimittäin lopulta välttämättä työvoimaan ja tietyt rahateorian ongelmat voidaan ratkaista ainoastaan mikäli raha asetetaan suhteeseen työvoiman kanssa arvon luomisen potentiana. Samalla itse työvoima potentiana eikä yksittäisinä suorituksina astuu historiaan, tulee historialliseksi tuotantovälineeksi ainoastaan tuotannon rahataloudessa, puhtaasti rahan välityksellä operoivassa taloudessa, suhteessa pääomaan abstraktina rahavirtana. Työvoiman ja rahan kategoriat saavat olennaiset määrityksensä vain suhteessa toisiinsa.

Vaikka Krahl itse ei kiinnitä tähän huomiota, koska rajoittuu ilmenemisen tarkastelussa lähinnä teoreettiselle tasolle, Pääomassa hegeliläiseen olemuslogiikkaan perustuva ilmiömuodon ja olemuksen erottelu ajautuu ongelmiin juuri rahan kohdalla, koska olemus ja ilmiömuoto erotetaan toisistaan viime kädessä kuitenkin todellisen ja näennäisen, toden ja väärän erottelun kautta. Jos raha on pääoman ilmenemismuoto, se on kuitenkin vähemmän todellinen kuin pääoma ja tutkimuksen, poliittisen taloustieteen kritiikin on tunkeuduttava ilmenemismuodon alle olemukseen, pääomaan. Jotta voidaan ymmärtää rahan luonnetta kapitalistiselle yhteiskunnalle perustavana valtasuhteena eikä pelkkänä ”verhona” tai fetissinä, hegeliläinen tulkinta olemuksen ja ilmiömuodon suhteesta on ohitettava. Raha ei ole vähemmän todellista kuin pääoma vaan se on todellinen ainoa muoto tai hahmo, jossa pääoma on olemassa. Tosiasiassa myös Marxilta itseltään löytyy monesta kohtaa erilainen käsitys rahasta, joka ei perustu suoraan tavaramuodon analyysiin. Pääomasta, Marxin virallisesta julkaistusta ja II ja III osan kohdalla Engelsin pitkälti editoimasta teoksesta tämä vaihtoehtoinen näkemys on kuitenkin piilotettu. Sen sijaan se esiintyy Grundrissessa, Lisäarvoteorioissa sekä eräissä Marxin Pääoman II osaa varten tekemissä luonnoksissa, jotka ovat jääneet pois Engelsin muokkaamasta julkaistusta laitoksesta.

Grazianin ja Bernard Schmittin tuotannon rahateoria lähtee liikkeelle siitä, että palkkojen maksua varten raha luodaan tyhjästä, mutta voidakseen selittää sen, miten laajentuvan tuotannon kysyntä voidaan taata, siis mistä raha koko tuotteen ostamiseen tulee, heidän on pakko luopua lisäarvoteoriasta. Raha luodaan palkkojen maksua varten, se saa vastineekseen tietyt tuotteet ja niiden arvon, kun palkkatyöläiset tekevät työtä ja kierto päättyy kun tuotteet on ostettu ja raha ”tuhoutuu” kun velat maksetaan pankkijärjestelmälle. Koska rahapalkat vastaavat koko tuotteen arvoa, lisäarvoa sanan varsinaisessa mielessä ei voi syntyä. Yrittäjän voitto syntyy ainoastaan tuotantokustannusten ja myyntihinnan erosta. Schmitt päätyykin kuvaamaan voittoa juuri tällaisena ”kaappauksena” (ja teoria siirtyy Schmittiltä myös Deleuzen ja Guattarin Mille plateaux’hon). Lisäarvoa työvoimaan sisältyvän arvon ja elävän työn tuottaman arvon erotuksena tai ristiriitana ei siis enää tässä kuviossa ole olemassa.

Marx itse kuitenkin esittää, vaikkakin fragmentaarisesti, myös teorian rahasta, joka luodaan ex nihilo, mutta tavalla, joka tekee vielä lisäarvoteorian muotoilemisen mahdolliseksi. Tämä löytyy nimenomaan kohdista, joissa Marx analysoi työvoiman ja pääoman välistä vaihtoa. Juuri maksuvälineenä työvoiman ja pääoman välisessä vaihdossa raha luodaan ex nihilo. Yleisesti ottaen Marxilla raha onkin ennen kaikkea arvon muoto, ei yleinen vastike. Maksu työvoimasta suoritetaan yleensä vasta sen jälkeen, kun työvoimaa on käytetty, mutta ennen tuotteen myyntiä, siis arvon realisointia. Tässä mielessä työläinen antaa kapitalistille luottoa kuukauden tai viikon ajan. Raha voidaan luoda ex nihilo, koska silloin, kun raha luodaan, ainakin osa tuotteesta, jonka arvoksi raha muuttuu, on jo tuotettu. Ennen kuin kapitalisti maksaa työläiselle luottorahalla, jonka pankki on myöntänyt hänelle, työläinen on jo antanut työtään velaksi kapitalistille, mutta tätä velkaa kapitalistin ei koskaan tarvitse kokonaan maksaa takaisin.

Marxin mukaan pääoman ja työvoiman välisessä vaihdossa raha ”niin kauan kuin se on nyt jo olemassa pääomana, on yksinkertaisesti maksuosoitus tulevaan työhön.” Jos pääoma on suhde, se ei siis ole suhde ainoastaan olemassa olevaan (tai menneeseen) vaan ennen kaikkea tulevaan työhön. Niinpä kapitalisti maksaa työläiselle rahalla, jonka hän luo tyhjästä ja joka saa arvonsa työläisen työstä. Tässä raha ei siis enää ole yleisen rikkauden abstrakti muoto vaan maksuosoitus yleisen rikkauden reaaliseen mahdollisuuteen, työkykyyn. Ja kuten Marx sanoo, lisäksi sellaiseen työkykyyn, joka on vasta tulossa. Marx itse myös toteaa, että tällaisena maksuosoituksena on rahalle sen materiaalinen olemassaolo yhdentekevää. Raha on siis aineetonta, se on suhde, valtaa, komentoa, ei tavara. Kuten Christian Marazzi kiteyttää, ”rahan arvon mitta on sen kyky laittaa tekemään työtä” (168–9, “La natura linguistica del denaro”).

rahajamarx

Koska kapitalisti maksaa työläiselle hänen oman tulevan työnsä tuloksilla, ei koko tuotteen arvo palaudu rahapalkkoihin vaan lisäarvon tuotannon mahdollisuus perustuu juuri tähän ajalliseen halkeamaan. Niinpä, kuten Marx kirjoittaa

pääoman kasautuminen rahan muodossa ei suinkaan ole työn materiaalisten olosuhteiden materiaalista kasautumista vaan työhön kohdistuvien omistustodistusten kasaantumista, tulevan työn asettamista palkkatyöksi, pääoman käyttöarvoksi. Uudelle luodulle arvolle ei ole olemassa valmista vastiketta, mahdollisuus tähän on vain uudessa työssä.

Pankkijärjestelmän luoman rahan ”verifiointi” edellyttää siksi myös tuotannon jatkuvuutta: juuri palkkatyösuhteen tai muun pääomasuhteen uusintaminen ja pääoman arvoa lisäävä tuotanto laajennetussa mittakaavassa on välttämätön edellytys sille, että pankkijärjestelmän maksulupaukset tosiasiallisesti saavat rahan aseman eli yleisen ostovoiman. Tämä tarkoittaa, että kapitalistisessa taloudessa pääoma ja rahajärjestelmä ovat erottamattomia toisistaan. Pankit luovat rahaa nimenomaan pääomaksi, ja rahan kyky muuttua pääomaksi on pankkijärjestelmän toiminnan jatkumisen edellytys. Siksi raha ei ole enää pelkästään pääoman Erscheinungsform eikä rahan ja pääoman suhde ole dialektinen ilmenemismuodon ja olemuksen suhde.

Marx itse kirjoittaa Grundrissessa, että ”pääomana olevaa rahaa voidaan tarkastella rahan korkeimpana realisaationa samalla tavoin kuin voidaan sanoa että apina kehittyy ihmiseksi” (s. 188). Tämä on suora viittaus Grundrissen johdantoon, jossa Marx kuvaa yleistä tutkimusmetodiaan juuri samalla tavoin: ihmisen anatomia on avain apinan anatomiaan. Tietty käsite voidaan määrittää täsmällisesti rikkaimmassa merkityksessään ainoastaan suhteessa yhteiskunnalliseen muodostelmaan, jossa itse käsitteestä tulee historiallisesti vaikuttava ”reaaliabstraktio”. Pääomaksi muuttuva raha on rahan korkein realisaatio siksi, että nimenomaan pääoman arvonlisäyksen logiikan jäsentämässä yhteiskuntamuodossa koko yhteiskunnan taloudellinen, poliittinen ja myös kulttuurinen kanssakäyminen muuttuu täydellisesti rahavälitteiseksi.

Kun raha on pääoman ensisijainen olemassaolomuoto, rahan pääomaksi muuttumisen edellytykset ovat samalla, kuten sanottu, rahajärjestelmän toiminnan jatkuvuuden edellytyksiä. Siksi kaikki erilaiset mikrovaltasuhteet, jotka tekevät pääomasuhteen mahdolliseksi, kuuluvat myös rahajärjestelmään itseensä. Rahan luominen toimii pääoman kasautumisessa ”poliittisena” momenttina siinä mielessä, että pankit tekevät jatkuvasti päätöksiä (kirjaimellisesti “aus einem Nichts”, vittuillakseni hieman Carl Schmittille ja hänestä innostuneelle “poliittiselle” vasemmistolle) siitä, kenelle myönnetään luottoa, millä kriteereillä, millä korkotasolla (ja ”riskipreemiolla”). Samalla juuri se, että työvoiman ja pääoman välisessä vaihdossa maksuvälineenä käytetty raha luodaan joka tuotantokierroksella uudestaan ex nihilo tarkoittaa, että pääoman laajennettu uusintaminen ei ole sillä tavoin automaattisesti jatkuva prosessi kuin Marx Pääoman I osassa olettaa. Kun siis työvoiman ostamiseen käytetty raha ei tule edellisestä tuotantosyklistä vaan luodaan ex nihilo ja saa arvonsa tulevasta työstä, kyvystään ostaa ja alistaa tulevaa työtä, pääomasuhteiden edellytykset täytyy tavallaan tuottaa myös joka kerta uudelleen. Niinpä niin sanottu alkuperäinen kasautuminen ei jää pelkäksi esihistorialliseksi, kapitalismin varhaisvaiheisiin rajoittuvaksi prosessiksi vaan sen on toistuttava uudelleen ja uudelleen, koska tuottajat on jatkuvasti erotettava tuottamisen ja elämisen välineistä sekä samalla itsenäisen elämän mahdollisuuksia avaavista rahatulon lähteistä.

Pääomalle ei kuitenkaan riitä pelkästään tuottajien irrottaminen tuotantovälineistä linnun lailla tuotannon maailman yläpuolella liiteleviksi proletaareiksi vaan heidän aivojaan ja ruumistaan, suhteita itseen ja toisiin, toisin sanoen heidän subjektiivisuuttaan on muokattava sillä tavoin, että saatavilla on juuri oikeanlaista työvoimaa. Pääomasuhteen edellytysten tuottaminen eli luokkasuhteen olemassaolon takaaminen pääomalle alistettuun työhön pakottamisena ei siksi ole pelkästään taloudellinen vaan olennaisesti myös poliittinen sekä semioottinen prosessi. Mikäli tarkastellaan nimenomaan rahan merkitystä kapitalismissa, on siis, kuten jo edellä on jossain määrin tehty, tarkasteltava millä tavoin raha toimii subjektiivisuuksien tuottamisen teknologiana. Miten raha järjestää uudelleen haluja? Millaisia siis ovat rahan ”henkiset” vaikutukset?

Marx itse esittää taloudellisissa kirjoituksissaan usein sivumennen erilaisia huomautuksia rahan subjektiivisista vaikutuksista. Ensinnäkin ja tunnetuimpana Marx tietenkin näkee rahan mystifioivan tai fetisoivan pääomasuhdetta: arvo näyttäytyy tiettyjen jalometallien luontaisena ominaisuutena eikä riistetyn työn tuottamana yhteiskunnallisena ominaisuutena. Tämän taustalla on kuitenkin myös väärinymmärrys itse rahan luonteesta: raha on ennen kaikkea suhde, yhteiskunnallisten sommitelmien välittämä lupaus tai sitoumus, ei tavara, objekti tai substanssi.

Toiseksi Marxilla esiintyy yleinen näkemys rahasta ”suurena erojen tasaajana”, kaiken tasapäistäjänä: rahan hallussapito ei ole haltijan yksilöllisyyden minkään puolen kehitystä vaan päinvastoin jotain täysin abstraktia, raha johtaa halujen ja pyrkimysten abstrahoitumiseen eikä se siedä yläpuolellaan mitään muuta, laadullista yhteiskunnallista yhteyttä. Sellaisenaan tämä varsin yleinen näkemys, joka esiintyy myös Simmelillä, on hämmentävä varsinkin kun Marx itse oivaltaa, että raha on myös valtaa ja sen kautta erojen tuottamista.

Rahan abstraktia luonnetta koskeva teesi esiintyy Marxilla kuitenkin myös kiinnostavammassa muodossa, jossa se koskee juuri työvoiman ja pääoman välistä vaihtoa. Marxin mukaan ”raha päämääränä tulee yleisen työteliäisyyden välineeksi”. Niinpä rahan halun ansiosta yksilöiden työteliäisyyttä voidaan kiihdyttää loputtomiin, koska työ ei ole vain väline joidenkin tiettyjen tarpeiden tyydyttämiseksi, käyttöarvojen saamiseksi. Marx kirjoittaa:

Silloin kun työn päämääränä ei ole erityinen tuote, joka on erityisessä suhteessa yksilöiden erityisiin tarpeisiin vaan raha, rikkaus yleisessä muodossaan, niin ensinnäkään yksilön työteliäisyydellä ei ole mitään rajoja: työteliäisyydelle on sen oma erityisyys yhdentekevä ja se omaksuu jokaisen päämäärään johtavan muodon: se on kekseliäs luodessaan uusia yhteiskunnallista tarvetta tyydyttäviä esineitä.

Siksi raha voi toimia halun deterritorialisaation välineenä, kuten Deleuze ja Guattari sanoisivat. Koska rahan halu ei ole minkään erityisen objektin halua vaan abstraktin yleisen yhteiskunnallisen voiman halua, halulla ei ole rajaa, määrää, erityistä tyydytystä. Deleuzen ja Guattarin mukaan siksi kapitalistisissa yhteiskunnissa syntyvä rahan halu ikään kuin tuo välittömästi esiin halun rajattoman ja ei-puutteellisen luonteen: halu ei ole minkään objektin halua siinä mielessä, että siltä puuttuisi tuo objekti ja sen tavoitteena olisi objektin haltuunotto tai omistaminen. Rahan halulla on kumouksellinen merkitys siinä mielessä, että se irrottaa halun erityisistä sosiaalisista siteistä. Vielä Anti-Oidipuksessa Deleuze ja Guattari juhlivat puhtaasti halun ”vapauttamista” tai deterritorialisoitumista jonakin sinänsä kumouksellisena, mutta 1970-luvun aikana heidän näkemyksensä muuttui (Deleuze toteaa eräässä haastattelussa, että 70-luvun aikana monet heidän ystävistään, jotka yrittivät ”kiihdyttää” itsensä ulos kapitalismista, kuolivat heroiiniin jne.). Vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Mille plateaux esiin nouseekin vielä Anti-Oidipusta olennaisemmin yhteiskunnallisen sommitelman tai koosteen, agencement, käsite.

Deleuze ja Guattari siis hylkäävät esimerkiksi rahan latistavia vaikutuksia murehtivan moralistisen kritiikin, mutta koettavat luoda käsitteitä erilaisten halun yhteiskunnallisten kytkösten analyysiin. Ei ole syytä arvostella ulkopuolelta sitä, että ihmiset haluavat rahaa vaan on tarkasteltava minkälaiseen yhteiskunnalliseen sommitelmaan rahan halu kytkeytyy. Sommitelma on monien materiaalisten ja semioottisten elementtien heterogeeninen kokonaisuus: jos tarkastellaan rahan halun sommitelmaa, siihen kuuluvat esimerkiksi suorat materiaaliset rahatulon saamisen mahdollisuutta määrittävät tekijät kuten työmarkkinoiden organisaatio, sosiaaliturvajärjestelmä, sitten toisaalta rahan tarvetta määrittävät materiaaliset tekijät, asuntopolitiikka, eläkesäästämisjärjestelmä, terveydenhuolto, koulutuksen kustantamisen järjestys ja niin edelleen. Rahaa ei kuitenkaan haluta pelkästään näitä elämän välttämättömyyksiä varten, vaan sommitelmaan kuuluu yhtä lailla yhteiskunnallisia semioottisia prosesseja: niihin, jotka saavat rahaa muussa kuin palkan muodossa, kohdistetaan moralisointia, köyhyyttä pidetään lähtökohtaisesti ”ongelmana” ja ”syrjäytymisen” muotona, elämää ilman rahaa ei pidetä varsinkaan lapsille sopivana ja niin edelleen.

Keskeinen kysymys koskee siis sitä, miten ja miksi rahaa halutaan: halutaanko sitä pääoman arvon lisäämisen tai kapitalistisessa yhteiskunnassa tunnustetuksi tulemisen, ”menestyksen”, kilpailun ja yksilöllisen subjektiivisuuden arvon kasvattamisen vuoksi vai itsenäisyyden, omaehtoisen elämän mahdollisuuksien takaamisen vuoksi.

Näin pääoman ja elävän työn konflikti ilmenee konkreettisesti kahtena erilaisena rahan haluna. Tämä konflikti ei kuitenkaan saa loogista ristiriidan muotoa vaan on pragmaattisesti antagonistinen, koska se liittyy kahteen erilaiseen tapaan tuottaa eroja, järjestää moneuksia. Pääoma haluaa rahaa voidakseen lisätä omaa abstraktia, homogeenista arvoaan, alistaa koko yhteiskunnan tälle logiikalle, tuottaa hierarkkisia, negatiivisia eroja työvoiman sisälle. Majoorinen rahan halu merkitsee eräänlaista pääomavaltaisen rahan halun leviämistä myös tiettyjen työvoiman osien aivoihin ja siten työvoiman sitomista pääoman kohtaloon ja porvarilliseen näkökulmaan. Elävä työ haluaa rahaa voidakseen itsenäistyä pääoman komennosta, järjestää tuotannon uudenlaisten päämäärien vuoksi, elää laadullisesti rikkaammin. Sille raha toimii positiivisten erojen, singulariteettien tuottamisen välineenä yhdessä toisten kanssa. Ero ei merkitse negatiivista suhdetta toisiin vaan positiivista eroa suhteessa itseen ja suhteessa toisten kanssa jaettuun yhteiseen.

Kuitenkin itse rahajärjestelmän luonne vaikuttaa oleellisesti näihin haluihin ja niiden syntymiseen yhteiskunnassa.

Eetu Viren

[i] Suom. “Niiden yhteiskuntien varallisuus, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, ilmenee valtavana tavarajoukkona, yksityinen tavara tämän varallisuuden alkeismuotona.”