Kääntäjä: Veikka Lahtinen
(Julkaistu ruotsiksi Brand-lehden numerossa 2, 2018, ”Tid för monster”.)
Miksi vasemmisto on juuri nyt niin riitaisa? Hukumme toistuviin kulttuuridebatteihin ja sisäisiin vastakkainasetteluihin. Järjestöt ja foorumit jakautuvat sisäisesti. Halutaan osoittaa vihollisia, jotka löytyvät sisäpuolelta. Turhautumisen taustalla jäytää kysymys: miksi vasemmisto on niin surkeassa tilassa, menettää otettaan työväenluokasta ja kadottaa kannatuspohjaansa oikeistopopulismin aallolle? Vastaukseksi annetaan että kaikki on postmodernismin, queer-teorian, 60-lukulaisten, kulttuurirelativistien, feministien tai postkoloniaalisten tutkijoiden syytä. Kunhan vain katsomme taaksepäin työväenliikkeen suuruuden aikaan, voimme palata hyviin käytäntöihin ja leikata irti sisäisen sairauden.
Meidän ei koskaan tule pelätä väittelyitä. Ja meidän on aina hiottava argumentteja, opeteltava keskustelemaan ja pedagogisesti – mutta myös retorisesti – osattava selittää miksi olemme oikeassa. Mutta huomaamme samanaikaisesti, kuinka joistain väittelyistä tulee myrkkyä. Ne luovat moralismia, vaatimuksia kielloista ja puhdistuksista, maalittamista (call outit) ja symbolipolitiikkaa. Helpoimmin leimahtavat aiheet ottavat väittelymme panttivangiksi ja juutumme nopeisiin virtoihin ja suuriin tunteisiin. Menetämme hallinnan, sukellamme jokaiseen väittelyyn ilman suunnitelmaa tai omaa agendaa. Kulttuuridebateista ja somekeskusteluista tulee hirviö, joka syö meitä ja saa aikaan uskon menettämisen, täyttymisen myrkyllisestä katkeruudesta ja halun jättää koko roska sikseen.
Ainoa iloa tuottava asia on, että melkein kaikki muut poliittiset leirit vaikuttavat yhtä jakautuneilta ja sisäisesti riitaisilta. Ja kumma kyllä myös viholliskuva on sama. Samat virtaukset nimetään vastuuseen alennustilasta. Tosin äärioikeisto lisää tähän etnisen sävyn.
Silloin on hyvä ottaa pari askelta taaksepäin ja tarkastella irvokkaita väittelyitä ja hirviöriitoja poliittisesti, siitä näkökulmasta, että käynnissä on hegemonian muutos. Mitä tämä muutos tekee meille ja tavoitteille, joiden puolesta kamppailemme?
Ensimmäinen askel on tunnustaa, että työväenliikkeen (tai vasemmiston, tai feminismin) historia on täynnä epäonnistumisia. Vasemmisto on kuollut moneen kertaan ja pakotettu jälleen heräämään eloon, sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen ja perustamaan kamppailunsa uusiin vastakkainasetteluihin. Kapitalismi on ollut ylivoimainen vastustaja, joka on lyönyt meidät aina uudelleen kappaleiksi ja rikkonut ne subjektit, joille kamppailumme perustuu. Voittomme on ajan myötä käännetty meitä vastaan, saavuttamiemme valta-asemien alta on kaivettu maata koko ajan. Kunnes kohtasimme muuttuneen kapitalismin, jonka vuoksi aiemman valtamme perusta on heikentynyt.
Karkeasti ja yksinkertaistaen olemme liikkuneet sotien jälkeen kahden hegemonian väliä: sosiaalidemokraattisen ja uusliberaalin. Niissä sosiaaliset, poliittiset ja valtiolliset voimat on koottu blokeiksi, joka ovat sitoneet vaatimuksensa tiettyihin lupauksiin ja institutionaalisiin kanaviin. Nämä hegemoniset kaudet ovat kestäneet noin 30 vuotta kerrallaan.
Tietty poliittinen yhteiskuntaratkaisu ja hallintamuoto luonnollistetaan hegemonisella kaudella. Tästä yhteiskuntaratkaisusta tulee napa, johon kaikkien poliittinen kompassi suhteutetaan, myös opposition. Sosiaalidemokraattinen hegemonia – ja sitä vastaavat yhteiskuntasopimuksen muodot maissa, joissa sosiaalidemokratia oli heikko – pystytti historiallisen blokin: elinkeinoelämän ja työväenliikkeet intressit sidottiin toisiinsa konsensuspolitiikalla, jossa työn ja pääoman konfliktilla oli institutionaalinen välitys (Ruotsissa niin kutsutun “Ruotsin mallin” ja Saltsjöbadin sopimuksen muodossa*) ja rakennettiin hyvinvointimalli, johon myös keskiluokan intressit sidottiin. Myös oikeisto pakotettiin toimimaan suhteessa kansankotiin ja Ruotsin malliin, ottamaan sen politiikan annettuna areenana.
Uusliberaalissa siirtymässä (joka alkoi Iso-Britanniassa ja USA:ssa 70-luvun lopulla ja ajettiin lopullisesti läpi Ruotsissa 90-luvun alussa) aiemman hegemonian pohjana olleet blokit hajotettiin. Jonkin aikaa kestäneen politisoinnin ja polarisoinnin jälkeen pystytettiin uusi uusliberaali blokki, johon sidottiin myös ryhmät, jotka aiemmin olivat tukeneet sosiaalidemokratiaa. Siitä tuli uusi napa, jonka mukaan kompassi suunnattiin. Hyvinvointisektoria markkinaistettiin, työmarkkinarauha murrettiin yksipuolisesti, ay-liikettä heikennettiin joukolla hyökkäyksiä, taistelukykyiset liitot menettivät valta-asemansa kun teollisuustuotanto ulkoistettiin ja hajautettiin globaalisti (ja näiden kaikkien muutosten myötä leimahti uusia kamppailuja). Palkan sijaan lainasta tuli tapa nostaa elintasoa. Kaikkien tuli muuttua homo economicuksiksi, taloudellisesti rationaalisiksi yksilöiksi, jotka toimivat globaaleilla markkinoilla. Kapitalismi luonnollistettiin uudelleen epäpoliittisena realiteettina, joka jokaisen poliittisen projektin ja voiman tuli ottaa annettuna ja kyseenalaistamattomana lähtökohtanaan. Mark Fisher kutsuu tätä kapitalistiseksi realismiksi: “Kapitalistinen realismi ei tarkoita että ihmiset identifioituvat positiivisesti uusliberalismiin, vaan uusliberalistisen maailmankatsomuksen luonnollistamista ja sitä kautta depolitisoimista.”
Kapitalistinen realismi muokkasi myös uusliberalismin vastavoimia, yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka esittivät oikeuksiin liittyviä vaatimuksia. Uusliberalismi ei koostunut poliittisesti vain reaktionäärisestä puolesta, jonka David Harvey on nostanut esiin alkaen Thatcherin, Reaganin ja Bushin konservatiivisesta perhepolitiikasta ja antifeminismistä vastauksena hyvinvointivaltion purkamiseen tai aggressiivisista yrityksistä murskata ay-liike. Sillä oli myös edistyksellinen puoli, kuten Nancy Fraser huomauttaa. Edistyksellinen uusliberalismi tuki oikeuksiin liittyviä vaateita ja vähemmistöjen tunnustamista. Niin kauan, kun uusliberalismin taloudellisia perusteita ei kyseenalaistettu, oli tilaa kyseenalaistaa syrjintää, representaation puutteita ja sosiaalisen liikkuvuuden esteitä. Wendy Brown nostaa tämän esiin uusliberalismin sisäisenä paradoksaalisena jännitteenä, joka muokkasi myös siihen kohdistuvaa vastarintaa. Keskiluokasta tuli normi, johon etuoikeuksia ja sortoa suhteutettiin, se luonnollistettiin politiikassa ainoaksi luokaksi ja työväenluokka lakkasi olemasta politiikan viitepiste.
Juuri yksilöllisen vapauden ja individualismin ja toisaalta yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden ja poliittisen universalismin lupausten välinen jännite loi uusliberalismin sisäistetyn vastakkainasettelun. Brown kuvailee vastakkainasettelua Friedrich Nietzschen käsitteellä “ressentimentti”, kauna. Ressentimentin tunne syntyy altistumisesta epäoikeudenmukaisuudelle, kun se sisäistyy osaksi ihmisen itseymmärrystä. Olet vastuussa omasta itsetoteutuksestasi, mutta epäonnistut jatkuvasti törmätessäsi yhteiskunnallisiin rakenteisiin – ja vastuu palautuu sinulle.
Olemme jumissa rakenteissa, joista epäoikeudenmukaisuudet syntyvät: ne syöttävät meille vaatimuksia omasta kyvystä ja synnyttävät kyvyttömyyttä**. Kollektiivisen kamppailun sijaan tämä johtaa katkeruuteen ja kostonhimoon. Koston tuottama puudutus peittää vahingon. Brown ottaa vielä yhden askeleen. Hänen mukaansa tästä seuraa vaatimus itseen kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden tunnustamisesta ja vaatimus representaatiosta sorrolle altistuneen ominaisuudessa – joka lukitsee nämä kamppailut rakenteisiin, joista epäoikeudenmukaisuudet ovat peräisin. Ongelma on, että ennemmin kuin aktiivinen ja ylittävä, tämä on reaktiivinen ja säilyttävä positio. Sorretusta subjektista tulee identiteetti, oman altistuneisuuden esillä pitämisestä tulee ainoa väylä tunnustukseen ja edes jonkinlaiseen valtaan ja oikeudenmukaisuuteen. Brownin mukaan kamppailun sisältö määrittyy menneestä käsin (sorron historia) ennemmin kuin mahdollisuudesta toisenlaiseen tulevaisuuteen. Rakenteiden uhkaamisen sijaan tullaan uusintaneeksi kyvyttömyyttä.
Wendy Brown tunnetaan parhaiten identiteettipolitiikan kriitikkona. Tämä on sisäistä kritiikkiä, jonka tarkoitus on kehittää kamppailuja, mutta hänen liberalismin ressenttimentin tarkastelunsa on kattavampi ja kritiikki suunnataan yhtä paljon vasemmistoon. Uusliberalismin ressenttimentti leviää koko poliittiselle spektrille reaktionäärisestä oikeistopopulismista nostalgiseen vasemmistoon. Tämä on erityisen selvää aikakaudellamme, kun uusliberalismin hegemonia on alkanut murtua vuoden 2008 talouskriisin jälkeen. Kriisin kapina-aalto epäonnistui ja sosiaalidemokraatit liukenivat leikkauspolitiikkaa ajavaan teknokraattiseen keskustablokkiin. Uusliberaali blokki on alkanut hajota. Se ei onnistu artikuloimaan vaatimuksia ja sen lupaukset ovat osoittautuneet mahdottomiksi lunastaa. Uusliberalismin kriisi näyttäytyy myös identiteettipolitiikan ja teknokraattisen sosiaalidemokratian kriisinä. Kompassi pyörii ilman napoja, joihin suhteuttaa itsensä.
Brownille ressentimentti ja kyvyttömyys ovat tappioiden oireita. Vasemmiston osalta hän liittää nämä kaunat sen pitkään kuihtumiseen poliittisena vaihtoehtona, joka kiihtyi vuosien 1956 ja 1991 välillä.
Vasemmiston historia on tiukasti kiinni modeniteetin läpimurrossa, uskossa progressiivisiin edistysaskeliin kohti historiallista päämäärää (telosta), järjen emansipoivaan ja vapauttavaan luonteeseen ja ihmiseen historian tekijänä. Työväenliikkeen, reaalisosialismin ja hyvinvointivaltion tappiota kapitalismille on seurannut liberalismin romahdus. Brownin mukaan moderniteetti on tyhjentynyt, sen lupaus on petetty.
Vasemmiston ja työväenliikkeen kannalta tämä tarkoittaa, että tulevaisuus on tuhottu. Ei ole selvää telosta, päämäärää ja suuntaa. Huolimatta siitä että hyvyyden telos katoaa, hyvyyden kaipuu on jäljellä, mikä voi johtaa kieltäytymiseen hyväksymästä teleologian, historian progressiivisen kehityksen idean menetystä. Jäljellä on myös kaipuu vasemmistoon, joka takertuu historiallisen kertomuksen jäänteisiin, jossa säilytetään näkemys historian progressiivisesta edistymisestä ja universaalista poliittisesta identiteetistä (homogeeninen ja yhtenäinen “luokka”, “sukupuoli”, “kansa”). On ymmärrettävää, että kun menee huonosti, halutaan palata aikaan jolloin meni hyvin, mutta impulssi johtaa harhaan. Vapaudenkaipuu kääntyy nietzscheläisittäin vallan puutteeksi, haluksi valtaan itseä vastaan. Suru moderniteetin ja liberalismin petetyistä lupauksista “muuttuu melankoliaksi myös siksi, että koemme, että lupaus ei ole vain kuollut vaan petetty”.
Tässä tilanteessa vasemmistosta tulee Brownin mukaan defensiivinen, ahdistunut ja herkkä. Se keskittyy symbolisiin tekoihin ja moralismiin, sitä leimaa piiritetyksi joutumisen mentaliteetti. Identiteettipolitiikan kriitikoista tulee yhtä fiksoutuneita identiteetteihin ja fokusoituneita historiallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin kuin kritisoimistaan suuntauksista. Ne vasemmistossa, jotka problematisoivat ja dekonstruoivat ongelmanasetteluita nähdään hankalina ja syypäinä moderniteetin arvojen tappioon. Vallan puutteessa viha suunnataan sisäänpäin.
Brownin mukaan tässä tilanteessa kulttuuridebatit ja sisäiset positiokiistat muuttuvat ongelmallisiksi. Ne eivät onnistu luomaan meille uutta tulevaisuutta, tarjoamaan uusia (ei-teleologisia) päämääriä ja projekteja. Emme koskaan pääse keskustelemaan siitä, miten luomme kollektiivista voimaa tämän päivän kapitalismissa vallitsevasta moninaisuudesta, heterogeenisesta kokoonpanostamme käsin. Riidat harhauttavat meitä, imevät motivaatiomme ja painavat pois yrityksemme rakentaa voimaa. Sen sijaan, että yrittäisimme löytää yhteistä siitä, mitä meillä on eroistamme huolimatta, joudumme historiamme vangiksi. Brownin ratkaisu on kannustaa kohti siirtymää lauseista “minä olen”– “minuun on kohdistunut, tämä on minun historiani” – kohti “haluan tätä meille”. Löytää keskustelu, miten luomme yhteistä tulevaisuutta.
Tässä piilee hegemoniakriisin mahdollisuus. Kun blokit löyhentyvät, politiikasta tulee hetkeksi taas mahdollista, voidaan muodostaa uusi me, sitoa vaatimuksia ja kamppailuja yhteisiksi projekteiksi – ei yhteisestä historiasta vaan yhteisestä tulevaisuudesta käsin. Yhteinen reitti eroista ja erilaisista kokemuksista huolimatta. Meillä on mahdollisuus asettaa oma suunta kompassille, piirtää oma portolano-kartta*** yhteiselle matkalle.
* Saltsjöbadin sopimus on ruotsalaisten työmarkkinaosapuolten vuonna 1938 laatima sopimus, jonka mukaan työmarkkinakompromissit neuvotellaan osapuolten kesken ilman maan hallituksen väliintuloa. (suom. huom.)
** Tekstin sana “vanmakt” viittaa Nietzschen käsitteeseen Ohnmacht, joka kääntyy suoraan suomeksi vallan puutteeksi tai ei-vallaksi. Luettavuuden takia sana on käännetty kyvyttömyydeksi. (suom. huom.)
*** Portolano-kartat ovat muinaisia merikarttoja ja karttakokoelmia. Nimi on peräisin italiankielisestä portulano-sanasta, joka viittaa satamaan. (suom. huom.)