bologna

Nyt julkaistava Sergio Bolognan haastattelu[1] voidaan lukea eräänlaisena kriittisenä täydennyksenä Antonio Negrin omaelämäkertaan ”Erään kommunistin tarina”. Samalla se avaa historiallista perspektiiviä Bolognan kiinnostukseen logistiikkaa kohtaan. Kyse ei ole nostalgiasta ”vanhoihin hyviin aikoihin”, vaan eron näkemisessä suhteessa nykyisiin, yrityksestä nähdä nykyisyys ja sen erityispiirteet paremmin.

Voisitko palata operaismon historiaa rytmittäneisiin vaiheisiin Quaderni rossi -lehden (”Punaiset vihkot)” perustamisesta aina Classe operaia -lehteen (”Työväenluokka”) asti?

Meillä ei ole minkäänlaista yhteisymmärrystä operaistien historian jaksottamisesta. Mario Trontin mukaan tämä historia loppuu jo 1966, kun Classe operaian tekeminen loppuu, omasta mielestäni se jatkuu aina 1970-luvun lopulle asti. Vuosien 1961–1966 välisenä aikana epäilemättä hahmoteltiin Romano Alquatin[2], Mario Trontin ja Antonio Negrin operaismon perusteet. Raniero Panzieri oli myös yksi sen perustajista, mutta hän ei koskaan nimittänyt itseään operaistiksi.[3] Kysymys operaismon historiasta on siksi kiistanalainen. Oma henkilökohtainen näkemykseni on seuraava: vuosien 1961 ja 1966 välillä luotiin teoreettiset perusteet; vuosien 1967 ja 1973 välillä yritettiin todentaa näiden teorioiden kykyä yhteiskunnallisten liikkeiden mobilisoinnissa, ja vastaus – ainakin vuosilta 1968–1969 – ei voi olla muuta kuin positiivinen. Vuoden 1973 näen omasta puolestani erilaisina yrityksinä mennä eteenpäin, siis ylittää operaismo, mutta säilyttämällä jonkinlainen jatkuvuus – kuten Toni Negrin tapauksessa – tai vetämällä operaismosta johtopäätöksiä, jotka koskevat laajempia kulttuurin alueita ja perinteisestä autoteollisuuden massatyöläisestä poikkeavia luokkasegmenttejä – kuten Primo Maggion piirissä, jossa operaismon perintöä vaalittiin ”perinteisemmin”.

”Classe operaian” kokemus siis päättyy 1967. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Mitä ovat Italian vuoden 68 erityispiirteet? Miten asemoit itsesi tuolloin yhtäältä suhteessa Italian kommunistiseen puolueeseen ja toisaalta ulkoparlamentaarisiin ryhmiin?

Aloitan vastaamalla ensimmäisen kysymykseen. Mitä tapahtui ”Classe operaian” loppumisen (1967) ja Primo Maggion (1973) perustamisen välillä? Vain seitsemän vuotta, mutta ne olivat minulle puoli elämää, niin intensiivistä oli tuolloin kokemani. Olen yrittänyt kertoa niistä ainakin osin vuonna 1988 Il manifesto -lehteen kirjoittamassani artikkelissa ”Erään operaistin muisteluita”. Se on juuri käännetty englanniksi. Kertaan siis sähketyyliin. Valtava turhautuminen Trontin ja muiden palattua kommunistipuolueeseen ja Classe operaia -projektin loppu. Tunne petetyksi tulemisesta. Paluu teoreettiseen työhön. Syyskuussa 1967, Venetsiassa, Negrin seminaarissa, esittelen tekstin, jonka Feltrinelli julkaisee viisi vuotta myöhemmin kirjassa Operai e stato (”Työläiset ja valtio”). Tekstissä puhutaan ensimmäistä kertaa massatyöläisestä (pidän itseäni termin isänä). Mutta ennen massatyöläiseen keskittymistä olin yrittänyt ymmärtää esiin nousseita tuotannon uusia hahmoja, teknikkoja, siis niitä, jotka työskentelivät tieteen tuotantoon soveltamisen parissa, white collars, valkokaulustyöläisiä, jotka olivat hyvin erilaisia kuin aiemmin. Olin tutustunut heihin työskennellessäni copywriterina osastolla, jonka toimenkuvana oli huolehtia elektroniikkaosaston mainonnasta ja tiedottamisesta. Kirjoitin Classe operaiaan artikkelin suurten tietokoneiden huollosta ja ylläpidosta vastaavien teknikkojen työtaistelusta Toni Negrin keksimällä naurettavalla salanimellä Sergio Trieste. Talvi 1967, opiskelijoiden kapina, minut palkataan pitämään kurssi Trenton yliopiston sosiologian laitokselle. Koska olen operaisti, antiautoritaariset ja Latinalaisen Amerikan guerrilleros-liikkeitä ihailevat opiskelijat suhtautuvat minuun epäluuloisesti. Minulla on kuitenkin hyvät suhteet yrityksissä palkkatöissä oleviin opiskelijatyöläisiin. Alan rekrytoida uusia militantteja operaismon piiriin, rakennan ”Työväenluokan” kontaktiverkkoa Milanossa, Lodissa, Varesessa, Comossa, Monzassa, Paviassa…

Toukokuu ’68, Ranska. Minä ja Giairo Daghini lähdemme Pariisiin ja olemme siellä toukokuun loppuun. [4] Palattuani kirjoitan artikkelia, joka julkaistaan lehdessä Quaderni Piacentini (DeriveApprodi julkaisee artikkelin uudelleen 2008). Artikkeli saa aikaan valtavasti keskustelua vallatuissa yliopistoissa. Pikkuhiljaa operaistien ajatukset työntävät syrjään antiautoritaariset ja kolmasmaailmalaiset suuntaukset. Erityisesti tiedeyliopistoissa, joissa ollaan kiinnostuneita myös teknikoita koskevista jutuistamme. Työläisten vastarintaa valmistellaan kemian teollisuudessa, Porto Margherassa Veneton ja Emilian Potere Operaio ja Milanossa Pirellin Comitato di Base. Toimitan kaksi vihkosta, ensimmäinen on nimeltään “Pirellin taistelut”, erään Comitato di basen perustajan pitkä haastattelu, toinen “Taistelut SNAM Progettissa” kirjaa heidän itsensä kertomana valtion petrokemian teollisuuden laboratorioteknikkojen autonomisen organisaation vaiheita. Vuoden 1969 alussa strategiamme on selvä: on saatava Fiat räjähtämään, mutta miten? Lehti. La Classen ensimmäinen numero ilmestyy 1. toukokuuta 1969. Artikkelini osoittaa kohteeseen: Fiat. Tiedämme, että siellä on agitaatiota, että jännite kasvaa, että siellä on eri ryhmien lakkoja. Työläisopiskelija Trentosta, Mario Dalmaviva, joka on juuri omaksunut operaistiset käsitteet perustason merkityksestä, mutta jolla ei ole mitään kokemusta politiikasta, ryhtyy agitoimaan Mirafiorin porttien edessä – siihen aikaan tehtaassa oli töissä 40 000 henkeä. Viikon jälkeen hän jo kokoustaa kymmenien työläisten kanssa: se on alku, josta muodostuu viidentoista päivän kuluessa työläisten ja opiskelijoiden pysyvä kokous. Vallattujen yliopistojen johtohahmot kaikkialta Italiasta kokoontuvat Torinoon. Kahden kuukauden aikana, kesäkuussa ja heinäkuussa 1969, Fiatin Mirafiorin ja Rivaltan tehtaat ovat militanttien ja opiskelijoiden jatkuvan paineen alla; nämä koordinoivat ja hankkivat tukea kymmenille paikallistaisteluille, joita työläiset ovat oppineet organisoimaan itse. Koko tämän ajan olen Torinossa. Kesälomien alkaessa kaupunki on vielä työläisautonomien hallussa. Elokuun aikana ammattiyhdistysliike kokoaa rivinsä ja syyskuussa ne lähtevät kamppailemaan metalliteollisuuden koko maan kattavasta työehtosopimuksesta. Alkaa “kuuma syksy”/”intiaanikesä”. Meidät marginalisoidaan, ammattiyhdistysliike on ottanut ohjat. Reagoimme tiivistämällä rivimme, sulkeutumalla pieneen bolsevistiseen organisaatioon, pienen pieneksi puolueeksi. Potere operaio ja Lotta continua syntyvät näistä työläisten ja opiskelijoiden pysyvän kokouksen kahdesta kantavasta voimasta. 1970 Potere operaio järjestäytyy kolmen sihteeristöksi (Negri, Piperno ja minä). Mutta organisaatio ei lähde liikkeelle. Syyskuussa Alberto Magnaghi nimitetään pääsihteeriksi; otan etäisyyttä: puolueen teeskenteleminen tai jopa eräänlainen pilakuva puolueesta ei minua kiinnosta. Mukanani lähtevät lähes kaikki vanhat milanolaiset toverit ja moni nuoremmista, kuten öljykemianteollisuuden teknikot. He eivät toimineet ainoastaan tehtaissa, laboratorioissa tai öljynporauslautoilla, vaan omissa kortteleissaan Milanon satelliittikaupungissa San Donatossa. Olen pihalla, vuodet kokopäiväisenä militanttina ovat vieneet minulta yksityisyyden, yksilöllisen ulottuvuuden. Turhautumista ja katkeruutta siihen, mikä minusta näyttää operaismon projektin lopulta, lisää moninkertaisesti tuntemus, että projekti on jäänyt sellaisten suuntauksien käsiin, jotka ovat vieraita sille, mitä olin yrittänyt vuosien aikana aktiivisesti rakentaa. 1971 oli siirtymävuosi ja pahoinvoinnin vuosi, mutta myös yksinäisyyden, joka antoi minulle mahdollisuuden ajatella ja rakentaa uudelleen henkinen kehys, palata työhöni historioitsijana ja löytää arkistoista jälleen tarvitsemani rauha ja vakaus. 1972, menen naimisiin, 1973 tyttäremme Sabina tulee ja täyttää elämämme ilolla; sillä välin olin onnistunut solmimaan uusia suhteita, jotka tekivät mahdolliseksi toteuttaa projekti Primo Maggio: rivista di storia militante, jonka ensimmäinen numero julkaistaan vuoden 1973 keskivaiheilla. Olin löytänyt oman tavan antaa jatkuvuutta operaistiselle tielleni. Ensimmäinen tulos on essee Marxista ja pankkikriiseistä (“Marx corrispondente della ‘New York Daily Tribune’, 1856–57”).[5] Siitä kasvaa Primo Maggion uskomaton rahatyöryhmä (Lapo Berti, Marcello Messori, Christian Marazzi, Franco Gori, Andrea Battinelli, Mario Zanzani, Fabio Arcangeli, Roberta Bartolini, Serena Di Gaspare). Huomattavat italialaiset taloustieteilijät, kuten Claudio Napoleoni ja Augusto Graziani käyvät kanssamme keskustelua, mutta myös Suzanne de Brunhoff Ranskasta ja Jochen Reiche Saksasta. Lehden toimitus on Milanossa, lähellä Primo Moronin kirjakauppaa Calusca, ja Primo Moronista tulee lehden kustantaja.

Mikä ajoi perustamaan lehden Primo Maggio? Mitkä olivat pääasialliset tutkimussuunnat ja minkälainen oli teoreettinen ja poliittinen horisontti?

Syy oli teoreettinen ja poliittinen. Halusimme nähdä kykenisikö operaistien lähestymistapa avaamaan uudenlaisen tutkimusmetodologian historiantutkimuksen alueella. Olen koulutukseltani historioitsija, olen tutkinut erityisesti Saksan 1900-luvun historiaa (Weimarin tasavalta, kansallissosialismi) ja olen opettanut ”työväenliikkeen historiaa” Padovan yliopistossa. Halusimme tutkia historioitsijan asemaa yhteiskunnassa, historioitsijan arvioiden hyväksikäyttöä ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa (sitä, mitä Italiassa kutsutaan ”historian poliittiseksi käytöksi”). Erityisesti halusimme työskennellä työväenliikkeen vähän tunnettujen vaiheiden parissa, kuten Yhdysvaltojen 1900–1920 ”Wobblies”-liike, jossa lukuisilla italialaisilla siirtolaisilla oli tärkeä asema agitaattoreina ja organisaattoreina. Parhaat italialaiset Yhdysvaltain historiaan erikoistuneet tutkijat ovat julkaisseet Primo Maggion sivuilla (Bruno Cartosio, Ferruccio Gambino, Peppino Ortoleva, Nando Fasce, Alessandro Portelli jne.). Mutta toimituksessa ei ollut yksinomaan varsinaisia operaisteja – suurin osa oli tovereita, jotka olivat jakaneet Classe operaian ja Potere operaion kokemukset, mutta jättäneet järjestön joko hyvin varhain, kuten minä (1970) tai hieman ennen sen hajoamista (1973). Työskentelimme sellaisten historioitsijoiden kuin Cesare Bermani kanssa; hän tuli eri perinteestä, kansan kulttuurien antropologinen tutkimus ja suullisen perinteen tutkimus. Bermanista tulee minun jälkeeni 1980-luvulla Primo Maggion toinen päätoimittaja. Työskentelimme myös historioitsijoiden ja militanttien, kuten Lotta continuasta lähtöisin olleen Marco Revellin kanssa.

Poliittinen syy oli kieltäytyminen toimimasta sellaisissa järjestöissä tai ryhmissä, kuten Potere operaio, Lotta continua, Avanguardia operaia, marxisti-leninistit jne., koska ne olivat muuttumassa suurten poliittisten puolueiden groteskeiksi jäljitelmiksi, liian lahkolaisiksi ja rajoittuneiksi suhteessa maassa leviävän kumouksellisen liikkeen laajuuteen ja monimuotoisuuteen. Niiden vaarana oli muuttuminen ”bolsevistis-spontanistisiksi” organisaatioiksi, jotka halusivat tehdä poliittisen vallankumouksen perinteisessä mielessä. Me sen sijaan halusimme muuttaa mentaliteettia, arvojärjestelmiä, älyllisiä asenteita, halusimme rakentaa vaihtoehtoisen kulttuuripiirin. Siinä syy vahva sidoksemme vaihtoehtokirjakauppojen verkostoon, jonka keskuslähteenä toimi Primo Moronin – joka oli myös Primo Maggion kustantaja ja huolehti sen levikistä – Calusca Milanossa. Voin ylpeänä sanoa, että vieläkin yhteiskunnallisiin liikkeisiin vahvasti sitoutuneet nuoret löytävät Primo Maggion sivuilta jotakin joka puhuttelee heitä. [Ks. Cesare Bermani, La rivista Primo maggio (1973–1989), DeriveApprodi, 2010.]

Lehteen kuului myös rahatyötyöryhmä. Miksi keskittyä tuon ajan kontekstissa juuri rahaan? Ja mikä on noiden tutkimusten ajankohtaisuus nykyisessä finanssikapitalismissa?

Syitä rahatyöryhmän perustamiseen oli kaksi. Ennen kaikkea kyse oli aloittamani Marxia ja Pääoman kolmatta osaa koskeneen työni (“Marx corrispondente della ‘New York Daily Tribune’, 1856–57”) jatkamisesta. 60-luvulla operaismo oli työskennellyt Pääoman ensimmäisen ja ennen muuta toisen osan parissa (viittaan tässä Trontin kirjaan Operai e capitale). Minä taas halusin täyttää tyhjiön ja työstää kolmannen osan teoriaa luotosta, siis rahoituksesta. Noudattaen Rosdolskyn ehdotusta olin analysoinut Marxin ”New York Daily Tribuneen” kirjoittamia artikkeleita, joita pidettiin jatkuvassa taloudellisessa ahdingossa olleen Karl Marxin pelkän rahan tarpeen takia kirjoittamina. Siis töinä vailla mielenkiintoa. Minulla kuitenkin oli mielikuva, että nämä artikkelit olisivat tärkeitä Marxin luottoa koskevan teorian juurien kannalta. Ne edustavat oleellista siirtymää Pääoman kolmannen osan hahmottelussa. Näiden tutkimusten tulos julkaistiin nopeasti Primo Maggiossa ja sen jälkeen Feltrinellin vuonna 1974 julkaisemassa kirjassa Crisi e organizzazione operaia (nykyään saatavissa korjattuna versiona kirjassa Banche e crisi. Dal petrolio al container, DeriveApprodi 2011). On todella sääli, että työni ei koskaan ole löytänyt hyviä kääntäjiä ulkomailla, koska minulla on tuntemus, että toin jotain uutta Marxin uudelleenlöytämiseen noina vuosina. Toinen syy oli öljykriisin puhkeaminen vuosina 1973–1974 ja kaikki se keskustelu ”tulopolitiikasta”, tuon ajan hallitusten säästötoimista, rahapolitiikan rajoituksista, rahan luomisesta ex nihilo -argumenteista, jotka ovat polttavan ajankohtaisia. Myös tässä Primo Maggio oli kolmekymmentä vuotta aikaansa edellä vasemmistopiireihin verrattuna. Kyse on operaistisen lähestymistavan voimasta, todiste siitä, että operaismo ei loppunut vuoteen 1966, kuten Tronti väittää, vaan se kurottaa paljon pidemmälle, ainakin 1970-luvun loppuun. Ja sitten on vielä korostettava, että Primo Maggion kokemuksella ei ole mitään tekemistä Potere operaion kanssa. Operaistisessa lähestymistavassa oli erilaisia kehityslinjoja. 1970-luvun operaismon samaistaminen vain Potere operaioon tai Autonomia operaiaan on todellisuuden vääristämistä ja vääryyttä meitä kohtaan.

Artikkelissasi “Composizione di classe e teoria del partito alle origini del movimento consiliare” analysoit siirtymää mestarityöläisestä massatyöläiseen ja tämän jälkimmäisen ydinaseman murentumista. Tämä teoria herättää ainakin kaksi kysymystä: ennen kaikkea, mikä hahmo tulee massatyöläisen jälkeen? Ja, eikö olisi yritettävä ajatella nykyisyyttä ja pääoman työhön panemien erilaisten subjektiivisuuksien artikuloitumista eikä niiden lineaarista peräkkäisyyttä? Mitä tämä implikoisi poliittisesta ja historiankirjoituksen näkökulmasta?

Aloimme nähdä Italiassa massatyöläisen hitaan hajoamisen vuoden 1977 prekaarien liikkeissä, kun ensimmäistä kertaa puhuttiin siirtymästä fordismista postfordismiin. Ilman muuta on selvää, että siirtymä yhdestä yhteiskunnallisesta muodostelmasta toiseen ei ole lineaarinen, kuten on selvää, että nykyinen postfordismi lännessä sisältää tärkeitä jäänteitä fordismista ja on ilmeistä, että massatyöläinen jatkaa olemassaoloaan tietyillä teollisuuden aloilla, mutta se on pelkkä yhteiskunnallinen subjekti eikä enää poliittinen subjekti. Vuodesta 1977 alkaen, lähtien artikkelista “La tribù delle talpe” (”Myyrien heimo”), joka julkaistiin Primo Maggiossa – artikkeli aikaansai toimituksessa keskustelun, joka olisi voinut päätyä välirikkoon – ja hetkestä jona minusta itsestäni, kun minut potkaistiin ulos yliopistosta, tuli itsenäinen työläinen, freelancer, ja ymmärsin sen valtavan eron mikä on palkkatyöläisen ja itsenäisen työläisen välillä, olen yrittänyt keskittyä postfordistisen työn muotoihin. Tuosta hetkestä alkaen alkoi uusi aktiviteettini sekä älyllisessä ja ammatillisessa että freelancereiden kansainväliseen liikkeeseen sitoutumisen mielessä. Mutta operaistista menneisyyttäni johdonmukaisesti seuraten. Olen kertonut tästä kahdessa pienessä triesteläisen Asterios-kustantamon julkaisemassa kirjassa, jotka on käännetty myös englanniksi (Knowledge Workers ja The New Workforce).

Voisitko avata tarkemmin tekstin “La tribù delle talpe” sisältöä ja sen poliittista merkitystä?

Artikkeli on tuntemattoman tutkimista, kuten minulle tuntematon oli vuoden 1977 liike: maailma, jossa idea työstä oli täysin erilainen kuin työväenliikkeen perinteessä, maailma, joka oli hyvin kaukana siitä maaperästä, mille operaismo oli keskittänyt toimintansa. Nämä puhuivat työstä kieltäytymisestä, mutta kun me olimme sijoittaneet työstä kieltäytymisen tehtaan sisään, vuoden ’77 liike ei halunnut edes puhua tehtaasta. Artikkeli on tuolloin jo neljäkymmentä vuotta täyttäneen yritys asettua parikymppisen nahkoihin. Huoleni oli ennen kaikkea yrittää välttää muotoilua ”sukupolvien välinen dialogi”, joka tekee lähestymistavasta heikon ja usein naurettavan ja joka lähes aina luisuu kohti paternalismia. Halusin ymmärtää henkistä prosessia, joka johti vuoden 77 liikkeen nuoret ajattelemaan tietyllä tapaa, heidän tuntemuksiaan, ja löytää niiden rationaalisuuden ja yhteyden aikakauden tendensseihin. Lähestymistavan ansiosta aloin ymmärtää, mitä postfordismi on; kiitos vuoden 77 nuorten käyttäytymisen ja tavan ilmaista itseään ymmärsin, että on olemassa ”postfordismia alhaalta päin”. Nykyiset työmarkkinoiden marginaaleihin työnnetyt prekaarit ovat vuoden 77 tyyppien jälkeläisiä, tyyppien, jotka halusivat olla prekaareja. Vuoden 77 liikkeen ymmärtämiseksi oli vaihdettava silmälaseja, otettava päästä operaistiset lasit ja luovuttava pitämästä työväenluokkaa ainona subjektina, johon tukeutua vapautumisen prosessia toivottaessa. Kaikki tämä herätti toimituksen sisällä voimakasta vastarintaa, ennen muuta torinolaisten toverien taholta, koska heihin vaikutti vahvasti Fiatin tilanne; keskustelu oli kiivasta ja uskoin, että jonkin ajan kuluessa tulisi vääjäämättä tapahtumaan välirikko. He olivat itse myös tajunneet selvästi, että työvoiman kasvava fragmentoituminen tulisi heikentämään työläisten taisteluita ja saisi aikaan pääomalle edullisen voimasuhteen luokkien kesken. Kyse oli kahdesta eri tavasta nähdä sama ongelma. He näkivät pelkästään tulevaisuuden negatiiviset puolet, minä ajattelin, että operaistien kehittämiä työkaluja voisi edelleen käyttää. Artikkeli edustaa ensimmäistä vaihetta tutkimuksessani, joka johti minut 90-luvulla puhumaan ”toisen sukupolven autonomisesta työstä”.[6] Ja jos nykyään, lähes kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, löydän itsestäni vielä intoa osallistua freelancereiden liikkeeseen, johtuu se todennäköisesti tästä vanhasta Primo Maggiossa julkaistusta jutusta

Lopettaaksemme, mistä on peräisin kiinnostuksesi logistiikkaan? Mikä on sen asema maailmanlaajuisessa tavarankierrossa? Ja minkälainen merkitys on työläisten järjestäytymisellä näillä pääoman kasautumisen alueilla?

Lehdellä Primo Maggio oli kaksi erityistyöryhmää, yksi rahasta ja toinen tavarakuljetuksista. Jälkimmäinen keskittyi a) analysoimaan teknisiä muutoksia (aikana jona harva tiesi, mikä on kontti merikuljetuksissa, julkaisimme artikkeleita konttikuljetusten historiasta), b) dokumentoimaan työläisten kamppailuja tässä ympäristössä (täältä on peräisin edelleen jatkuva sidokseni satamien maailmaan), c) rekonstruoimaan menneisyyden suuria lakkoliikkeitä (ratikkakuskien, rekkakuskien, huoltomiesten jne.). Ryhmien työn tuloksena syntyi kaksi julkaisua, “Dossier moneta” ja “Dossier trasporti” (1978–1979). Kaksi vuotta myöhemmin lähdin Italiasta ja luovutin lehden päätoimittajuuden Cesare Bermanille. Elin enimmän aikaa Bremenissä visiting professorina, sitten Pariisissa. Bremen, vanha jo keskiajalta peräisin oleva merenkulkuperinteen suurkaupunki (hansakauppiaat), on nykyään vaikutusvaltaisen Saksan logistiikkayhdistyksen (BVL – Bundesvereinigung Logistik) kotipaikka. Se lisäsi kiinnostustani tavarankuljetukseen logistiikkaketjun olennaisena osana. Bremenissä opin paljon toiminnallisesta ja metodologisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän Pariisissa, jossa tutustuin parhaisiin ranskalaisiin alan tutkijoihin; he ottivat minut mukaan kansainväliseen tutkijaverkostoonsa, ja työskentelin heidän kanssaan aina vuoteen 2012–2013 asti. Palattuani Italiaan vuonna 1985 olin työttömänä, koska Padovan yliopisto oli erottanut minut, ja kansainvälisten suhteideni ansiosta sain ajatuksen avata pienen konsulttitoimiston tuttavieni kanssa selvitäkseni hengissä. Kymmenkunta vuotta työskentelin pelkästään ulkomaisissa hankkeissa, kunnes yllättäen minulle avautuivat Italian markkinat ja pian huomasin johtavani Kansallista Logistiikan ja Kuljetusten hanketta Prodin hallitukselle vuonna 1996. Ammatillinen urani konsulttina on kompensoinut akateemisen urani surkeutta.

Kysyitte, onko logistiikka tärkeää nykykapitalismissa: noh kyllä, luulen, että riittää kun sanotaan, että sitä kutsutaan nimellä the physical Internet. Ilman logistiikkaa ei ole globalisaatiota, se on globaalistumisen aineellinen tuki, kun digitaaliset teknologiat ovat sen aineeton tuki. Kansainvälinen työjärjestö (ILO) arvioi, että koko maailman tasolla 450 miljoonaa ihmistä työskentelee siinä, mitä nimitetään Global Supply Chainiksi. Viime vuosina konfliktit ovat tällä alueella lisääntyneet. Pikkuhiljaa työvoima on alkanut vaatia parempia työolosuhteita. Satamissa on ollut uskomattomia kamppailuja, esimerkiksi Los Angeles, Long Beach vuodesta 2012 vuoteen 2014; vuonna 2013 Hong Kongissa, jossa lakkoon ryhtyivät satamatyöläiset ilman ammattiyhdistystä ja vailla mitään kokemusta työtaisteluista, Rotterdamissa vuonna 2016 jne. Italiassa meillä on huomattavaa kokemusta suurten kauppaketjujen jakelukeskuksista, joiden työvoimasta 99 % on maahanmuuttajia; heidän toimintaansa on organisoitu valheellisina osuuskuntina, joita järjestäytynyt rikollisuus usein kontrolloi ja työntekijät tekevät työtä ilman sopimusta ja vailla oikeuksia. Kaikki tämä on noussut pinnalla vuodesta 2010 lähtien, kun lattiatason organisaatiot, kuten Padovan AdL Cobas tai Bolognan Slai Cobas, alkoivat organisoida näitä työntekijöitä, sulkivat lakkovahtien avulla jakelukeskuksia, pakottivat omistajia neuvottelemaan, vastustaen establishmentin aloittamaa väkivaltaista repressiota, establishmentin, joka oli vähät välittänyt parikymmentä vuotta kestäneestä työläisten oikeuksien polkemisesta ja laittomuuden tilasta. Huomasin, että näiden uusien ammattiyhdistystyyppien seassa oli myös vanhoja, Autonomia Operaian suuresta kohdusta tulleita militantteja, joihin olin tutustunut Padovassa ja jotka silloin lukivat kiinnostuneena Primo Maggion ”Koosteen kuljetuksista”

[1] Alkuperäinen haastattelu on julkaistu ranskalaisssa “Période”-lehdessä tekijöinä Davide Gallo Lassere ja Frédéric Monferrand: http://revueperiode.net/de-lusine-au-conteneur-entretien-avec-sergio-bologna/

[2] Bolognan muistokirjoitus Alquatille: https://itsenalistus.wordpress.com/page/2/

[3] Täällä versio Panzierin tekstistä suomeksi: http://www.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/panzieri1.htm. Käännös olisi syytä päivittää.

[4] Bologna jälkeenpäin muistelema Pariisin matka löytyy täältä: http://megafoni.kulma.net/index.php?art=505&am=1&vm=2

[5] Englanninkielinen versio: http://www.wildcat-www.de/en/material/cs13bolo.htm

[6] Ks. S. Bologna & A. Fumagalli, Il lavoro autonomo di seconda generazione, Feltrinelli 1997.