A quoi servent les économistes s’ils disent tous la même chose?
Manifeste pour une économie pluraliste
André Orléan (toim.), LLL, les liens qui libèrent 2015.
(http://assoeconomiepolitique.org/wp-content/uploads/manifeste_pour_une_economie_pluraliste-AFEP.pdf)
Taloustiede on oppiaine, joka ohjaa poliittista päätöksentekoa ja joka siksi vaikuttaa elämänolosuhteisiimme ja työhömme. Siksi ei ole mitenkään outoa kysyä, mitä taloustieteilijät oikein tekevät.
Emme elä aikakautta, joka tuottaisi liikaa ajatusvarallisuutta. Ainoastaan idiotismien tuotanto rehottaa. Vai mitä sanotte runsaasti ratingeja keränneestä Tatu Westlingin akateemisesta työpaperista: ”Male organ and economic growth: does size matter?” (University of Helsinki, 11. July 2011). Tässä akateemisessa paperissa kirjoittaja todistaa, että kikkelin pituuden, testosteronin, riskinoton ja itsetunnon sekä taloudellisen kasvun välillä on yhteys. Maissa, joissa miehillä on pitempi kikkeli, talous kasvaa nopeammin, ja tämä johtuu testosteronista, joka ”kannustaa” riskin ottamiseen ja sitä kautta investointidynamiikkaan (Kiinassa?). Peniksen pituus johtaa kirjoittajan mukaan myös kasvavaan itsearvostukseen ja sitä kautta haluun ottaa riskejä. Voi olla, että Westlingin ”paper” on äärimmäinen esimerkki, mutta siitä löytyvät kuitenkin keskeiset nykytaloustieteen elementit: poliittisten ainesten täydellinen poispyyhkiminen taloustieteellisestä keskustelusta ja tutkimuskohteen samantekevyys, ainakin jos ajattelemme, että taloustieteissä pitäisi jotenkin tutkia taloudellisia muuttujia. Taloustiede on nykyään tätä: joukko teorioita, jotka voivat olla uusliberalistisia ja johtaa uusliberaaleihin politiikkasuosituksiin, mutta ne voivat aivan hyvin olla myös olematta sitä. Ne ovat itseensä sulkeutuneita, joskus jopa naurettavuuteen asti, kuten kikkeliartikkeli kertoo, oman kehyksensä sisään jääviä, autistisia ja hallusinatorisia teorioita, jotka kuvittelevat itsensä teoreettisen fysiikan tai matematiikan kaltaisiksi tutkimusaloiksi: taloustieteilijät keskustelevat keskenään, kätkevät banaalit mielipiteensä ja itsestäänselvyytensä jargoniin, joka ei sano mitään tai hautaavat ne niin sanottuihin matemaattisiin kaavoihinsa, joiden avulla ei ole tarkoitus selittää tai kommunikoida mitään.
André Orléanin toimittama kirja A quoi servent les économistes s’ils disent tous la même chose ? on manifesti moniarvoisen ja heterodoksisen talouden tutkimuksen puolesta. Kirja koostuu kolmesta luvusta, joissa korostetaan pluralismin merkitystä demokraattiselle yhteiskunnalle, tarkastellaan taloustieteen koulutuksen uudistamista ja sen esteitä, lopuksi yritetään eri teesien avulla avata keskustelua ortodoksien ja heterodoksien välille. Loppuun on liitetty lyhyt sanasto ja vetoomus tai manifesti pluralistisen taloustieteen puolesta. Manifestin allekirjoittajista löytyy taloustutkijoita ja yhteiskuntatutkijoita, kuten Étienne Balibar, Luc Boltanski, Fredric Lordon, Eve Chiapello, Jean-Pierre Dupuy, James Galbraith… ja se päätyy vetoomukseen ”talous ja yhteiskunta” osaston luomisesta rahoitusjärjestelmään. Kyse ei ole jonkun koulukunnan oikeuksien puolustamisesta, toisten näkemysten huomioon ottamisen vaatimuksesta, vaan pluralismin, todellisen konfliktin ja todellisten erimielisyyksien hedelmällisyydestä koko yhteiskunnalle. Hieman, kuten Macchiavelli sanoi: ”Olen sitä mieltä, että ne, jotka tuomitsevat erimielisyydet patriisien ja plebeijien välillä, moittivat sitä tekijää, mikä säilytti vapauden Roomassa. He kiinnittävät enemmän huomionsa siihen meluun ja niihin huutoihin, joita aiheutui mainituista taisteluista, kuin niiden hyviin seurauksiin… Eikä mitenkään voida pitää sekasortoisena tasavaltaa, joka osoitti niin monia esimerkkejä kunnostaan. Sillä hyvät esimerkit syntyvät hyvästä kasvatuksesta, hyvä kasvatus hyvistä laeista, hyvät lait noista taisteluista…” (Valtiollisia mietelmiä, WSOY, Porvoo 1958, s.26.) Mitä Macchiavelli tarkoittaa? Ennen muuta sitä, että huonot lait ovat peräisin huonosta kasvatuksesta, huono kasvatus huonoista esimerkeistä, huonot esimerkit kunnottomuudesta, kunnottomuus riitojen ja konfliktien puutteesta. Ja muistamme, että hänelle kristinusko – nykyään kai voisi sanoa ”yhteiset arvot” – synnytti velttoutta ja hävitti hyveen. Samalla törmäämme nykyisin todelliseen ongelmaan: 1970-luvulla kokoomuslaiset vaativat Kari Palosen johdolla ”moniarvoisuutta” ja ”sananvapautta”, kuten ”maahanmuuttokriitikot” viime vuosina. Tarkoittaako pluralismin vaatiminen taloustieteisiin vain sitä, että kuka tahansa saa ja voi sanoa mitä tahansa ja rajoittaako se tutkimuksen pelkästään mediaattiseen asemaan ja taisteluun akateemisista viroista? Tähän kirja ei vastaa millään tavoin selvästi, vaikka se tuokin esiin olennaisia eroja hallitsevan näkemyksen ja minooristen näkemyksien välillä. Itse asiassa kirja valitettavasti ”juuttuu” jossain määrin nykyään niin tuttuun mielipidepallotteluun eri näkemysten välillä. Lisäksi se supistuu jossain määrin myös akateemiseksi kenttätaisteluksi, jossa pluralismia ja moniarvoisuutta vaativat ne, jotka tuntevat olevansa vähemmistössä (tai pelaavat itseään vähemmistöön).
Manifestissaan pluralistisen taloustieteen puolesta ”heterodoksiset” taloustieteilijät haastavat instituutioissa, yliopistoissa ja etenkin valtamediassa kaikkialla läsnä olevan kansantaloustieteen liberaalin ”ortodoksian”. Tiedämme, että on aivan sama tuleeko ns. ekonomisti Sak:sta, EK:sta, Valtiovarainministeriöstä tai mistä tahansa vähänkin institutionaalista asemaa omaavasta järjestöstä, pienistä erimielisyyksistään huolimatta he kaikki jakavat saman ”rationaalisen argumentaation” kehyksen. Joku voi ilmoittautua keynesiläiseksi, toinen saattaa muistaa nimen Schumpeter ja puhua ”luovasta tuhosta”, kolmas vannoo Hayekin nimeen, mutta taatusti yksikään ei ole vaivautunut tutustumaan näiden kirjoituksiin, koska mainitut olisivat kultapojillemme ”ylimalkaisia”, ”akateemista roskaväkeä”, vieläpä ”vasemmistolaisia”, siis väärällä tavalla ”vasemmistolaisia” kyseenalaistaessaan aikansa taloustieteen ja sille ominaiseen rationaalisuuden. Voit sanoa mitä vaan, mennä mihin vain, kunhan pysyttelet oikealla tiellä. Toki ekonomistimme osallistuvat innokkaasti poliittiseen keskusteluun. Se on heille elintärkeää oman minän esiin tuomiseksi. Sama tuttu tarina: ”mitä heikompi on ajattelun sisältö, sitä tärkeämmäksi tulee ajattelija: lausuva subjekti tärkeilee tyhjien lausumien äärellä (’minä, koska puhun selvästi ja rohkeasti, sanon teille’…” (Gilles Deleuze). Ei ole ihme, että Andrew Sullivan, eräs ensimmäisistä menestyneistä bloggaajista ja online-journalismin pioneeri sulki viidentoista vuoden jälkeen yllättäen toimintansa verkossa (Daily Dish). Miksi? Koska “haluan palata todelliseen maailmaan. Lukea hitaasti ja huolellisesti. Kirjoittaa kirjan… pitkiä esseitä, jotka vastaavat syvällisemmin ja tarkemmin näinä vuosina esiin nousseisiin kysymyksiin”.
Orléanin kirjan nimi tuo mieleen Kuningatar Elisabethin viattoman kysymyksen credit crunchista: ”She was asking me if these things were so large how come everyone missed it.” Professori Garicano kertoi Kuningattarelle kuvaavan ja samalla pelottavan vastauksen, joka on kuin Agliettan & Orléanin kirjoista: ”At every stage, someone was relying on somebody else and everyone thought they were doing the right thing.”[1] Olisi luullut, että ”ekonomistit”, jotka ”luulivat tekevänsä oikein” eivätkä itse tienneet, koska luulivat kaverinsa ainakin tietävän ja opiskelleen asiansa, olisivat vetäytyneet julkisuudesta tutkimaan oman alansa perusteita, mutta tapahtui juuri päinvastoin: epätoivoisia ekonomisteja ja heidän ”kommentointiaan” näkyy ja kuuluu kaikkialla, ja ”surullinen” tai peräti ”ankea” tiede sanoo aina saman kuin dementoinut pappa kiikkutuolistaan. Tämä tuskin nostaa taloustieteen arvostusta.
Orléanin kirja korostaa – voisi sanoa, jälleen kerran – taloustieteiden tarvetta avautua yhteiskuntatieteisiin. Samalla kirja kertoo hyvin siitä välirikosta, joka ortodoksien ja heterodoksien välillä on vain kasvanut kriisin aikana, ja myös ortodoksien pyrkimyksistä estää kaikin keinoin muiden kuin omien kannattajiensa toimintaa.
Manifesti on eräänlainen hätähuuto taloustieteellisen ajattelun yhdenmukaistumista vastaan, koska yhdenmukaistuminen vaikuttaa suoraan hallitsevaan eliittiin ja on tehnyt siitä kyvyttömän uudistamaan politiikkaansa ja keksimään keinoja käynnissä olevan kriisin ratkaisemiseksi. Taloustieteen ja yhteiskuntatieteiden marginaaleissa käydyistä keskusteluista ja tutkimustyöstä on tullut kaikkien kansalaisten kannalta tärkeätä, koska ortodoksiselle taloustieteelle pohjautuva politiikka on osoittautunut täysin voimattomaksi työttömyyden, rahan, jaon ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden monimutkaisten kysymysten edessä.
Kirjan kontekstina on suurelta osin Ranska, jossa taloustieteen kenttä on perinteisesti ollut moniulotteisempi, ja tärkeässä asemassa uusklassisen taloustieteen rinnalla ovat olleet Marxista ja Keynesistä vaikutteita ottanut ”regulaatioteoria” ja institutionalistisesta perinteestä vaikutteita saanut ”konventiotalous”. Lisäksi Ranskassa on tärkeä rooli ollut taloustieteen historialla, joka on antanut uusille tutkijasukupolville kyvyn tarkastella omaa tieteenalaansa kriittisesti ja refleksiivisesti. Tällä kentällä tapahtuneet muutokset näkyvät ehkä siksi Ranskassa selvästi uusklassisen taloustieteen vallankaappauksena: 1990-luvulta lähtien intellektuaalinen maisema on muuttunut radikaalisti, taloustieteen kenttä on muuttunut yksiulotteisemmaksi samaan aikaan kun taloustiede on ”professionalisoitunut” ja muuttunut konsultoinniksi. Vuosien 2005–2011 välillä yliopistoihin rekrytoiduista 120 taloustieteen professorista vain 6 kuuluu heterodokseihin. Lisäksi monia tärkeitä heterodoksisen tutkimuksen paikkoja, kuten Nanterre, ei enää ole. Kaikkialle dumpataan nuoria ortodokseja, uusklassisen pikakurssin käyneitä mukavia pikkupoikia, koska nämä eivät ole ”turhautuneita” ja julkaisevat ”oikeissa” alan julkaisuissa.
Miten rekrytointi tapahtuu, kuinka ura etenee? Olennaisessa asemassa on arviointijärjestelmä (jonka kustannukset ”by the way” ovat melkoiset) ja sen asettamat luokitukset, jotka kertovat, missä lehdissä ja millä kielellä kannattaa julkaista. Luonteenomaista järjestelmälle on, että siinä ei arvioida julkaistun tekstin sisältöä millään tavoin, vaan ainoastaan sitä, missä on julkaistu. Toisin sanoen, tieteellisen tutkimuksen arvioinnissa ratkaiseva asema on sen pakkauksella ei sisällöllä. Suurin osa erinomaisina tai hyvinä pidetyistä lehdistä julkaisee artikkeleita, joiden sisältö on linjassa tieteenalaa hallitsevan näkemyksen kanssa. Tämä ajaa erityisesti nuoria tutkijanalkuja konformismiin ja estää kaikenlaiset innovaatiot. Seikka, joka näkyy hyvin, jos joutuu lukemaan tutkimussuunnitelmia: vuosi vuodelta ne ovat muodollisesti parempia ja sisällöltään köyhempiä. Tutkimuksesta sisältöjen köyhyys valuu opetukseen, jossa konformismi ja hallitseva näkemys tekevät opiskelijoista täysin tietämättömiä esimerkiksi vaihtoehtoisista teorioista ja näkemyksistä.
Kuinka tutkija, tässä tapauksessa taloustieteilijä, hankkii mainetta ja kunniaa? Kuinka hän hankkii arvostusta ja kuulijoita? Siihen on olemassa kaksi väylää, jotka eivät välttämättä sulje toisiaan pois tai ole vaihtoehtoisia: joko pääsemällä tai muuttumalla ruhtinaan, hallitsijan neuvonantajaksi tai (ja) yrittämällä hankkia maksimaalinen määrä siteerauksia omalle artikkelilleen (tykkäyksiä, jakoja, tweettejä). Kaikki tämä tapahtuu tietenkin määrätyn rahoitus- ja arviointijärjestelmän kehyksessä. Yhtäältä hallitsijalla on poliittisia tavoitteita, jotka hän haluaa oikeuttaa tutkimuksen avulla ja toisaalta rahoitus- ja arviointijärjestelmän keinot eivät loppujen lopuksi ole neutraaleja suhteessa julkaisujen sisältöihin: paras paketti muokkaa sisältöjä tarpeidensa mukaan. Arviointia ja rahoitusta edeltävät mekanismit – ainakin yhteiskuntatieteisessä – ovat sisäisesti normatiivisia ja normatiivisia nimenomaan siinä mielessä, että ne ovat alisteisia hallitseville taloudellisille intresseille tai eivät ainakaan voi olla niille vastakkaisia. Tutkijat, sosiologit ja ekonomistit ovat sumpussa, jossa he – elääkseen – joutuvat vastaamaan yhteiskunnallisten ja taloudellisten ajatusten kysyntään, joka on peräisin erityisistä yhteiskunnallisista intressiryhmistä. Tämä ei tarkoita, että he olisivat välttämättä jonkun ryhmän juoksupoikia, mutta juuri arviointi- ja rahoitusjärjestelmän kautta etusijan saavat tutkimukset, jotka häivyttävät yhteiskunnallisista ja taloudellisista kysymyksistä kaikki poliittiset merkitykset, tai: tutkimussisällöt taipuvat mihin tahansa poliittiseen käyttöön, minkä tahansa poliittisen intressin palvelukseen.
Samoin kuin sosiologit, jotka eivät enää tutki varsinaisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä, myös taloustieteilijät ovat kasvavassa määrin kiinnostuneita muusta kuin varsinaisesta taloudesta. Harrastetaan perheen taloutta, uskonnon taloutta, kauneuden taloutta, urheilun taloutta, vapaa-ajan taloutta ja penistaloutta. Näissä tutkimuksissa sovelletaan välinerationaalisuutta aiheeseen kuin aiheeseen ja lopputuloksena on tutkimuksia, joita edes parhainkaan fiktiivisten maailmojen luoja ei olisi pystynyt kuvittelemaan. Näiden tutkimusten rinnalla tehdään sitten empiiristä tutkimusta, jossa hallitsevassa asemassa ovat järjettömät korrelaatiot ilman mitään varsinaisia syy–seuraus-suhteita: X korreloi tilastollisesti Y:n kanssa, mutta X ei ole Y:n syynä, koska ilmiö, jota yritetään selittää riippuu muista muuttujista, eli X:n ja Y:n suhde on täysin satunnainen: hyttysten määrän kasvaessa talvivauvojen määrä laskee.
Ranskassa on käymässä samalla tavoin kuin muuallakin: heterodoksinen taloustiede siirtyy yhteiskuntatieteisiin, sosiologiaan, politiikan tutkimukseen ja kansainvälisten suhteiden tutkimukseen. Niiden alueella erityiset taloustieteelliset kysymykset, kuten lisäarvo ja sen erityiset muodot, tuottavuuden kehitys ja palkkakehitys kuitenkin menettävät merkitystään. Lisäksi nykyisissä yhteiskuntatieteissä vallitseva ”kulttuurinen käänne” eri muodoissaan ylenkatsoo tuotantovälineiden ja teknologian sekä tuotanto-organisaation tutkimusta liian ”kovana” tieteenä. Kun tähän vielä lisätään sosiologian DNA:on kirjattu hylkyreaktio kaikkeen vähänkin Marxia muistuttavaan, on – ainakin Suomen perspektiivistä – vaikea odottaa taloustieteen ja yhteiskuntatieteiden uusilta risteytyksiltä liikoja. Siksi olisi ehkä hyvä vaatia Suomeenkin erityistä talouden ja yhteiskunnan tutkimusosastoa. Toisaalta kokemuksesta tiedän, että jos esimerkiksi Polanyi – puhumattakaan Marxista tai edes Weberistä tai Foucault’sta – on vaihtoehtoisena tenttikirjana, yksikään opiskelija ei halua tenttiä sitä. Paljon kiinnostavampia ovat vanhukset, homot, naiset, maahanmuuttajat, ylipäätään mikä tahansa mikä ei ole tekemisissä yhteiskunnan aivan liian vaikean kokonaisprosessin rakentumisen logiikoiden kanssa. Opiskelijoita kiinnostavat tutkimukset, joiden luonne on lähtökohtaisesti reformistinen ja porvarillinen: toteutuvatko (porvarilliset) oikeudet tämän tai tuon ihmisryhmän osalta. Toisin sanoen, ne ovat vain yrityksiä vastata kysymyksiin, joita ”yhteiskunta” on asettanut (vaikka emme ottaisikaan huomioon niihin aina kuuluvaa julkilausumatonta rahasopimusta, tutkimuksen salaista lisäpöytäkirjaa).
Kuten kunnon porvari haistaa kommunistin, oli tämä miten tahansa puettu, sanoi tämä mitä tahansa, niin myös ortodoksit haistavat heterodoksin jo kaukaa. Uusklassinen taloustiede voi hyväksyä rinnalleen ja aputieteikseen hieman psychonomicsia, käyttäytymisen taloustiedettä ja muuta vastaavaa, mutta rajalinja on selvä: ei Marxia, ei Keynesiä, ei regulaatioteoriaa eikä postkeynesiläisyyttä, koska ne ovat liian kriittisiä kapitalismia kohtaan. Taloustieteitä jakavan kuilun yksi määritelmä löytyy Keynesiltä: yhtäältä ortodoksit, siis ne, jotka uskovat markkinoiden aikaan saamaan kapitalismin itsesäätelyyn, toisaalta kerettiläiset, siis ne, jotka kiistävät kilpailun ja markkinoiden itsesäätelyn ajatuksen.
Tämä vanha kuilu on edelleen olemassa. Mutta sitä on syytä täydentää tärkeällä erolla: ortodoksit lähtevät yksilöstä, yksilön edusta (ja tästä syystä heille esimerkiksi raha on pelkkä väline), kun taas heterodokseille kollektiivinen todellisuus, yhteiskunnalliset tosiasiat ovat keskeisessä asemassa ja sääntelevät yksilöiden käyttäytymistä. Ortodokseille mikrotalous on lähtökohta ja makrotalous vain johdannainen, kun monille heterodokseille makrotalous on lähtökohta mikrotalouden ajatteluun. Lisäksi on olennainen ero itse tiedekäsityksessä: ortodoksit näkevät taloustieteen jonkinlaisena kokeellisena tieteenä, liki fysiikkana, kun taas heterodoksit näkevät sen pikemminkin yhteiskuntatieteenä. Toisin kuin fysiikassa, jossa voi tiettyyn rajaan asti olla hyvä, että kaikki sanovat saman asian, yhteiskuntatieteissä olennaista on se, että yksittäisten ihmisten toimintaa ohjaavat institutionaaliset kontekstit ja kollektiiviset uskomukset.
Ortodoksit sanovat, että tarvitaan vain yksi taloustiede, koska ei ole kuin yksi tapa tehdä oikeaa taloustiedettä. Heterodoksit vastaavat, että monopoli on haitallista, koska se tekee laiskaksi ja pluralismi on elintärkeää taloustieteen kehitykselle. Epäilemättä, sillä, kuten Menckenin kuuluisa aforismi sanoo, jokaiseen inhimilliseen ongelmaan on aina ratkaisu, joka on täsmällinen, uskottava ja väärä. Toisaalta se, että ”pluralistit” korostavat ainakin jollain tavoin kilpailun ja markkinoiden merkitystä, kuulostaa hieman oudolta.
Ortodoksit sanovat, että taloustiede on jo pluralistista. Siihen heterodoksit vastaavat, että ainoa pluralismi, jota ortodoksia sietää, ei aseta sitä kyseenalaiseksi. Ortodoksien mukaan heterodoksit eivät halua alistua vertaisarviointiin, siis tieteenalan yhteisiin sääntöihin. Heterodoksien mukaan he eivät vastusta vertaisarviointia, vaan arvioinnin mielivaltaisia sääntöjä. Olen aina ihmetellyt niin sanotuissa tutkijayhteisöissä vallitsevaa kaksoistietoisuutta: toisaalta kaikki tietävät, että suhteilla ja ”oikeilla” mielipiteillä (riistolla olisi ehkä Marx sanonut) on valtava merkitys rahoituksen saamisessa ja uran luomisessa, mutta toisaalta jokainen yrittää käyttäytyä ikään kuin näin ei olisi ja olisi olemassa joku todellinen habermasilaistyylinen paras argumentti voittaa arviointiyhteisö tai markkinayhteisö. Ortodoksein mukaan heterodoksit vastustavat matematiikan käyttämistä ja haluavat pelkästään kirjallista taloustiedettä. Heterodoksien mukaan matematiikan pitäisi olla pelkkä väline eikä päämäärä.
Mikä heterodokseissa on hyvää, ainakin tämän kirjan perustalta, on teoreettisten, käsitteellisten kiistojen korostaminen. Taloustieteiden korostaminen yhteiskuntatieteinä merkitsee myös yhteisen viitekehyksen kieltämistä (Emme ole perusasioista samaa mieltä! Emme jaa samaa viitekehystä!). Aina kun kielletään teoreettisten näkemysten erot, aina kun jaetaan yhteiset periaatteet (arvot) ja keskitytään vain ”poliittisiin” kiistoihin, käytännöt jauhautuvat nopeasti identtisiksi huolimatta siitä, mikä moraalinen etumerkki niille annetaan. Teoreettiset erimielisyydet ja teoreettinen työ johtavat käytännön muutoksiin. Se sijaan käytännöllisten ja konkreettisten muutosten toitottaminen teoreettisten sijaan johtaa aina konsensukseen, toiminnan lamaantumiseen ja tyhjään moralismiin.
Finanssikriisi on hyvä esimerkki teoreettisesta virheestä, joka johtaa käytännön seurauksiin. Yhtenä olennaisena syynä siihen oli ja on oletus, että finanssimarkkinat toimivat kuten perinteisten hyödykkeiden tai kulutustavaroiden markkinat. Ortodoksit uskoivat kilpailuun ja markkinoiden itsesäätelyyn ja pakottivat finanssimarkkinoiden säätelyn purkamiseen koko maailmassa. Heti kun deregulaatio alkoi todella toimia, tuloksena oli finanssikriisi. Tämä kriisi on suora tulos taloustieteellisten teoreettisten konfliktien puuttumisesta. Jos taloustiede olisi ollut teoreettisilta näkemyksiltään pluralistisempaa, käytännöllinen katastrofi olisi kenties voitu välttää.
Mutta ihmisten ajatukset eivät liiku pelkästään taloudellisten syklien rajoissa. Monille on tärkeää myös taloudellisen mallimme sosiaalinen ja ekologinen kestävyys, taloudellisen kasvun merkitys ja tavaramuotoistamisen rajat sekä mahdollisuudet muuttaa tätä mallia kokonaisuudessaan. Tämäntyyppisiin kysymyksiin vastaaminen vaatii astumista oman ajan ulkopuolelle, yhteiskunnan ja talouden perusteiden ajattelemista. Riittää kun ajatellaan keynesiläistä tai uusliberaalia vallankumousta: molemmat syntyvät älyllisestä, teoreettisesta työstä, jota tehtiin vuosikausia ja jonka vaikutukset kestivät ja kestävät vuosikymmeniä. Edes jollain tavoin demokraattinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen ja muuttuakseen teoreettisia konflikteja, maailmankatsomusten ristiriitoja, teoreettista pluralismia eikä ”politikointia” yhteisten arvojen sisällä. Teoreettiset kiistat ovat aina poliittisia kiistoja, mutta poliittisia merkityksessä, jota voidaan luonnehtia ehkä eettiseksi: ne koskettavat aina itse elämää, elämisen muotoja, eivät niinkään elämän jotain erityistä puolta.
[1] http://www.telegraph.co.uk/news/uknews/theroyalfamily/3386353/The-Queen-asks-why-no-one-saw-the-credit-crunch-coming.html