synapsit3

Aikamme uudet yhteiskunnalliset liikkeet, kuten fordismin kriisin tuottaneet liikkeet 1960- ja 70-luvuilla, näyttävät levittävän yhteiskunnalliset kamppailut koskemaan aivosolujen välisiä kytkentöjä. Kuten Michel Foucault kiteyttää, ”vallankumous ei ainakaan eurooppalaisessa maailmassa ole ollut pelkästään poliittinen projekti vaan elämänmuoto”. Näissä kamppailuissa ei kyse ole ollut pelkästään yhteiskunnallisesta tasa-arvosta tai riiston vastustamista vaan ylipäätään kieltäytymisestä tulla hallituksi jokapäiväisessä elämässä, mahdollisuudesta elää toisin. Ja samalla tietenkin tuottaa toisin. Siksi keskeisiä kamppailuita, joihin esimerkiksi Foucault itse osallistui, ovat olleet kamppailut hallituksi tulemista vastaan koulussa, perheessä, työpaikalla, vankilassa ja niin edelleen.

Tarkoittaako tämä sitten, että luokkataistelu on kokonaan kuollut, että näillä kamppailuilla ei enää ole mitään tekemistä kapitalistisen tuotannon järjestämisen (ja siten riiston) muotojen kanssa eikä kapitalismin analyysillä ole mitään merkitystä liikkeiden toiminnalle? Kohtaamme tässä jälleen toisessa muodossa kysymyksen siitä, onko kapitalismi muuttunut täysin pelkäksi koronkiskonnaksi ja tuhonnut oman materiaalisen perustansa? Tarkoittaako kieltäytyminen tulemasta hallituksi vain sitä, että on tehtävä mitä tahansa, esimerkiksi hyökättävä pankkiirien ahneutta vastaan, koska närkästys hedge fund -johtajien valtavista palkkioista (yhden prosentin ylivallasta) yhdistää jopa äärivasemmistoa ja teekutsuliikettä? Jos kaivettaisiin naftaliinista vanhat finanssiroistojen vastaiset argumentit, kaikkine antisemitistisine vivahteineen, voitaisiin epäilemättä löytää liittolaisia myös fasinoivassa nousussa olevasta uusoikeistosta. Konkreettinen vihollinen!!!!

Näiden jälleen Lasaruksen tavoin ihmeen kaupalla haudasta palanneiden finanssipankkiirien ahneuteen perustuvien kapitalismianalyysien ongelma on kuitenkin se, että ne eivät koskaan ole kyenneet hahmottamaan missä kamppailua käydään ja miten sitä käydään. Ne ovat kenties paikantaneet näkyvän vihollisen, mutta eivät kamppailevaa subjektiivisuutta, eivät siis todellista kykyä ja halua kamppailla oman elämänsä parantamiseksi eivätkä kyvyn laajentamisen keinoja. Nämä konkreettiseen viholliseen kohdistuvat kamppailut ovat aina äkkiä kääntyneet kamppailuksi naapuria vastaan: ahneista juutalaisista pankkiireista kadunkulman juutalaiseen pikkukauppiaaseen, koska kadunkulman juutalaisesta on helpompi saavuttaa “konkreettisia voittoja”.  

Finanssikapitalismin analyysit ovat nimittäin usein palanneet Hilferdingin vanhaan teokseen Finanzkapital (1910) – josta mm. Lenin sai runsaasti vaikutteita – ja siinä esitettyyn teoriaan finanssitalouden ja reaalitalouden erosta. Hilferdingin teorian vetovoima perustuu siihen, mikä oli myös sen “omaperäisyys” suhteessa aikansa marxilaiseen analyysiin: ensimmäistä kertaa kysymys arvojen muuntumisesta tuotantohinnoiksi voitiin “ratkaista” kapitalismin empiirisen tarkastelun avulla. Loputtomat väittelyt Pääoman I ja III kirjan välisistä ristiriidoista voitiin siis sysätä syrjään. Hilferdingin analyysissä arvo teoreettisena luokkataistelun tason määrittämänä kategoriana sivuutetaan ja siirrytään pelkästään tuotantohintojen määräytymiseen markkinoilla. Itse asiassa samalla Hilferding ohittaa kokonaan kysymyksen lisäarvon tuotannosta, koska koko pääoman arvonlisäys palautetaan pelkkään monopolituloon eli koronkiskontaan! Empiirisesti havaittava kapitalismi on monopolikapitalismia, joten lisäarvo on monopolituloa. Kysymys lisäarvon tuotannon muodoista voidaan ohittaa paikantamalla konkreettinen vihollinen: ahneet pankkiirit! Tällöin myös poliittinen strategia tulee samalla selväksi – ja nykyisen vasemmiston politiikka noudattaa häkellyttävässä määrin samaa linjaa – on mentäva hallitukseen ja pyrittävä hajottamaan pankkiirien monopoliasema konkreettisilla reformeilla! Hilferding toimi Weimarin tasavallan valtiovarainministerinä vuodesta 1923 vuoteen 1928, juuri keskellä pahinta hyperinflaatiota. Nykyinen vasemmistomme taas kaatui saappaat jalassa puolustaessaan hallituksessa yhteisöveron alennusta: on annettava rahaa hyville teollisuuskapitalisteille mieluummin kuin pahoille pankkiireille. Ongelma tietenkin on, että teollisuusyritykset toimivat jo finanssimarkkinoilla siinä missä pankit, ja siksi veronalennuksista koituvat tuotot menevät suoraan finanssimarkkinoille ja niiden kautta markkinoita hallitsevien pankkiirien taskuihin. Ensin tragediana, sitten farssina…

Ainoastaan lisäarvon tuotannon nykyisten muotojen löytäminen – moraalisten tulonjakoa koskevien kysymysten sijaan – tekee mahdolliseksi luoda sellaisia käsitteitä, jotka saavat meidät itsemme toimimaan sen sijaan, että luotettaisiin esimerkiksi valtion kykyyn ratkaista kapitalismin ristiriitoja. Ainoastaan lisäarvon tuotannon eikä pelkkien markkinoiden tai yksittäisten toimijoiden moraalin tarkastelu tekee mahdolliseksi löytää ja rakentaa yhteistä erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden välillä.

Kuten Marx korostaa, hänen teoreettisen työnsä tärkein löytö oli nimenomaan lisäarvon tarkasteleminen yleisesti, irrallaan sen erityisistä ilmenemismuodoista kuten voitosta ja korosta. Yleisessä muodossaan lisäarvo ei kuitenkaan määrity markkinoilla, yksilöiden välisessä vaihdossa vaan tuotannon todellisuudessa. Siellä lisäarvoa ei määritä eikä voi määrittää minkäänlainen oikeudenmukaisuus vaan kollektiivinen voimasuhde pääoman ja työvoiman välillä. Lisäarvossa on kyse vallasta, kun taas voitto on ainoastaan lisäarvon mystifioitunut, sen alkuperän näkyvistä kätkevä muoto. Marx kirjoittaa:

Kapitalisti pitää kiinni ostajanoikeudestaan koettaessaan tehdä työpäivän niin pitkäksi kuin mahdollista ja jos suinkin mahdollista niin yhdestä työpäivästä kaksi. Toisaalta myydyn tavaran erikoinen luonne sisältää rajan sen kuluttamiselle ostajan taholta, ja työmies pitää kiinni oikeudestaan myyjänä koettaessaan rajoittaa työpäivän määrättyyn normaalipituuteen. Tässä on siis ristiriita, oikeus oikeutta vastassa, ja molemmissa on yhtälailla tavaranvaihdon alin sinetti. Yhtäläisten oikeuksien yhteentörmäyksen ratkaisee voima. Ja niinpä kapitalistisen tuotannon historiassa työpäivän säännöstely esiintyy taisteluna työpäivän rajoista, taisteluna kokonaiskapitalistin, ts. kapitalistiluokan ja kokonaistyömiehen, ts. työväenluokan välillä.

Arvoteoria näyttäytyy tässä poliittisena teoriana luokkataistelun ja tuotannon järjestämisen tapojen välisestä suhteesta. Ei ole sattumaa, että laaja “Työpäivää” eli käytännössä 1800-luvun englantilaisten työväenliikkeiden taisteluita kuvaava luku on Pääoman I osassa sijoitettu “Absoluuttista lisäarvoa” ja “Suhteellista lisäarvoa” käsittelevien lukujen väliin. Marxin mukaan vain luokkataisteluiden kehitys johtaa siirtymään absoluuttisesta lisäarvosta suhteellisen lisäarvon tuotantoon. Kun koetetaan päästä käsiksi lisäarvon tuotannon muotojen historialliseen kehitykseen, on siksi tarkasteltava kapitalismissa keskeisiä kamppailuja, joissa voimasuhde työvoiman ja pääoman välillä määrittyy. Tuotannon muodot taas asettavat kehyksen työvoiman ja pääoman välisen voimasuhteen uudelleenmuotoilulle kamppailuissa. Myös arvojen muuttuminen tuotantohinnoiksi on viime kädessä poliittinen kysymys siinä mielessä että se koskee luokkataisteluiden kehityksen tasoa tietyn lisäarvon tuotannon muodon sisällä. “Transformaatiokysymys” on siis viime kädessä kysymys työvoiman muuttamisesta pääoman komentamaksi työksi. Umpikujat, joihin yritykset ratkaista kysymystä loogisesti tai käsitteellisesti ovat ajautuneet, kertovat juuri siitä, että kyse on viime kädessä kapitalistisen tuotannon sisäisestä todellisesta poliittisesta ristiriidasta.

Työvoiman arvon ja tuotantohintojen välinen suhde määrittyy työläisten kamppailumuotojen (eli poliittisen luokkakokoonpanon) ja lisäarvon tuottamisen historiallisten tapojen välisenä suhteena. Marxille tuotantoprosessi on luokkataistelun momentti. Siksi keskeinen kysymys nykyisten työvoiman kamppailujen kannalta on: millaisia ovat nykyiset työvoiman kamppailujen muodot ja millä tavoin niiden suhde tuotannon järjestämisen tapoihin määrittyy? Mitkä työvoiman kamppailujen muodot ovat olennaisia tuotantohintojen määrittymisen kannalta?  

Esimerkiksi fordismissa palkka ei ollut pelkästään taloudellinen kysymys vaan myös poliittinen suhde: keskeinen työvoiman komentamisen tapa, vallan tekniikka. Vakituinen työsuhde ja tuottavuuteen sidottu (nimellis)palkka ovat olleet keinoja estää työläisten pakeneminen, sitoa hänet sorvin ääreen, jotta kalliiden koneiden seisottamisesta työläisten äkkiä häipyessä ei koituisi liiallisia tappioita. Toisaalta työläisten kamppailut työpäivän pidentämistä vastaan tekevät tuottavuuden lisäämisestä ja siihen sidotusta palkasta ainoan mahdollisuuden kasvattaa lisäarvoa (suhteellinen lisäarvo). Siksi fordismissa juuri palkkaa koskevat kamppailut määrittävät välittömästi tuotantohinnat. Esifordistisessa teollisessa kapitalismissa taas työvoiman suoran paon mahdollisuudella oli keskeinen merkitys tuotantohintojen määrittymiseen.

synapsit2

Feministiset kamppailut ja marxilaisen feminismin teoreettinen työ osoittavat kuitenkin viimeistään 1960-luvulla, että palkka ei ole pelkästään tehdastyöläisen vaan myös hänen perheensä, hänen jokapäiväisen elämänsä ja sen alueelle sijoittuvien mikrovaltasuhteiden järjestämisen väline. Lisäarvon tuotannon ehtona ei siis ollut pelkästään työläisen alistaminen koneen ääreen vaan myös hänen vaimonsa alistaminen ilmaiseen kotityöhön, sekä kolmannen maailman alistaminen puoli-ilmaisten raaka-aineiden tuottajaksi.  

Nyt tilanne näyttää kuitenkin hyvin toisenlaiselta. Palkka ei enää ole ensisijainen tuotantohintoja määrittävä, tai arvon eli luokkataistelun ja tuotantohinnan (markkinoiden) suhdetta välittävä tekijä. Eräissä 1960–70-lukujen vaihteen kamppailujen sisällä syntyvissä marxilaisissa teorioissa, kuten Hans-Jürgen Krahlin työssä, nousee esiin oivallus siitä, että arvon kategoria on poliittinen, siis työn alistamisen tapoja koskeva kategoria, mutta siihen kristallisoituva konflikti ei myöskään palaudu pelkästään tehtaan sisälle, pelkkään taloudelliseen riistoon. Krahl kirjoittaa arvosta:

En voi tosin koskaan nähdä, kuulla, tuntea, maistaa arvoa, sillä ei ole empiiristä havaittavuutta, mutta se subsumoi käyttöarvot alaisuuteensa. Arvo palauttaa yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä käyttöarvot puhtaaksi arvon abstraktioksi. Arvo on konkreettisten käyttöarvojen, yksilöiden, tarpeiden ja intressien abstrahoimista. Arvo on siis repressiota.

Kuten muutkin 1960–70-lukujen uudet Marxin tulkinnat (Rosdolsky, Backhaus, Reichelt) Krahl ei käsitä arvoa kvantitatiivisena suureena vaan arvo on laadullinen kategoria, se ilmaisee työn alistamista pääoman abstraktin rahavirran palvelukseen. Alistaminen ei kuitenkaan tapahdu kaikissa kapitalismin vaiheissa samalla tavoin. Toisin kuin Backhaus, Reichelt ja muu Neue Marx-Lektüre, Krahl ei näe markkinoita ainoana tai edes pääasiallisena työn alistamisen eli yhteiskunnallistamisen instituutiona. Työstä ei tule yhteiskunnallista vasta kun työn tuote tuodaan markkinoille vaan työ on alistettava pääomalle kapitalistisessa tuotantoprosessissa tai oikeastaan jo ennen sen alkua. Luokkasuhteen tai pääomasuhdetta konstituoivien mikrovaltasuhteiden täytyy olla olemassa ennen tuotannon aloittamista. Keskeistä kapitalismissa eivät siis ole markkinat, eikä kapitalismi ole ensisijaisesti itsenäisiä tuottajia markkinoiden kautta suhteeseen asettava järjestelmä (tässä mielessä marxilainen näkemys, jonka mukaan erillisten tuottajien työ yhteiskunnallistuu vasta markkinoilla, muistuttaa uusklassista käsitystä, joka näkee kapitalismin pelkkinä markkinoina ja poistaa siitä kokonaan jopa yrityksen kategorian). Markkinoiden näkymättömän käden sijaan tai ohella työvoiman alistamisesta huolehtivat valtion ja kapitalististen suuryritysten hyvinkin näkyvät ja usein karkeat kädet.

Krahl ei nimitä arvoa pelkästään riistoksi vaan repressioksi, koska arvon tuottaminen ei edellytä pelkästään työläisen materiaalista alistamista palkkatyöhön, hengissäpysymisen mykkää pakkoa, vaan joukkoa erilaisia konkreettisia vallan tekniikoita, joilla hänen subjektiivisuutensa muokataan sopivaksi tiettyä konkreettista tuotannon muotoa varten. Edes fordistinen tehdastyöläinen ei ole samanlainen kuin 1800-luvun tehdastyöläinen vaan hänen alistamisensa pääoman komentoon on riippuvaista koko hänen elämänmuodostaan: koulutuksen ja kasvatuksen järjestämisestä, perhesuhteista ja niin edelleen. Foucault’n mukaan hänen omaa työtään ja Marxia yhdistää juuri se, että myöskään Marxille ei koskaan ole yhtä valtaa vaan useita valtoja. Vallat tarkoittavat alistamisen muotoja, jotka toimivat paikallisesti, esimerkiksi tehdassalissa, armeijassa, orjatilalla tai maaorjatilalla. Kaikki nämä ovat vallan paikallisia, alueellisia muotoja, joilla on oma toiminnan tapansa, oma menettelynsä ja oma tekniikkansa. Kaikki nämä vallan muodot ovat heterogeenisia.

Sen vuoksi kuten Foucault’lle, myös Marxille kyse on aina

sen näyttämisestä, miten näiden pienten vallan alueiden olemassaolosta – kuten omaisuus, orjuus, tehdas ja myös armeija – ovat voineet vähitellen muodostua suuret valtiokoneistot.” Eivätkä nämä vallan muodot perustu pelkkään kieltämiseen vaan nimenomaan tietyn konkreettisen historiallisen subjektiivisuuden tuottamiseen.

Palkan ja palkkatyösuhteen tavoin myös velka työvoiman hallinnan tekniikkana liittyy tiettyihin tuotannon järjestämisen historiallisiin muotoihin. Finanssikapitalismi on ollut yritys rakentaa uudenlainen säätelymuoto ja työvoiman hallinnan muoto fordismin kriisin jälkeen. Kun pelkästään vakituisen työsuhteen ja hiljalleen nousevan palkan tarjoaminen ei ole riittänyt työläisen sitomiseen työhön, on tarjottu mahdollisuutta vaurastua velkaantumisen kautta. Kun työntekijä voi esimerkiksi ostaa velaksi oman asunnon ja odottaa hankkivansa siten tiettyä varallisuutta, hän sitoutuu velan maksua varten vaadittavaan palkkatyöhön eri tavoin kuin velaton työntekijä. Metropolien tieto- ja palvelutyössä velka toimii siis keinona ylittää työsuorituksen ja työntekijän elämän välinen raja, ottaa haltuun sellaisia subjektiivisuuden alueita, joita palkkatyösuhde fordistisessa mielessä ei tavoittanut. Toisaalta joissakin tapauksissa velka ja rajan ylittäminen liittyvät toisiinsa paljon konkreettisemmassa ja raaemmassa mielessä: siirtolainen ottaa velkaa ja maksaa salakuljettajalle voidakseen parantaa elämäänsä ja hankkia lisätuloja. Usein hänenkin tavoitteensa tosin on sama: oman talon hankkiminen tai oman yrityksen perustaminen, pääsy pois kurjuudesta ja epävarmuudesta. Eron heidän tilanteidensa välille luo ylitettävien rajojen väkivaltaisuus ja uudet, globaaleissa metropoleissa kohdatut rajat (oikeuksien puute ja rasismi) mutta molemmissa tapauksissa velka toimii subjektiivisuuden haltuunottamisen tekniikkana. Luotottajan taholta kyse on siis eräänlaisesta investoinnista työläisen subjektiivisuuteen, hänen tulevaan elämäänsä, haluihinsa ja toiveisiinsa. Velka on pääoman yritys tunkeutua työläisen aivojen sisään, enää ei investoida koneiden vaan työntekijän aivosolujen välisten kytkentöjen järjestämiseen pääoman arvon lisäämiseksi. Velka ei siis ole pelkästään koronkiskonnan vaan oleellisesti työvoiman hallinnan väline.

Onko velassa sitten kyse pelkästään jonkinlaisesta “aivopesusta”? Ovatko työläiset niin tyhmiä, etteivät tajua myyvänsä itseään orjaksi kun ottavat velkaa? Kuten fordistinen palkkatyösuhde tai sen edellytyksenä toiminut sukupuolittunut työnjako kotona, myöskään velkaan perustuva työvoiman alistamisen suhde ei toimi itsestään vaan edellyttää joukkoa lukuisia mikrovallan tai “ali-vallan” suhteita, joiden vuoksi metropolien työläisten on pakko velkaantua, mikäli haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta.

Velkaantumisen taustalla ovat tietenkin omistus- ja velkavetoinen asuntopolitiikka sekä julkisten palveluiden yksityistäminen (eli palveluiden rahallistaminen), joiden vuoksi velkaantumisesta on todella tullut järkevin tapa hankkia asunto, tai ainoa tapa kustantaa lasten koulutus. Tässä mielessä velassa ei siis ole kyse pelkästä alistussuhteesta, vaan esimerkiksi asuntolaina on todella toiminut varallisuuden hankkimisen keinona monille työläisille. Velka on toiminut keinona tehdä työläisistä “omistavaa luokkaa” ja sitoa heidän tulevaisuutensa kapitalismin kohtaloon. Toisaalta velkaantumiseen kannustavat esimerkiksi vallitsevat käsitykset ydinperheestä, “lapsille sopivasta kodista” ja niin edelleen. Oleellista on, että kuten kaikkien velallisten asema ei ole sama – korkotaso heijastaa eroja velallisten asemassa suhteessa eri mikrovaltoihin – myöskään ne tekijät, joiden vuoksi velkaa otetaan ja jotka vaikuttavat ratkaisevasti kykyyn maksaa velkaa takaisin, eivät ole kaikkien velallisten tapauksessa samoja. Jos kaikki raha on velkaa, kaikki velka ei kuitenkaan ole samanlaista. Velka ei siksi muodosta yhtä autoritaarista valtasuhdetta, kuten esimerkiksi Maurizio Lazzarato ja David Graeber näyttäisivät ajattelevan, vaan lukuisten erilaisten mikrovallan suhteiden monimutkaisen verkoston.

synapsit4

Uudet rahoitusinstrumentit ovat 2000-luvulla tehneet mahdolliseksi laajentaa velkaantumista yhä pienituloisempiin työvoiman sektoreihin: kun asuntolainoja voitiin arvopaperistaa, pankit saattoivat pyrkiä tavoittelemaan valtavia korkotuloja subprime-asiakkailta ja ulkoistaa osan niihin liittyvistä riskeistä sitomalla “eritasoisia” lainoja kimpuiksi ja myymällä ne arvopaperimarkkinoilla.

Nyt finanssivetoinen kapitalismi näyttää kuitenkin ajautuneen rakenteelliseen kriisiin. Velka on hyvin epävakaa työvoiman hallinnan tekniikka, koska työntekijältä saattavat yksinkertaisesti vain loppua rahat tai hän saattaa muuten päättää kieltäytyä velan takaisinmaksusta. Finanssimarkkinoiden kautta toimineen velkatalouden epävakauden syyt ovat kuitenkin itse tuotannon järjestämisen muotojen epävakaudessa. Työvoiman ja pääoman välinen suhde on kapitalismissa aina konfliktuaalinen, koska pääoman tavoitteena on työläisen alistaminen: työn lisääminen. Fordismissa tätä konfliktuaalista suhdetta välitti tietty mekanismi, jossa palkkataso sidottiin tuottavuuden kehitykseen ainakin eräiden teollistuneiden kansallisvaltioiden kehyksessä. Mikäli teollisen työväenluokan (eli valkoisten keskiluokkaisten miesten) ja teollisen pääoman välillä vallitsi jonkinlainen “yhteiskuntasopimus”, tällaista sopimusta ei fordismissakaan kuitenkaan ollut olemassa naisille, raaka-aineita tuottavien kolmannen mailman maiden väestöille tai teollisuusmaiden Gastarbeitereille. Heille ei tuottavuuden kehityksestä jaettu minkäänlaisia hyötyjä, päinvastoin. Edes fordistinen kodinkoneiden tuotanto ei juuri vähentänyt naisten kotityöhön käyttämää aikaa vaan pikemminkin kasvatti sitä, koska standardit keskiluokkaisen kodin ja ihmisen siisteydestä kohosivat.

Ajatus uuden yhteiskuntasopimuksen luomisesta ei varsinkaan nykyisin vaikutakaan realistiselta. Ensinnäkin tavoite vaikuttaa käytännössä tällä hetkellä varsin kaukaiselta, koska kehitys näyttää kulkevan pikemminkin täysin vastakkaiseen suuntaan. Tuloerot ja ennen kaikkea varallisuuserot kasvavat finanssikriisin seurauksena jatkuvasti yhä nopeammin ja aiheuttavat yhä rajumpia seurauksia. Prekarisaation seurauksista kertoo, että valkoihoisten kouluttamattomien naisten keskimääräinen elinikä on Yhdysvalloissa laskenut noin viidellä vuodella viimeisten 20 vuoden aikana. Amerikkalaisten mediaanivarallisuuden arvioidaan laskeneen 40 prosenttia vuosina 2007–2010, ja kaikkein köyhimpien varallisuus on laskenut vielä enemmän. Varakkaimmat 5 prosenttia taas omistaa 2/3 kaikesta kotitalouksien varallisuudesta.

Kuuluisat varakkaimmat 1 prosenttia väestöstä muodostuvat erityisesti Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa lähinnä finanssialan työntekijöistä, mutta kuten sanottu, kyse ei kuitenkaan ole pelkästään finanssipankkiirien ahneudesta tai alan saavuttamasta ylettömästä poliittisesta vallasta. Finanssimarkkinat ovat nykykapitalismissa välttämätön instituutio, koska ainoastaan ne tekevät mahdolliseksi mitata (ja ulosmitata) metropolien elämänmuodoissa syntyvää ei-homogeenista arvoa. Pikemminkin se, että finanssiala on käytännössä kaapannut valtion ryöstötoimiensa turvaajaksi kertoo valtion roolin perustavasta muutoksesta tuotannon muuttuessa. Fordismissa juuri valtion instituutiot toimivat luokkatasapainon takaajina, mutta nykyisin keskeisillä tuotannon aloilla näyttää mahdottomalta löytää homogeenista, siis kvantitatiivista ja yhteisesti jaettua arvon mittaa, jonka perusteella tuottavuushyötyjä voitaisiin arvioida ja jakaa. Ei voida määrittää, montako oppilasta opettajan tulisi ”kouluttaa” tunnissa tai montako potilasta sairaanhoitajan pitäisi ”parantaa” päivässä, eli miten hänen työnsä tuottavuus pitäisi mitata. Kun sellaisia kriteerejä koetetaan asettaa, eivät ainakaan työntekijät yleensä hyväksy niitä tai pidä niitä ”oikeudenmukaisina”, koska ymmärtävät niiden mielettömyyden, kun kyse ei ole tavaroista vaan ihmisten välisistä suhteista. Koska homogeenista mittaa ei ole, taistelu ”tulonjaosta” kääntyy suoraan taisteluksi elämästä, ei siis pelkästään palkkatulojen ja pääomatulojen suhteesta, vaan jokaisen elämän hetken käytöstä ja tavasta elää elämää, elämänmuodosta, suhteesta aikaan, itseen ja toisiin.

Jos teollisessa kapitalismissa vielä olimme tilanteessa, jossa kollektiivisen työläisen ja kollektiivisen kapitalistin välinen voimasuhde saattoi saada kvantitatiivisen ilmauksen – yksi tunti enemmän tai vähemmän työtä, yksi dollari enemmän tai vähemmän tunnissa – ja näiden välillä voitiin löytää jokin hetkellinen tasapaino, nykykapitalismin keskeisillä tuotannonaloilla tällainen yhteisen mitan löytäminen ei välttämättä ole lainkaan mahdollista. Precarias a la derivan keskustelut prekaarien hoivatyöntekijöiden kanssa kertovat tästä hyvin. Tietenkin prekaari sairaanhoitaja haluaa lisää palkkaa ja haluaa lyhentää työaikaansa, mutta samalla hän haluaisi tehdä työnsä kunnolla, kyetä pitämään paremmin huolta potilaistaan. Siksi hän ei halua, että työn tuottavuutta kapitalistisessa mielessä kasvatetaan, vaikka hänen palkkansa sidottaisiin tuottavuuteen. Konflikti koskee itse arvon mittaa: järjestetäänkö työ ihmisten hyvinvoinnin, hoivan logiikan vai pääoman arvonlisäyksen logiikan mukaan. Kyse on siis laadullisesti erilaisista tarpeista. Ainakaan fordistisen mallin mukainen yhteiskuntasopimus ei näytä mahdolliselta.

Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin käsite ”minooriseksi/vähemmistöksi-tuleminen” hahmottaa olennaisen uusista vastarinnan muodoista, koska heille vähemmistö on nimenomaan ei-laskettavissa oleva. Vähemmistöä ei määritä lukumäärä, sillä määrällisesti vähemmistö on enemmistössä. Lopulta kaikki ovat vähemmistöä ja enemmistössä ei ole ketään, vain tyhjä paikka. Yhteiskunnallisten liikkeiden kuuluisa slogan 99 prosentista ei nähdäksemme tarkoita mitään muuta kuin sitä, että 99 % Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan tai minkä tahansa maailman osan asukkaista on muuttunut vähemmistöksi ja huomannut sen. Todistamme laajuudeltaan ennennäkemättömiä metropolien favelaksi-tulemisen ja eurooppalaisten romaniksi-tulemisen prosesseja. Epäilemättä Ateenan, Madridin, New Yorkin ja Shenzhenin kapinalliset ovat oivaltaneet, että heistä on tullut suojattomia, kodittomia ja omaisuudettomia ihmisiä juuri sillä tavoin kuin Hannah Arendtin kuuluisat valtiottomat olivat.

Vähemmistö on ei-laskettavissa oleva, se ei ole kokonaisuus eikä myöskään elementtien joukko vaan nimenomaan konnektio, kytkös, ”ja”, joka tuottuu elementtien välissä eikä kuulu millekään niistä. Deleuzen ja Guattarin mukaan kapitalistinen aksiomatiikka kykenee käsittelemään vain laskettavissa olevia joukkoja: vain jos työläiset järjestäytyvät marssimaan selkeässä rivistössä tai liittyvät ammattiyhdistyksen jäseniksi, heidän kanssaan voidaan tehdä sopimus: ”Okei, saatte euron lisää palkkaa tunnissa, jos teette ahkerammin töitä.” Sen sijaan vähemmistöt muodostavat laskemattomia aksiomatisoimattomia joukkoja, ”laumoja” tai ”paon moneuksia”. Koska vähemmistö ei koskaan ole, koska ei ole vähemmistöä vaan ainoastaan vähemmistöksi-tulemisia, vähemmistöille ei voida tarjota minkäänlaista ”diiliä”. Siksi vähemmistöt asettavat ongelmia, joita kapitalismi ei kykene ratkaisemaan.

Tämä ei tarkoita, että taistelut ”aksioomien tasolla”, siis taistelut esimerkiksi sosiaaliturvan heikennyksiä vastaan tai koulutuksen parantamiseksi olisivat merkityksettömiä, mutta olennaista on, että nämä taistelut ovat aina merkki toisesta, näkymättömästä, elämänmuotoja koskevasta taistelusta. Siksi ei riitä, että vastataan ”julkisen keskustelun”, hallitsevien julkisuuksien asettamiin kysymyksiin, että ratkaistaan kapitalismin ongelmia vaan ihmiset vaativat, että saavat itse asettaa omat ongelmansa. Aksioomia eli konkreettisia reformeja koskevien kamppailujen merkitys muodostuu siitä, että niiden kautta kyetään luomaan uusien subjektiivisuuksien tuottamisen kannalta edullisia materiaalisia ehtoja.

Deleuzelle ja Guattarille vähemmistöjen ”menestystä” ei mittaa se, missä määrin ne kykenevät pääsemään sisään enemmistön valtajärjestykseen vaan se, miten ne kykenevät kasvattamaan ei-laskettavien joukkojen voimaa. Ensisijaista on siis vähemmistöksi-muuttumisen prosessissa olevan työvoiman autonomia, kyky itsenäiseen arvonlisäykseen, omien arvojen luomiseen ja kaikkien arvojen uudelleenarviointiin. Ei konkreettinen vihollinen ja sen voittaminen, koska kuten Walter Benjamin oivalsi, autonomia ja konkreettista vihollista vastaan käyminen ovat pikemminkin käänteisessä suhteessa toisiinsa (ks. ”Luokkatietoisuudesta”, teoksessa Keskuspuisto, Tutkijaliitto, Helsinki, 2015). Konkreettisia vihollisia ajatellaan silloin, kun tehdään porvarillista politiikkaa tai järjestäydytään politikoimisen vuoksi. Autonomiaa ja omaa kykyä yhteiseen kamppailuun saavutetaan silloin, kun kyetään irtautumaan konkreettisesta vihollisesta. Vaikka vihollinen ilmestyisi näkyviin poliisin muodossa, ja vaikka poliisia vastaan olisi puolustauduttava, ei kuvitella, että todellinen vihollinen olisi poliisi…

Näistä kysymyksistä tulee hyvin keskeisiä juuri niissä 1960–70-luvuilla syntyvissä liikkeissä, joissa vallankumous on elämänmuoto, asettumista hallituksi tulemista vastaan kaikilla elämän alueilla, ja elämän parantamista tässä ja nyt eikä epämääräisessä tulevaisuudessa. Ei ole sattumaa, että analyysit sellaisista valtasuhteista, jotka eivät palaudu yksilöiden välisiin persoonallisiin suhteisiin eivätkä siksi ole poistettavissa ”kaappaamalla” tai ”kumoamalla”, syntyvät näiden liikkeiden, erityisesti feministisen liikkeen piirissä ja tulevat teoreettisesti muotoilluiksi näihin liikkeisiin osallistuvien kirjoittajien työssä. Vain silloin voidaan löytää jaettuja kokemuksia, sanoja kokemusten ilmaisemiseen ja omaehtoisten elämää estävien valtasuhteiden purkamiseen, kun ei juututa konkreettisen vihollisen, esimerkiksi aviomiehen henkilökohtaisten ominaisuuksien tasolle.    

synapsit1

Guattari tiivistää ”subjektiivisuuden muuttamista koskevien taisteluiden, jotka eivät ole pelkästään yksinkertaisia auktoriteetin vastustamisen muotoja”, keskeiset piirteet eräässä Foucault’n muistoksi vuonna 1985 pidetyssä seminaarissa seuraavasti:

  • nämä kamppailut ovat ”transversaalisia” (mikä Foucault’lle tarkoittaa, että ne eivät juutu minkään tietyn maan kehykseen)
  • ne vastustavat kaikenlaisia vallan vaikutuksia, esimerkiksi niitä, jotka kohdistuvat ruumiiseen ja terveyteen eikä vain niitä jotka liittyvät ”näkyviin” yhteiskunnallisiin taisteluihin
  • ne ovat välittömiä siinä mielessä, että ne asettuvat kaikkein lähimpiä vallan muodostumia vastaan eivätkä tavoittele hypoteettisia pitkän tähtäimen ratkaisuja, joita voidaan löytää esimerkiksi poliittisten puolueiden ohjelmista
  • ne asettavat kyseenalaiseksi normalisoidun yksilön aseman ja affirmoivat perustavan oikeuden eroon (mikä ei ole millään tavoin yhteensopimatonta yhteiselämän vaihtoehtojen kanssa)
  • ne vastustavat etuoikeuksia tiedon alueella ja tiedon mystifioivaa luonnetta
  • niihin liittyy valtion taloudellisen ja ideologisen väkivallan kieltäminen ja kaiken valtion suorittaman tieteellisen ja hallinnollisen kuulustelun kieltäminen

Nykykapitalismissa kaikkein olennaisimpia kamppailuja ovat juuri kamppailut hallituksi tulemista vastaan jokapäiväisessä elämässä. Siksi mistään näkökulmasta ei voida sanoa, että työtaistelut olisivat etuoikeutettuja suhteessa sukupuolittuneita suhteita, asumista, sosiaaliturvaa, hoivan järjestämistä, lasten kasvatuksen tapoja tai ruokaomavaraisuutta koskeviin kamppailuihin. Näissä kamppailuissa kamppaillaan itsenäisestä ja yhteisestä elämän uusintamisesta, avoimesta ja voimiaan kasvattavasta subjektiivisuudesta.

Koska kapitalismi ei ole totaliteetti, milloinkaan ei voida sanoa: tämä taistelu on turha, älkää taistelko. Jokainen ele, jolla alistettu nousee alistamistaan vastaan, on oleellinen. Jokainen äärettömän pienikin kapina on suunnattoman kaunis, loputtomasti kauniimpi kuin tähtitaivas yllämme ja loputtomasti arvokkaampi kuin moraalilaki sisällämme. Ihmisten jokapäiväiset taistelut eivät tarvitse kapitalismin analyysiä. Mutta analysoimalla lisäarvon tuottamisen historiallisia muotoja, siis kapitalististen mikrovallan verkostojen rakentumisen logiikkaa voidaan sanoa: jos emme halua tuhlata vaan kasvattaa voimiamme, jos haluamme löytää liittolaisia, kannattaisi ehkä taistella tällä tavoin, kannattaisi ehdottaa liittoumia näille ryhmille.

Esimerkiksi kun vastustetaan pahoja pankkiireita, vaaditaan toimia, jotka työllistävät, tai kun puolustetaan “hyviä teollisuuskapitalisteja”, ei lisätä autonomiaa ja toimintakykyä vaan sidotaan ihmisten kohtaloita pääomaan. Teollisuuskapitalistit riistävät työntekijöitään siinä missä pankkiirit, eikä työläisten riistämisen pitäisi milloinkaan oikeuttaa veronalennuksiin. Kaiken lisäksi koska minkäänlaista eroa finanssitalouden ja reaalitalouden välillä ei ole, koska suuret teollisuusyritykset toimivat finanssimarkkinoilla siinä missä hedge funditkin, työllistämistarkoituksessa luotu raha virtaa finanssimarkkinoille. Suurin osa talouskriisin aikana luodusta keskuspankkirahasta, jonka piti lisätä työllistävien yritysten luotonantoa, on päätynyt joko kohottamaan osakekursseja (Standard&Poor 500-indeksi on jo pitkään ollut ennätyslukemissa) tai ruokkimaan valuuttojen arvoilla tehtävää carry tradea. Yhdysvalloissa Federal Reserve kasvatti tasettaan – eli loi velkakirjaostojen avulla uutta rahaa – 3500 miljardilla dollarilla, mutta samaan aikaan nimellinen bruttokansantuote kasvoi vain 2700 miljardilla. Vähintään jäljelle jääneet 800 miljardia valuivat suoraan finanssimarkkinoille. Kun elämän ja tuotantoprosessin välillä ei ole selkeää eroa, myöskään yritysten verotuksen alentaminen ei edes lisää työllisyyttä.

Kuten Christian Marazzi havaitsee, fordistisen työväenluokan tuhoaminen tuotannon uudelleenjärjestämisen kautta on ajanut myös pääoman kriisiin. Koska pääoma on suhde, minkä tahansa elementin hajottaminen tekee suhteesta epävakaan. Perinteisen työväenluokan kanssa pääoma saattoi muodostaa suhteellisen vakaan elinikäisen suhteen, eräänlaisen perinteisen ydinperheen, jossa kullakin osapuolella oli oma paikkansa. Työläinen oli vangittu liukuhihnan ja omakotitalon väliin kuten hänen vaimonsa nyrkin ja hellan väliin, mutta niin kauan kuin vastarinta ei muuttunut avoimeksi, saatettiin kuvitella kaikkien olevan tyytyväisiä. Nyt juuri palkkatyön ja työväenluokan kriisi on ajanut kriisiin myös pääoman vanhat säätelykeinot, niin rahapolitiikan kuin finanssipolitiikan. Kuten Bernard Schmitt oivalsi, fordismissa pankkien luoman luottorahan yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden takasi se, että rahaa luotiin palkkojen rahoittamiseksi. Palkkatyösuhde jäsensi ja vakautti koko yhteiskunnallista tuotantoa. Työläisten kulutusta voitiin tukea, koska voitiin odottaa heidän jatkavan palkkatyössä ja kasvattavan kokonaistuotantoa. 1970-luvun korkea inflaatio oli eräänlainen pääoman yritys kompensoida työtaisteluiden aikaan saamaa nimellispalkkojen nousua, ottaa kierron alueella takaisin se, mikä tuotannossa menetettiin. Se johti kuitenkin samalla eräänlaiseen palkka-rahan kriisiin. Nyt kun palkka ei enää ole keskeinen tai ainakaan ainoa tuotantoa jäsentävä suhde, ja kun palkkatulojen osuus BKT:sta jatkuvasti laskee, pankkijärjestelmään luotava likviditeetti ei enää välttämättä luo efektiivistä kysyntää, vaan virtaa finanssimarkkinoille.

Ainoa työvoiman näkökulmasta järkevä ratkaisu, ainoa tapa estää luodun likviditeetin valuminen finanssimarkkinoille ja päästä ulos nykyisestä kriisistä on antaa raha suoraan työvoimalle, ilman teollisuusyritysten välitystä. Koska finanssimarkkinat eivät ole reaalitalouden ulkopuolinen loismainen voima vaan kiinteä osa lisäarvon tuotannon organisointia, yritystuet tai muu työllistämiseen suunnattu raha ei horjuta finanssimarkkinoiden valtaa. Ainoastaan suoraan työvoimalle ilman palkkatyösuoritusta luotu luottoraha, joka kasvattaa työvoiman autonomiaa, avaa mahdollisuuksia vapautua “finanssimarkkinoiden diktatuurista”.

Tämä analyysi nykyisestä kapitalismista ei kuitenkaan ole mikään objektiivinen tieteellinen analyysi vaan se perustuu nimenomaan finanssikapitalismin alistamien ihmisten jaettuun kokemukseen ja tämän kokemuksen työstämiseen yhteisten käsitteiden avulla. Kuten Mario Tronti sanoo, analysoidessaan kapitalismia ”työläiset tarkastelevat valtiota yhteiskunnan näkökulmasta, yhteiskuntaa tuotannon näkökulmasta ja tuotantoa omasta näkökulmastaan”. Kun nykyistä kapitalistista tuotantoa tarkastellaan prekaarien työläisten omasta näkökulmasta, havaitaan nimenomaan, että finanssimarkkinoiden toiminta ei ole mikään hairahdus hyvän teollisen kapitalismin tieltä. Jälleen kerran ”alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö”. Tilanne, jossa elävän työn ja pääoman välinen konflikti ei voi löytää ”yhteistä mittaa”, on pikemminkin kapitalismin ytimessä. Sillä kuten Marx muutamilla Grundrissen keskeisillä sivuilla tiivistää, pääoma voi lisätä arvoaan ainoastaan alistamalla palvelukseensa työvoimaa, elävää työtä, joka on siihen itseensä nähden antagonistinen voima, ei-pääoma.

Työvoiman kyky lisätä pääoman arvoa (tuottaa enemmän arvoa kuin sen omiin uusintamisedellytyksiin sisältyy) ei kuitenkaan sisälly sen vaihtoarvoon vaan sen käyttöarvoon. Vaihdon tasolla työvoima ostetaan ”oikeasta arvostaan”. Sen sijaan, Marx kirjoittaa Lisäarvoteorioissa, ”tässä erityisessä tavarassa [työvoimassa tai työkyvyssä (Arbeitsvermögen)] sen käyttöarvo, jolla ei ole mitään tekemistä vaihtoarvon kanssa, on itse vaihtoarvoa luovaa energiaa”. Kysymys on viime kädessä työvoiman vaihtoarvon ja käyttöarvon, pääomalle alistetun työn ja elävän työn itsenäisen subjektiivisuuden välisestä ristiriidasta. Työn ja työvoiman, työsuorituksen ja työläisen elämän välisen suhteen konfliktuaalisuudesta. Juuri tässä kohtaa kohtaamme Marxin työn rajat, jotka marxilainen feminismi (ennen kaikkea Mariarosa dalla Costa ja Silvia Federici) myöhemmin nostaa esiin. Elävän työn käyttöarvo nimittäin muodostuu ainoastaan laadullisesti heterogeenisista prosesseista, kollektiivisen työläisen autonomiasta. Työväenluokka on kapitalismissa aina tullut toimeen itsenäisesti, oman ”pienen kiertonsa”, eli ennen kaikkea naisten ilmaisen itseorganisoidun kotityön varassa. Elävän työn käyttöarvon salaisuus on työläisen koko elämänprosessissa, jossa naisten ilmaiseksi tekemä hoivatyö on ollut oleellisessa osassa. Ilman tätä työväenluokan kykyä elää ilman pääomaa, pääoman arvonlisäys – joka siis perustuu juuri työvoiman käyttöarvoon – ei olisi koskaan ollut mahdollista.

Siksi perustava konflikti ei ole vain työpäivän lyhentämisen ja pidentämisen, palkan korottamisen tai alentamisen välillä vaan laadullisesti hyvän elämän, ”eri tavoin elämisen” ja alistetun, pääoman homogeenista arvoa lisäävän työn välillä. Hoivan logiikan ja pääoman logiikan välillä.

Metropolien kumouksellisten yhteiskunnallisten liikkeiden rakentamiseen sopiikin hyvin se, mitä Montserrat Galcéran kirjoittaa feministisestä liikkeestä:

[E]n viittaa minkäänlaiseen ennalta olemassa olevaan identiteettiin vaan siihen että meidän olisi luotava käsitteellisiä välineitä, jotka tekevät mahdolliseksi kokemuksen käsittelemisen. Tämä on nähdäkseni erittäin tärkeää, jotta emme muuttuisi pelkästään hallituiksi subjekteiksi, ja jotta voisimme rikkoa tietyn uhriuttamisen logiikan, joka saa meidät vain siirtämään riippuvuuden: miehistä valtiollisiin instituutioihin […] Tässä kohtaa uskon, että olemme samankaltaisessa asemassa kuin kaikki ne väestöryhmät, jotka arvostavat taloudellista riippumattomuutta keinona paeta riistoa. Ja jotka vaativat jonkinlaista perustuloa tai taloudellisia resursseja, jotka eivät riipu työstä tai tunteiden hyötykäytöstä.

Taloudellinen riippumattomuus ei tietenkään synny, kuten Galcérankin korostaa, pelkästä perustulosta, vaan perustulo toimii välineenä yhteisten uusintamisen rakenteiden tuottamiseen ja siten konkreettisten jokapäiväisten kytkösten rakentamiseen eri prekaarien välillä.

Teksti: Eetu Viren
Kuvat: Lasse Poser