Yrittäjyys pakona ja uuden työn alkeismuotona

yrittäjyys

Yrittäjä nykyajan proletaarina, osa I

Kaikissa yhteiskunnissa, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, pääomalle alistettu työ ja tuotanto ilmenevät yrityksen muodossa ja yksittäinen yrittäjä näyttäytyy tämän työn alkeismuotona. Yrittäjäksi ryhtyminen on nyt vastarintaa vanhoja työn alistamisen keinoja vastaan, jokapäiväinen, näkymätön työväen vastarinnan ja itsenäisyyden muoto, joka pakottaa pääoman muuttamaan työn organisaatiotapoja – tosin usein vielä ankarammiksi ja henkilökohtaisemmiksi. Jos pääoma haluaa ottaa haltuun ihmisen sielun, niin yrittäjäksi muuttuva palkkatyöläinen haluaa muuttua eräänlaiseksi virukseksi pääoman sisällä, kokeilla rahoituksen ja toimintakentän rajoja omasta henkilökohtaisesta kohtalostaan välittämättä. Juuri pienyritykset, itsenäisistä hoivayrittäjistä ja “elämysyrittäjistä” start-upeihin ovat kuitenkin nykyisin ainoita tuotannon muotoja, jotka antavat kapitalismille jonkinlaisen “sivilisoivan” lumeen yhdistäessään elämän elementaariset käytännöt ja harrastukset itsenäisyyden pyrkimykseen, sillä enää ainoastaan niiden piirissä syntyy innovaatioita, uutuuksia. Samalla niiden piirissä syntyy tietenkin myös uusia työn alistamisen muotoja. Siksi yrittäjällä, erityisesti niin sanotulla pienyrittäjällä tai mikroyrittäjällä on yhä keskeisempi asema työvoiman luokkakokoonpanossa.

Luokkakokoonpanolla tarkoitamme sitä, miten luokka syntyy tuotantoprosessissa ja suhteessa tekniseen organisointiin, mutta myös sitä, mitä luokka ajattelee, kuinka se elää, minkälaisia haluja, odotuksia sillä on, ja millä tavoin se kenties täysin näkymättömästi ja hiljaisesti taistelee joka päivä kapitalistista työn organisaatiota vastaan ja synnyttää yhteisiä näkemyksiä. Muutokset työn organisaatiossa syntyvät jonkinlaisina vastauksina tähän näkymättömään vastarintaan. Uudet yritteliääksi tekemiseen perustuvat työvoiman hallinnan tekniikat ovat syntyneet nimenomaan vastauksina haluun päästä pois tehtaalta, tehdä jotain järkevämpää kuin palkkatyö.

Nykyinen yrittäjätyöläinen eroaa arvostuksiltaan, odotuksiltaan, elämäntavaltaan ja haluiltaan tayloristis-fordistisesta massatyöläisestä. Yrittäjän ja yrittäjyyden asema luokkakokoonpanossa johtuu siitä, että yrittäjyys on toiminut paon tai vapauden horisonttina monille palkkatyöläisille. Siksi yrittäjyydessä tekninen ja poliittinen luokkakokoonpano sekoittuvat toisiinsa. Tahto pois palkkatyöstä, kokemus palkkatyöstä, sen näkeminen “vanhana maailmana” – kuten Euroopasta Pohjois-Amerikkaan lähteneet siirtolaiset – ja halu rakentaa itsenäinen oma tulevaisuus ohjaa monen pienyrittäjän tai mikroyrittäjän elämää. Enää kurjista maatyöläisistä, joilta on viety pääsy viljelysmaille, ei tule palkkatyöläisiä, vaan palkkatyöläisistä, joilta viedään tulon jatkumisen varmuus ja jotka kokevat itsensä kykenemättömiksi vaikuttamaan palkkatyössä omaan kohtaloonsa, tulee yrittäjiä. Suomessa “oikean työläisen” perikuvina nähdään usein Aki Kaurismäen elokuvien, erityisesti hänen “työläistrilogiansa” hieman ryysyiset hahmot, mutta itse asiassa Kaurismäen elokuvissa (suorimmin esimerkiksi Varjoja paratiisissa, Kauas pilvet karkaavat, Laitakaupungin valot) juuri yrittäjyys, oman yrityksen perustaminen ja sen kautta itsenäisyyden saavuttaminen näyttäytyy keinona päästä pakoon palkkatyötä, riistoa ja elämää vailla minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja.

Puhumme kompositiosta, koska työväenluokka ei, huolimatta massatyöläisyydestä, ole ollut koskaan homogeeninen kategoria. Tämä korostuu nykyisessä yrittäjätyöläisyydessä, jossa erottautuminen ja omat kyvyt, ajatustavat ja persoonallisuus astuvat liki tragikoomisesti etualalle. Lisäksi nykyinen ”luokkapuhe”, jossa luokka näyttäytyy sosiologisena kategoriana ja sillä viitataan usein niin sanottuihin alempiin sosiaaliryhmiin eikä edes asemaan tuotantoprosessissa, on poliittisen ajattelun ja organisoitumisen kannalta haitallista, puhumattakaan siitä, että se hämärtää koko luokan käsitteen. Kompositio kertoo, että ollaan tietoisia (kykyjen, ammatillisten taitojen, tekniikkasuhteen) eroista, mutta ennen muuta eroista sen suhteen, miten työläinen ymmärtää itsensä, ollaan tietoisia hänen subjektiivisuuden rakenteestaan, vaikka tavoitteena olisikin työläisten välisten yhtäläisyyksien löytäminen ja yhteinen poliittisen taistelun perspektiivi.

Luokkakokoonpanossa on eroteltava toisistaan kaksi puolta: tekninen luokkakokoonpano ja poliittinen luokkakokoonpano. Tekninen kertoo kapitalistisen työnjaon ja tuotannon teknisen järjestämisen määräämästä luokasta työvoimana, teknologian (koneiden ja laitteiden) ja elävän työn suhteesta (joka nykyaikaisessa yrittäjyydessä on ihmisen sisäinen suhde koneena ja elävänä työnä), työn järjestämisestä ja sitä kautta työläisten keskinäisistä suhteista ja hierarkioista. Poliittinen on tekemisissä subjektiivisen ulottuvuuden kanssa, kulttuurin, ajattelutapojen, tarpeiden ja halujen kanssa, mutta myös tapoina ajatella suhdetta toisiin ja tapoina kamppailla omista eduistaan. Se tarkoittaa niitä antagonistisia, konfliktuaalisia, ei välttämättä näkyviä vaan myös jokapäiväisiä ja näkymättömiä käyttäytymistapoja, jotka tekevät kenties “sosiaaliselta” taustaltaan hyvinkin heterogeenisista aineksista luokan. Tämä ei tarkoita sitä, että tekninen kokoonpano voitaisiin noin vain ohittaa. Tämä koskee myös nykyistä yrittäjätyöläisen hahmoa, vaikka usein näyttääkin siltä, että tekniseen kokoonpanoon päästään lähtemällä toiveista, haluista, ajatuksista ja “kulttuurista”. Minkälaisia kykyjä ja taitoja tarvitaan, minkälainen subjektiivisuus ja minkälaiset halut, tarpeet ja mielentilat syntyvät tuotantoprosessin kokonaisuudessa? Silti on myös etsittävä ja aloitettava tekniikoista, teknologioista, joita hän joutuu käyttämään ja jotka järjestävät hänen suhteitaan toisiin työläisiin. Näitä tekniikoita ei voi supistaa pelkiksi (materiaalisiksi) koneiksi.

I

On selvää, että nykyinen “yrittäjä” ei ole kapitalisti, rahanomistaja tai edes porvari siinä mielessä kuin aiemmin. Miksi rahattoman työttömän, kotiäidin tai opiskelijan pitäisi perustaa yritys? Ja mitä näiden hahmojen yrittäjyydellä ylipäätään tarkoitetaan?

Suomessa yrityksistä noin 180 000 eli 65 prosenttia on “yksinyrityksiä”. Viimeisten 10 vuoden aikana yksinyrittäjien lukumäärä on kasvanut 45 000:lla. Erityisesti naisyrittäjät toimivat yksinyrittäjinä, sillä kolme neljäsosaa naisyrittäjistä harjoittaa liiketoimintaa yksin. Yleisimpiä toimialoja ovat koulutus- ja henkilöstöpalvelut, kuten parturit ja kauneushoitolat sekä sosiaali- ja terveyspalvelut. Yleisesti ottaen kyse on siis nykykapitalismin keskeisistä kasvualoista, “ihmisen tuottamisesta ihmisen avulla”, terveydestä, hoitamisesta, oppimisesta/kasvatuksesta ja kulttuurista/habituksesta, ulkonäöstä.

Peräti 93,4 prosenttia Suomen yrityksistä on alle 10 työntekijän yrityksiä. Tosiasiassa myös uusista “työpaikoista” merkittävä osa syntyy mikroyrityksissä: koko EU:n tasolla 58 prosenttia yrityssektorin työllisyyden kasvusta tapahtui alle 10 työntekijän yrityksissä. Pienissä ja keskisuurissa yrityksissä syntyi jopa 85 prosenttia työpaikoista.

Näyttää siltä, että palkkatyöyhteiskunta on saavuttanut saturaatiopisteensä. Näin siitä huolimatta, mitä palkkatyöyhteiskunnan apologeetat, niin sanotut työelämän tutkijat sanovat: heille palkkatyöyhteiskunta etenee kohti ideaalia tai utopiaa, jossa ei ole muita kuin palkkatyöläisiä eikä heitä kiinnosta kenelle nämä töitä tekevät. Todistamme kuitenkin laadullisesta muutoksesta. Palkkatyöläinen, jolla ei ole muuta myytävää kuin työvoimansa, on muuttumassa yrittäjäksi, joko tahtoen tai tahtomattaan. Hän on töissä aamusta iltaan ja illasta aamuun, koska hänen on vaikea erottaa työaikaa muusta elämänajasta. Hänen tulon jatkuvuutensa on yhä epävarmempaa ja hän joutuu selvitäkseen turvautuman rahoitukseen, käytännössä velkaan. Hän joutuu seuraamaan yhä tarkemmin, mitä (työ)markkinoilla tapahtuu, kartoittamaan vahvuuksiaan ja miettimään (liiketoiminta)strategiaansa. Muutoksen kauhistelu ja haikailu vanhoihin hyviin aikoihin tuskin muuttavat sitä tosiasiaa, että yrittäjyydessä on kyse työvoiman tehokkaasta käytöstä, työvoiman, jota ei nyt ymmärretä yksilöllisenä työntekijänä, vaan pikemminkin sosiaalisten suhteidensa, sidostensa ja yhteisöresurssiensa verkostona, siis eräänlaisena ympäristönä, tai Marxia lainaten todellisena “yhteiskuntayksilönä”. (Luemme Marxin näkemyksen eräänlaisena profetiana nykyisyydestä: “yhteiskuntayksilö”, sosiaalisten suhteidensa summa, kuvaa erinomaisesti nykyistä yrittäjää – lukekaa vaikka alan lehtiä!). Nykyisessä yrittäjyydessä yhdistyvät ainakin työajan pidentäminen yli formaalisti määriteltyjen rajojen (yrittäjät tekevät keskimääräistä pidempää työpäivää, kuten Tilastokeskus kertoo vuoden 2012 selvityksessä: yrittäjistä yli 30 % tekee vähintään 50 tunnin työviikkoa, kun palkansaajapuolella osuus on alle 8 %), ja työn intensivoituminen sekä rahoituksen ja velkaantumisen kautta tulevaisuuden ja jo aiemmin kasatun varallisuuden haltuun ottaminen. Siis kaikki ne tekijät, joihin perinteistä palkkatyöläistä erilaisin politiikkatoimenpitein yritetään ajaa tai jotka hän kohtaa paetessaan palkkatyöstä yrittäjyyteen. Nykyistä yrittäjää onkin vaikea kuvitella sikari suussa työläisiään riistävänä isäntänä.

Korostamme sitä, että yrittäjyys ei ole pelkästään juridinen työn alistamisen muoto, vaan yrittäjyyden ja myös itse ”yrittäjäksi ryhtymisen” alueella nousee esiin uusia poliittisen luokkakokoonpanon piirteitä, siis näkymättömiä, jokapäiväisiä vastarinnan ja kamppailun muotoja, jotka eivät ilmene millään tavoin vanhoissa poliittisissa tai ammattiyhdistysliikkeen instituutioissa. Yrittäjäksi ryhtyminen on usein myös vastarintaa nykyisiä työn järjestämisen tapoja vastaan, siis seuraus halusta määrittää itse tapansa tehdä työtä, työn tila ja aika. Se on vastarinnan, paon, jopa “siirtolaisuuden” muoto, sillä yrittäjyys näyttää nykyisin jonkinlaiselta Amerikalta, vapaalta mantereelta, jolta tavoitella parempaa elämää. Erityisesti tämä koskee tietenkin elämysyrittäjyyttä, siis harrastusten, elämänäsisältöjen muuttamista yrittäjyydeksi, mutta myös hoivayrittäjyyttä. Niin sanotut start-up yritykset ovat luullaksemme nykyisin harvoja paikkoja, joissa on edes jonkin aikaa, huuman kestäessä, mahdollista työskennellä ja luoda uutta yhdessä, kiihdyttää aivojen välisen yhteistyön intensiteettiä. Slushissa hehkutettu start up -yrittäjyys todella näyttää siis hieman samanlaiselta vapauden horisontilta ja yhteisen elämän mahdollisuudelta kuin koko vähäisen omaisuuden lastaaminen vankkureihin ja matka rakastetun – ei vielä paikalleen sidotun aviopuolison – kanssa kohti Villiä Länttä. Paradoksaalisesti juuri tämän itsenäisyyden, autonomian halun vuoksi yrittäjiä voidaan myös riistää kaikkein ankarimmin. Itse asiassa pako palkkatyöstä yrittäjyyteen ja nykyinen siirtolaisuus ovat monella tavoin rinnakkaisia ilmiöitä: halu ottaa oma elämä haltuun ja rakentaa parempi tulevaisuus itselle ja lapsille, vaarallinen siirtymä: exodus Egyptistä luvattuun maahan alkaa täältä. Kuten tiedämme, myös villi länsi aidattiin nopeasti ja suuri osa luvattua maata kohti matkanneista siirtolaisista kuoli autiomaahan tai viimeistään köyhyyteen ja kurjuuteen sen takana, kun vapaata maata ei enää ollutkaan jäljellä.

Nykyisen yrittäjyyden ymmärtämiseksi on lähdettävä liikkeelle palkkatyösuhteen hajoamisesta. Palkkatyö muodosti teollisessa kapitalismissa työn ja pääoman keskinäisen suhteen kollektiivisen välityksen muodon. Vasta tämän suhteen hajoaminen tekee mahdolliseksi sen, että ”inhimillisestä pääomasta” ja yrittäjyydestä tulee yleinen hallinnan muoto ja palkka nähdään pelkkänä tulona. Näin voi tapahtua siis vasta kun palkan ja palkkatyösuhteen institutionaalinen asema työn ja pääoman välittäjänä on kadonnut näkyvistä. Toisin sanoen, työvoiman yksittäisen ostajan ja sen kollektiivisen myyjän väliltä puuttuu palkkatyön kaltainen institutionaalinen sidos. (Instituutio on yhteiskunnallisten suhteiden järjestäytynyt muodostelma, jonka tavoitteena on sosiaalisen toiminnan jatkuvuus ja vakauttaa yksilöiden keskinäisiä suhteita ja suhteita yhteiskuntaan sekä valtioon.) Olemme korostaneet tätä seikkaa useaan eri otteeseen, mutta sanottakoon vielä kerran, että palkkatyö institutionaalisena välittäjänä, joka tarjoaa jonkinlaista varmuutta elämään tulon jatkuvuuden muodossa, on menettänyt asemansa, ja tulos tästä palkkatyön instituution hajoamisesta on, että inhimillistä pääomaa käyttävä yrittäjä on nyt hallinnan ja sen rationaalisuuden ydinkäsite.

Teollisessa kapitalismissa palkkatyösuhteen yleisyys haki tukensa (Marxia hyväksi käyttäen) abstraktin työn homogeenisuudesta, siis työvoimasta pääoman näkökulmasta. (Palkkatyö, yksityisomaisuus ja työnjako voidaan ymmärtää myös ”toisen asteen” instituutioiksi, jotka pakottavat elollisen tai elävän työn pääoman asettamiin kehyksiin ja rikkovat ihmisen ja luonnon välisen vaihtosuhteen.)

Moderneissa teollisuusyhteiskunnissa kansalainen toimijana on aina ollut ensisijaisesti palkkatyöläinen ja fordistisessa mallissa oikeus työhön ja palkkatyöläisyys kollektiivisena subjektina ja subjektiivisuuden instanssina on ollut olennaisessa asemassa taloudelliselle kasvulle ja yhteiskuntarakenteiden kehitykselle. Erilaiset sosiaaliturvan, sosiaalivakuutuksen ja sosiaalitulon muodot syntyivät palkkatyöläisyyden ympärille. Tässä välityksen järjestelmässä yksi keskeinen tekijä oli palkka rahatulona ja sen yhdistäminen työaikaan, jonka kautta saatiin mittari riiston määrälle: taistelu palkasta, rahatulon määrästä oli luonteeltaan kollektiivista ja koko yhteiskuntaa ja sen kehitystä koskevaa eikä yksityistä tai henkilökohtaista.

Tämä välityksen järjestelmä on nykyään hajonnut useisiin eri suuntiin: palkka on menettänyt vakauttavan kollektiivisen ja institutionaalisen asemansa ja siitä on tullut tulona yksilöllinen suhde ja ennen kaikkea yksilöiden välisten erojen aktivoinnin keino. Pääoman ja ”subjektiivisuuden” suhde on muuttunut ja samalla ovat muuttuneet riiston muodot. Kollektiivinen subjekti on korvautunut yksilöllisellä.

Tuotannon ulkoistaminen pienyritysten verkostoihin on lähtenyt liikkeelle siitä, että 1970-luvulla monilla fordismin keskeisillä teollisuusalueilla, kuten Venetossa, työläiset pakenivat tehtaista ja perustivat mieluummin omia yrityksiä. Pääoma ainoastaan seurasi perässä, ja seuraavien vuosikymmenten ajan puhuttiin ihaillen “Benettonin tuotantomallista” ja sen tehokkuudesta, joustavuudesta, innovatiivisuudesta. “Benetton-tuotantomallin” taustalla oleva keskeinen innovaatio oli kuitenkin työläisten keksintö, että heillä kenties voisi olla parempaakin tekemistä kuin mädäntyä kuoliaaksi kapitalistin liukuhihnan ääressä. Että he kenties tekisivät vaikka paskaduunia mieluummin omissa nimissään ja omassa komennossaan kuin kapitalistipaskan komennossa. Saksassa sosiologit alkoivat 1980-luvulla puhua “uusista itsenäisistä”, neue Selbstständige, jotka olivat peräisin juuri 1970-luvun hipeistä, ympäristönsuojelijoista tai antikapitalististisista liikkeistä ja halusivat valita mieluummin yrittäjyyden kuin palkkatyön tehtaassa tai toimistossa.

Uuden yrittäjyyden taustalla olevan yhteiskunnallisen tuotantosuhteen ytimessä on siten subjektiivisuus, joka investoi kilpailuun, aloitteellisuuteen, omiin autonomisiin ammatillisiin kykyihin ja tuotantovälineiden asteittaiseen takaisin ottamiseen tai haltuun ottoon yksilöllisesti eikä kollektiivisesti.

Uudet ulkoiset ja sisäiset elämänhallinnan muodot eivät siis korosta yhteistä palkkatyöläisyyttä, vaan ne puuttuvat halujen suuntaamiseen ja pyrkivät kasvattamaan yksittäisen subjektin itsenäisyyttä markkinoiden sisällä, eivät markkinoista riippumatta. (Siksi voidaan sanoa, että yritys on ympäristö, josta ei ole ulospääsyä ja joka on otettava luonnollisena ja annettuna, tai josta pakeneminen voi tapahtua vain sankarillisena ”luopumisena kaikesta”, jos tähän luopumiseen sattuu olemaan riittävästi varallisuutta.) Tämä yksilöllisen vapauden ja autonomian tavoittelun sijoittuminen työn (ja yrityksen) piiriin on vastakkaista palkkatyöyhteiskunnan vapaudelle, joka alkoi vasta työn ulkopuolella. Nyt siis subjektiivinen vapaus on – vähintäänkin mahdollisena ja tavoiteltavana – osa pääoman kasautumista, osa arvonlisäystä ja lisätyön anastamista. Kapitalistisen kasautumisen keskustassa on siis pääoman ja subjektiivisuuden tuotannon suhde.

Tämän keskustan polttopisteessä on yksilöllistyminen ja sen kautta tapahtuva lisäarvon puristaminen erilaisuudesta, eriytymisestä, yksilöllistymisestä ja heterogeenisyydestä ilman varsinaisia ulkoa asetettuja ohjauksen ja hallinnan tavoitteita ja päämääriä. Uudessa yrittäjyydessä palkka näyttäytyy vain tulona, joka on peräisin oikeasta ”asenteesta”, omista henkilökohtaisista kyvyistä, omasta ”inhimillisestä pääomasta” eikä mistään yhteisestä välittäjästä työn ja pääoman välillä. Siksi niin monet ovat valmiita harjoittelijoiksi, ilmaisen tai palkattoman työn tekijöiksi, projekteissa mukana roikkujiksi; he ovat sijoittamassa itseensä, kasvattamassa kykyjään, säästämässä tulevaisuutensa varalle, investoimassa omaan inhimilliseen pääomaansa tulevan työn tai tulevan taloudellisen hyödyn vuoksi.

Suomen yrittäjien vuonna 2010 tekemän kyselyn mukaan kolme neljästä yksinyrittäjistä kertoi tärkeimmäksi syyksi yrittäjäksi ryhtymiselle itsenäisyyden ja vapauden. Monet yrittäjät sanoivat, että heidän olisi tienattava palkkatyössä huomattavasti yrittäjyyttä enemmän, jotta he olisivat valmiita siirtymään palkkatyöläisiksi. Vaikka voimme epäillä Suomen yrittäjät ry:n kyselyyn liittyvän joitakin ideologisia taustaoletuksia, on selvää, että raha ei ole useinkaan yrittäjyyden ensisijainen motiivi vaan se, mitä Max Weberiä seuraten voidaan luonnehtia “vapauden taikavoimaksi”, joka merkitsee näköalaa ulos alistavista ja ahdistavista elämän olosuhteista.

Tilastokeskuksen vuonna 2013 julkistaman raportin ”Itsensätyöllistäjät Suomessa” mukaan ainoastaan viidennes itsensätyöllistäjistä oli joutunut ”yrittäjäksi” millään tavoin ulkoisen pakon vuoksi. Tietenkin erilaisia kyselytutkimuksia voidaan kritikoida, eivätkä uudet poliittisen kokoonpanon muodot tule näkymään suoraan Tilastokeskuksen julkaisuissa. Joka tapauksessa sen verran on selvää, että vasemmiston löpinä ”pakkoyrittäjyydestä” ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, valitsetko pakkopalkkatyön ihanuuden vai yrittäjyyden ahdistavan ja mahdollisesti itsenäisen elämän. Uskallatko lähteä ja onko ylipäätään mahdollista lähteä? Pakkoyrittäjyyttä on yritetty tutkia myös laadullisin menetelmin, mutta tulos on ollut, että niin sanottuja pakkoyrittäjiä ei juurikaan löydy, vaikka tulos saattaakin johtua siitä, että ihmiset eivät myönnä asemaansa.

Yrittäjien keskeinen ongelma on yksinkertaisesti rahatulon, likviditeetin vähäisyys, ei työn vähäisyys, ja tässä heidän tilanteensa kuvastaa täydellisesti kaikkien prekaarien “itsensä yrittäjien” asemaa työn oikeudellisesta muodosta riippumatta. Suomen yrittäjien kyselyn mukaan joka toinen yksinyrittäjä saa alle 2000 tuhannen kuukausitulot toiminnastaan. Joka neljännen tulot ovat alle 1000 euroa kuussa. Jos palkansaajien keskimääräiset kuukausitulot vuonna 2015 olivat 3338 euroa, päätoimisista yksinyrittäjistä 68,5 prosenttia ansaitsi alle 3000 euroa (Kauppalehti 28.12.2016).

Suuri osa pienistä yrityksistä on itsenäisiä vain nimellisesti, koska ne ovat käytännössä riippuvaisia yhdestä tai parista asiakasyrityksestä. Tuotannon ulkoistaminen näihin alihankintaverkostoihin toimii asiakasyrityksille lähinnä keinona välttää erilaisia palkkatyön sivukuluja. Paul Mason kirjoittaa the Guardianissa:

That building site around the corner, then, embodies the ultra-capitalist dream: there are officially no workers there, only company within company within company, all taking advantage of generous capital allowances, tax-deductible expenses and self-assessment to reduce their tax burden.[i]

Mason kuitenkin jatkaa heti, että itsensätyöllistäjän omasta näkökulmasta kuviolla on myös hyvät puolensa. Palkkatyön kätkettynä kääntöpuolena on nykyisin suora riippuvuus työnantajan vallasta, mikä näkyy monimuotoisena kyykytyksenä, seksuaalisena häirintänä, kiusaamisena ja jatkuvana pelkona työpaikan menettämisestä. Prekaarin palkkatyön maailmassa itsensätyöllistäminen näyttäytyy eräänlaisena vakuutuksena: voit helpommin vaihtaa pomoasi, siis asiakasyritystä ja päästä pakoon. Tämä antaa myös neuvotteluvoimaa, jos pomo yrittää käyttää jollakin tavoin hyväksi. Lisäksi se helpottaa Masonin mukaan työn ja elämän (ei vain perhe-elämän) yhteensovittamista:

Or, given the relentlessness of low-paid work, many young self-employed people operate a DIY form of work-life balance – choosing to work fewer than five days a week, in the knowledge that they will stay poor but have a life. They know such work arrangements offer no career path, no advancement – but they are at least free of the coercion and corporate brainwashing that can happen if you are at the bottom of the pile in a PLC.

Sergio Bologna on usein korostanut, että yksilön kutsuminen yritykseksi on järjetöntä, koska koko länsimaisen oikeusperinteen ja talousteorian mukaan yritys on instituutio tai kompleksinen rakenne, johon kuuluu aina kolme erillistä roolia: rahoittaja, johto ja työvoima. Tässä mielessä kyse ei ole yrityksestä eikä yrittäjästä vaan työläisestä, täysin riippuvaisesti toisen palveluksessa työtä tekevästä proletaarista. Kuitenkin, nykyisin juuri näitä kolmea eri funktiota yritetään työntää yksilön pään sisään: hänen on sekä otettava riskit rahoituksesta, johdettava ja organisoitava sekä alistettava itse itseään ja tehtävä vielä varsinainen työ. Yrittäjille ei voida myöskään yrittää rakentaa “työläisidentiteettiä”, koska usein yrittäjäksi ryhtymisen motiivina toimii halu parantaa omaa elämäänsä, tehdä jotain järkevämpää kuin palkkatyö ja järjestää itsenäisesti oma elämänsä ja oma tuotantotapansa sekä kieltäytyä olemasta “vain töissä täällä”. Jos työhön laitetaan koko elämä, “duunarius” tarkoittaisi että olemme “vain töissä” koko elämässämme.

Yrittäjäksi ryhtymisellä on usein suora laadullinen, työprosessien uudelleenjärjestämistä koskeva motiivinsa. Monet ryhtyvät yrittäjiksi, tai perustavat osuuskunnan juuri sen vuoksi, että haluavat vaikuttaa työn sisältöihin, tapaan tehdä työtä, järjestää tuotanto. Esimerkiksi hoiva-aloilla julkisen terveydenhuollon megakoneistoissa, joissa lääkärit määräävät eikä potilaita kuunnella, hoidon käytäntöjä vaikuttaa olevan mahdoton muuttaa ”sisältä päin”. Ainoa vaihtoehto on perustaa oma yritys, tarjota palvelua yksityisesti ja sitä kautta ”jaloillaan äänestämällä” kenties vaikuttaa tapaan, jolla potilaita kohdellaan julkisissa instituutioissa. Esimerkiksi synnytysten tai synnytysvalmennuksen kohdalla näyttää usein siltä, että niissä maissa, joissa terveydenhuoltojärjestelmä perustuu yksityiseen sektoriin, avautuu erilaisille feministisille synnytysvaihtoehdoille huomattavasti enemmän tilaa. Voimakkaasti hierarkiset julkiset palvelut näyttävät olevan pikemminkin eräänlaisessa eturintamassa ruumiin koneistamisessa tai teknistämisessä: niin sanotun potilaan tehtävä on tehdä mitä lääkäri käskee, ja tässä kohtaa synnytys ja kirurginen toimenpide eivät eroa toisistaan juuri mitenkään.

Toisaalta erilaisten pienten “laatukahvia” myyvien ja jopa itse paahtavien pienten kahviloiden leviäminen on myös selkeä esimerkki: katteet jäävät epäilemättä paljon huonommiksi kuin usein korkeampia hintoja paskakahvista kiskovilla ketjukahviloilla, mutta yrittäjätyön tavoitteena onkin jokin muu kuin raha. Tai yliopistojen ajattelua ja yhteistä tutkimustyötä lähinnä estävistä rakenteista on paettava ulos ja perustettava osuuskuntia, kenties mieluummin jopa konsulttifirmoja kuin jäätävä kilpailemaan alati vähenevistä resursseista puhtaan konformismin avulla.

Päinvastoin kuin niin sanotusta julkisesta keskustelusta voisi kuvitella, nykyisin yrittäjyys merkitsee usein siis suorastaan yritystä paeta työn ja tuotannon kapitalistista järjestämistä. Yrittäjäksi ryhtymisen syynä voi jopa olla halu tehdä työtä jonkin muun päämäärän kuin pelkästään pääoman arvonlisäyksen takia. Tietenkään yrittäjä ei pääse pakoon kapitalismin määrittämää yhteiskunnallista kenttää, eikä kyse ole edes pelkästään niin sanotusta markkinoiden, siis kilpailun paineesta. Vaikka yrittäjä löytäisi joitakin asiakkaita, jotka ovat valmiita maksamaan enemmän saadakseen parempaa palvelua, aiheuttavat verot, erilaiset säätelymuodot, rahoituksen myöntämiseen liittyvät hierarkiat aiheuttavat jatkuvasti ongelmia, koska ne tuottavat erilaisia pakotteita, muokkaavat yritystoiminnan sisältöjä ja sen rytmejä.

Vaikka yrittäjät ovat nykyisin luultavasti vielä pahemmassa kusessa kuin palkkatyöläiset, näyttää yrittäjyys silti houkuttelevalta lukuisille nykykapitalismin keskeisten kasvualojen, kuten hoiva-alan tai erilaisten luovien alojen – ruuasta vuorikiipeilyyn ja sovelluskehityksestä oluen panemiseen – prekaareille työläisille. Siksi kapitalistisen riiston vastaisten kamppailujen, prekaarin työväen liikkeen organisoimisen näkökulmasta näyttää äärimmäisen keskeiseltä kysyä, miksi. Miksi juuri yrittäjyydellä on niin keskeinen asema uuden luokkakokoonpanon syntyprosessissa? Voidaan tietenkin todeta latteasti, että kyse on uusliberalismista, uusliberaaleista hallinnan tekniikoista. Mutta voisiko kenties olla, että uusliberaalit ovat tajunneet paremmin kuin vasemmisto jotakin keskeisistä luokkakokoonpanon ja työväen subjektiivisuuden muutoksista? Siksi on typerää ulkoistaa ‘uusliberalismia’ – jos sanalla ylipäätään on jokin merkitys – ulkoiseksi ideologiaksi tai salaliitoksi. Uusliberalismi on osa meitä, ja usein tekisi mieli nostaa vasemmistolaista uusliberalismin kritiikkiä vastaan plakaatti: “Olemme kaikki uusliberaaleja!” Kenties ainakin olemme mieluummin uusliberaaleja kuin vasemmistolaisia, mieluummin oman itsemme yrittäjiä kuin “vain töissä täällä”.

II

Jos nykyiset tuotannon järjestämisen tavat ovat syntyneet vastauksena “yrittäjäksi pakenemiseen”, miten yrittäjyys oikeastaan sopii yhteen työn ja tuotannon nykyisten muotojen kanssa?

Eikö nykyään lisäarvon tuottamiseksi vaadita ennen kaikkea yhteistyötä? Miten yksilöllinen yrittäjä sitten voi tuottaa arvoa?

Millä tavoin siis yrittäjyys oikeudellisena tuottavan toiminnan muotona on yhteydessä työprosessien laadullisiin, tilallisiin ja ajallisiin muutoksiin? Minkälainen työ nykyisin on lisäarvoa tuottavaa ja miksi juuri yrittäjä näyttää olevan keskeinen muoto, jossa tätä työtä nykyisin pyritään järjestämään ja lisäarvoa anastamaan?

Pääoman III osassa, luvussa pysyvän pääoman säästämisestä Marx erottelee toisistaan yleisen työn, allgemeine Arbeit ja yhteisen työn tai pikemminkin yhteisöllisen työn, gemeinschaftliche Arbeit. Marxin sanoin ”yleistä työtä on kaikki tieteellinen työ, kaikki havainnot, kaikki keksinnöt. Se edellyttää osaksi yhteistoimintaa aikalaisten kanssa, osaksi edeltäjien työn hyväksikäyttöä. Yhteinen [tai yhteisöllinen] työ edellyttää yksilöiden välitöntä yhteistoimintaa.” (Pääoma III, s. 111.)

Yhteisöllinen työ on siis työtä, jossa joukko toisistaan erillisiä yksilöitä työskentelee yhdessä jotain heille ulkoista päämäärää varten, esimerkiksi tuottaa tavaroita kapitalistin omistamassa tehtaassa. Pääoman I osa on täynnä kuvauksia siitä, miten yhteistyö, työn yhteiskunnallinen tuotantovoima toimii nimenomaan pääoman voimana ja työläisten ruumiiden alistamisen ja orjuuttamisen voimana. Yhteisö, Gemeinschaft, liberaalien ja vasemmistolaisten nykyisin rakastama ”yhteisöllisyys” merkitsee juuri alistumista jollekin ulkopuoliselle ”yhteiselle asialle”, jonka puolesta on työskenneltävä, on kyse sitten pääoman arvonlisäyksestä tai ihmiskunnan ja maapallon pelastamisesta. Yhteisöllinen työ on eräänlaista liturgista työtä, jossa on unohdettava omat halunsa ja työskenneltävä vain yhteisön ylläpitämiseksi. Tätä työtä joutuvat useimmiten tekemään eniten naiset, ja siinä mielessä kyse on feministien “toiseksi” ja myös “kolmanneksi vuoroksi” kutsumien työmuotojen siirtymisestä työpaikan sisään.

Monet kokevatkin, että kun ryhtyy yrittäjäksi, voi keskittyä oikeasti tekemään työtä, eikä ainoastaan käyttämään aikaansa työnantajan palvelukseen alistetun yhteisön ylläpitämiseen. Niin sanotuilla työpaikoilla aika on käytettävä joko tehokkuuden esittämiseen, siis istumiseen tietokoneen ääressä (vaikka Facebookissa) jotta näyttäisi tehokkaalta tai sitten erilaisissa kokouksissa istumiseen. Alf Rehn onkin puhunut siitä, että suuri osa palkkatyöstä muodostuu nykyisin “huonelihana” olemisesta. Tehtävänä on puuduttaa takapuoltaan kokoushuoneen tuolissa ja syödä pullaa.

Nykyisin, kuten Marx Grundrissen nk. Konefragmentissa, ja monet muut hänen jälkeensä ovat ennakoineet, yhteisöllisen työn merkitys lisäarvon tuotannossa on kuitenkin alati supistunut ja yleisestä työstä, allgemeine Arbeit, on tullut suoraan lisäarvon välitön lähde kaikilla nykykapitalismin keskeisillä kasvualoilla. Allgemeine Arbeit ei merkitse pelkästään tieteellistä työtä, vaan myös muiden yleisten inhimillisten kykyjen käyttöä, yhtä paljon hoivaa ja palveluita kuin tiedettä, siis ylipäätään ihmisen tuottamista ihmisen avulla. Siinä työhön laitetaan koko ihmisen persoonallisuus, yhtäältä kaikkein yleisimmät inhimilliset kyvyt, kuten kyky kieleen, empatiaan, kyky reagoida innovatiivisesti uudenlaisiin ympäristöihin ja ärsykkeisiin, siis ylipäätään muuttaa ympäristöä joka muuttaa ihmisen aivoja. Yleinen työ on yleistä, koska se on koko ihmisen aivojen ja ruumiin kokonaisuuden tuottamista.

Tällainen työ ja tuotanto tapahtuu ainakin potentiaalisesti missä tahansa ja koska tahansa, siis koko elämän ja yhteiskunnan tilassa ja ajassa. Silloin myös työn tekemisen, tuottamisen tapaa koskevat konfliktit eivät enää ole luonteeltaan pelkästään määrällisiä – tunti enemmän tai vähemmän työtä, euro enemmän tai vähemmän palkkaa – vaan työn koskiessa aivojen jokaista huokosta ja kaikkia suhteitamme toisiin itse työn järjestämisen laadulliset muodot tulevat keskeisiksi kamppailun kohteeksi. Jos koko elämä on työssä, jos elämä ja työ ovat erottamattomia, kamppailut koskevat siis sitä, miten elämää eletään, miten aivoja ja ruumiita käytetään, miten suhteita toisiin muodostetaan. Tästä näkökulmasta nimenomaan yrittäjyys näyttää keinolta paeta alistavia “pakkoyhteisöllisyyden” muotoja.

Yrittäjyys näyttäytyy näin jopa “eksistentiaalisena” vapauden mahdollisuutena, vapaana maana, jolla elämän eli työn itsenäinen järjestäminen vielä on mahdollista. Kuten Marx kuvasi Pääoman I osan 25. luvussa “Uudenaikainen siirtomaateoria”, Amerikassa kapitalisteilla oli vaikeuksia saada työvoimaa, koska työläiset saattoivat aina paeta länteen ja ryhtyä itsenäisiksi viljelijöiksi. Siksi liittovaltion oli otettava lännen vapaa maa haltuun, ryöstettävä se äkkiä intiaaneilta, jaettava palstoiksi ja tehtävä sen vapaa käyttö mahdottomaksi. Samalla tavoin nykyisin, kaikesta yrittäjyyspuheesta huolimatta, ei yrittäjäksi ryhtyminen voi olla liian helppoa tai riskitöntä, koska muuten suurilla yrityksillä, siis pääomalla, ei riittäisi työvoimaa, pääoma ei kykenisi alistamaan elävää työtä palvelukseensa.

Ja aivan kuten kommunisti ei voi olla rakastamatta Amerikkaa, koska se on yhdessä tuottamamme rikkauden manner, nykyajan kommunisti ei voi olla ihailematta todellisia yksityisyrittäjiä – hieman samassa merkityksessä kuin Gilles Deleuze puhuu yksityisajattelijoista, kuten Nietzsche ja Sartre – jotka eivät tee työtä kenenkään puolesta, eivät puhu kenenkään puolesta eivätkä edusta ketään vaan laittavat itsensä täysin likoon muuttaakseen ympäristöä, jossa elävät. Aivan kuten yliopistolaitos ei koskaan ole voinut sietää yksityisajattelijoita, jotka eivät teeskentele noudattavansa metodeja, kunnioita hierarkiota ja tutkintojärjestelmiä, ei nykyinen työmarkkinajärjestelmämme voi sietää aidosti yksityisiä, omista lähtökohdistaan työskenteleviä yrittäjiä vaan tuomitsee heidät välttämättä jonkinlaiseen ostrakismokseen. Heidän on maksettava enemmän veroja, oltava ankaramman säätelyn kohteena ja ennen kaikkea menetettävä kaikki jaetun, turvatun toimeentulon mahdollisuudet. Nykyisin jo pelkkä Y-tunnuksen olemassaolo voi esimerkiksi johtaa täydelliseen sosiaaliturvan menettämiseen. Jos yrittäjä on rohjennut asettaa kyseenalaiseksi palkkatyön, yhteisöllisen työn sosialistisen normin ja koettanut jollakin tavoin tuoda esiin itsensä omassa työssään, hän ansaitsee tulla kiinnitetyksi jalkapuuhun.

Tilanteessa, jossa jokaisesta työntekijästä yritetään tehdä “oman itsensä yrittäjä”, kyse ei tietenkään ole pelkästään tuottavan toiminnan oikeudellisesta muodosta. Yleinen työ ja yhteisöllinen työ sekoittuvat lähes kaikessa työssä. Yleinen työ tapahtuu kaikkialla, koko yhteiskunnan tai koko elämän tilassa, koska sitä ei voida erottaa aivojen ja ruumiin kokonaisuudesta, kun taas yhteisöllinen työ näyttää toimivan lähinnä keinona sulkea työprosessi yrityksen sisään, siis kaapata arvoa vaatimalla rajattoman, kaikkialla, koko ajan ja kaikkien kanssa tapahtuvan yleisen työn tekijältä sitoutumista tiettyyn yritykseen, tiettyyn määrättyyn yhteisöön.

Keskeistä lisäarvon tuotannon kannalta on kuitenkin juuri yleinen työ, ihmisen tuottaminen ihmisen avulla, siis suhteita, verkostoja, valmiuksia luova työ. Yleinen totuus työpaikoilla on myös, että voidakseen tehdä yleistä työtä on päästävä pakoon yhteisöllistä työtä: jotta voi keskittyä ajattelemiseen, kirjoittamiseen, luovaan työhön, on päästävä pois työpaikalta. Etätyötä ei tehdä pelkästään työmatka-ajan ja luonnon säästämiseksi tai ”työn ja perheen yhteensovittamisen” vuoksi vaan myös siksi, että työpaikalla ei voi tehdä työtä, yleistä työtä. ”Töissä” on pakko keskittyä koko ajan yhteisölliseen työhön, työyhteisön miellyttämiseen, itsensä muokkaamiseen työyhteisön mieleiseksi.

Juuri siksi että yleisen työn tekijä nojaa kaikessa toiminnassaan yhteiseen, hän voi myös paeta yhteistyötä ja haluta työskennellä ”itsenäisesti”, jopa yksin, esimerkiksi yrittäjänä. Hänen aivonsa ovat jo yleisen, kaikkiyhteisen, allgemeinin täyttämät. Gemein-schaft on jotain, joka tulee yksilöiden väliin tai päälle ja liimaa heidät yhteen, sillä on arvot, moraali, sisältö jonka mukaan yksilön on elettävä. Sen sijaan allgemein on jotain, joka tulee pikemminkin ennen yksilöllisiä aivoja, on niiden virtuaalinen perusta, eräänlainen partituuri tai ”ponnahduslauta”, joka tosin ei ole olemassa erillään singulaarisista ruumiista. Marx kirjoittaa Engelsille 25. maaliskuuta 1868:

Mitähän vanha Hegel sanoisi, jos hän saisi tuonpuoleisessa maailmassa tietää, että yleinen [Allgemeine] Saksassa ja pohjoismaisissa kielissä ei merkitse muuta kuin yhteismaata ja erikoinen [Sundre, Besondre] mitään muuta kuin yhteismaasta ositettua erillistilaa? Silloinhan kuitenkin ovat loogiset kategoriat kirottuun tapaan peräisin “meidän kanssakäymisestämme.

Yleisen työn tekijä voi siis olla jonkinlainen itsenäinen “pienviljelijä”, mutta hänen työnsä perustuu kaikkialla Allgemeiniin, General Intellectin yhteismaahan.Ja kun suuryritykset alkavat muistuttaa kirkkoa tai sukua, yksinäisyys alkaa jo näyttää vapauden valtakunnalta.

III

Yleistä työtä tekevät, palkkatyön ulkopuolelle paenneet yrittäjät joutuvat eräänlaiselle harmaalle alueelle, minkä vuoksi heitä voidaan riistää kaikkein häikäilemättömimmin. Kaikkialla, myös Suomessa molemmat ”työmarkkinaosapuolet”, niin EK kuin SAK, vihaavat yhtäläisesti pienyrittäjiä ja tekevät kaikkensa todellisten yrittäjien aseman heikentämiseksi. Yrittäjien aseman parantamisesta puhutaan paljon, mutta hyvin harvoin kukaan on edes miettinyt, millä tavoin esimerkiksi verotus, verotuksen konkreettiset muodot, työanntajan sivukulut ja työntekijän palkkaamiseen liittyvä ”byrokratia” tai erilainen taloudellisen toiminnan säätely vaikuttaa pienyrittäjien asemaan ja edesauttaa taloudellisen toiminnan keskittymistä kapitalistisille suuryrityksille. Jo hyvin yksinkertaisesti: suurella ravintola- tai kampaamoketjulla on lakimiehet ja kirjanpitäjät, jotka voivat huolehtia keskitetysti verojen maksusta (ja kiertämisestä), säätelyn aiheuttamista kuluista ja muista vastaavista, kun taas yksilöyrittäjä joutuu joko huolehtimaan kaikesta itse tai maksamaan suhteettoman kalliita kirjanpitokuluja. Lisäksi yrittäjä joutuu itse huolehtimaan sairasvakuutuksista, vanhempainlomista ja eläkkeistä, eikä hänellä ole edes oikeutta sosiaaliturvaan. Yrittäjän on myös huomattavasti vaikeampaa päästä velkajärjestelyyn kuin kulutusluottoja tai asuntolainaa ottaneen palkansaajan.

Riippumatta taloudellisen alistussuhteen juridisesta muodosta – työläinen, yrittäjä, työtön – aikamme prekaarit ovat kaikki ”itsensä yrittäjiä”. Erilaiset työn ja työttömyyden hallinnan tekniikat tähtäävät siihen, että jokaisen olisi hallinnoitava omaa elämäänsä kuten ”yrittäjän”: pyrittävä maksimoimaan tuotot elämälleen ihmis-pääomana. Näin pääomasuhde tunkeutuu jokaisen aivojen ja ruumiin sisään: jokaisesta meistä tulee oman itsensä kapitalisti, joka piiskaa itseään raatamaan yhä enemmän oman ihmispääomansa arvon lisäämiseksi, ja samalla tosiasiassa ennen kaikkea hänen työvoimaansa joko suoraan tai epäsuorasti riistävän finanssivetoistuneen pääoman arvon lisäämiseksi.

Kiinteä pääoma, siis pääoma jonka arvo ei siirry kokonaan yksittäiseen tuotantoprosessiin vaan kuoletetaan ainoastaan pitkän ajan kuluessa, on uusilla tuotannonaloilla yhä keskeisemmin itse työntekijän omissa aivoissa ja omassa ruumiissa. Se on siis hänen “osaamistaan”, hänen yleisiä kykyjään, joiden kartuttamiseen tai kasaamiseen hänen on investoitava, mutta jotka merkitsevät myös riskinottoa siinä mielessä, että kyse on nimenomaan pitkän aikavälin investoinnista. Investoinnit tähän kiinteään ihmispääomaan ovat riskejä myös siksi, että kiinteän pääoman arvo saattaa laskea kasautumisprosessien kuluessa: osaaminen, kyvyt “vanhenevat” samalla tavalla kuin koneiden arvo alenee teknisen kehityksen myötä. Nyt erona on se, että investoinnin riskin kantaa prekaari yksilöyrittäjä itse, eikä hänellä ole edes samanlaista mahdollisuutta saada luottoa kuin teollisuuskapitalistilla. Siksi hänellä on vielä teollisuuskapitalistia kiivaampi tarve kuolettaa, realisoida investointinsa mahdollisimman nopeasti ja saada äkkiä jostain mahdollisimman paljon käteistä rahaa investointiriskejä vastaan. Siksi verot, jotka vievät osan hänen rahatulostaan, aiheuttavat hänelle usein todella merkittäviä ongelmia (minkä vuoksi hänen on kenties rationaalista vastustaa esimerkiksi julkisten menojen kasvattamista, koska pienyrittäjä ei kuitenkaan hyödy niistä samassa määrin kuin palkansaaja, hänellä ei ole oikeutta sosiaaliturvaan, ei työterveyspalveluihin ja niin edelleen).

Yrittäjän osaaminen ihmispääomana on kiinteää pääomaa sikäli että sen arvo ei siirry yksittäiseen tuotantoprosessiin vaan kuoletetaan ainoastaan pitkän ajan kuluessa, mutta kuitenkin vaihtelevaa, elävää koska se tuottaa lisäarvoa. Kiinteän pääoman kuolettaminen on jotain, jonka pääoma jo teollisessa kapitalismissa saa “luonnonlahjana”, siis täysin ilmaiseksi, koska Marxin sanoin “ilman että se maksaa työläiselle mitään” elävä työ uusintaa kiinteän pääoman arvon tuotantoprosessin kuluessa pelkästään siksi, että abstraktin arvoa luovan työn lisäksi se on myös konkreettia, laadullisesti heterogeenista työtä. Nyt kun kiinteästä pääomasta on tullut vaihtelevaa, tämä elävän työn käyttöarvo, joka on mittaamatonta rahassa ja työajassa, alkaa suoraan tuottaa lisäarvoa.

Itsensä yrittäjän on suoranaisen lisäarvon tuottamisen lisäksi tehtävä vieläpä itse ilmainen työ oman kiinteän ihmispääomansa arvon uusintamiseksi. Siksi yrittäjä tuottaa tavallaan kaksinkertaisen lisäarvon, sekä lisätyön ylijäämänä välttämättömään työhön (niin absoluuttisesti työpäivän pidentämisen kautta kuin suhteellisesti työprosessin tehostamisen kautta) että uusintaessaan omaa kiinteää ihmispääomaansa, joka juuri ollessaan inhimillistä, siis elävää, on kuitenkin vaihtelevaa, arvoaan lisäävää pääomaa, vaikka ei hänelle vaan hänen tuotannostaan lisäarvon imevälle finanssikapitalistille, suurrahanomistajalle.

Jos fordismissa on kaksi keskeistä, erilaista maksamattoman työn, siis anastetun lisäarvon muotoa – työläisen lisätyö palkkatyösuhteen sisällä ja toisaalta naisten täysin maksamaton kotityö palkkatyösuhteen ulkopuolella työvoiman uusintamisessa – näyttää postfordismissa yrittäjyys, joko juridisena yrittäjyytenä tai yleisesti itsen yrittäjyytenä, keinolta anastaa näitä molempia lisäarvon muotoja samaan aikaan. Nimenomaan siinä historiallisessa tilanteessa, jossa yhtäältä työläiset ovat kieltäytyneet työpäivän pidentämisestä ja työtehon kiihdyttämisestä tehtaassa, mutta toisaalta myös naiset ilmaisesta työstä kotona, ainoa keino vastata näihin lisätyöstä kieltäytymisen muotoihin on pääoman näkökulmasta ollut yrittäjyyden kasvattaminen itsenäisyyden ja vapauden halun haltuunottona. Ja juuri yrittäjyyden feminisoituneiden piirteiden vuoksi (huomatkaa, että yksinyrittäjistä suurin osa on naisia) rahatulo näyttää keskeiseltä itsenäisyyden ehdolta osin samalla tavoin kuin 1970-luvun feministeille, vaikkakin tietenkin täysin eri tuotannollisessa kontekstissa ja siksi eri muodossa. Monet naiset edelleen myös ryhtyvät yrittäjäksi voidakseen “sovittaa yhteen työn ja perhe-elämän” eli voidakseen yrittäjätyön lisäksi edelleen tehdä kotona niin sanottuja toista ja kolmatta vuoroa, kantaa vastuunsa lastenhoidosta, punoa hoivan ajan ja työn ajan yhteen edes jollakin tavalla.

Koska yrittäjä tekee niin suuressa määrin täysin maksamatonta työtä, mutta joutuu maksamaan rahalla kaikesta elämisestään, rahasta tulee väistämättä hänelle eräänlainen pakkomielle. Kun pääomasuhde tunkeutuu aivojemme sisään, se saa rahan, rahan halun ja commonsin tai yhteisen tuottamisen välisen antagonismin muodon. Jokainen itsensä yrittäjä, on kyse sitten muodollisesti freelancerista, yrittäjästä tai työntekijästä, tajuaa nimittäin toisaalta, että hänen työnsä ja hengissä selviämisensä kannalta on täysin välttämätöntä, että hän tuottaa itse yhdessä toisten kanssa hengissä selviämisen kannalta tarpeellisiä hyödykkeitä ja ihmisten välisiä suhteita. Toisaalta myös yhteisen tuottamiseen perustuvat solidaarisuusverkostot tarvitsevat rahaa niin kauan kuin ne toimivat kapitalistisen yhteiskunnan piirissä. Yrittäjien verkostoitumisesta ja sen tärkeydestä puhutaan paljon, mutta yleensä epämääräisen sosiaalisen luottamuksen termein. Yrittäjän on toki välttämätöntä verkostoitua toisten yrittäjien kanssa, mutta hänen todellisena ongelmanaan ei ole luottamuksen vaan pikemminkin luoton puute sekä tietenkin suurten yritysten ja niitä tukevan valtion toimet, jotka ovat hieman erilaisia eri toimialoilla – vähittäiskaupassa erilaiset maahantuontiin liittyvät monopolit, suurten yritysten hinta-, mutta myös tilapolitiikka, jonka tavoitteena on ajaa pienemmät kilpailijat ulos markkinoilta.

Juuri yrittäjän, myös freelancerin tai pätkätyöläisen, joka laittaa itsensä peliin saadakseen tuloa, ruumis on paikka, jossa rahan ja yhteisen välisen suhteen poliittinen ongelma saa täsmällisen hahmon. Juuri tämän suhteen tai vastakkaisuuden saamien eri muotojen kohdalla nousee myös esiin, miten erilaiset yhteiskunnalliset valtasuhteet vaikuttavat yrittäjyyden edellytyksiin. On toki selvää, että naisyrittäjät hoiva-aloilla eivät joko “uskalla” tai “halua” vaatia asiakkailtaan yhtä suuria palkkioita kuin miesvaltaisten alojen konsultit. Maahanmuuttajapizzayrittäjät eivät “voi” tai “uskalla” pyytää pizzoistaan – laadusta huolimatta – yhtä paljon kuin kokkikoulutuksen saaneet valkoihoiset suomalaiset.

Pääoman III osan ensimmäisessä luvussa Marx kuvaa tuotantohintaa lisäarvon syntyprosessia mystifioivana kategoriana. Kapitalistille, yrittäjälle tavaran tuotanto maksaa ainoastaan pysyvän pääoman ja vaihtelevan pääoman arvon, siis tuotantovälineiden ja raaka-aineiden hinnan sekä työpalkan. Jos hän onnistuu myymään tuotteensa yli tuotantohinnan, kaikki näyttää hänestä yhtäläisesti voitolta. Koska tuotantokustannuksissa ei näy lainkaan sitä työtä, työvoiman käyttöä, jonka työläinen on tuotantoprosessissa suorittanut, lisäarvon synty ei tuotantoprosessissa pelkän tuotantohinnan tarkasteltuna nouse lainkaan esiin. Kilpailun paineessa yksittäinen kapitalisti voi väliaikaisesti myydä tuotteita jopa alle arvonsa, kunhan hän saa takaisin tuotantohinnan, eli pystyy uusintamaan pysyvän ja vaihtelevan pääomansa. Tuotantokustannusten näkökulma on tuotantoprosessin ilmenemismuoto kapitalistiluokalle.

Marxin mukaan kuitenkin myös ei-kapitalistiset tuottajat omaksuvat kapitalistisessa yhteiskunnassa tämän käsityksen. Luvun lopussa Marx viittaa Balzacin romaaniin ”Paysans”, joka

kuvaa sattuvasti, miten pienviljelijä tekee koronkiskurilleen ilmaiseksi kaikenlaisia töitä säilyttääkseen tämän suopeuden eikä usko tällä lahjoittavansa koronkiskurille mitään, koska hänen oma työnsä ei aiheuta hänelle itselleen mitään käteiskuluja. Koronkiskuri puolestaan lyö näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän säästää työpalkan aiheuttamat käteismenot ja kietoo viljelijän, jota omien peltotöiden estyminen vie vähitellen tuhoon, yhä tiiviimmin koronkiskuri-hämähäkin pyydysverkkoon. (Pääoma III, s. 48.)

Juuri Marxin kuvaamalla tavalla ovat tietenkin toimineet esimerkiksi ilmaista kotityötä tekevät naiset läpi kapitalismin historian. Niin toimivat myös nykyisin monet hoiva- ja tietotyöläiset, jotka esimerkiksi iltaisin kirjoittavat Wikipediaan artikkeleja asiantuntemuksensa perusteella. He tietenkin tarkoittavat hyvää, eivät halua hyödyttää kapitalisteja vaan puolisoaan, ystäviään tai ihmiskuntaa. Koska elämme ”kapitalistisen tuotannon hallitsemissa yhteiskuntaoloissa”, kaikki tämä toiminta kuitenkin sekä säästää kapitalisteilta palkkakustannuksia että kasvattaessaan yhteiskunnallisen lisäarvon kokonaisosuutta kasvattaa pääoman valtaa elävään työhön nähden. Kun suuryritysten ei enää tarvitse ostaa kaupallisia tietosanakirjoja vaan he voivat antaa työntekijöidensä käyttää Wikipediaa, se tuottaa tietenkin suoraa säästöä tuotantokustannuksissa.

Ennen kaikkea näin toimivat kuitenkin erilaiset sosiaaliset yritykset, osuuskunnat ja muut commons-tuotantomallia noudattavat ei-kapitalistiset (siis jotain muuta kuin taloudellista rationaalisuutta noudattavat) toimijat itse kapitalististen markkinoiden piirissä. Heti Balzacin jälkeen Marx vittuilee jälleen Proudhonille ja tämän ajatuksille kansanpankista, osuuskunnista ja erilaisista ”aikapankeista”, joita nykyisin kutsuttaisiin ”commonseiksi”. Proudhon puolustaa ”sitä mieletöntä käsitystä”, että ”lisäarvo syntyy tavaran myynnistä yli arvonsa”, siis jonkinlaisesta kuluttajien huijaamisesta. Jos tuotteet taas myytäisiin tuotantohinnastaan, ei lisäarvoa syntyisi ja kapitalismi kaatuisi. ”Tämä tavaroiden arvon rajoittaminen niiden kustannushintaan muodostaa itse asiassa Proudhonin kansanpankin perustan”, Marx kirjoittaa. Proudhon, kuten nykyajan commons- ja osuuskunta-ajattelijat, siis uskoo, että kun tavarat myydään ilman voittoa, lisäarvoa ei synny eikä siten myöskään pääoman kasautumista tapahdu. Kuten Marx toteaa, tavaroiden myyminen kustannushintaan ei kuitenkaan vaikuta mitenkään siihen, että työläinen tuottaa lisäarvoa: ”[T]yöläinen on kuten ennenkin tehnyt lisätyönsä, mutta nyt vain langan ostajalle kapitalistisen langantuottajan sijasta” (Pääoma III, 49).

Kun yrittäjä ei toimi puhtaan markkinaehtoisesti, ei siis vaadi tuotteestaan, palvelustaan mahdollisimman paljon rahaa, lisäarvon tuotanto ei lakkaa, vaan lisäarvo siirtyy jollekin toiselle. Kuten feministit ovat jo pitkään tienneet, työn tekeminen palkatta vahvistaa oleellisesti työn luonteeseen liittyvää mystifikaatiota, sillä kun työstä ei tarvitse maksaa, se ei näy kapitalistin kustannuslaskelmissa, eikä sitä siksi pidetä yhteiskunnallisesti tuottavana työnä. Jos sijoitusta tekevä kapitalisti joutuu maksamaan koneesta, jonka ostaa toiselta kapitalistilta, mutta ei siitä että naistyöntekijä keittää ilmaiseksi kahvit, tai siitä että alihankkijayrittäjä laittaa itsensä kokonaan likoon mutta myy palveluaan muodollisella tuotantohinnalla, hän myös alkaa pitää koneita, mutta ei naisia ja alihankkijoita lisäarvon lähteenä. Hänen laskelmissaan euro enemmän sijoituksia koneisiin, rakennuksiin tuottaa kenties 2 euroa enemmän voittoa, mutta naisen palkan nostaminen tai yrittäjän palkkion nostaminen ei kasvata voittoa yhtään, koska nainen ja yrittäjä ovat muutenkin valmiita antamaan kaikkensa. Heitä ei kiinnosta ensisijaisesti raha. Heistä rahan pyytäminen on noloa ja alistuminen hienoa. Juuri näin käy myös commonsien tuottajille ja osuuskuntayrittäjille.

Juuri siksi, kuten esimerkiksi ”palkkaa kotityöstä”-liike vaati 1970-luvulla, kaikesta tuottavasta toiminnasta on olennaista vaatia myös rahaa niin kauan kuin elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, koska se on ainoa keinoa tuoda näkyviin kyseisen toiminnan tuottama arvo. Jos tuotantoa ei tuoda näkyviin, eivät myöskään tuottajat kykene liittymään yhteen riistetyn asemansa pohjalta.

Vaikka uusklassinen talousteoria väittää, että yritteliäs subjekti pyrkii maksimoimaan taloudellisen hyötynsä, näyttää hieman paradoksaalisesti siltä, että olisi siis nimenomaan organisoitava yrittäjiä, niin pienyrittäjiä kuin ”itsensä yrittäjiä”, jotta he alkaisivat tavoitella ja vaatia enemmän rahaa, tuottoa työstään. Selvää lienee kuitenkin, että tulon pitäisi olla muodoltaan “yhteinen” juuri siksi, että useat pienyrittäjät eivät tee työtään ensisijaisesti rahan takia vaan uudessa yritystoiminnassa nousee esiin nimenomaan halu ja tarve muuttaa yhteiskunnallisen tuotannon päämääriä. Järjestää koko yhteiskunnallinen tuotanto uudelleen yhteisen tai kenties hoivan logiikan eikä pääoman arvonlisäyksen logiikan mukaisesti.

Nykyisin yrittäjyys näyttäytyy pientuottajien yrityksenä ottaa tuotantovälineet haltuun, mutta ongelmana on, että heidän hallussaan tuotantovälineistä ei kuitenkaan tule pääomaa vaan pääomasuhde rakentuu yrityksen ulkopuolella rahoitusvirtojen kautta. Saman ongelman kohtaavat nykyisin lähes kaikki kulttuurialan prekaarit: välittömät tuotantovälineet – omat läppärimme, osaamisemme, “hiljainen tieto” – ovat kyllä jo hallussamme, mutta koska tuotantovälineet sinänsä eivät ole pääomaa, pääomasuhde on edelleen olemassa joidenkin materiaalisten tuotantovälineiden omistuksesta riippumatta, varsinkin tilanteessa jossa “aineeton pääoma” tai “ihmispääoma” saa tuotannossa yhä suuremman merkityksen. Koulutuksen, työtilojen, asumisen ja liikenteen tullessa yhä enemmän subsumoiduksi pääomasuhteeseen läppärin ja toiminimen omistamisesta ei ole suurta hyötyä. Siksi olisi tarkasteltava, millä tavoin organisoida yrittäjiä pääomasuhdetta vastaan, ja rahatulon lisääminen on ainoastaan keino tämän kamppailujen kyvyn tai “neuvotteluvoiman” kasvattamiseksi sekä uudenlaisten, tuottavien proletaaristen subjektien tekemiseksi näkyväksi.

Seuraava kysymys, johon paneudumme kirjoituksen seuraavassa osassa onkin: keneltä rahaa sitten pitäisi vaatia, mitä “vastaan” tai minkä puolesta järjestäytyä, jos yrittäjä ei enää ole kapitalisti tai porvari vaan proletaari?

Teksti: Eetu Viren ja Jussi Vähämäki
Kuva: Lasse Poser

[i] (“Bogus self-employment exploits workers and scams the taxman”, The Guardian 13.3.2017, https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/mar/13/bogus-self-employment-exploits-workers-scams-tax-philip-hammond-national-insurance-uneven-taxation)

1 kommentti

Kommentointi ei ole käytössä.