I
Kirjoittaessaan Philippe-Lacoue Labarthelle vuonna 1984 Maurice Blanchot’n poliittista intohimoa koskevan keskustelun yhteydessä Dionys Mascolo toteaa suurin piirtein, että ”kirjallisuuden olemassaolosta” tai ehkä pikemminkin ”siitä, että on olemassa jotain sellaista kuin kirjallisuus”, ”päädyimme kommunismiin”[1]. Ensi lukemalta äärimmäisen kummallinen ajatus. Kirjallisuuden olemassaolo on siis eräänlainen perusta tai perustelu kommunismille. Onko kyse jonkinlaisesta uudenlaisesta historiallisesta determinismistä: tietty tuotantovälineiden kehitysaste antaisi perusteen kommunismille päällysrakenteen muutoksena? Tulkinta ei kenties ole täysin hatusta vedetty, sillä Blanchot’n ystävä Georges Bataille kirjoittaa esseessään ”Hegel l’homme et l’histoire”, että historia, työ, tietoisuuden liike on ensin käytävä läpi ja saatettava loppuun ennen kuin tuhlaus, ekstaasi, johon runous ja kirjallisuus tietenkin kuuluvat, on mahdollista.
Onko Mascolon ja Blanchot’n idea sama? Ovatko kirjallisuus ja kommunismi siis jonkinlaisia likaisia (pikku) salaisuuksia, joiden parissa voidaan puuhastella, kun päivän työt on saatu loppuun? Hieman tällä tavoin sanaa ”kommunismi” vaikuttavatkin käyttävän monet nykyajan vasemmistolaiset, myös kirjailijat ja taitelijat (jotka usein innostuvat myös Bataillen transgressio-höpinöistä). Voin kuluttaa päiväni apurahahakemuksien laatimiseen, oman portfolioni kehittämiseen, riistää itseäni ja toisia, mutta illalla hipelöin Marxin ja Leninin teoksia ja julistan olevani kommunisti järkyttääkseni ehkä edes naapureitani, jos porvarit eivät enää järkyty mistään.
Onko näillä kirjallisen kommunismin ajatuksilla sitten mitään tekemistä sen kanssa, mitä Marx kutsui kommunismiksi? Marxille itselleen kommunismi merkitsi jotain aivan muuta kuin viime vuosisadalla tuntemamme hallitusmuoto. Marxin mukaan kommunismi on ”todellinen liike, joka kumoaa vallitsevat olot”, eli asettuu elämän ja tuotannon edellytysten yksityistä omistusta vastaan, ja joka pyrkii tekemään singulaarisuuksien yhteisen olemassaolon todelliseksi. Marxille kyse on riistettyjen subjektien liikkeestä oman elämänsä parantamiseksi tässä ja nyt. Erään Marxin nuoruudessaan laatiman kirjeen mukaan kommunismi on myös ”häikäilemätöntä kritiikkiä kaikkea vallitsevaa kohtaan, häikäilemätöntä siinä mielessä ettei se kavahda omia tuloksiaan eikä myöskään konfliktia vastaan osuvien mahtien kanssa”[2]. Kommunismi ei siis ole ”hypoteesi”, kuten eräille aikamme vasemmistolaisille filosofeille vaan rynnäkkö taivasta vasten, kuten Marx paljon myöhemmin sanoo Pariisin kommunardeista.
Myöskään Blanchot’n tai Mascolon ajatus ”kirjallisesta kommunismista” tai ”ajattelun kommunismista” ei sentään palaudu likaiseen pikku salaisuuteen. Blanchot’lle kommunismi merkitsee yhteisöttömien yhteisöä, erilaisten kommunikaatiota ilman yhteistä asiaa[3]. Mascolo taas määrittelee kommunismin siten, että ihmisille on ominaista kommunikaation tarve juuri yllä mainitussa mielessä, ei informaation välittämisenä vaan erilaisten yhdessäolemisena erossa, erilaisina, ja kommunismin tehtävä poliittisena liikkeenä on luoda edellytykset kommunikaation tasa-arvolle, kommunikaation tai yhdessäolemisen tarpeen universaalille toteuttamiselle[4].
Voimme kritikoida kirjallisen kommunismin ajattelua eri tavoin – kommunismi ei ole pelkkä yhteisö eikä yksilön rajallisuuden ilmaus vaan todellinen liike, ei universaalin ihmisolemuksen tai tasa-arvon toteuttamista vaan erojen vahvistamista yhteisen avulla. Eikä kommunismi ole pelkkää ajattelua vaan jokapäiväistä materiaalista kamppailua. Kiinnostavampaa on kuitenkin tarkastella, voivatko Blanchot’n (ja Mascolon) ajatukset kirjallisuuden ja kommunismin suhteesta auttaa jäsentämään joitakin nykyajan kumouksellisten liikkeiden kohtaamia teoreettisia ja poliittisia ongelmia. Entä onko kirjallisuudella mitään tekemistä aikamme keskeisten kamppailujen kanssa?
Nykyisin jotkut sanovat olevansa kommunistin sijaan ”kommonisteja”: he ovat commonsien puolella, yhteishyödykkeiden tai yhteisvaurauden puolella yksityistä ja valtiollis-julkista omaisuutta vastaan. On totta, että nykyisin commons-tuotantomalli – katsokaa Wikipediaa, Googlea, Amazonia – on osoittautunut paljon tehokkaammaksi kuin yrityksen sisään suljettu tuotanto. Kyse on siis eräänlaisesta edistysaskeleesta tuotantovälineiden kehityksessä. Tässä mielessä ”kommonismi” näyttää hieman samanlaiselta ratkaisulta kuin vanha sosialistinen determinismi, edistysusko, industrialismi tai viime vuosikymmenen Latinalaisen Amerikan hallituksille ominainen desarrollismo: on otettava osaa tuotantovälineiden kehittämiseen, ja on osallistuttava tuotantovälineiden kehityksen esteitä raivaavaan porvarilliseen vallankumoukseen tai porvarilliseen politiikkaan, koska se edistää tulevan vallankumouksen mahdollisuuksia…
Edellä mainitut yhteisvaurauden muodot näyttävät nykyisin kuitenkin lähinnä tuottavan ilmaisia infrastruktuureita pääomalle. Ne tekevät mahdolliseksi leikata julkisia palveluita ja jättävät suurimman osan tuottajistaan loputtomaan köyhyyteen. Lisäksi commonseja, yhteisvaurautta pidetään usein jonkinlaisena uutena oikeuden tai omaisuuden muotona. Se, mikä on yhteistä, kuuluu kaikille. Jos meillä oli ensin yksityisiä oikeuksia (sananvapaus jne.), sitten julkisia oikeuksia (oikeus sosiaaliturvaan, palveluihin), nyt meillä on kolmas, kenties aiempiin nähden synteettinen oikeuden muoto: yhteisen oikeus, kaikkien omistusoikeus.
Blanchot’n ajatus kirjallisesta kommunismista on kuitenkin, että se mikä on yhteistä ei ole jotain, mikä kuuluu kaikille vaan pikemminkin jotain, mikä ei kuulu kenellekään. Jos kieli on jotain yhteistä, se on samalla aina jotain, mitä on mahdotonta omistaa, mahdotonta hahmottaa ulkopuolelta, jotain jonka läpi on mahdotonta kulkea. Kielellä ja kuolemalla on aina olennainen yhteys. Blanchot’n kirjoitukset kuolemasta ja hiljaisuudesta – niiden samanaikaisesta välttämättömyydestä ja mahdottomuudesta kirjallisuudessa – ovatkin aina eräänlaista kirjallisuuden tekijänoikeuksien kritiikkiä. Haave sanoja edeltävästä hiljaisuudesta, jota kohti runous ja kirjallisuus voisivat liikkua, on myös haave tekijän täydestä yksilöllisyydestä.
Kuten kuolemaa ei koskaan voi ottaa omaksi tai kokea omana, ei myöskään hiljaisuutta sanojen takana, olioiden mykkää tiheyttä voida koskaan tavoittaa kirjallisuudessa, sillä tämän hiljaisuuden pohjalta löytyy aina epämääräinen, kauhistuttava mumina tai kohina. Blanchot’n mukaan kirjallisuudessa ei puhu tekijä, tietoinen subjekti, vaan ”Se” tai ”Hän”, absoluuttisen ulkopuolen anonyymi ääni. Kirjallisuus on jonkinlaista altistumista kielen neutriudelle, anonyymille ja täysin persoonattomalle voimalle. Blanchot’n kuvaukset siitä, millä tavoin kirjallisuus karkaa tekijän otteesta ja pakottaa kirjoittajan muuttumaan perustavanlaatuisella tavalla, tuovat mieleen Michel Foucault’n kuvaukset kyynikoista, uudesta vallankumouksen hahmosta, jolle olennaista ei koskaan ole olla oikeassa, lausua totuutta vaan muuttaa totuus elämäksi, muuttua itse maailman muuttamisen mukana. Tätä voitaisiin kutsua kommunismiksi kokemuksena, ja juuri tässä mielessä, kokemuksina, kirjallisuus ja kommunismi muistuttavat toisiaan. Kommunismi on singularisaation, ainutkertaiseksi ja erilaiseksi muuttumisen prosessi, ei oikeutta tai omaisuutta. Siksi on yhdentekevää sanoa: ”olen kommunisti” (tai kysyä, ”oletko sinä kommunisti”?), samalla tavoin kuin Rimbaud’lle, Lautreamontille tai Rilkelle on merkityksetöntä sanoa ”minä olen runoilija”. Jos sanalla kommunismi on jokin merkitys, täytyy olla olemassa jotain sellaista, jokin sellainen todellinen liike, jota voidaan kutsua kommunismiksi.
Paolo Virnon mukaan kommunismi todellisena liikkeenä ei perustu yhteiseen tavoitteena, tulevana yhteiskunnallisena muotona vaan lähtökohtana: ei promissina vaan premissinä. Sitä ”yhteistä”, jonka puolesta kommunistinen liike kamppailee, eivät ole ainoastaan tai ensi sijassa uudenlaiset linux-sovellukset vaan niin sanotut ihmisen lajityypilliset kyvyt: kieli, kyky irrottautua välittömästä havainnosta, muuttaa omaa ympäristöään tai omia aivojaan, siis reflektio ja mielikuvitus, ja näiden kykyjen vapaa käyttö. Nyt näistä kyvyistä on tullut välittömiä tuotantovälineitä kapitalismille, niiden käytöstä käydään jatkuvaa kamppailua. Kun aivot ja ruumis yritetään alistaa pääoman arvonlisäyksen välineiksi, se mitä aiemmin kutsuttiin luokkataisteluksi koskettaa nykyisin koko elämää, subjektiivisutta, suhdetta itseen ja toisiin.
Tässä mielessä Blanchot’n ja Mascolon ajatus kirjallisuuden ja kommunismin suhteesta ei enää vaikuta täysin hourupäiseltä: he ajattelevat, että kirjallisuus runouden runoutena, kielellisenä toimintana, joka kohdistuu itseensä, omien edellytystensä tutkimukseen, on kenties yksi todellinen liike, jota voidaan kutsua kommunismiksi (erityisistä ideologisista tavoitteista huolimatta). Siinä on kyse ihmisen kielellisten kykyjen vapaasta käytöstä ilman tekijänoikeuksia. Ei toki riitä todeta filosofisesti, että kirjallisuuden ajatus on tällainen, että Mallarmélla oli tällainen käsitys, vaan olisi katsottava, kirjoittaako kukaan nykyisin tällä tavoin, onko tällaista liikettä edelleen olemassa. Ja kenties myös, olisivatko kirjoittajat valmiita järjestäytymään puolustaakseen kirjallista kommunismia pääoman ylivaltaa vastaan.
II
Blanchot’lle kirjallisuus on aina tekemisissä kuoleman, itsen rajallisuuden tai riittämättömyyden kanssa, mikä tuntuu jollakin tavoin olevan ristiriidassa hänen Ulkopuolta, persoonatonta voimaa koskevan käsityksensä kanssa. Miksi ”minän” pitäisi kiinnostaa meitä edes negatiivisesti? Onko rajallisuutta, ahdistusta aina jäätävä vatvomaan vai voisiko siitä vain ottaa hatkat? Lawrence Ferlinghettillä on hieman Blanchot’ta muistuttava, vähemmän teoreettisesti reflektoitu, mutta joillakin tavoin vielä tärkeämpi käsitys kirjallisuuden persoonattomasta voimasta. Ferlinghettin kirjassa Her esiintyy samanlainen neutri, ei-persoonallinen, ei enää vain kolmannen vaan ”neljännen persoonan” voima kuin Blanchot’n ”Il”, Se tai Hän.
Blanchot’lla kirjoitus, kirjallisuus on jollakin tavoin kuvallisuuden vastaista, sen hiljaisuuden pohjalta kaikuva voima vastustaa näköhavainnon objektivoivaa luonnetta ja kuvan kauhistuttavaa lumoa. Blanchot’lle nimenomaan kieli, kirjoitus, kirjallisuus horjuttaa minää ja toimii neutraalin, persoonattoman Hänen poissaolevan läsnäolon paikkana. Blanchot korostaa, että näkeminen ja puhuminen ovat heterogeenisia, puhuminen ei ole näkemistä, mutta puhuminen tai kirjoittaminen on aina jollain tavoin ensisijaista näkemiseen nähden (ja suhde puhumisen ja näkemisen välillä on ensisijaisesti yksisuuntainen, puhuminen ei ole näkemistä). Kyse on tietysti jonkinlaisesta varhaisen modernistisen runouden fanaattisen kuvallisuuden vastustamisesta, kuvan lumon kritiikistä.
Ferlinghettin ajatus on kuitenkin, että myös näkeminen voi olla persoonatonta, eikä kuvan ja kirjoituksen välillä ole dialektista vastakkaisuutta vaan pikemminkin spiraalimainen, toinen toisensa ”käsistä” tai kontrollista repivä suhde. Kirjallisuudessa kuva ja kirjoitus (tai ääni) molemmat ”lähtevät käsistä”, ja niiden käsistä lähtemisen prosessit vahvistavat, kiihdyttävät toisiaan. (Ferlinghettin runoista monet lähtevät liikkeelle ekfrasiksesta ja niissä kuvan ja sanan suhde on hyvin keskeistä.) Ferlinghettille ”yksikön neljäs persoona” on avain, joka avaa maailmaan toisenlaisen näkökulman, saa näkemään maailman persoonista, minusta ja sinusta riippumatta. Maailma lakkaa näyttäytymästä pelkästään inhimillisenä tai antropomorfisena, se saavuttaa tietyn outouden asteen ja samalla hahmottuu ”tekeillään olevana”, eikä enää pelkästään kiteytyneiden objektien, kivien ja persoonien kokoelmana.
Vaikka Ferlinghettin kirjaa kutsutaan (luultavasti ns. nouveau romanin innoittamana) yleensä romaaniksi, sitä voisi yhtä hyvin pitää tolkuttoman pitkänä proosarunona, mutta myös eräänlaisena tutkielmana amerikkalaisesta kirjallisuudesta jossa juuri ”elämäkerran” kirjoittamisen kautta elämästä tulee ei-omaa, minästä tulee toinen (”Je est un autre”, kuten Rimbaud julistaa). Ferlinghetti viittaa (tietenkin nimiä mainitsematta) beat-kirjalijoiden suureen esikuvaan Thomas Wolfeen ja hänen kirjaansa Look homeward, angel, ja väittää, että toisin kuin usein kuvitellaan, kyse ei ole Wolfen omaelämäkerrasta, vaan elämän tulemisesta maailmaksi, yhteiseksi. Amerikkalaisilla kirjailjoilla, ennen kaikkea Wolfella ja Kerouacilla (oma)elämäkerrasta tulee eräänlaista kokonaisen mantereen elämänkertaa, ei niin että minä = koko Amerikka vaan pikemminkin minä tulee mantereeksi, paon avoimeksi tilaksi. Amerikka ≥ minä.
Kirjallisessa kommunismissa keskeistä onkin Blanchot’n mukaan tilallistuminen, joka on samalla eron ja etäisyyden tuottamista, yhteisyyttä erossa. Hänen mukaansa kirjallisuus on jollakin tavoin tilallista, ei ensisijaisesti ajallista (toisin kuin suurin osa länsimaista metafysiikkaa on ajatellut). Tällä ajatuksella on nähdäkseni myös aivan olennainen poliittinen merkitys. Aina kun kysymme, miksi kukaan ei ryhdy kapinaan, ala järjestäytyä pääoman ylivaltaa vastaan, saamme vastaukseksi: ”Mulla ei oo aikaa!” Siitä lähtien kun äärellisen olemassaolon ongelma ylipäätään kohdataan länsimaisessa ajattelussa, eli Kantista alkaen, aika nähdään aina ensisijaisena, dynaamisena elementtinä tilaan nähden. Aika on dynaamista, tila on staattista, ja esimerkiksi Henri Bergsonille tila on pelkästään jähmettynyttä aikaa. Tästä Kant, Hegel, Schopenhauer, Kierkegaard, Nietzsche ja Bergson ovat samaa mieltä.
Blanchot on nähdäkseni kiinnostava siksi, että hän on yksi harvoista kirjoittajista, joka ei pidä aikaa ensisijaisena tilaan nähden ja tilaa pelkkänä ajan supistumana tai surkastumana vaan näkee tilalla tai avaruudella kirjallisuudessa itsenäisen merkityksen. Ajatus liittyy epäilemättä kiinteästi modernin runouden ”tilalliseen” luonteeseen, kun mitan, runojalkojen ja loppusoinnun sijaan merkkien jäsentely sivulla (siis typografia) saa uudenlaisen merkityksen. Entä jos emme tarvitsikaan ”lisää aikaa” vaan tilaa, jossa järjestää aika uudestaan? Tässä ontologinen kysymys ajan ja tilan suhteesta saa suoran käytännöllisen merkityksen kumouksellisten liikkeiden toiminnassa. Erilaiset sosiaalikeskukset tai vanhat työväen osuuskuntakapakat ja itseorganisoidut lastentarhat toimivat esimerkkeinä tästä.
Miksi sitten aikaa on pidetty ensisijaisena länsimaisessa ontologiassa? Kantille aika on sisäisen aistin muoto, ja ajan tyhjä muoto on eräänlainen medium, jossa subjekti on suhteessa itseensä (vaikka aika tavallaan halkaiseekin subjektin kahtia, toimii eräänlaisena ei-suhteena spontaanin tai aktiivisen ja reseptiivisen tai passiivisen mielenkyvyn välillä). Aika on siis yksilöllisyyden konstituutiota. Sen sijaan tila tai avaruus on ulkoisen havainnon muoto, ja siksi ulkoinen tai toissijainen minää konstituoivaan ei-suhteeseen eli aikaan verrattuna. Jos aika on suhde itseen, tila näyttää olevan suhde toiseen, suhde ulkoiseen. Blanchot’n näkökulmasta taas voisi ajatella, että tilan muodostuminen on subjektin ja ympäristön yhteis-konstituutiota, joka Kantin tietysti täytyy jollakin tavoin torjua, koska yksilöllisen subjektin on oltava erillinen ja itsenäinen ympäristöstään, jotta moraalin ja moraalisen tuomitsemisen mahdollisuus voidaan säilyttää. Samalla kun Blanchot hahmottaa uudelleen ajan ja tilan suhdetta, ajan ja tilan syntymistä yhdessä, hän joutuu tietenkin ajattelemaan olennaisesti uudelleen tilaa, topologisessa mielessä: ajattelemaan uudelleen koko sisä- ja ulkopuolen välisen topologisen eron. (Ja jos runoilijoista kenties vaikuttaa oudolta, että Blanchot välillä teoksissaan viittaa matematiikan filosofiaan, kyse on juuri siitä, että 1900-luvun matematiikassa topologia saa jatkuvasti yhä keskeisemmän merkityksen.)
Kirjallisuudelle ominaisessa kommunikaatiossa kaikkein intiimeimmästä, lähimmästä tulee kaikkein oudointa, ulkoista, ja samalla tietoisuuden absoluuttisesta Ulkopuolesta tulee ”kaikkein lähintä”, se tunkeutuu sisimpäämme. Tässä sisä- ja ulkopuolen, tietoisuuden ja ympäristön, ulkomaailman väliset erot purkautuvat ja koko suhdetta on käsitteellistettävä aivan toisin. Ei ole ympäristöstään ja toisista erillistä minää, jolla olisi jokin ”sisäisyys”, ainoastaan erilaisia voimien laskostumia, yhteentörmäyksiä avoimessa ja rajattomassa tilassa. Tässä mielessä kommunismi on pluralismia, se on kykyä elää erilaisuudessa, toimia ilman korkeampaa näkökulmaa maailmaan, kestää maailman palautumattomuutta samaan, mihinkään ennalta annettuihin kategorioihin (samalla tavoin kuin Blanchot puhuu jatkuvasti, erityisesti kirjassaan Entretien infini, pluraalisen sanan vaatimuksesta).
Jos kommunismi siis on todellinen liike, se on liike jossa ei ole liikettä edeltävää subjektia vaan jossa subjektiivisuus syntyy ja muuttuu jatkuvasti, jossa maailmaa voidaan muuttaa vain muuttumalla itse (vastaavalla tavoin Marxille oli aina selvää, ettei luokkaa ole ilman taistelua, luokka ei ole sosiologinen kategoria vaan syntyy taistelussa). Kommunismi on moneuksien uudelleenorganisoimista. Jos kapitalistiset vallan tekniikat organisoivat singulariteettien joukkoja eristetyiksi yksilöiksi, jotka raatavat tuottaakseen lisäarvoa, kommunismin todellisena liikkeenä täytyy kaikkein ensimmäiseksi pyrkiä organisoimaan ruumiiden ja aivojen moneudet uudelleen: avata tilaa ainutkertaisuuksille, eroille, erilaisten yhdessäolemiselle erilaisina. Jos kapitalismi pyrkii luomaan hierarkioita, tuottamaan negatiivisia eroja yhteisessä, kommunismi on yhteisen tuottamista erossa, erilaisina. Tällä aivojen ja ruumiiden moneuden järjestämisen tapaa koskevalla kamppailulla on nykyisin ratkaiseva merkitys kapitalistisessa yhteiskunnassa, sillä nyt myös itse lisäarvon tuotannon keskiössä on ”ihmisen tuottaminen ihmisen avulla”, suhteiden ja subjektiivisuuksien tuotanto.
Nykyajan ”luokkataistelu” koskee suoraan sitä, miten elämme ja tuotamme tässä ja nyt, miten suhtaudumme elämän aikaan ja tilaan, tosin vanhasta luokkataistelun ajatuksesta lienee jäljellä pikemmin taistelu kuin luokka. Nähdäkseni monissa talouskriisin aikana syntyneissä liikkeissä, kuten Occupy Wall Street, Espanjan Indignados tai nykyinen Nuit Debout, keskeistä on ollut demokratia kokeiluna, elämänmuotona eikä hallitusmuotona, erilaisten yhteisestä toiminnasta erilaisina ja yhteisten infrastrukruurien itsenäisestä tuottamisesta näille elämänmuodoille. Ja juuri tässä mielessä ”kommunismi on totuus demokratiasta”, kuten Jean-Luc Nancy eräässä haastattelussa sanoo.
Nancyn ja Blanchot’n käsityksessä kommunismi vaikuttaa olevan ensi sijassa jonkinlaista ontologian uudelleenajattelua, mutta moneuksien uudelleenorganisointi on materiaalinen prosessi. Myös elämän materiaalisia edellytyksiä on järjestettävä uudelleen: jos commonseilla, yhteisvauraudella, tuotantovälineiden haltuunotolla on jokin poliittinen merkitys, niiden on toimittava myös keinoina luoda lisää tilaa ja aikaa taistella pääoman ylivaltaa vastaan. Kommunismi on edelleen, kuten nuori Marx sanoi, ”kaiken vallitsevan häikäilemätöntä kritiikkiä”, kaihtamatta myöskään konflikteja pääoman ja valtion kanssa.
Muiden muassa kirjallisuuden kokemuksesta voimme kuitenkin ”oppia”, että jos syynä sille, ettemme ryhdy kapinaan, on ”mulla ei oo aikaa”, kysymys on väärin asetettu. Aika ei ole erotettavissa tilasta eikä ensisijaista tilaan nähden. Olisi yhdessä raivattava, vallattava jostain tilaa, jonka avulla elämän aikaa voidaan järjestää uudestaan… Alkua ei ole, on vain valkoinen avaruus, joka ei koskaan ole tyhjä, mutta siihen on aina mahdollista luoda jotain uutta.
Ensijulkaisu: Tuli & Savu
[1] Kirje löytyy teoksesta J.-L.Nancy: Maurice Blanchot, passion politique, Galilée, 2011.
[2] Kirje Arnold Rugelle syyskuussa 1843.
[3] Ks. Blanchot’n kirja Tunnustamaton yhteisö.
[4] Ks. D. Mascolo: Le communisme: revolution et communication ou la dialectique des valeurs et des besoins, 1947