Sana kommunismi kantaa häpeän leimaa. Miksi? Vaikka se viittaa työstä vapautumiseen kollektiivisen luomisen mahdollisuutena, siitä on tehty synonyymi ihmisen musertamiselle kollektivismin alle. Me käsitämme sen yksilöllisten ja kollektiivisten singulaarisuuksien vapauttamisen tienä, toisin sanoen ajatusten ja halujen kahlitsemisen vastakohtana.
Kollektivistiset järjestelmät, jotka kutsuivat itseään sosialismiksi, ovat selkeästi epäonnistuneet. Kysymys kapitalismista on kuitenkin edelleen olemassa. Sekä sosialismi että kapitalismi on pettänyt vapauden, tasa-arvon, edistyksen ja ”valistuksen” lupauksensa. Kapitalistisista ja sosialistisista organisaatioista on tullut rikoskumppaneita. Ne ovat yhdistäneet voimansa pystyttääkseen maapallolle valtavan koneiston, joka orjuuttaa ihmiselämän kaikkia alueita, työtä, lapsuutta, rakkautta, elämää, järkeä kuten myös unelmia ja taidetta. Ihminen, joka oli ylpeä työstään ja taidoistaan, elää jatkuvan yhteiskunnallisen kurjistumisen uhan alla: työttömyys, köyhyys, avustusten tarve.
Sen sijaan, että ihminen työskentelisi itsensä ja ympäristönsä välisen suhteen rikastamiseksi, hän työskentelee lakkaamatta erottaakseen itsensä ympäristöstään mekanisaation prosessien avulla.
Työstä ja sen kapitalistisesta tai sosialistisesta organisaatiosta on tullut kaikkien niiden järjettömyyksien lähde, joissa punoutuvat yhteen kaikki erilaiset pakot ja näiden pakkojen uusintamisen järjestelmät. Nuo pakot tunkeutuvat tietoisuuksiin ja levittäytyvät kaikille kollektiivisen subjektiivisuuden väylille. Tämän jättiläismäisen kapitalistisen alistamisen koneiston ensimmäinen vaatimus on ottaa käyttöön leppymättömän kollektiivisen tarkkailun ja itsetarkkailun verkosto. Tämän verkoston tehtävänä on estää kaikki mahdollisuudet paeta järjestelmästä ja estää kaikki yritykset asettaa kyseenalaiseksi sen poliittinen, oikeudellinen tai ”moraalinen” legitimiteetti. Kukaan ei pääse pakoon kapitalismin lakia, josta on tullut sokeuden laki par excellence, mielettömien päämäärien laki. Tämä arvonlisäyksen muotojen ja kapitalististen hierarkioiden uusintamisen vaade ylimäärittää kaikkia työsuorituksia, oli niiden luonne mikä hyvänsä.
Minkä tähden kommunismia halveksivat ja vainoavat juuri ne, jotka kommunismin piti vapauttaa kahleistaan? Minkä tähden pääoman ”edistysusko” ja työn rationaalisuuden käskyt ovat päässeet saastuttamaan ihmiset? Kapitalistiset dispositiivit ovat ottaneet kommunistisen diskurssin haltuun riistääkseen siltä kyvyn analyysiin ja voiman tuottaa vapautusta. Myös erilaiset sosialismin suuntaukset ovat suistuneet rappioon ”rekuperaatio”epidemioiden vuoksi.
Niin kapitalistit kuin erilaiset sosialistit ovat korvanneet yhteiskunnallisen vallankumouksen ”etiikan” uudella arvojen transsendenssilla, jonka logiikka on pelkästään välineellinen. Vapautumisen unelmasta on tullut painajainen. Kaikki vallankumoukset on petetty ja tulevaisuuttamme näyttää jähmettävän ylittämätön historiallinen inertia.
Aikanaan kritiikki hyökkäsi, kuten pitääkin, markkinoiden käsitettä vastaan. Nykyisin traumatisoituneet sielut alistuvat passiivisesti markkinoiden ikeeseen, koska sitä pidetään vähemmän sortavana kuin kapitalistista tai sosialistista suunnittelua.
On keksittävä kaikki uudelleen: työn päämäärät kuten myös sociuksen jäsennys, oikeudet ja vapaudet. Alamme jälleen kutsua kommunismiksi kollektiivista taistelua työn vapauttamisen puolesta, eli ensimmäiseksi nykyistä asian tilaa vastaan. Tyhjäpäiset taloustieteilijät säätelevät lakeja kaikilla mantereilla. Maapallo on joutunut peruuttamattoman hävityksen kohteeksi. Ennen kaikkea meidän täytyy painottaa, ettei ole totta, että on olemassa vain yksi tie: kapitalististen ja sosialististen työn muotojen imperium. Niiden itsepintaisuus ja suhteellinen elinvoimaisuus riippuvat pitkälti meidän kyvyttömyydestämme määritellä uudelleen vapautuksen projektia ja käytäntöjä. Kutsumme kommunismiksi tietoisuuksien ja todellisuuksien muuttamisen yhteiskunnallisten käytäntöjen kokonaisuutta poliittisella ja sosiaalisella, historiallisella ja arkipäiväisellä, kollektiivisella ja yksilöllisellä, tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla. Puhe on jo teko. Puhuminen todellisuudesta toisella tavalla saattaa avata tien sen tuhoamiseen.
Meidän kommunismimme ei kuitenkaan ole haamu, joka liikkuu vanhan Euroopan yllä. Meille se on mielikuvitus, joka kohoaa samaan aikaan kollektiivisista ja yksilöllisistä prosesseista. Se pyyhkäisee maailman yli valtaisana kieltäytymisen ja toivon aaltona. Kommunismi ei ole muuta kuin elämän melu, joka särkee kapitalistisen tai sosialistisen työn organisaation, joka ei enää työnnä maailmaa vain kohti yletöntä sortoa ja riistoa vaan kohti koko ihmiskunnan tuhoa.
Ydinaseiden kasaamisen ja sen aikaan saaman tuhon ja sodan vaaran vuoksi vuoksi riistosta on tullut täydellisen tuhoutumisen uhka.
Emme ole deterministejä. Mutta nykyisin ei ole välttämätöntä olla deterministi sen tajuamiseksi, että katastrofi on läsnä ja lähellä, jos jätämme vallan kapitalistisen tai sosialistisen työn organisaation käsiin. Katastrofin välttäminen on kollektiivista vapauden toimintaa.
Pelon värähdykset läpäisevät arjen. Tuo pelko ei ole enää Hobbesin kuvaamaa pelkoa – kaikkien sota kaikkia vastaan, intressien ja vallantahtojen armoton erillisyys – nykyisin kyse on transsendentaalisesta pelosta, jonka myötä kuolema tunkeutuu yksilöllisten tietoisuuksien huokosiin ja keskittää koko ihmiskunnan katastrofin ympärille. Toivo on julistettu pannaan tästä synkeästä universumista ja siitä on tullut täydellisen kiellon kohde. Arki on silkkaa murhetta, ankeutta, monotoniaa, kun se ei enää onnistu organisoitumaan päästäkseen irti tästä kammottavan mielettömyyden suosta. Massamedian diskurssi on pakkoluovuttanut kollektiivisen puheen. Ihmisten välisiä suhteita määrittää välinpitämättömyys, toista ja sen seurauksena itseä koskevan totuuden väheksyminen. Lopulta jokainen inhoaa tuota välinpitämättömyyttä, mikä ei kuitenkaan estä joutumasta sen valtaan! Perustavimpien tunteiden kudos hajoaa, koska se ei enää onnistu kutoutumaan yhteen halun ja toivon viivojen kanssa. Maanalainen sota on vallinnut kaikkialla maailmassa jo kolmekymmentä vuotta ilman, että kollektiivinen tietoisuus olisi huomannut sen olevan historian avaintapahtuma, suunnaton, väkevä, raivoisa tuhon pyrkimys. Siitä lähtien ei pölyttyneillä ja pölyä levittävillä tietoisuuksilla ole ollut muuta turvaa kuin heittäytyä yksilölliseen epätoivoon, arvouniversumien kokonaisuuden henkilökohtaiseen romahtamiseen. Kaikki voimattomuuden erityiset muodot ankkuroituvat tähän pelkoon ja elämän laajamittaiseen halvaantumiseen. Ainoastaan olemassalon tyrmistyksestä johtuva mielettömyys toimii esteenä, joka viivyttää vielä vähän aikaa epätoivon muuttumista kollektiivisen itsemurhan vimmaksi. Riisto on ottanut pelon kasvot: halun singulaarisuuden viivojen universaali fyysinen ja metafyysinen pelko, kuten myös pelko kaikkia toisenlaisten tapahtumien viivojen maailmaan tuomisen yrityksiä kohtaan.
Kuitenkin tieteiden ja tuotantovoimien kehitys on saavuttanut kynnyksen, jolla on valittava sukupuuttoon tuhoutumisen ja kommunismin välillä. Kommunismi merkitsee työn vapautumista, ei jo tuotetun vaurauden (tuota saastaa ei enää voida käyttää edes lannoitteena) haltuunottona vaan kollektiivisen tuotannon potentiaalisuuksien arvonmuodostuksena.
Kommunismi on edellytysten luomista inhimillisen toiminnan jatkuvalle uudistumiselle ja yhteiskunnalliselle tuotannolle, jossa pääsevät käyntiin singularisaation, itseorganisaation, omaehtoisen arvonmuodostuksen prosessit. Ainoastaan valtava liike, jossa työ otetaan haltuun vapaana ja luovana toimintana, subjektien välisten suhteiden muutoksen, ainoastaan tukahdutettujen, suljettujen, dialektiikkaan ahdettujen yksilöllisten ja/tai kollektiivisten singulaarisuuksien auttaminen vapaaksi sorron rytmeistä voi luoda uusia halusuhteita, jotka kykenevät kumoamaan vallitsevan tilanteen.
Työ voidaan vapauttaa, koska se on olemukseltaan tendenssinomaisesti kollektiivisen, rationaalisen ja solidaarisen ihmisen olemisen tapa. Kapitalismi ja sosialismi alistavat hänet logosentriselle, autoritääriselle ja potentiaalisesti tuhoa tuottavalle koneistolle. Suoran ja tappavan riiston heikkeneminen, johon työntekijät ovat onnistuneet edistyksellisten liikkeittensä kautta pakottamaan pääoman kehittyneissä maissa, on maksettu alistamisen luonteen muutoksella, vapauden vähenemisellä. Näin rauhasta marginaalisilla tai vähemmän kehittyneillä alueilla on tullut haurasta, ja työn riisto on punoutunut yhteen nälkäkuoleman kanssa. Riiston suhteellisen vähentymisen metropolialueilla hintana on ollut joukkotuho kolmannessa ja neljännessä maailmassa. Ei ole sattumaa, että kaikki nämä asiat tapahtuvat samaan aikaan, kun työn vapautumisesta tulee mahdollista, jos uudet proletariaatit, tieteet ja kehittyneet tekniikat ottavat sen haltuun. Kyseessä on pohjimmiltaan yhteisöjen, rotujen, sosiaalisten ryhmien, kaikenlaisten vähemmistöjen kyky vallata itselleen itsenäinen tapa ilmaista itseään. Mikään historiallinen kausaliteetti, minkäänlainen kohtalo ei ole ajanut työn vapauttavaa voimaa häviöön, vaikka samaan aikaan sen manipulaatio ja sorto kasvavat jatkuvasti. Miten pääoma onnistuu käyttämään työn kollektiivista voimaa sen lukuisissa eri muodoissa riippuvaisena muuttujana, vaikka työn voima nousee esiin erityisissä ilmiöissä ja muunnelmissa, jotka tekevät siitä rajoittamattoman muuttujan? Tämä aporia, sen jatkuvasti uudistuvien muotojen kanssa uusien yhteiskunnallisten muutosliikkeiden täytyy väistämättä kohdata.
Työstä kieltäytyminen, taistelun tavoitteena ja spontaanina käytäntönä, johtaa kohti perinteisten rakenteiden tuhoa, sillä ne ovat esteinä todelliselle työn vapauttamiselle. Kyse on nyt ja heti toisenlaisen pääoman kasaamisesta, vapauden kollektiivisen älyn, joka kykenee ohjaaman singulaarisuudet ulos kapitalistisesta sarjallisuuden ja yksiulotteisuuden järjestyksestä. Kyse on vapautuksen projektien herättämisestä ja laajentamisesta, toisin sanoen elämän ajan olennaisessa määrin muodostavaa tuotannon aikaa koskevan kontrollin valtaamisesta takaisin. Sellaisten uusien subjektiivisuuden muotojen tuottaminen, jotka kykenevät hallitsemaan tietotekniikan ja viestintäteknologioiden, robotismin ja hajautetun tuotannon vallankumousta ei-kapitalististen päämäärien mukaan, ei ole millään tavoin utooppista. Nykyisessä historian taitekohdassa subjektiivisuuden tuotanto on yksi keskeisimmistä panoksista. Kyse on siitä, kykeneekö ihmiskunta pääsemään irti vanhoista inertiakentistään ja ylittämään vanhoihin yhteiskunnallisiin stratifikaatioihin liittyvien tietojen ja valtojen ”muurin”.
Tästä näkökulmasta kommunismi on yhteisöllisten elämien ja singulaarisuuksien vapauttamisen perustamista ja tunnustamista. Yhteisö ja singulaarisuus eivät ole vastakkaisia toisilleen. Uuden maailman rakentaminen ei ole vastakkaista singularisaatiolle tai kollektiivisten potentiaalisuuksien rikastamiselle. Nämä kaksi ulottuvuutta ovat keskeisiä työn vapauttamisessa. Työ riisto yleisenä olemuksena tuottaa yleisyyden; mutta vapauttavana ja luovana prosessina työ tuottaa singulaarisuuksia olemisen tapoja, päästää esiin uusia mahdollisuuksia. Autonomisten ja singulaaristen prosessien rihmasto, jonka työ voi muodostaa, rikastuu uuden kollektiivisuuden piirissä äärettömästi enemmän kuin ylimäärittyneen kapitalistisen kodifioinnin ikeen alla. Kommunismi ei ole sokeaa, typistävää, repressiivistä kollektivismia. Se on sellaisten kollektiivisuuksien tuottavaksi muuttumisen singulaarinen ilmaus, joita ei voida typistää tai ”kiinnittää” toisiinsa. Muutokseen itseensä kuuluu myös singulaarisuuden laittaminen toimimaan, sen puolustaminen, voiman lisääminen, laajentaminen ja jatkuva vahvistaminen. Juuri tässä mielessä myös kutsumme kommunismia singularisaation prosessiksi. Kommunismia ei millään tavoin voida typistää ideologiseksi suuntaukseksi, pelkäksi oikeudelliseksi sopimukseksi tai abstraktiksi egalitarismiksi. Koska kommunismissa asetetaan kyseenalaiseksi työn kollektiiviset päämäärät, se liittyy yhä jatkuvaan kiistaan, joka lävistää historian aina uusia suuntaviivoja pitkin.
Tällä maaperällä on jo kypsynyt lukuisia uudenlaisia liittoumia. Näitä liittoumia on alettu haparoiden etsiä siitä spontaanista ja luovasta vaiheesta alkaen, joka kehittyi samanaikaisesti viimeisten kolmenkymmenen vuoden suuren hajaannuksen ja uudelleenkokoamisen aikana. Näiden liittoumien paikallistamisen helpottamiseksi ja niiden merkityksen ymmärtämiseksi voimme erotella
– molaariset antagonismit, jotka nousevat esiin riiston vastaisten taisteluiden tasolla, työn organisaation kritiikin kautta ja työn vapauttamisen perspektiivin kautta
– ja singulaaristen prosessien molekulaarisen lisääntymisen, joka muuttaa peruuttamattomasti yksilöiden ja kollektiivien suhteita materiaaliseen maailmaan ja merkkien maailmaan
Eteneminen kapitalististen valtamuodostumien vastaisten molaaristen antagonismien alueella saattaa edesauttaa ratkaisevasti tuottavien dispositiivien muutosten kehittymistä ja päinvastoin! Mutta perustavana panoksena säilyvät työn kollektiivisen voiman strukturaatio ja subjektivoitumisen tavat: juuri tällä alueella viime kädessä tapahtuvat kapitalismin tuhoaminen ja/tai sosialismin tuhoaminen ja uusien singulaarisuuksien vapauttamiseen tähtäävän yhteiskunnan perustan laskeminen. Nämä ovat samaan aikaan vallankumouksen sisältö ja keino. Riuhtaiskaamme kunniakas kommunismin unelma vapaaksi jakobiinien mystifikaatioista ja Stalinin painajaisista. Palauttakaamme sille sen kyky artikuloida ja liittää yhteen työn vapauttaminen ja uusien subjektiivisuuden modusten luominen.
Singulaarisuus, autonomia ja vapaus ovat ne kolme yhteen liittyvää linjaa, jotka punoutuvat yhteen uudessa kapitalistista ja/tai sosialistista järjestystä vastaan kohotetussa nyrkissä. Niiden pohjalta voidaan nykyhetkestä alkaen keksiä työn vapauttamisen ja vapauden mukaisia organisaation muotoja.
Kirjasta Nouvelles espaces de liberté/Nuovi spazi di libertà, 1983.
Julkaistu alun perin Uudet barbaarit -blogissa.