Olen kärsinyt ajoittaisesta masennuksesta teini-ikäisestä saakka. Jotkut näistä jaksoista ovat heikentäneet minua merkittävästi – johtaen itsetuhoisuuteen, vetäytymiseen (vietin kuukausia omassa huoneessani ja uskalsin lähteä ulos ainoastaan ilmoittautuakseni työkkäriin tai ostaakseni minimaalisen määrään kuluttamaani ruokaa) ja psykiatriselle osastolle. En sanoisi toipuneeni tästä tilasta, mutta voin onneksi todeta sekä vaikutusten että depressiivisten jaksojen ankaruuden vähentyneen merkittävästi viime vuosina. Tämä on osittain seurausta elämäntilanteeni muutoksista, mutta kyse on myös siitä, että aloin ymmärtää masennustani ja sitä, mikä sen aiheutti, toisella tavalla. En jaa omia kokemuksiani henkisestä kärsimyksestä, koska ajattelisin että niissä on jotain erityistä tai ainutlaatuista, vaan tukeakseni väitettä, jonka mukaan masennuksen monet muodot voidaan parhaiten ymmärtää – ja parhaiten torjua – kehystämällä ne tavoilla, jotka ovat yleisluontoisia ja poliittisia eivätkä yksilöllisiä ja “psykologisia”.

Omasta masennuksesta kirjoittaminen on vaikeaa. Masennuksen muodostaa osittain pilkallinen “sisäinen” ääni, joka syyttää omahyväisyydestä – sinä et ole masentunut, tunnet vain itsesääliä, ryhdistäydy – ja tämä ääni on taipuvainen heräämään henkiin, kun alkaa kertoa olostaan avoimesti. Tämä ääni ei tietenkään ole lainkaan “sisäinen” ääni – se on sisäistetty ilmaus todellisista yhteiskunnallisista voimista, joista osaan liittyy se, että kaikki yhteydet masennuksen ja politiikan välillä kielletään.

Oma masennukseni on aina liittynyt uskomukseen, jonka mukaan minä olen kirjaimellisesti kelvoton. Käytin suurimman osan elämästäni aina kolmekymppiseksi saakka uskoen, etten tule koskaan tekemään töitä. Parikymppisenä ajelehdin jatko-opiskelun, työttömyyskausien ja pätkätöiden välillä. En tuntenut sopivani mihinkään näistä rooleista. Jatko-opiskelijana tunsin olevani puuhastelija, joka oli jotenkin feikannut itsensä läpi, en todellinen tutkija. Työttömänä koin, etten ollut oikeasti työtön, kuten työtä todella etsivät ihmiset, vaan työnvälttelijä. Ja pätkätöissä koin suoriutuvani puutteellisesti, ja joka tapauksessa minun ei todellisuudessa kuulunut tehdä näitä toimisto- tai tehdastöitä, ei siksi että olisin ollut “liian hyvä” niihin, vaan täysin päinvastoin koska olin ylikoulutettu ja hyödytön ja vein samalla työn joltain, joka olisi oikeasti tarvinnut ja ansainnut sen minua enemmän. Koin jopa psykiatrisella osastolla, etten ollut oikeasti masentunut – minä ainoastaan jäljittelin sairautta voidakseni vältellä työntekoa, tai masennuksen helvetillisen paradoksaalisen logiikan mukaisesti: jäljittelin oireita voidakseni salata sen tosiasian, etten kyennyt työntekoon ja ettei minulle ollut yhteiskunnassa mitään sijaa.

Kun sain vihdoin luennoitsijan paikan Further Education -koulusta, olin hetken riemuissani, mutta riemuni luonne osoitti, etten ollut päässyt eroon kelvottomuuden tunteistani. Tämä johti pian uusiin masennuskausiin. Minulta puuttui rooliin syntyneen itsevarmuus. Jollain aika selkeällä tasolla en uskonut olevani sellainen henkilö, joka voisi opettaa työkseen. Mutta mistä tämä uskomus kumpusi? Psykiatrian valtavirta paikantaa tällaiset uskomukset vialliseen aivokemiaan, joka voidaan korjata lääkkeillä. Psykoanalyysi ja siitä vaikutteita saaneet terapiamuodot etsivät henkisen ahdingon alkuperää tunnetusti perhetaustasta. Kognitiivinen käyttäytymisterapia on puolestaan vähemmän kiinnostunut negatiivisten uskomusten alkuperästä. Sen sijaan se yrittää korvata uskomukset positiivisilla tarinoilla. En tarkoita, että nämä mallit olisivat täysin väärässä, vaan että ne ohittavat – ja niiden täytyy ohittaa – näiden alemmuuden tuntemusten todennäköisimmän syyn: yhteiskunnallisen vallan. Yhteiskunnallisen vallan muoto, jolla oli suurin vaikutus minuun, oli luokkavalta, vaikka totta kai sukupuoli, etnisyys ja muut alistuksen muodot toimivat tuottamalla samaa ontologista alemmuudentuntoa. Sitä voi parhaiten kuvata aikaisemmin ilmaisemani ajatuksen avulla: et ole sen kaltainen ihminen, joka voisi täyttää hallitsevan ryhmän itselleen korvamerkitsemiä rooleja.

Aloin tutkia David Smailin tuotantoa yhden Capitalist Realism -kirjani lukijan yllyttämänä. Smail – terapeutti, joka tekee vallan kysymyksestä keskeisen toiminnalleen – vahvisti hypoteesin, jota kohti olin hoiperrellut. Tärkeässä kirjassaan The Origins of Unhappiness Smail kuvailee, miten luokan jälkien on tarkoitus olla lähtemättömiä. Niille, joita opetetaan syntymästä lähtien ajattelemaan itseään alempiarvoisina, pätevyyden hankkiminen tai vaurastuminen harvoin riittää poistamaan – joko omasta tai muiden mielestä – alkukantaisen arvottomuuden kokemuksen, joka jättää heihin jälkensä jo varhain elämässä. Joka poistuu siitä yhteiskunnallisesta lokerosta, jossa hänen “kuuluu” olla, on aina vaarassa joutua huimauksen, paniikin ja kauhun tunteiden valtaan: “… eristettynä, irti leikattuna, vihamielisen tilan ympäröimänä, olet yhtäkkiä ilman yhteyksiä, ilman jatkuvuutta, ilman mitään mikä pitää sinut pystyssä tai paikoillaan; pyörryttävä, kuvottava epätodellisuus ottaa sinut valtaansa; sinua uhkaa täydellinen identiteetin menetys, kokemus kertakaikkisesta huijaruudesta; sinulla ei ole lupaa olla täällä, nyt, eläen tässä ruumiissa, tällä tavoin pukeutuneena; sinä et ole mitään, ja sinusta tuntuu hyvin kirjaimellisesti siltä, että olet muuttumassa ‘ei miksikään’.”

Yksi hallitsevan luokan menestyneimmistä taktiikoista on jo jonkin aikaa ollut vastuullistaminen. Jokaista alistetun luokan yksittäistä jäsentä kannustetaan kokemaan, että hänen köyhyytensä, mahdollisuuksien puutteensa tai työttömyytensä on vain ja ainoastaan hänen oma vikansa. Yksilöt syyttävät itseään yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan, ja joka tapauksessa heidät on saatu uskomaan, etteivät rakenteet todella ole olemassa (ne ovat ainoastaan tekosyitä, joita heikot käyttävät). Smail kutsuu “maagiseksi voluntarismiksi” uskomusta, jonka mukaan jokainen yksilö voi tehdä itsestään ihan mitä tahansa haluaa olla. Tämä on hallitseva ideologia ja nykyajan kapitalistisen yhteiskunnan epävirallinen uskonto, jota tosi-tv:n “asiantuntijat” ja bisnesgurut tyrkyttävät yhdessä poliitikkojen kanssa. Maaginen voluntarismi on sekä seuraus tämän hetken historiallisen alhaiselle luokkatietoisuudesta että tämän syy. Se on masennuksen kääntöpuoli – jonka taustalla oleva oletus kuuluu, että olemme kaikki ainutlaatuisesti vastuussa omasta kurjuudestamme ja näin ollen ansaitsemme sen. Pitkäaikainen työttömyys muodostaa nyt Isossa-Britanniassa erityisen häijyn kaksoispinteen: väestö, joka on koko ikänsä saanut kuulla olevansa kelvoton, on saanut samalla kuulla voivansa tehdä ihan mitä haluaa.

Meidän täytyy ymmärtää Iso-Britannian väestön fatalistinen alistuminen kurjistamispolitiikkaan seurauksena masennuksen tarkoituksellisesta levittämisestä. Tämä masennus ilmenee ajatuksena siitä, että asiat vain pahenevat (kaikilla paitsi pienellä eliitillä), että olemme onnekkaita että meillä ylipäätään on töitä (joten meidän ei pitäisi odottaa palkkojen nousevan inflaation mukana), että meillä ei ole varaa hyvinvointivaltion jaettuihin kustannuksiin. Kollektiivinen masennus on seurausta hallitsevan luokan uudelleenalistamishankkeesta. Jo jonkin aikaa olemme enenevissä määrin hyväksyneet ajatuksen, jonka mukaan emme ole sellaisia ihmisiä, jotka voivat toimia. Tämä ei johdu tahdon puutteesta; masentunut ihminen ei voi vain “piristyä” ja “lähteä lenkille”. Luokkatietoisuuden uudelleenrakentaminen on valtava tehtävä. Siinä ei voi tukeutua valmiisiin ratkaisuihin. Mutta se on mahdollista huolimatta siitä, mitä meidän yhteinen masennuksemme meille kertoo. Uusien poliittisen toiminnan muotojen keksiminen, rappeutuneiden instituutioiden elvyttäminen, yksityistetyn tyytymättömyyden kääntäminen poliittiseksi vihaksi: kaikki tämä voi tapahtua, ja kun se tapahtuu, kuka tietää mikä on mahdollista?

Teksti: Mark Fisher
Käännös: Juho Narsakka ja Henri Pienimaa

Alkuteksti julkaistu The Occupied Times of London -sivulla 19. maaliskuuta 2014 (https://theoccupiedtimes.org/?p=12841)