Maaliskuussa 2013 Kuuban kansainvälisesti tunnetuimman reggaeton-kokoonpanon Gente de Zonan jäsen Jacob Forever erosi yhtyeestä ja ilmoitti siirtyvänsä soolouralle. Soolouransa ensimmäisen merkittävän hittibiisin ”Hasta que se seque el Malecon” (2015) alussa Jacob julistaa:
Si preguntaste, si averiguaste por mi
Ahora estoy mejor que nunca
Es mejor solo que mal acompañado
Ahora cojo menos lucha
Voy a seguir cantando, produciendo, viendo la vida a color
Voy a seguir siendo Jacob el Inmortal
Hasta que se seque el Malecon[1]
Jacob on siirtynyt prekaarista työntekijästä yksinyrittäjäksi ja julistaa itsenäisyyden lumoa. On parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Työpaikalla joutuu aina kantamaan vastuuta yhteisön ylläpitämisestä, liturgiasta. Yksin voi tehdä mitä itse haluaa. Itsenäisenä voi jopa olla kuolematon, Jacob el Inmortal.
Yrittäjäksi ryhtyminen onkin nykyisin yksi keskeisistä työvoiman harjoittaman paon ja vastarinnan muodoista. Eikö yksinyrittäjyys, soolouralle lähteminen ole kuitenkin pelkkää porvarillista individualismia? Yksilöllisyyden hehkuttamista ja toisista riippuvaisuuden kieltämistä? Maskuliinista uhoa? Vieläpä kuolemattomuuden haikailua?
Näin Jacob Forever johdattaa meidät kenties aikamme keskeisimmän filosofisen ja mikropoliittisen kysymyksen äärelle. Jacob on levyttänyt biisistä myös remixin puertoricolaisen reggaeton-artisti Farrukon kanssa.
Livetaltioinnissa Miami Bash -festareilta Jacob ja Farruko aloittavat biisin huutamalla alkusäkeet yhteen ääneen, jolloin kahden äänen yhteen osuminen luo kiinnostavan efektin: kyse ei olekaan yksilöllisestä vaan yhteisestä autonomiasta, yhteiselle soolouralle lähtemisestä? Tosin tämän yksiäänisen aloituksen jälkeen Farruko jatkaa entistä kovemmalla individualistisella uholla:
yo sigo siendo el mismo
el unico que ahora estoy mejor que antes
yo sigo siendo yo[2]
Onko itsenäisyyden tavoittelu siis kuitenkin pelkkää maskuliinista, individualistista uhoa? Mikä on yhteisen autonomian ja yksilöllisen uhman välinen ero?
Porvarillinen käsitys täysin toisista riippumattomasta, autonomisesta yksilöstä (joka tosiasissa on aina toisilta riistetyn omaisuuden turvaama) muistuttaa fysikaalisen kappaleen, kiven tai kallion itseriittoisuutta – riippumatta koululaisvitsien (Mitä eroa on kivellä ja kalliolla? Kivi oli kirjailija ja Kallio oli presidentti.) näiden välille luomasta erosta. Porvarillinen yksilö kuvittelee olevansa autonominen yksin ja voivansa kasvattaa autonomiaansa kilpailemalla toisia vastaan. Hänen itsenäisyytensä tasapaino on kuvitteellinen stabiili tasapainotila – todella konkreettisesti kiven tai kallion elottomuus, muuttumattomuus, kyvyttömyys ja luomattomuus. Uutta luova subjekti sen sijaan ei ole vakaa kuin kivi tai kallio.
Kumouksellisen subjektin autonomia ei ole porvarillista riippumattomuutta vaan kyse on toisenlaisesta tavasta tulkita itsenäisyyttä yhteisenä, toisista riippuvaisena, keskeneräisenä autonomiana. Tilana joka ei ole stabiili vaan aina väistämättä keskeneräinen, metastabiili. Vanhaa sanastoa lainaten voisi kenties sanoa: jatkuva autonomia. Hauraus, metastabiilius, autonomian ylläpitämisen jatkuva vaatimus erottaa yhteisen autonomian porvarillisesta yksilöllisestä itseriittoisuuden houreesta.
Ero porvarillisen ja kommunistisen autonomian välillä on siten topologinen. Porvarillinen autonomia merkitsee sulkeutumista omien fysikaalisten rajojensa sisään, omaan kappaleisuuteensa kuten kivi tai kallio. Kommunistinen, yhteinen autonomia, työvoiman autonomia kapitalistista yhteiskuntaa vastaan tarkoittaa taas itseriittoisuuden saavuttamista yhdessä, ja suhteessa riistävään voimaan, pääomaan. Liittyminen yhteen toisten kanssa, aivojen aukeaminen ja poimuttuminen yli fysikaalisen ruumiin rajojen luo avoimen systeemin, joka on autonominen tai autopoieettinen, eikä ainoastaan kapitalistisen yhteiskunnan hallitsevien voimien armoilla. Yhteinen autonomia, hauras autonomia voidaan määritellä vain topologisesti, muodon aukeamisena spiraaliksi, ruusuksi, maailmaa hapuileviksi terälehdiksi.
Näin kommunistinen autonomia merkitsee elävien olentojen evoluution loogista päätepistettä. Elävä olento kykenee vaikuttamaan ympäristöönsä, muuttamaan sitä näköisekseen sitä enemmän, mitä vähemmän se on sulkeutunut omaan fysikaaliseen ruumiiseensa. Taksonomisen biologian homo sapiens sapiens -lajiin kuuluviksi luokittelemilla olennoilla on muita olentoja suurempi kyky muuttaa ympäristöä, joka vaikuttaa heidän aivoihinsa, koska heidän aivonsa ovat muita avoimempi, enemmän toisista riippuvainen systeemi. “Pitkä lapsuus”, suurempi riippuvaisuus toisista on toiminut aivokuoren kehityksen ja monimutkaisempien kognitiivisten toimintojen syntymisen välttämättömänä edellytyksenä. Siksi autonomian haurautta, itsenäisyyden avoimuutta, ei pidä tulkita puutteena. Aivojen avoimuus, ruumiin riippuvaisuus on nimenomaan niiden todellisen autonomian ainoa lähde. Avoimuus, hauraus, riippuvaisuus on voimaa, ei heikkoutta tai puutetta. Vielä enemmän kuin aivotutkimuksen, evoluutiobiologian tai nykyaikaisen termodynamiikan kokeet, tämän ovat osoittaneet todeksi viime vuosisatojen yhteiskunnalliset liikkeet, jotka ovat ottaneet kamppailujen kohteeksi tavan jolla elämme, jolla aivosolumme kytkeytyvät toisiinsa.
Esimerkiksi operaismon teesi 1960-luvulla oli, että oikeastaan vain työväenluokka on luokka sanan varsinaisessa merkityksessä. Porvaristo ei ole luokka, koska sillä ei ole mitään yhteistä omaa, se ainoastaan järjestäytyy reaktiivisesti valtion poliittisessa muodossa puolustaakseen aineellisia etujaan. Sen sijaan työväenluokka on luokka, luokka itseään varten myös sikäli, että se luo tietyn elämäntavan, jokapäiväisten taistelujen tavan, luokkakokoonpanon, joka muuttaa yhteiskuntaa, tekee maailmasta, jossa ihmiset elävät heidän yhteisen olemassaolonsa ja halunsa näköisen. Työväenluokka, classe operaia, oli operaismolle kova pakanarotu, jolle maailma oli ruusun terälehtien kärjissä, niiden karheissa epämuodoissa eikä esanssintuoksuisissa ideaaleissa.
Autonomian hauraus ja sen ylläpitämisen jatkuva tarve ovat nimenomaan merkkejä siitä, että autonomia on todellista eikä vain kuviteltua tai ideaalista. Keskeneräisyys on autonomian ainoa verifikaatio. Ei ole mahdollista toistaa liialti 1900-luvun lopun uusien luonnontieteiden oivallusta: elämä uuden luomisena tapahtuu nimenomaan kaukana tasapainotilasta. Se merkitsee yksinkertaisen porvarillisen sisä- ja ulkopuolen erottelun muuttumista mahdottomaksi ja aivan uudenlaisen topologian, muodon muodostumisen, sisä- ja ulkopuolen suhteen syntymistä. Spiraali, simpukka ja ruusu ovat tämän elävän topologian symboleja, ja siksi vallankumoukselliseksi-tuleminen meidän aikanamme on ruusu on ruusu on ruusu on ruusu, ei kivi eikä kallio.
Ruusun morfogeneesi on aukeamista maailmalle, kosmisen orgasmin topologiaa. Nauttimista itsen avoimuudesta sen sijaan, että keskittyisi puolustamaan omia rajojaan. Vain sen ansiosta itseys systeeminä voi olla myös autonominen sanan varsinaisessa merkityksessä: säätää omat lakinsa, nomoksensa, sen sijaan että keskittyisi vain joko tottelemaan tai rikkomaan vallitsevan yhteiskunnan lakeja. Ruusun teema johdattaa meidät myös Jacob Foreverista yli 400 vuotta taaksepäin, yhteen latinalaisen Amerikan merkittävimmistä runoilijoista, sisar Juana Ines de la Cruziin, jonka runoissa ruusu toimii naisen autonomian kuvana[3].
Juana ei suostu elämään sitä osaa, jonka 1600-luvun lopun Uuden Espanjan kolonialistinen yhteiskunta naiselle asettaa. Hän kapinoi sitä vastaan ja ruususta tulee hänelle naisten kapinan eikä vain alistumisen ja kenties turhamaisen yhteiskuntaan sopeutumisen kuva. Pyhän Katariina Aleksandrialaisen kunniaksi laatimissaan villancicoissa Juana esittää kauneimman autonomian julistuksensa. Katariina on legendan mukaan 200-luvun lopussa elänyt kristitty marttyyri, jonka tarinaa on kuitenkin epäilty keksityksi ja hänen tarinaansa on pidetty kristillisenä käännöksenä pakanallisen feministifilosofi Hypatia Aleksandrialaisen elämästä. Katariina on ruusu joka on nainen joka saavuttaa itsenäisyyttä suhteessa patriarkaaliseen vallan yleiseen talouteen. Patriarkaalinen, maskuliininen vallan ekonomia ei kaikista yrityksistään huolimatta kykene tukahduttamaan ruusua, jota leikkaaminen vain vahvistaa:
Venid, serafines, venid a mirar
una rosa que vive cortada, más;
y no se marchita, antes resuscita
al fiero rigor,
porque se fecunda con su propio humor.
Serafit tulkaa katsomaan tulkaa katsomaan
ruusua, joka elää leikattuna,
eikä kuihdu vaan nousee
yhä hurjempana, voimakkaampana
sillä se hedelmöittää itsensä omalla elinvoimallaan
Katariina on kukistettuna, ”leikattuna” eli toisten armoille joutuneena tullut voimakkaammaksi, mutta samalla myös autonomiseksi. Ruusu on pelkän fysikaalisen homeostaasin sijaan saavuttanut elävälle olennolle ominaisen autopoieesin, kyvyn itsenäiseen toimintaan, elämän kontekstin ja tilan muokkaamiseen. Juanan runossa ruusun autopoieesi merkitsee maskuliinisen vallan talouden kieltämistä ja uudenlaisen eksistentiaalisen verkoston rakentamista: olemassaoloni ei määrity suhteessa miehiin ja heidän mahdolliseen tunnustukseensa, vaan loputtomaan verkostoon erilaisia olioita, joiden suhde minuun ei riipu asemasta patriarkaalisessa vallan sukupuolitetussa taloudessa. Ruusu on Juanalle kuva naisesta, joka hedelmöittää itse itsensä, eikä siksi toimi vain patriarkaalisen sukulinjan jatkumisen välineenä, vaan luo itselleen omaa elämää, omaa tilaa, omaa aikaa.
Juana kertoo, kuten myös Jacob, että yksin on parempi kuin paskassa seurassa, mutta hyvässä seurassa maailmaa voi muuttaa eikä vain alistua sen vaatimuksiin. Siksi todellista autonomiaa on ainoastaan avautuminen yhteiselle subjektin muodostumiselle, kollektiiviselle individuaatiolle, eikä pään hakkaaminen seinään yksin toisia vastaan.
Kuvat elokuvasta Metatitanic, joka saa ensi-iltansa syyskuussa Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla 30.9.2018.
[1] Jos kyselette/ jos tiedustelette musta/ nyt menee paremmin kuin koskaan /parempi yksin kuin huonossa seurassa/ nyt täytyy tapella vähemmän / Aion edelleen laulaa, tuottaa, nähdä elämän kaikiss väreissään/ Aion olla kuolematon Jacob/ sinne asti kuin Malecon jatkuu
[2] Oon vieläkin sama/ oon ainoa jolla menee paremmin kuin ennen/ oon edelleen mä
[3] Esimerkiksi yhdessä Juanan tunnetuimmista runoista on usein tulkittu ivaavan naisen turhamaisuutta, mutta tarkemmin lukien tekstissä on kyse aivan muusta kuin iänikuisesta patriarkaalisesta ironiasta:
Rosa divina, que en gentil cultura
Eres con tu fragante sutileza
Magisterio purpúreo en la belleza,
Enseñanza nevada a la hermosura.
Amago de la humana arquitectura,
Ejemplo de la vana gentileza,
En cuyo ser unió naturaleza
La cuna alegre y triste sepultura.
¡Cuán altiva en tu pompa, presumida
soberbia, el riesgo de morir desdeñas,
y luego desmayada y encogida.
De tu caduco ser das mustias señas!
Con que con docta muerte y necia vida,
Viviendo engañas y muriendo enseñas
Ks. tekstin englanninkielinen käännös ja hieman tarkempi kommentaari:
https://harpers.org/blog/2009/03/sor-juanas-rose/